Hain mukaan kolmen viikon vaihto-ohjelmaan Ranskaan viime lokakuussa. Hieman stressaavan ja pitkältä tuntuvan suunnittelun jälkeen löysin itseni kuitenkin lentokoneesta matkalla kohti Charles de Gaullen lentokenttää. Voin siis todeta ohjelman toimivan, sillä kirjoitanhan tätäkin George Clemenceaun lukion pihalla Reimsissä. 

Kolmen viikon kokemukseni osui osittain ranskalaisten lomien päälle, joten pääsin näkemään myös isäntäperheeni lomailua. Ajoimme suoraan Pariisista itään Alsace-nimiselle alueelle, jossa vaihtoparini täti asusteli vuoriston seassa. Jos oikein siristi silmiään, pystyi pihalta näkemään jopa Alpit. 

Tädin luona koin ensimmäisen kulttuurishokkini, kun vessassa oli kirjaimellisesti pelkkä vessanpönttö. Ei lavuaaria. Ei peiliä. Ei roskista. Mutta ei hätää, sillä talon yläkerrassa olevasta kylpyhuoneesta löytyi peräti kaksi käsienpesuallasta. Sieltä löytyi myös kylpyamme, jossa uskalsin käydä suihkussa vain puolikyykyssä, sillä ilman suihkuverhoa pelkäsin kastelevani koko huoneen.

 

Mieltä rauhoittavan maiseman keskellä sain myös ensimmäisen kosketuksen ranskalaisiin ruokailutapoihin. Olin onneksi kerennyt hieman perehtymään asiaan googlen avulla, jotten totaalisesti häpäissyt edustamaani Suomen kansaa olemalla epäkohtelias. Ruoka tarjoiltiin valmiina lautaselle laitettuna, ja pääsin koskemaan kauhaan vasta, kun itse valmistin perheelle perinteisiä lihapullia ja perunamuusia. Ruokaan ei kuulunut koskea ennen kuin talon emäntä tai isäntä tarttui haarukkaan. Kaikkien kuulemat sanat ”bon appétit” myös lausuttiin ilmaisemaan ruokailun alkamista. Sitä kuuli myös ventovierailta, jos sattui olemaan piknikillä julkisella paikalla. 

Ruoan jälkeen yritin tarkkailla, mihin asentoon muut jättävät haarukan ja veitsen. Logiikkaa löytämättä jouduin kysymään, miten ilmaistaan olevansa valmis.  Vastaukseksi sain, että aterimien asennolla ei ole mitään väliä, ja ne jätetään siihen asentoon mihin ne luonnollisesti putoavat syömisen jälkeen. Voin kuitenkin kertoa, että veitsen osoittaessa kello kahta ei ole mitään luonnollista. 

Illallinen oli aina noin yhdeksän aikaan illalla, niin kuin minua oli etukäteen varoitettu. Minulle tarjottiin perinteisiä ranskalaisia ruokia, kuten quicheä (piirakkaa), pâtéta (pasteijamaista pötköä) ja ratatouillea (se elokuva), sekä tädin asuinpaikalla kehittynyttä suklaakakkua. Maistoin ensimmäistä kertaa ankkaa sekä Saksasta peräisin olevaa spätzleä (muussattua pastaa). Minulle tarjottiin kaiken näköisiä herkkuja, joista vain katkarapuja syödessä jouduin yrittää olla irvistämättä. 

Nostan vielä pöydälle elefantin, joka saattaa olla monien mielessä: alkoholin. Vastoin stereotypiaa ranskalaiset eivät ala juottamaan punaviiniä lapsilleen heti äidinmaidon jälkeen. Kaikki on tietysti aina perhekohtaista, mutta tyypillisesti pieniä maistiaisia alkoholista aletaan antamaan yli 15-vuotiaille. Laillinen ikäraja on sama kuin Suomessakin, mutta illastaessani vuotta nuoremman vaihtoparini ja tämän ikätovereiden kanssa minulle ilmeni, että monille ravintoloille riittää, että näytät 18-vuotiaalta, eikä papereiden kysyminen ole ollenkaan rutiinia. Juomalistalta punaviini tulee kuitenkin harvemmin valituksi nuorten keskuudessa. 

