Hanki sinäkin DOOG

Oletko koskaan törmännyt DOOG-sanaan ja hämmästellyt mitä se oikein tarkoittaa? Oletko miettinyt miten se käytännössä toimii tai mitä ideaa siinä oikeastaan edes on? Kaikille asiaa pohtiville on lukiomme OPKH:n varapuheenjohtaja Hilpi Lyytikäinen kirjoittanut DOOGia selventävän reportaasin. Ei muuta kuin tutustumaan DOOGiin!

Aluksi haluan selventää, että tämä on DOG

Kuva: Pixabay

ja tämä on DOOG

Kuva: DOOG

Näitä kahta asiaa ei kannata sekoittaa, tai myöhemmässä elämässä voi
tulla vaikeuksia.
Kun tämä on tehty selväksi, pääsemme vihdoin itse asiaan.

Mikä on DOOG?
DOOG on kännykkäsovellus, jolla voit lahjoittaa varoja valitsemiisi
hyväntekeväisyys- tai järjestökohteisiin. Todettakoon, että yksi
lahjoituskohde – ja yksi syistä, miksi tätä kirjoittelen – on sinullekin tuttu
Järvenpään lukio. Sovellus toimii kaikissa älypuhelimissa, ja voit ladata
sen vierailemalla kännykkäsi sovelluskaupassa. Sovellus on ilmainen.

Mitä muuta on DOOG?
DOOGit ovat hyväntekeväisyysvaluuttaa, jota yritykset voivat sijoittaa
mainoksiinsa. Sinä voit ladata näitä yritysten vapauttamia doogeja ja
päättää, mihin ne lahjoitetaan. Yksi DOOG on 0,1 euroa. Todettakoon,
että eri yritykset lahjoittavat eri määriä DOOGeja tuotteistaan. ET siis
lahjoita omia rahojasi.

Selväksi tuli! Mutta mitä teen käytännössä?
Idea on, että marssit sovelluksen kanssa kauppaan jossa DOOGeja on
tarjolla. Koulumme lähin DOOG-paikka on Citymarket, ja muidenkin
sijainnit näkee sovelluksesta. Saavuttuasi kohteeseen katsot
sovelluksesta, mistä tuotteista DOOGeja saa. Marssit tuotteen luokse,
nappaat sovelluksellasi kuvan tuotteesta ja… Kas kummaa! DOOGit
sujahtavat virtuaaliseen kukkaroosi. Voit lahjoittaa ne heti tai
myöhemmin haluamaasi kohteeseen.

Paljonko Doogeja voin kerätä kauppareissulla?
Otetaan esimerkki. Kuljet Citymarketissa ja skannaat etiketit sovelluksen
ohjeiden mukaan Luonto-jogurttipurkista, Poppamiehen maustekastikkeesta, Ben & Jerry’s -jäätelöstä ja Batteryn
energiajuomasta (vain tiettyjen valmistajien tuotteet siis kelpaavat).
Kukkaroosi kolahtaa 60 DOOGia eli 6 euroa.

Mitä järkeä?
Lahjoittajat uskovat, että he saavat sinut liikkumaan kaupassa ja ehkä
jopa ostamaankin jonkun tuotteistaan. Kauppias uskoo, että saa
liikkeeseensä ostajia. Vastineeksi tästä he lahjoittavat vaivasi palkaksi
DOOGEJA hyväntekeväisyyteen ja paikan, mistä niitä voit noutaa.
Sinä puolestasi tiedät varmasti, että vaivannäkösi hyödyttää
lahjoituskohdettasi.

Eikö tosiaan ole mitään huonoa?
No saadaksesi DOOGEja sinun täytyy raahautua DOOG-kauppaan,
etsiä tuotteet hyllyistä ja kuvata ne. Välillä kuvaus ei meinaa onnistua ja
välillä sovellus voi kaatua. Aikaa menee ehkä hieman kauemmin.

Mikä parasta?
Avustuskohteita on paljon laidasta laitaan, eikä lahjoittaminen vie omia
rahojasi. Auttaminen on aina kivaa. Vai mitä?

Kuka rahat saa Järvepään lukiossa? Opettajatko?
Järvenpään lukio ohjaa rahat lukion kansainvälisiin projekteihin. Tuki
kohdennetaan opiskelijoille, joilla on rajoitetut taloudelliset
mahdollisuudet osallistua koulumme järjestämille opintomatkoille. Opettajat saavat etsiä kahvirahansa muualta.

Paljonkos DOOGEJA on lahjoitettu koulullemme?
21.3.2018 Doogeja oli 10591 eli 1059 euroa.

Lataa siis itsekin DOOG ja auta Järvenpään lukion opiskelijoita!




Makutestissä aulan kahviautomaatin juomat

Järvenpään lukion aulassa on kolme erilaista automaattia, jotka tarjoavat lukiolaisille edullisesti nälkää ja janoa helpottavia tuotteita. Automaattien edessä on harvoin jonoa, mikä helpottaa kiireisenkin lukiolaisen elämää. Lisäksi ne ovat hyvin helppokäyttöisiä. Testasin näistä automaateista itselleni tärkeimmän, kofeiinin puutetta helpottavan, Pelican Rouge -automaatin kaikki juomat.

