Digikirjat vertailussa

Sisältö, hinta, käyttäjälisenssin pituus ja innostavuus – ainakin nämä asiat kannattaa ottaa huomioon digitaalista oppikirjaa ostaessa. Järki vertaili koulumme käyttämiä digikirjoja ja listasi jokaisen hyvät ja huonot puolet sekä antoi jokaiselle arvosanan asteikolla 1-5.

 

TABLETKOULU

Tabletkoulun oppikirjojen jokaisessa kappaleessa on runsaasti ja monipuolisesti sisältöä. Tekstit ovat pitkiä eli informaatiota on kattavasti, mutta asiat on kuitenkin esitetty selkeästi. Kappaleissa on perustekstin lisäksi myös erillisiä lyhyitä ”lisätietoja”, joten lukija voi syventymisensä tason perusteella valita hiukan vastaanottamansa tiedon määrää. Kirjassa on monipuolisesti erilaisia tehtäviä kaikille taitotasoille. Tabletkoulun kirjoja saa kaikkiin kouluaineisiin, ja yhden kirjan hinta on noin 13€ eli ei kovinkaan paljoa.

Vaikka Tabletkoulussa on paljon hyvää, sen digitaalisissa kirjoissa on myös yksi iso miinus: ulkomuoto. Harvoin tulee ajatelleeksi, että kirjan ulkonäöllä olisi kovinkaan merkittävää roolia teoksen toimivuuden kannalta, mutta todellisuudessa innostavuus on yksi tärkeimmistä asioista. Se, onko kirja ulkoisesti houkutteleva, voi vaikuttaa ostopäätökseen ja pahimmillaan jopa opiskelun määrään kurssin aikana. Tabletkoululla on paljon tekstiä mutta kohtalaisen vähän kuvia, ja yleisestikin teoksen ulkomuoto on enemmän asiallinen ja virallinen kuin innostava. Kirjojen käyttäjälisenssi on myös joissakin tapauksissa lyhyt.

Arvosana: 3/5

 

SANOMA PRO

Sanoma Pro:n sivuille kirjautuessa silmille pomppaa ensimmäiseksi runsas kuvien ja värien määrä, mikä on hyvä asia. Kirjan ulkomuoto innostaa lukemaan ja tutustumaan sivustoon tarkemminkin. Tavallisten oppikirjojen lisäksi Sanoma Pro tarjoaa käyttäjälleen myös paljon muita asioita, kuten tietoa, tilaisuuksia, muita kirjoja ja niin edelleen.

Toisaalta sivusto ei ole kovinkaan selkeä. Esimerkiksi oppikirjoihin pääseminen on pienen pohdinnan ja parin klikkauksen takana, ja näin ei tulisi olla. Hetken aikaa sivulla vietettyään alkaa myös tulla tunne, että kuvia ja räikeitä värejä on liikaa, ja olo muuttuu ylikuormittuneeksi.

Arvosana: 2/5

 

GRIP CHANSEN (Peda.net)

Grip Chansen on kokonaisuudessaan hyvin vaikea ja epäselvä, ja tuntuu kuin kaikki olisi aivan liian monen mutkan takana.

Yksi kirjan pahimmista ongelmista on sanastot, joiden sijainti tekstiin nähden on vaikea ja tekee lukemisesta työlästä. Lisäksi kirjan sanastoista ei löydy kaikkia tuntemattomia sanoja. Myös kuuntelutehtävissä on ongelmia: kuunneltavan tekstin nauhaa on vaikea kelata tai pysäyttää, mikä tekee tehtävän tekemisestä haastavaa ja pahimmillaan harhauttaa keskittymisen kokonaan pois itse kuunneltavasta sisällöstä.

Jotain hyvää tässäkin kirjassa kuitenkin on: käyttäjälisenssi on ikuinen, eli käyttäjän ei tarvitse huolehtia kirjan menettämisestä. Parannettavaa kuitenkin löytyy runsaasti.