Kuten jo mainitsinkin, satuin maahan loma-aikaan. Koululaisilla on kahden viikon lomapätkiä kevätpuolella kaksi, ja todennäköisesti samat kaksi löytyvät myös syyspuolelta. Suomalaiselle lukiolaiselle se tarkoittaisi ehkä sitä, että jokaisen koeviikon jälkeen olisi kaksi viikkoa aikaa palautua ennen uuden jakson alkamista. Mutta älä anna kateuden värittää poskiasi purppuralla ihan vielä, sillä kolikossa on aina kaksi puolta. Ranskalaisen opiskelijan kouluviikko kestää nimittäin kuusi päivää viiden sijasta. Olisitko sinä valmis uhraamaan lauantaisi?  

George Clemenceaun lukio, jota kävin kaksi viikkoa, on opiskelijamäärältään sekä pinta-alaltaan suurempi kuin Järvenpään lukio. Monesta rakennuksesta muodostuva koulu sisälsi muun muassa asuntolan kaukaa tuleville opiskelijoille, ruokalan, kirjaston sekä urheilukentän pitkien luokkahuoneilla koristeltujen käytävien lisäksi. Oppitunti kesti noin 50 minuuttia, ja päivän pituus saattoi olla kello yhdeksästä kahteentoista tai vastapainoisesti kahdeksasta kuuteen. Samalla lukujärjestyksellä mennään koko vuosi, ja opiskelija pystyy ainoastaan vaikuttamaan siihen, mitä lisäkieltä hän haluaa opiskella.

Ranskalaisen koulun kuri oli huomattavasti tiukempi kuin meillä Suomessa. Opettajia teititeltiin, puhelin pidettiin visusti opettajan katseen ulottumissa, syöminen ja jopa vedenjuominen luokassa oli kiellettyä, ja vessaan ei voinut lähteä kesken tunnin. Todistin hetken, jolloin oppilas oli ottamassa särkylääkettä veden kanssa, ja opettaja miltei heitti tämän ulos luokasta. 

Minun läsnäolostani opettajat eivät juurikaan välittäneet. Saattoivat ottaa Suomen esimerkiksi, jos se sattui liittymään aiheeseen tai heittämään siitä jonkun vitsin. Eräskin opettaja vitsaili, että tulen kertomaan kotiväelleni ranskalaisten opettajien (tai pelkästään hänen) olevan kahjoja. Tarkoista tavoista huolimatta opiskelijoilla oli yksi tapa osoittaa mieltään opettajille. Jos opettajasta tykättiin, tunnin alussa jäätiin seisomaan odottaen tältä lupaa istuutua, mutta jos opettaja ei ollut mieluisa, saattoi oppilas lysähtää suoraan penkkiin sisään tullessaan. Yksinkertainen tapa osoittaa kunnioitusta tai toisaalta olla näyttämättä sitä.

Koulussa minut yllätti vielä ruokailu. Ensimmäisenä päivänä kävimme lunastamassa minulle shekillä kortin, jonka skannatessa mekaaninen kone sylkäisi minulle tarjottimen. Ruokatauko on ilmeisesti yleensä tunnin, mutta vaihtoparini lukujärjestyksestä johtuen meidän paussimme kestikin kaksi tuntia. Ruoka koostui kolmesta lautasesta: alkupala, pääruoka sekä jälkiruoka. Alkupalavaihtoehtoina oli erilaisia salaatteja tai esimerkiksi pizzapalanen. Lämpimäksi ruoaksi oli yleensä kahta eri sorttia, joista piti kertoa (minun tapauksessani osoittaa) kumpaa halusi. Jälkiruoaksi tarjolla oli yleensä erimakuisia jugurtteja, hedelmiä, juustolautanen tai jokin leivos. Monille oppilaille on myös yleistä käydä kotona lounastamassa ja sitten palata koululle. 

Suomen kielen vähäinen puhuminen jatkui, kun vaihto-ohjelman toinen puolisko käynnistyi Suomen puolella. Ranskassa olemisen lisäksi olen päässyt jakamaan suomalaista kulttuuria (karjalanpiirakat) ja näyttämään Suomen nähtävyyksiä (metsää) ranskalaiselle vaihtoparilleni. Meidän onneksemme wanhatkin tanssittiin vasta toukokuun puolella. Siinä vasta olikin ällistelemistä, kun saliin tulvi prinsessoja ja klooneilta näyttäviä frakkipoikia. 