Kahvi ja muut kofeiinipitoiset tuotteet ovat monelle lukiolaiselle elinehto. Niihin on joko jääty koukkuun jo aikaisemmin, tai sitten ne ovat tulleet osaksi arkea viimeistään ensimmäisten koeviikkojen aikana. Aamutunnin alkuun tai hypärille on hyvä asettua kuuman kupillisen kera. Valinta on vaikea: minkä näistä kymmenestä juomasta valitsisin? Mikä juomista sopii kenelle?

TEE 0/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 13,00 sekuntia | juuri koneesta tulleena todella kuumaa

Tee tuoksui hedelmäiseltä, sen pinnalla lillui kuplia ja se maistui pahalle vedelle. Jossain kaukana oli ehkä häivähdys jostain teemäisestä.

Ei kenellekään, kahvi on aina parempaa.

CAPPUCCINO 0/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 43,7 sekuntia | juuri koneesta tulleena lähes juotavaa

Cappuccino maistui lämmitetyltä maitovedeltä. Juoman päällä kellui epämääräinen vaalea vaahto ja ruskeita läikkiä. Vaahto katosi nopeasti.

Masokisteille.

Kaikista hitaimmin valmistuva juoma!

CHOCOCCHINO 1,5+/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 17,7 sekuntia | juuri koneesta tulleena todella kuumaa

Chococchino oli epäilyttävän näköinen juoma. Sen pinnalla lillui kolmen eri sävyn ruskeaa ja haju muistutti nakkipakettia, jossa on nakkimehut jäljellä. Maku kuitenkin yllätti: se oli mokkamainen, vähän kahvimainen ja vetinen. Tämä oikea makusirkus saa toimittajalta plussan, koska juomasta kuului hassua poreilua.

Suositellaan hämmentäville ihmisille, jotka ottavat buffetissa jokaista limua yhteen mukiin.

CAFÉ AU LAIT 2/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 41,2 sekuntia | juuri koneesta tulleena kuumaa

Tämä maitokahvilta näyttävä juoma vaati noin viiden minuutin odotuksen nauttijalta, jotta se olisi tarpeeksi jäähtynyttä. Juoman pinnalla oli epämääräistä rasvaa ja haju muistutti maitokahvin ja kissan hiekkalaatikon sekoitusta. Maku muistutti kuumaa rasvamaitoa, josta puuttui kahvin aromi kokonaan. Mysteerinen jälkimaku kuitenkin kuiskaili jotain kahvista.

Laihasta kahvista tykkääville.

SUODATINKAHVI 3/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 42,4 sekuntia | juuri koneesta tulleena todella kuumaa

Tässä kahvissa oli kahvia varmaan alle prosentin verran. Kahvin maku puuttui kokonaan, mutta pientä kitkeryyttä oli havaittavissa. Vaikka koostumus oli laiha, uskallan kuitenkin väittää tätä kahvia ihan hyväksi automaattikahviksi.

Kahvin tarpeessa oleville, ei makunautintoa etsiville.

KAAKAO 3,5/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 15,00 sekuntia | juuri koneesta tulleena todella kuumaa

Tämä maitosuklaalta tuoksuva, kaakaolle maistuva kaakao vaati nauttijalta lähes kymmenen minuutin odotuksen, jotta sitä pääsi maistelemaan. Kaakaoksi suhteellisen laimeaa.

Suklaan ystäville.

CHOCOKAHVI 4/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 41,5 sekuntia | juuri koneesta tulleena hyvin kuumaa

Tämä miedolta kaakaolta maistunut kahvi vaatii nauttijalta 4-5 minuutin odotuksen ennen juomista. Vaahtoisa ja tumma chocokahvi maistui kaakaon ja kahvin sekoitukselta, jossa oli raikas jälkimaku.

 Henkilölle, jolla on kahvin ja makean himo.

MAITOKAAKAO 4/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 12,5 sekuntia | juuri koneesta tulleena lämmintä, ei heti juotavaa

Maitokaakao oli parempi kuin kaakao. Ulkonäöltään vaaleampi sukulainen oli maultaan vähemmän makea. Haju muistutti laimeaa, vetistä kaakaota.

Henkilölle, jolla on pieni makeanhimo.

Maistelukokemusta siivitti juoman suhina sitä liikuttaessa.

Nopeimmin valmistuva juoma!

WIENER CAFE 4,3/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 31,9 sekuntia | juuri koneesta tulleena hyvän lämmintä

Wiener Cafe oli näistä kymmenestä juomasta toiseksi paras. Juoman päällä oli mukava vaahto ja seassa epämääräisiä ruskeita pisteitä. Maku oli kaakaomainen, paitsi että siinä oli enemmän makua ja makeutta kuin kaakaossa. Myös hajussa oli maitomainen suklaan vivahde. Makunautinto oli loistava, mutta koska juomasta puuttui kahvin maku kokonaan, verotetaan pisteistä 0,7.

Sopii makeaa juomaa etsivälle, ei kahvin himoon.

ESPRESSO 4,5/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 41,6 sekuntia | juuri koneesta tulleena hyvän lämmintä

Tämä heti juotava juoma näytti kahville ja tuoksui vahvalta kahvilta kuumana. Se maistui vahvalle suodatinkahville, ja sopii erityisesti niille, jotka hakevat nimenomaan kahvikokemusta. Kahvi maistui, ilman ylimääräisiä sivumakuja.

Sopii kahvin ystävälle.

Juoma ei ansaitse “espresso”-nimeä, minkä takia ei täysiä pisteitä!