Arvosana: 1/5

 

OTAVA

Otavalla on tähän mennessä paras alusta digikirjoille.

Ensinnäkin kirja on selkeä: käyttäjän on helppo hahmottaa, missä on mitäkin, ja eri osiot on jaoteltu loogisesti ja huomattavasti. Käyttäjän avatessa kirjan, ensimmäisenä näkymään tuleva sisällysluettelo on suurella tekstillä jaettu eri kappaleisiin. Kappaleiden alta löytää helposti eri osiot, kuten sanastot ja kielioppiosiot. Tehtävät sopivat kaikille taitotasoille, sillä ne ovat helppoja, ja tehtävänannot ovat yksinkertaisia. Kirja on myös innostava: sivusto on värikäs ja sisältää paljon kuvia, ja kuvat vieläpä useimmiten liittyvät aihepiiriin – esimerkiksi saksan kirjassa on saksateemaisia kuvia. Viimeinen plussa tulee ehdottomasti sivuston sisältämästä omasta sanakirjasta.

Toisaalta Otavan kirjoissa muistiinpanotilaa on vähän. Sen lisäksi tehtävien ollessa varmasti kaikille helppoja, ne ovat myös ajoittain liian helppoja, ja samanlaiset tehtävätyypit toistuvat liikaa. Kirjassa ei myöskään ole paljoa ollenkaan esimerkiksi ylioppilaskokeen tehtävätyyppejä. Suuri miinus tulee varsinkin viime aikoina esiintyneestä ongelmasta, runsaasta pätkimisestä ja jumittamisesta.

Arvosana: 4/5




Opettajat valokeilassa: Susanne Heinonen

Haastattelimme koulumme uutta englanninopettajaa Susanne Heinosesta. Juttutuokiomme aikana hän kertoi muun muassa, mikä on hänen inhokkivärinsä, oliko kielten opiskelu hänelle vaikeaa sekä missä asusteessa häntä ei ikinä tulla näkemään.

1. Miksi  ryhdyit  opettajaksi?

  • Se on hirveän pitkä polku, ja  olen  tehnyt  paljon muutakin.  Työskentelin pitkään ulkomailla. Tietyssä vaiheessa, kun tulin takaisin Suomeen, en  enää halunnut työskennellä hotellialalla, jolla  olin aikaisemmin. Sitten  päätin, että  voisin ryhtyä  vaikka  englanninopettajaksi. Minulla  ei siis ollut alun perin lukiossa minkäänlaista  suunnitelmaa. En silloin todellakaan  halunnut  mennä minnekään  yliopistoon  vaan olin pitkälle yli kolmekymppinen, kun lopulta päädyin sinne.

2. Jouduitko tekemään töitä kielten eteen? Saitko hyviä numeroita kielistä?

  • En saanut hyviä numeroita, ja tosiaan jouduin tekemään töitä. Ehkä syynä oli se, ettei minua silloin kiinnostanut oikein mikään. Lukioaikani oli varsin biletyspainotteista, ja numerotkin olivat sen mukaisia. Tulokset ovat aika suorassa suhteessa siihen, miten opiskeli. Totta kai  pitää muistaa myös se, että  silloin  maailma  oli  ihan toisenlainen – lukioajoistani on jo lähes 30 vuotta. Ihminen on ihan erilainen sellaisen ajan kuluttua. Jos vertaan itseäni nyt aikuisena, lähes 50-vuotiaana, siihen edesvastuuttomaan lukiolaiseen, niin en pysty sanomaan, että olisin edes sama ihminen. Jouduinkin tekemään kovasti töitä sitten myöhemmin kielten eteen.  En todellakaan  ole  mikään  L:n ylioppilas. Ajattelen, että tämä on myös tietyllä tavalla etu, koska ymmärrän niitä, joilla on vaikeuksia. En ole heti sanomassa, että miksi et nyt ymmärrä tätä. Minullakin kesti oppia ja ymmärrän, että joidenkin asioiden eteen täytyy tehdä töitä.

3.Mikä on opettajan ammatissa parasta?