Olen opiskellut ranskaa seitsemän vuotta ja vasta nyt minulle konkretisoitui miksi. En uskalla sanoa, että kielitaitoni teki hirveää loikkausta parempaan, mutta ainakin löysin uudenlaista motivaatiota sen opetteluun. Toki jäihän minulle joitain ilmauksia mieleen, kuten miten sanoa terveydeksi toisen aivastaessa (=à tes souhaits). Alkumatkasta kerkesin murehtia Suomen pään koulutehtävien suorittamisesta pitkän poissaoloni aikana, mutta sitten eräs ystäväni sanoi, ettei mikään kurssi varmasti vedä vertoja kolmen viikon kulttuurielämykselle. Näinhän se oli. Tämä vaihto-ohjelma oli täydellinen korvike pidemmälle tai puolikkaalle vaihtovuodelle. Se oli todellakin vaivannäön arvoinen matka. Voisin suositella vastaavaa kaikille vieraan kielen opiskelijoille. Myös niille, jotka epäilevät taitojaan.

Rohkeus. Niin monissa eri asiayhteyksissä käytetty sana. Kuka voisi enää keksiä siitä mitään uutta sanottavaa? Ensimmäisen vuoden draamaopiskelijat kuitenkin onnistuivat luomaan esityksen, joka nostatti ainakin minulle ajatuksia rohkeudesta. Ei välttämättä uusia sellaisia, mutta niin arkisia, ettei niitä aina edes osaa ajatella.  

Esitys alkoi luokkahuone tilanteesta, kun opettaja saapui paikalle ja ilmoitti, että jokaisen täytyy kirjoittaa essee rohkeudesta. Aiheesta, jota henkilökohtaisesti kammoan sen kliseisyyden vuoksi. Tilanteeseen oli jaettu hyvin, millainen kukin ihminen oli oppilaana. Kohtaus loppui kaoottiseen sekamelskaan, ja valot sammuivat.  

Siitä siirryttiin perinteiseen tyttöjeniltaan musiikin saattamana. Lavalle raahattu patja loi efektin huoneesta, ja tanssahtelevat tytöt nostattivat tunnelmaa, joka oli vaihtunut hetkessä koulun paineesta viikonlopun vapauteen. Musiikin lakatessa yksi tytöistä kysyi, mitä muut olivat kirjoittaneet esseeseen. Ymmärrettävästi jokainen oli heittänyt aivojensa koulukansion sängyn alle iltaa varten, joten siihen loppui esseistä puhuminen.  

Rohkeus kuitenkin nousi puheenaiheeksi, ja tytöt alkoivat pilkallisesti siteeraamaan arjessa kuultuja lauseita rohkeudesta. ”Sä oot rohkee, kun uskallat olla oma ittes”, voisi tiivistää viestin. Moni asia vaatii rohkeutta. Se kävi loistavasti ilmi, kun jokainen yksitellen nousi seisomaan kertoen, miten on ollut itse rohkea tai mihin toivoisi enemmän rohkeutta. Tämän täytyi olla lempikohtani esityksestä. Rohkeutta on puhua ongelmista. Yrittää, vaikka voi epäonnistua. Kysyä, kun joku mietityttää. Puuttua, kun jokin ei ole kohdallaan. Millä tavoin sinä olet rohkea? 

Suullisista rohkeuden tunnustuksista päästiin koomisiin ja konkreettisiin esimerkkeihin, kun ”uutiset” alkoivat. Uutismaisessa lähetyksessä yleisölle esiteltiin hupaisalla tavalla jokaiselle tuttuja tilanteita, joissa on mahdollisuus ylittää pelot, kuten ihastukselle tunnustaminen tai alkoholista kieltäytyminen. Samalla tehtiin pilaa muutaman vuoden takaisesta tyhmänrohkeasta suunnitelmasta rynnäköidä Amerikassa sijaitsevaan Area 51:een.  

Esityksen lopussa draamalaiset tarjoilivat yleisölle itsepuolustustanssia tai ainakin jotain ryhmäliikuntaa muistuttavaa. Se sai katsojan vielä varpailleen, sillä itse ainakin yllätyin. Ennen kumarrusta ja aplodeja sali täyttyi yhtäläisellä huudolla, joka kuulosti minun korvaani epätoivoiselta tarpeelta saada kokea rohkeutta. 

Pidin näytöksen sisällöstä, ja etenkin sen monipuolisuudesta sekä totuudenmukaisuudesta. Sitä oli helppo seurata loistokkaiden näyttelijöiden ansiosta, jotka onnistuivat eleillään ja äänillään viestittämään juuri sen, mikä täytyi tulla sanotuksi. He saivat visionsa elämään. Valitettavasti esitystä ”Rohkeus” ei voi nähdä näin jälkeen päin, mutta voin mielelläni suositella ensimmäisen vuosikurssin draamalaisten tulevia produktioita. Tämä näytös ylitti odotukseni. Nyt osaan odottaa enemmän. 