Huomioi se, että espressoa kuuluukin tulla vähän.

Toimittaja on todellinen kahvihifistelijä eikä hyväksy sokeria kahviinsa.

Juomien kyytipoikana toimivat Fazerin Moomin-kuviokeksit.

Mainittakoon vielä, että kahvikoneen tuotoista 5 % menee opiskelijakunnalle. Tämän testin turvin Järki on tukenut opiskelijakunnan toimintaa siis 35 sentillä. Olkaa hyvät!

Alunperin kirjoittanut Emma Virtanen




Arkiaamujen piristäjä – smoothie bowl

Tekisikö mieli helppoa, mutta herkullista aamu- tai iltapalaa, jonka valmistamiseen menee vajaa viisitoista minuuttia? Tässä on herkullinen ja terveellinen aamupala, josta saat luoda juuri omanlaisesi – smoothie bowl.

Tarkoituksena on periaatteessa vain kaataa valmis smoothie kulhoon ja laittaa koristeeksi esimerkiksi pähkinöitä tai marjoja. Jos siis mummolta saadut mustikat lojuvat pakkasessa, etkä ole mustikkapiiraiden mestari niin tässä on oiva tapa käyttää marjat ja jo hieman tummuneet banaanit pois!

Smoothie bowlin ideana on tehdä smoothien tapainen, mutta hieman kiinteämpi seos, jonka voi kaataa kulhoon ja syödä lusikalla. Itse käytän yleensä smoothie-aineksina banaania, mustikoita, kaurahiutaleita, maitorahkaa ja jogurttia, mutta aineksia voi vaihdella oman maun mukaan. Sosiaalisessa mediassa on esimerkiksi näkynyt vihreitä smoothie bowleja, joihin on laitettu pinaattia. Valittavia aineksia on siis laidasta laitaan!

Ainekset heitetään kulhoon tai tehosekoittimeen (vinkki: Itse käytän sauvasekoitinta, koska tiskivuoresta tulee paljon pienempi) ja sekoitetaan tasaiseksi massaksi.

Lopuksi lisätään päälle esimerkiksi pähkinöitä, chia-siemeniä, kookoshiutaleita tai marjoja. Sitten vain nautitaan! Smoothien voi myös tehdä edellisenä iltana valmiiksi, jos ei halua käyttää jo valmiiksi kiireisestä aamusta aikaa sen tekemiseen.

Alunperin kirjoittanut Elsa Helovuo




Näin uusi Sumppi Dumppi haluaa yhdistää kahvilan ja yhteisöllisen toiminnan

Järvenpään lukion uunituore opiskelijakahvila Sumppi Dumppi on aloittanut menestyksekkäästi. 8.2. avautunut kahvila tarjoaa torstaiaamuisin klo 8.45–9.45 ilmaista aamupalaa opiskelijakunnan hallituksen tiloissa.  

Torstain ensimmäisellä välitunnilla ahtaassa OPKH:n kopissa riittää tungosta ja tunnelmaa.

“Ilmaista kahvia!” tiivistää yksi opiskelijoista. Tarjolla on myös syötävää, kaikki ilmaiseksi ja koko koulun väkeä varten.

Uusi Sumppi Dumppi -kahvila avasi ovensa neljännen jakson alussa erityisopettaja Irina Heikkilä-Hänninen ja kuraattori Katja Takon aloitteesta. Tarkoituksena oli pystyttää opiskelijoille sekä henkilökunnalle avoin levähdys- ja rupattelupaikka, joka edistäisi yhteisöllistä opiskelijahuoltoa sekä lukion ilmapiiriä.

Ylläpitäjänä toimivan Takon mukaan pieni tila ja henkilökunnan läsnäolo voivat alentaa kynnystä osallistua keskusteluun. Taustalla oli myös huoli opiskelijoiden yksinäisyydestä.

“Ideana oli, että täällä pystyisi kenties tutustumaan helpommin niin, että voisi edes moikata käytävässä”, kertoo kahvilan ylläpitäjänä toimiva Takko haastattelussa.

Kahvilatilan mahdollista laajentamista Takko pitää tarpeellisena, sillä nykyinen on osoittautunut ahtaaksi suhteessa asiakasmäärään.

“Tännehän ei mahdu edes istumaan. Ajatuksena ei ollut, että opiskelijat lähtevät täältä heti syötävää haettuaan.”

Tilan pieneys huonontaa myös yksinäisten asemaa, sillä kynnys astua täyteen pakattuun kahvilaan on väistämättä suurempi.

Tilaratkaisut ovat näillä näkymin kuitenkin epätodennäköisiä, sillä kahvilatoiminnan kehittäminen saattaa jäädä tulevaisuudessa opiskelijoiden käsiin: Sumppi Dumpin pieni budjetti on koulun varoista, jotka ovat rajalliset.

“Resurssit tulevat jossain vaiheessa vastaan, mutta nyt ainakin neljäs jakso mennään tällä suunnitelmalla”, kommentoi kuraattori.

Palaute opiskelijoilta ja henkilökunnalta on Takon mukaan ollut kaiken kaikkiaan positiivista. Vetonaulana on kiistämättä ilmainen tarjoilu, mutta tunnelmakin on saanut kehuja.

“Täällä saa opettajat olla vähän erilaisissa rooleissa, esimerkiksi viime kerralla oli kuulemma kiinnostava keskustelu salaatinkastikkeista”, toteaa Takko.