  • Parasta on nähdä opiskelijoiden kehittyminen. On mahtavaa, että joku oivaltaa jotain. Se on hienoa ja myös palkitsevaa.

4. Onko sinulla sanontaa, johon uskot?

  • Minusta kaikki asiat pitää tehdä aina täysillä, sata lasissa. Tekee sitten mitä vain, olkoon se vessanpöntön siivoaminen tai jonkin uuden asian opettelu, niin pitää antaa kaikkensa. Siihen uskon. Kun antaa kaikkensa, se palkitsee.

5. Mikä on mielenkiintoisin kieli, jonka haluaisit osata?

  • Opiskelen tällä hetkellä venäjää, vaikken tosin kovinkaan suurella menestyksellä. Ykköskurssinkin kävin Vantaan aikuisopistolla kolme kertaa! Mutta venäjää tahtoisin oppia. Se on kiinnostava kieli, vaikeudestaan huolimatta.

6. Miten kuvailisit tyyliäsi?

  • Miten kuvailisin tyyliäni… No, pukeudun varmaan ikäisekseni ihan liian nuorekkaasti. Tyylini ei ainakaan ole rento, mutta värikäs se voisi olla. En tykkäisi pukeutua kauttaaltaan tummiin sävyihin; vaaleita sävyjä saa olla paljon. Voin vannoa, että minua ei tulla koskaan näkemään sellaisissa terveyskengissä (clogs)!

7. Terveisiä opiskelijoille?

  • Opiskelkaa lukiossa kieliä! Jos itsekin olisin aloittanut venäjän joskus lukio- tai yläasteaikoina, niin varmaan se sujuisi paljon paremmin. Minun aikanani oli tapana, että otettiin saksaa ja ranskaa. Itsekin otin ja osaan niitä kohtalaisen hyvin. Nuoruus on se ikä, jolloin kieliä kannattaa opiskella, ja kurssit vaikkapa täällä koulussa ovat ilmaisia, joten niitä kannattaa hyödyntää. Oppiminen on niin paljon vaikeampaa ja hitaampaa viisikymppisenä, ja kieliä tarvitsee. Lähtökohtainen oletus on, että jokainen osaa englantia ja sitä sitten osataan, miten osataan, ja jos ei osaa mitään muuta kieltä, niin kyllä sitä aika heikoilla on. Kannustan kyllä kaikkia kielten opiskeluun!

Lempiväri?

  •  Riippuu asiasta. Väri, josta en pidä, on liila.

Onko sisaruksia?

  • On, veli.

Onko lemmikkejä?

  • Ei ole tällä hetkellä, mutta on ollut kaneja.

Kuinka vanha olet?

  • Aivan liian vanha… 47.



Ihmiset osaavat pitää melua itsestään; osaako luonto?

On joulukuun 16. päivä. Istun autossa, matkalla kotiin mittavilta joululahjaostoksilta. Reissu oli onnistunut: vanhemmat, ystävät, kummit, naapurit ja kaimat… Kaikille on nyt jotakin. Vieressäni auton istuimella lepää viisi suurta muovikassillista tavaraa. Kannatan itse antimateriaalisia arvoja, mutta esineistähän kaikki ilahtuvat, eikö?

Samassa radiosta alkaa uutislähetys. Matalaääninen uutistenlukija luettelee vakavalla äänensävyllä tilastoja maapallon ympäristötilanteesta. Kasvihuonepäästöt ovat taas lisääntyneet, napajäätiköiden sulamisesta aiheutunut merenpinnan nousu on jälleen tehnyt täysin viihtyisästä alueesta elinkelvottoman, merillä lilluu ennätysmäärä muovijätettä.

Yhtäkkiä se kaikki materia, jonka olen juuri ostanut, ei tunnukaan ollenkaan niin mukavalta vieressäni.