Nuoret eivät enää lue kaunokirjallisuutta koulun pakollisten lukutehtävien ohella. Sen voi päätellä ilman tilastojakin siitä, että kun ilmoittaa lukevansa vapaa-ajalla, kuulija nostaa kulmakarvojaan ihmetyksessä. Monet sanovat arvostavansa ihmisiä, jotka avaavat kirjan vapaaehtoisesti, mutta eivät silti itse tee niin. Mikä ajaa nuoria kauemmas kirjallisuudesta?

Yleisimmän ”no niin” -lausahduksen vastaan nousee nuorten keskuudessa sanat ”ei jaksa”. Ei jaksa tehdä läksyjä. Ei jaksa mennä ulos. Ei jaksa ajatella. Se on myös ehkä yleisin syy, miksi nuoret eivät lue. Ei jaksa. Myönnettäköön, ettei itselläkään aina tee mieli käyttää osaa vapaa-ajasta sanojen tuijotteluun. Minua kuitenkin motivoi ajatus sanojen takana. Viesti, jota lauseet yrittävät välittää. Olen myös tullut siihen tulokseen, että aika, jonka käytän lukien, menisi hyödyllisten arkisten askareiden ja läksyjen tekemisen sijasta puhelimella oloon. 

Yksi isoimmista virheistä lukiessa on valita vääränlainen kirja. Eihän kappalettakaan jaksa kuunnella loppuun, jos se ei ole omille korville mieluisa. Yksi huono kirja väärentää lukemisen tuottamia tunteita. Jännitys, mielenkiinto ja kutkuttava tunne vatsassa vaihtuu kyllästymiseen, pitkiin huokauksiin ja lopulta mahdollisesti kirjan kesken jättämiseen sekä päätökseen olla avaamatta mitään kirjoja.

Etsi siis oma genresi. Ota suosituksia vastaan ja tutustu vaihtoehtoihin. Suomalainen kirjailija Juha Vuorinen tarjoaa elämänläheistä komiikkaa. Englantilainen Jojo Moyes hurmaa lukijoita sydämellisillä romaaneillaan. Yuval Noah Hararin kirjat ovat taas täynnä tietoa ihmisistä ja niiden historiasta lajina. Historialliset fiktioromaanit ovat minun makuuni, ja voisin suositella esimerkiksi Anthony Doerrin kirjaa Kaikki se valo, jota emme näe. Kirjastoista löytyy dekkareita, fantasiaa, kauhua ja elämänkertoja. Ei uuteen genreen tutustuminen pahaa tee.

Pelkkä oman tyylilajin löytäminen ei välttämättä motivoi jokaista lukemaan kirjallisuutta. Miksi käyttää paljon aikaa kirjan selaamiseen, kun vastaavan tarinan voi nähdä elokuvana tai sarjana? Multitasking on suosioon noussut ilmiö, jossa sarja voi pyöriä taustalla samalla, kun esimerkiksi laittaa ruokaa. Voin kuitenkin väittää, että elokuvan ja kirjan tarjoamat elämykset eroavat toisistaan suuresti. Liikkuva kuva on vain pintaraapaisu siitä, mitä sanat voivat tarjota. Lukiessa tutustut päähenkilön ajatuksiin ja tapaan nähdä maailma. Yksityiskohdat eivät jää huomaamatta, toisin kuin ruutua tuijottaessa.

Elokuvia selaillessa Netflixissä saattaa huomata osion ”kirjoihin perustuvat”. Esimerkiksi Kevin Kwanin Crazy rich Asians sekä Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjat ovat monelle tuttuja elokuvateollisuuden ansiosta. Niitä lukiessa kuitenkin huomaa, ettei juoni kulje samalla tavalla kuin näytöllä. Itse tajusin lukevani aivan eri tarinaa, kuin minkä tiesin elokuvan perusteella. Elokuva on aina käsikirjoittajan näkemys kirjasta, eikä se takaa kirjailijan alkuperäiseksi tarkoittamaa kokemusta. 

Hektinen maailma haluaa kaiken heti ja nyt, mutta joskus olisi hyvä pysähtyä ja harjoittaa kärsivällisyyttä. Suomessa on loistava kirjastojärjestelmä, jonka vuoksi lukeminen on ilmaista. Hyödynnä sitä etua ja tutustu kirjallisuuteen. Lähde ajatuksesta yleissivistävä ja matkaa mielenkiinnosta nautintoon. Lukeminen on viihdettä siinä missä elokuvat ja sosiaalinen mediakin voivat olla. Anna sanoille mahdollisuus vaikuttaa.