Ja ennen kaikkea…

Kuka ei haluaisi ilmaista kahvia synkkinä torstaiaamuina?

Alunperin kirjoittanut Sofia Saario




Järkikuvia 17/vko 11

Kevät on villinä luonnossa esiintyvälle lukiolaiselle stressaavimpia aikoja – kesätyönhaku alkaa.

Alunperin kirjoittanut Ada Kalliomäki




Opettajat valokeilassa: Jani Tiirikainen

Oletko koskaan pohtinut mikä on koulumme filosofian, elämänkatsomustiedon ja uskonnon opettajan Jani Tiirikaisen elämänfilosofia tai lempilainaus? Tai miten hän päätyi opettajaksi? Oletko tietoinen hänen goottijuuristaan? Näistä asioista haastattelimme Jania, ja lisäksi saimme tietoa muun muassa siitä, miten Jani nauttii kahvinsa. 

  • Miten päädyit filosofian ja uskontotieteiden opettajaksi?

Aikas paha kysymys… Mikään ei oikein kiinnostanut niin paljon lukiossa. Olin onnekas, sillä minulla oli hyvät ja motivoivat opettajat kyseisissä aineissa, mikä sitten lisäsi intoa niihin. Päädyin sitten opiskelemaan samoja aineita yliopistoon, mutta en ajatellut ammattia opiskeluissa vaan enemmänkin sitä omaa mielenkiintoa. Lopulta piti sitten miettiä sitä ammattiakin, ja niimpä kävin pedakogisten opintojen soveltuvuuskokeessa ja pääsin läpi.

Itselläni kävi oikeastaan aikamoinen onnenkantamoinen kun hain töitä opettajaksi. Olin silloin töissä postissa, ja tein Helsingin suomalaiseen yhteiskouluun avoimen hakemuksen postin työkoneella. 10 minuutin päästä puhelin soi ja minua pyydettiin haastatteluun. Haastattelusta kävelinkin sitten pois työsopimus kädessä. Siitä on nyt yksitoista vuotta. Olen sitä mieltä että elämässä tapahtuu asioita, ja välillä on onnea matkassa. Tykkään ajatella, että kivoja asioita tapahtuu yritteliäille ihmisille.

Vaikka emme kysyneetkään Janilta mitään kahvista, on se suuressa osassa hänen elämässään. Janin lempikahvi on tuplaekspresso.

  • Mitkä YO-arvosanasi olivat kyseisistä aineista?

Silloin ei ollut ainereaalia, vaan sai eteen kaikkien reaaliaineiden kysymykset. Tulihan siinä vastattua sitten niihin filosofian, uskonnon ja psykologian kysymyksiin. Sain niistä E:n, mikä oli myös YO-kokeitteni yleisarvosana. Sellaista ylempää keskivertoa.

  • Mikä on opettajanurasi paras muisto?

Jaa… Tota pitää oikeesti miettiä. Tohon pitäisi varmaan ottaa kaksi erilaista kulmaa: mitä on omalla uralla saavuttanut ja mitä on saanut aikaan muissa.

Oman uran kohokohta olisi varmaan se, että minut valittiin tänne töihin. On vaikeaa nostaa esille mitään yhtä tapahtumaa, mutta yksi tärkeimmistä on kyllä viime syksyn ylppärit. Tuli niin ylpeä olo kun oppilaat menestyvät niin hyvin. Tuntu siltä, että on jotain tehnyt oikein, kun oppilailla oli niin hyvät arvosanat.

Kuvassa näemme parrasta haaveilevan Janin.

  • Mikä on elämänfilosofiasi?

Tää on nyt varastettu, eihän mulla hirveesti omia ajatuksia ole. Varastan tämän siis Frank Martelalta:

”Yritän tehdä itselle merkityksellisiä asioita tekemällä itseni merkitykselliseksi muille.”

  • Mikä on lempilainauksesi ja miksi?

Niitä on paljon, vaikea valita jotain mikä olisi ylitse muiden. Ehkä kuitenkin Sokrateen ”tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoinen” on sellainen, mikä tiivistää hyvin kaiken.

”Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoinen”

  • Mitä sanoisit menneisyyden goottiminällesi?

Varmaankin sanoisin, että älä ole noin -nyt tulisi kirosana- dramaattinen, kaikki menee vielä ihan hyvin. Älä ota ittees noin vakavasti. Et ole tunteesi etkä ajatuksesi.

  • Terveisiä opiskelijoille?

Kyllä on. Olkaa uteliaita. Älkää urautuko liian varhain, vaan opiskelkaa laajasti kaikkea mikä kiinnostaa. Älkää pelätkö liikaa mitään yhteiskunnallisia realiteetteja tai uhkauvia. Jos tekee kunnolla, niin minulla on vahva usko että kaikki menee hyvin. Älkää pelatko liian turvallisesti, seuratkaa omia intressejä.