Aloin miettiä ympäristöasioita vasta aivan äskettäin. Ajatuksenkulkuni muutos alkoi salakavalasti: kävin ensimmäisen lukiovuoteni toista puolikasta, kun päädyin sattumalta kahteen ympäristöaiheiseen keskusteluun. Ensimmäisellä kerralla olimme erään ystäväni kanssa tylsistyneitä, joten päädyimme etsimään netistä ”syvällisiä kysymyksiä” ja vastailemaan niihin. Toisella kerralla hengasin kahden muun toverini kanssa, kun toinen heistä yllättäen veti puheenaiheeksi uutisen maailmamme merien muovijätetilanteesta. Hän puhui aiheesta varsin huolestuneeseen sävyyn, mutta se, mikä oikeasti jäi samana iltana mieleeni pyörimään kauhuelokuvan tavoin, oli hänen havainnollistavana materiaalinaan käyttämänsä artikkeli, tai tarkemmin sanoen artikkelin kuvat. Muovijätettä kelluu vesistöissämme paljon. Paljon isolla P:llä.

Sitten kului muutama kuukausi, kunnes törmäsin lehtijuttuun, gallupiin, joka koostui suomalaisten nykynuorten ajatuksista ympäristön tilanteesta ja luontomme suojelusta. Silloin minulla napsahti.

Ympäristömme tilanne on vakava, sen tietävät kyllä todellisuudessa lähes kaikki. Jokainen tämänkin tekstin lukija voi kyllä varmasti sanoa, että tietää ilmastonmuutoksen olevan muutakin kuin pelkkää iltasatua. Mutta kuinka moni oikeasti tietää, kuinka vakava tilanne on käytännössä? Kuinka moni oikeasti on nähnyt, miltä näyttää silmänkantamattomiin jatkuva merimaisema kuorrutettuna käytetyillä muovimukeilla? Kuinka moni on kuullut siitä arviosta, jonka mukaan maapallo on elinkelvoton vuoteen 2030 mennessä, jos ympäristön kiduttaminen jatkuu samaan malliin? Ja kyllä vain, luit oikein. Se on sinun elinaikanasi. Mihin ajattelit mennä?

Vaan pitääkö meidän nyt vaipua epätoivoon? Hylätä toivomme, koska, aivan, emme voi tehdä tilanteelle mitään? Luulen, että se, mikä oikeasti useimmiten on ongelma –  syy, miksi ympäristömme tilanteelle ei tehdä mitään – on, ettei tiedetä keinoja, joilla vaikuttaa. Ajatellaan, että ympäristön suojeleminen edellyttää suuria päätöksiä, jotka vaikuttavat koko elämään, tai että tarvittavat teot ovat liian vaikeita toteuttaa arkisessa elämässä: Pitäisi ryhtyä vegaaniksi. Ostaa kaikki vaatteensa kirpputorilta. Myydä autonsa ja itkeä, kun ei omassa kotikylässä ole juna-asemaa.

Mutta eihän sen nyt ihan noinkaan tarvitse olla. Ei ympäristöä suojellakseen tarvitse kääntää koko elämäänsä päälaelleen. Pienet teot merkkaavat, eikö? Koska juuri niin ne tekevät. Arkiset, lähes huomaamattomatkin muutokset, voivat olla suuri, jopa jättimäinen harppaus, jos niitä noudattavat kaikki, tai jos pelkästään yksikin ihminen noudattaa niitä tarpeeksi usein. Älä ryhdy vegaaniksi, jos et halua. Sen sijaan voit syödä viikossa vaikkapa yhden täysin vegaanisen aterian, tai vain vähentää punaisen lihan kulutustasi esimerkiksi vaihtamalla yhden jauhelihakastikkeen tonnikalaan. Kirpputoreilta taas löytyy todellisuudessa ihan kivoja vaatteita – ei, en olisi itsekään uskonut, mutta pari kertaa kokeiltuani hurahdin täysin. Eivät ne edes niin paljon eroa perus Henkkamaukan valikoimasta. Eikä täysin uusienkaan vaatteiden ostamisesta tarvitse luopua kokonaan – vaikkapa yksi kerran vuodessa tehtävä perusteellinen kirpparikierros on parempi idea kuin ei mitään.