Alunperin kirjoittanut Siiri Parviainen ja Matilda Oksanen




Pimeäkoirat

Minä en ole koskaan uskonut yliluonnollisiin asioihin. Tietty se on ihan ymmärrettävää; kuka nyt tekniikan ja realismin maallistuneella 2018-luvulla uskoisikaan? Silti, näinä päivinä kun lumi on alkanut sulaa, linnut laulaa ja kevät tehdä kaikin muinkin tavoin tuloaan, on minun ollut pakko hieman kyseenalaistaa periaatteitani…

Muistan sen päivän edelleen. No okei, aika vaikeaahan sellaista olisi unohtaakaan. Se oli viime talvinen joululoma, mutta vuosi oli jo vaihtunut, joten elimme tammikuuta. Minä asuin siihen aikaan – okei, typerästi sanottu, asun edelleen – vanhalla, suoraan keskiajalle jämähtäneellä maatilalla, kaukana kaikesta. Asuin siellä perheeni kanssa, johon tarkemmin sanottuna kuuluivat minä, minun äitini ja minun isäni. Olin ainut lapsi, mikä oli näin 14-vuotiaana, ryhmähenkeä hakevana poikana ajoittain vaikeaa, mutta pääosin olin onnellinen. Sen lisäksi meillä oli sinä tammikuisena päivänä vieraana minun serkkuni, Anton, ja hänen perheensä. He tulivat joka vuosi samaan aikaan joululomalla käymään. Anton oli saman ikäinen kuin minäkin, ja hänenkin perheeseensä kuuluivat vain äiti ja isä. Tiesin kyllä, että Antonilla oli myös sisko, mutta tämä oli nyt 18 ja sen takia muuttanut jo omilleen. Eikä siis näin ollen ollut tällä kertaa saapunut meille. Päivä oli aurinkoinen ja tyyni, lunta oli maassa varmaan parikymmentä senttiä ja pakkanen jäädytti kasvot heti, kun vain erehtyi astumaan ulos. Anton ja minä olimme sisällä syömässä aamupalaa, vaikka kello lähestyikin jo yhtätoista. Me tulimme pääosin hyvin toimeen, sillä vaikka olimme serkuksia ja tiesin että useimmat nuoret eivät olleet hyvää pataa saman ikäisten sukulaistensa kanssa, meidät oli pienestä pitäen kasvatettu olemaan riitelemättä kun tapasimme. Joten niinpä me nytkin mussutimme leipää keittiön pöydän ääressä ja suunnittelimme parhaamme mukaan ohjelmaa päivälle.

”Mä en tiedä susta”, Anton totesi. ”Mutta sun äitisi ja mun äiti ehdotti, että me lähdettäisiin sinne teidän mökille. Mä en ole koskaan käynyt siellä, joten ajattelin että voisin vaikka mennäkin.” Kurtistin kulmiani. ”Mökille tammikuussa?” ”Niin. Ne puhui jotain että tarkistetaan, onko kaikki kunnossa talven jäljiltä.” Olin hetken aikaa hiljaa. Mökillä oli viime kesänä sattunut aika ikävä episodi (hetkinen, olenko nyt tyly, jos kutsun lemmikin kuolemaa episodiksi?), mutta se on toinen tarina, joten en nyt ala selittämään sitä. Kuitenkin, en tiennyt, olisinko ollenkaan valmis kohtaamaan paikkaa vielä. ”Nää”, mutisin. ”Mun mielestä siellä on kesällä kivempaa. Mutta sä voit kyllä mennä jos haluat.” ”Sä jäät silloin yksin kotiin. Oletko sä varma ettei sua pelota?” Hymähdin. Tajusin Antonin vitsailevan. ”Soitan perään jos pelottaa.”

Anton, hänen vanhempansa ja minun vanhempani lähtivät mökkiä kohti tasan kello kolmelta. Katselin ulko-ovemme pienestä, neliön mallisesta ikkunasta, kun perheemme vanha farmariauto poukkoili lumista tietä pitkin. Ei tuntunut oudolta jäädä yksin kotiin. Tai no, tietysti se oli näin viikon vilkkaamman vieraselämän jälkeen hiukan hiljaista, mutta yleisesti ottaen olin tottunut siihen. Niinpä tähän kohti tarinaa ei siis kuulu mitään ”huokaisin surullisesti auton perään” tai ”nielaisin jännittyneenä tulevasta” -juttuja. Minä vain katselin ulos. Ja katseltuani riittämiin, käännyin ympäri ja menin keittiöön lämmittämään itselleni kaakaota.

Loppupäivä menikin täysin normaalisti. Rennosti, jos nyt maatilan elämää voi sellaiseksi sanoa. Ruokin ja hoidin eläimet, kirjasin ylös päivän tuoton ja miinustin summasta tulevat menetykset. Hain postin ja kolasin jonkinlaisen jalkakäytävän pihalle liikkumista varten. Yksi huono puoli tammikuussa (jos nyt ei lasketa sitä, etten pidä koko talvesta ylipäätänsäkään) on kyllä ehdottomasti se, että päivät ovat tavattoman lyhyitä. Pimeä alkoi saapua kello viiden maissa – yllättävän myöhään vieläpä! – ja minun oli siirryttävä sisätiloihin. Surffailin hetken aikaa netissä ja menin yläkertaan huoneeseeni. Minulta loppui tekeminen, joten paneuduin hetkeksi maaten, tarkoituksenani miettiä lisää hommaa.

Minun oli täytynyt nukahtaa. Olen aivan varma, että nukahdin, sillä vaikkakaan en huomannut edes sulkeneeni silmiäni, tajusin kohta herääväni. Ensimmäinen asia, jonka nyt herätessäni tajusin, oli, että ulkona oli pilkkopimeää. Vilkaisin kelloa. 15 vaille 9. Olin nukkunut pari tuntia. Seuraavaksi tajusin, että olin herännyt johonkin.
Minulla oli pari sekuntia aikaa miettiä, mihin olin herännyt. Olin yksin kotona, eläimet olivat ulkona ja puhelin äänettömällä. Mihin siis –

Sitten se kuului uudestaan. Se ääni. Se ääni, joka vielä nykyäänkin soi pahimmissa painajaisissani, syvimmissä peloissani, kauheimmissa kauhukuvissani. Joku hakkasi ulko-oveamme. Paniikki syöksähti kehooni ja mieleeni kuin tsunami; olin sadasosasekunnissa täysin hereillä. Olin yksin kotona; kaikki olivat jossain; asuimme kaukana kaikesta; kenenkään ei olisi pitänyt tulla! Kenenkään ei olisi pitänyt olla tulossa, joten kuka ihme se oli, ja miksi ihmeessä se Joku hakkasi ovea kuin raivopäinen!? Olin paniikissa. Kerkesin miettiä muutaman sekunnin, menisinkö katsomaan, kuka se oli. Sitten koputus yltyi jyskytykseksi. Pelkäsin tosissani, että jos en kohta menisi avaamaan, tyyppi, kuka se sitten ikinä olikaan, tulisi ovesta läpi.

Tein ratkaisuni. Pomppasin ylös sängystä ja lähdin juoksemaan portaita pitkin alakertaan. Päästessäni portaiden juurelle, kompastuin melkein omiin jalkoihini, mutta jatkoin matkaa säikähdyksestä huolimatta. Päätin, että jos minun kerran oli kohdattava se Joku, joka ovea jyskytti, niin kohtaisin sen mieluiten mahdollisimman nopeasti. Pari askelta ulko-ovelle. Yksi askel. Sydämeni hakkasi. Tempaisin oven auki ja päästi kylmän talvi-ilman virtaamaan sisälle.

Kohtasin Antonin tutut, pitkät kasvot.

Ensimmäinen asia, jonka Antonista panin merkille, oli ilmiselvä pelokkuus. Serkkupojan ilme oli pelosta järkyttynyt, ja kaikesta päätellen hän oli jonkinasteisessa sokissa. Hän seisoi ovella T-paidassa ja farkuissa sekä lenkkareissa, joissa hän oli aamulla lähtenytkin, tosin takin hän oli jättänyt jonnekin. Heti kun avasin oven, hän syöksähti nopeasti eteenpäin ja tarrautui kiinni olkapäihini. ”Mike! Mike, luojan kiitos sä olet siinä! Mikä sulla kesti tulla avaamaan, ne melkein sai mut kiinni, Mike, kiitos että tulit!” ”Anton, mitä ihmettä – ””No ne melkein sai mut kiinni, voi luoja että mua pelotti, sä tulit just viime tipassa…” Tajusin, että Anton oli kuin olikin sokissa. ”Hei rauhoitu, mitä on tapahtunut…?” Tarrasin kiinni serkkuni olkapäistä ja yritin saada pojan pysymään paikoillaan. Huomasin myös, että pojan kasvot olivat verillä ja täynnä ruhjeita. Hetken kuluttua hän kuitenkin pysyi sen verran aloillaan, että sai puhuttua. ”Meille tuli riitaa äidin kanssa ja mä karkasin sieltä mökiltä, muistin sen reitin mitä oltiin tultu ja ajattelin kulkea samaa takaisin. Pääsin turvallisesti melkein tänne asti, mutta sit just ku olin tossa teidän pihatien päässä, mun perään lähti…”

Seuraavat tapahtumat tuntuivat epätodellisilta. Näin kuinka Anton pelästyi uudestaan. Hän katsoi taakseen, ja minä katsoin perässä. Hitaasti, hyvin hitaasti, saatoin pimeässä, tuulisessa talviyössä erottaa sen mitä Anton pelkäsi. Pilkkopimeässä, keskellä meidän pihaamme, istui kolme mustaa koiraa. Ne olivat täysin pikimustia, aivan kuin yö, ja ehkä sen takia erottuivat niin huonosti. Niillä oli lyhyt, siisti turkki ja pitkät jalat, sekä punaiset silmät jotka loistivat pimeässä. Ne istuivat hiljaa paikallaan, siistissä rivissä keskellä pihaa, eivätkä tehneet mitään. Istuivat vain.
Anton käänsi katseensa hitaasti takaisin minuun. Minäkin katsoin häneen. Kumpikin meistä oli aivan yhtä ymmällään.

Lopulta, kun kävi ilmeiseksi, etteivät koirat aikoneet tehdä muuta kuin istua, väistyin pois oven edestä ja autoin Antonin sisälle. Talutin pojan keittiöön ja istutin penkille, jonka jälkeen menin laittamaan vedenkeittimen päälle. Sitten istuin itsekin. Syntyi hetken hiljaisuus. Lopulta se oli Anton joka aloitti puhumisen: ”Mä huomasin ne koirat siinä vaiheessa, kun olin teidän pihatien päässä. Mä tunsin että mua tarkkailtiin.” Nyökkäsin kehotukseksi jatkaa. ”Ne ei alun perinkään tehneet mitään muuta kuin seuras mua, juoksi hiljaa perässä. Mutta mä pelästyin ihan hirveesti.” ”Mutta mistä sä sitten sait noi kaikki ruhjeet, jos ne ei tehneet pahaa? Ja missä sun takki on?” kysyin. ”No kun mä säikähdin niin hirveesti niitä koiria, niin mä lähdin vain juoksemaan hirveän lujaa. Ja kun ei tuolla pimeässä nähnyt niinkään, mihin astuu, niin mä juoksin välillä suoraan päin puita ja pensaita.” Anton naurahti kuivasti. ”Kuulostaa varmaan koomiselta, mutta…”