Yksi tärkeimmistä oivalluksista nimittäin on, ettei ympäristönsuojelu ole vaikeaa. Se on tärkeää. Eikä se, että sulkee silmänsä näiltä tämän aihepiirin uutisilta ja esittää kuuroa, kun radiossa kerrotaan tilastoja, pelasta ketään. Ei tämä mörkö mene pois sillä, että esittää kuin sitä ei olisikaan. Eikä sen voittamista myöskään voi sysätä muiden harteille. Tyypillinen kommentti ”Ei minun tarvitse mitään tehdä, muut tekevät!” ei nyt toimi. Koska jos kaikki ajattelevat noin, niin normaalin tämän maailman logiikan mukaan kohta kukaan ei teekään mitään.

Nyt tässä vaiheessa palatkaamme hieman taaksepäin, sinne minun ensimmäiseen syvälliseen ympäristökeskusteluuni. Minä ja tämä eräs ystävättäreni siis olimme tylsistyneitä ja päätimme etsiä netistä syvällisiä kysymyksiä. Päädyimme pohtimaan tällaista kysymystä: Jos sinun olisi pakko valita toinen, kumman valitsisit: uran ihmisoikeusaktivistina vai uran ympäristöaktivistina? Tässä vaiheessa tämä ystävätär, ihminen, jota olin aina pitänyt aivan tavallisena, esitti näkemyksen, joka mullisti käsitykseni koko aihepiiristä: ”Ehdottomasti ottaisin uran ympäristöaktivistina. Ihmiset nyt osaavat aina pitää melua itsestään: he osaavat järjestää mielenosoituksia ja kiistellä ja kirjoittaa kolumneja lehtiin. Luonto ei kykene mihinkään näistä. Siksi meidän on kyettävä sen puolesta.”

Hmm.

Niinpä.

Ensi jouluna taidankin antaa lahjoiksi elämyksiä ja lämmintä mieltä.




Toimintapäivän kuvasatoa

Järvenpään lukio järjesti viime perjantaina 31.8. jokavuotiseksi perinteeksi muodostuneen toimintapäivän, jolloin opiskelijat pääsivät kokeilemaan hauskanpidon merkeissä monenlaisia pajoja ja toimintapisteitä. Järki keräsi kuvasatoa erikoispäivän tunnelmista.

Geokätköilemään lähdössä!

Mölkkypisteellä oli melko hiljaista…

Ahkeria opiskelijoita tentteihin lukemassa

Historian luokassa oli mukava viettää aikaa lautapelejä pelaten.

Paikalta löytyivät niin shakkivälineet…

…kuin yksi Pisan kalteva tornikin!

Hyväntuulista väkeä!

Monenlaista liikunnallista aktiviteettiä oli tarjolla.

Muun muassa lentopalloa…

…ja sählyä.

Mystinen bafa-bafa hämmensi monia.

Lisää kuvasatoa bafa-bafalta

Innokas poseeraaja pongattu

K-pop paja koostui tanssista

Kuvispajan muotinäytöksessä.

Sieltä löytyikin paljon luovia asukokonaisuuksia!

Valokiilassa.

Kuvaamisessa mukana Ada Kalliomäki.




Pimeäkoirat

Minä en ole koskaan uskonut yliluonnollisiin asioihin. Tietty se on ihan ymmärrettävää; kuka nyt tekniikan ja realismin maallistuneella 2018-luvulla uskoisikaan? Silti, näinä päivinä kun lumi on alkanut sulaa, linnut laulaa ja kevät tehdä kaikin muinkin tavoin tuloaan, on minun ollut pakko hieman kyseenalaistaa periaatteitani…