Olin hetken mietteissäni. ”No ei tuo kyllä mun mielestä ainakaan hauskalta kuulosta”, totesin sitten hiljaa. ”Mun mielestä ne koirat ei näyttäneet miltään tavallisilta labradorinnoutajilta. Kyllä ne oli jotain muuta. Ei mikään normaali eläin ole niin musta. Ja ne silmät…” Esitin puistatusta. Vedenkeitin vihelsi hiljaa valmistumisen merkiksi. Nousin ylös, astelin keittiöpöydän luokse ja kaadoin meille kummallekin teetä. Sitten käännyin kannoillani ja astelin hiljaa ulko-ovelle. Vilkaisin ikkunasta ulos. Siellä ne koirat edelleen istua tapittivat.

Pari tuntia myöhemmin tilanne oli edelleen sama. Koirat istuivat samassa paikassa kuin mihin olivat jääneetkin, ja minä ja Anton yritimme pysyä valveilla keittiössä. Eivät ne olennot siis edelleenkään olleet mitään erityisempää huomiota kaivanneet; kyse olikin lähinnä juuri siitä, että pelkäsimme, mitä tapahtuisi, jos nukahtaisimme. Ja niinpä me valvoimme. Joimme teetä ja sen jälkeen kahvia, juttelimme ja yritimme pohtia, mitä koirat oikein olivat. Kellon lähestyessä vääjäämättä kahta, väsymys alkoi kuitenkin painaa. Antonin pää alkoi nuokkua, joten käskin hänen käydä nukkumaan. Itse ajattelin valvoa vahtivuorossa, siltä varalta, että jotain tapahtuisi. Kuitenkin suunnilleen puolen tunnin kuluttua olin minäkin sikeässä unessa.

Heräsin säpsähtäen. Ensimmäinen asia, jonka tajusin, oli, että ulkona paistoi aurinko. Valo siivilöityi kauniisti sisään ikkunoista, joiden verhoja emme olleet muistaneet sulkea. Anton nukkui edelleen sikeästi. Poika oli ristinyt kätensä puuskaan pöytää vasten ja nojasi päällään niihin. Itse havaitsin pienen, jomottavan säryn selässäni huonossa asennossa nukutun yön jäljiltä. Nousin hitaasti seisomaan ja astelin ulko-ovelle. Koirat olivat poissa. Kävelin takaisin keittiöön ja ravistelin Antonin hereille. Kun hän oli tarpeeksi virkeä tajutakseen, missä oli, aloimme miettiä tapahtunutta. ”Outoa kylläkin, ettei meidän nukkuessa tapahtunut mitään. Ajattelin, että koirat pysyisivät paikoillaan vain oikeaan hetkeen asti ja hyökkäisivät sitten”, Anton pohti. ”Niin mäkin mietin”, tunnustin. ”Pitäisikö meidän mennä ulos katsomaan, miltä siellä näyttää?” Anton nyökkäsi.

Puimme ulkovaatteet yllemme ja astuimme raikkaaseen talvi-ilmaan. Koirista ei tosiaankaan näkynyt jälkeäkään. Aloimme tutkia paikkaa tarkemmin. Ensimmäinen huomioni oli, ettei lumessa näkynyt ollenkaan jalanjälkiä. Talvinen maisema oli koskematon lukuun ottamatta meidän nyt luomia kengänkuvioita. Eilisyönä oli kyllä tuullut hieman, mutta lunta ei ollut satanut, eli minun järkeni mukaan koirien jättämien jälkien olisi kuulunut olla vielä maassa. ”Mutta entä jos yöllä on satanut, kun me nukuttiin?” Anton ehdotti. ”Tai jos tuuli yltyi sinä aikana?” ”Ei se ole mahdollista”, tokaisin. ”Mä tunnistaisin kyllä, jos tää lumi olisi uutta. Tää ei ole. Tää on samaa lunta, mikä täällä oli kun te lähditte mökille autolla. Renkaanjäljetkin näkyy vielä. Niin pitäisi näkyä myös koirien jalanjäljet.” Olimme hetken hiljaa. Sitten jatkoimme tutkimusta vielä hetken aikaa. Anton löysi repeytyneen takkinsa parinsadan metrin päästä puun oksasta, mutta mikään muu ei viitannut siihen, että mitään koiraepisodia olisi koskaan tapahtunutkaan. Pimeäkoirista ei ollut jäänyt mitään todisteita.

Suunnilleen tunnin kuluttua heräämisestämme palasivat aikuiset kotiin. Antonin vanhemmat pitivät hänelle kovan puhuttelun karkaamisesta ja sen vaaroista, ja sitten seuraavaksi he jo itkivät onnesta, että poika oli hengissä. Kun pahin hässäkkä oli ohitse, minä ja serkkuni juttelimme hetken aikaa. Tulimme siihen tulokseen, ettei vanhemmille kannattaisi kertoa Pimeäkoirista. He eivät kuitenkaan uskoisi, sillä eiväthän olennot olleet jättäneet mitään todisteita olemassaolostaan. Rikkinäisen takin ja arvet selitimme sillä, että Anton oli tippunut pimeässä ojaan.
Emme nähneet Pimeäkoiria enää koskaan. Serkkuni ja hänen vanhempansa viipyivät meillä tapahtuman jälkeen vielä viikon, ja koko sen ajan minä ja Anton yritimme löytää selitystä olennoille. Emme keksineet mitään järkevää. Silti, olen edelleen aivan sataprosenttisen varma, että unta se ei ollut. Joten mitä sitten?

Alunperin kirjottanut Henni Savolainen




Pokemon Ultra Moon/Ultra Sun: Edeltävät pelit kalpenevat uusien pelien edessä

Pokemon Ultra Moon ja Ultra Sun ovat viimeisimmät Pokemon-pelit, jotka julkaistiin 19.11.2017. Nämä pelit toivat seitsemännen Pokemongeneraation loppuun kunnollisella pommilla. Pokemon Ultra Moon ja Ultra Sun ovat saaneet paljon kritisointia Pokemon-faneilta, ja monet ovatkin sanoneet etteivät pelit vastanneet odotuksiin.Useat fanit ovat närkästyneitä siitä, etteivät pelit olleet odotettuja jatko-osia tarinaan vaan sen sijaan uudelleentehdyt pelit vuonna 2016 julkaistuihin Pokemon Moon ja Sun peleihin. Minun mielestäni kuitenkaan pelejä ei rajoittanut se, että ne olivat paranneltuja versioita edeltäjistään, vaan ne paransivat vanhojen pelien luoman pohjan toimivammiksi peleiksi. 

Ultra Moon ja Ultra Sun ovat loistavia pelejä, ehkä jopa parhaimpia koko Pokemon-pelisarjasta. Grafiikat ovat samat aikaisemmista Moon ja Sun peleistä, mutta peli kuitenkin vaikuttaa juoksevan paremmin ilman pahempaa lagaamista tai pätkimistä, verrattuna Ultra-pelien edeltäjiin joissa on monia vaikeuksia pelin nopeuden ja lagin kanssa. 

Ultra-peleihin on myös lisätty muutamia uusia kohteita sekä hyödynnetty vanhoja käyttämättömiä miljöön elementtejä, jotka saavat pelit tuntumaan elävämmältä ja korostavat pelien miljöön, pelien pelattavan alueen Alolan, inspiraationa toimineina Havaijin saaria. Ultra-pelien edeltäjissä  Alola vaikuttaa paljon tyhjemmältä ja hiukan keskeneräiseltä. Ultra-pelit korjasivat tämän ongelman lisäämällä pelin lokaatioiden ulkoasuihin enemmän kasvillisuutta. Pelit hyödyntävät myös Alolan isoa vesimassaa luodakseen minipelin: Mantine Surfin, jolla pystyy kilpailemaan pelin asukkaita vastaan ja liikkumaan pelin neljän saaren välillä. 

Ultra-peleissä on myös uusi inventaario ulkonäkö. Peleihin on luotu uusi tallennusjärjestelmä, ja lisätty uusia ominaisuuksia kuten pelin kulkua auttavat rotom-voimat, jotka pystyvät tuottamaan pelaajalle erikoisbonuksia. Pelin tarinasta en kerro kauheasti, koska en halua pilata pelin tarinaa kenellekään. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että pelin tarina eroaa alkuperäisistä Sun ja Moon pelien tarinasta. Pelien päätarinan jälkeinen lisätarina on paljon parempi kuin edeltäjäpelien, ja peleihin on lisätty paljon enemmän lisätehtäviä, jotka ovat hauskoja pieniä pelien päätarinasta eroavia tehtäviä. 

Ultra-peleissä ei ole mielestäni oikein mitään negatiivista, sillä ne korjasivat edellisten pelien vikoja ja ongelmia. Muutamia vikoja kyllä oli, mutta ne liittyvät pääasiassa tiettyjen hahmojen roolin tärkeyden sekä persoonallisuuden muuttumiseen pelin tarinassa, mutta nämä muutokset eivät olleet kauhean suuria. 

Pelin arvosanaksi antaisin 8,75/10 pistettä. Pelit ovat hyviä, mutta suurin ongelma pelien kanssa on, että ne jaettiin kahteen osaan. Tämä samainen syy on myös osa syy sille, miksi monet fanit ovat olleet hiukan hiilloksissa peleistä. Pelien samanlaisuus eroaa vain hiukan siinä, että molempien pelien miljöössä on 12 tunnin aikaero, sekä muutamassa pelien sisäisissä mekaniikoissa kuten siinä että eri versioissa on muutamat erilaiset Toteemipokemonit ja noin 15 Pokemonia jota sen vastakkaisesta pelistä ei löydy. Näin ollen pelien jakaminen kahteen erilliseen osaan oli minun mielestäni täysin turhaa, kun suuria eroavaisuuksia peleistä ei löydy. Tämän vuoksi jakaminen oli pelien suurin ongelma, mikä näkyy huomattavasti Pokemon-fanien keskuudessa, kun nämä Pokemon-pelit otetaan puheenaiheeksi. Muuten pelit olivat edeltäjiään parempia monella tavalla ja sanoisinkin, että pelit ovat sisällöllisesti ja narratiivisesti yksiä Pokemon-sarjan parhaimpia pelejä. 

Alunperin kirjoittanut Noora Eloranta