Muistan sen päivän edelleen. No okei, aika vaikeaahan sellaista olisi unohtaakaan. Se oli viime talvinen joululoma, mutta vuosi oli jo vaihtunut, joten elimme tammikuuta. Minä asuin siihen aikaan – okei, typerästi sanottu, asun edelleen – vanhalla, suoraan keskiajalle jämähtäneellä maatilalla, kaukana kaikesta. Asuin siellä perheeni kanssa, johon tarkemmin sanottuna kuuluivat minä, minun äitini ja minun isäni. Olin ainut lapsi, mikä oli näin 14-vuotiaana, ryhmähenkeä hakevana poikana ajoittain vaikeaa, mutta pääosin olin onnellinen. Sen lisäksi meillä oli sinä tammikuisena päivänä vieraana minun serkkuni, Anton, ja hänen perheensä. He tulivat joka vuosi samaan aikaan joululomalla käymään. Anton oli saman ikäinen kuin minäkin, ja hänenkin perheeseensä kuuluivat vain äiti ja isä. Tiesin kyllä, että Antonilla oli myös sisko, mutta tämä oli nyt 18 ja sen takia muuttanut jo omilleen. Eikä siis näin ollen ollut tällä kertaa saapunut meille. Päivä oli aurinkoinen ja tyyni, lunta oli maassa varmaan parikymmentä senttiä ja pakkanen jäädytti kasvot heti, kun vain erehtyi astumaan ulos. Anton ja minä olimme sisällä syömässä aamupalaa, vaikka kello lähestyikin jo yhtätoista. Me tulimme pääosin hyvin toimeen, sillä vaikka olimme serkuksia ja tiesin että useimmat nuoret eivät olleet hyvää pataa saman ikäisten sukulaistensa kanssa, meidät oli pienestä pitäen kasvatettu olemaan riitelemättä kun tapasimme. Joten niinpä me nytkin mussutimme leipää keittiön pöydän ääressä ja suunnittelimme parhaamme mukaan ohjelmaa päivälle.

 
”Mä en tiedä susta”, Anton totesi. ”Mutta sun äitisi ja mun äiti ehdotti, että me lähdettäisiin sinne teidän mökille. Mä en ole koskaan käynyt siellä, joten ajattelin että voisin vaikka mennäkin.” Kurtistin kulmiani. ”Mökille tammikuussa?” ”Niin. Ne puhui jotain että tarkistetaan, onko kaikki kunnossa talven jäljiltä.” Olin hetken aikaa hiljaa. Mökillä oli viime kesänä sattunut aika ikävä episodi (hetkinen, olenko nyt tyly, jos kutsun lemmikin kuolemaa episodiksi?), mutta se on toinen tarina, joten en nyt ala selittämään sitä. Kuitenkin, en tiennyt, olisinko ollenkaan valmis kohtaamaan paikkaa vielä. ”Nää”, mutisin. ”Mun mielestä siellä on kesällä kivempaa. Mutta sä voit kyllä mennä jos haluat.” ”Sä jäät silloin yksin kotiin. Oletko sä varma ettei sua pelota?” Hymähdin. Tajusin Antonin vitsailevan. ”Soitan perään jos pelottaa.”

 
Anton, hänen vanhempansa ja minun vanhempani lähtivät mökkiä kohti tasan kello kolmelta. Katselin ulko-ovemme pienestä, neliön mallisesta ikkunasta, kun perheemme vanha farmariauto poukkoili lumista tietä pitkin. Ei tuntunut oudolta jäädä yksin kotiin. Tai no, tietysti se oli näin viikon vilkkaamman vieraselämän jälkeen hiukan hiljaista, mutta yleisesti ottaen olin tottunut siihen. Niinpä tähän kohti tarinaa ei siis kuulu mitään ”huokaisin surullisesti auton perään” tai ”nielaisin jännittyneenä tulevasta” -juttuja. Minä vain katselin ulos. Ja katseltuani riittämiin, käännyin ympäri ja menin keittiöön lämmittämään itselleni kaakaota.

 
Loppupäivä menikin täysin normaalisti. Rennosti, jos nyt maatilan elämää voi sellaiseksi sanoa. Ruokin ja hoidin eläimet, kirjasin ylös päivän tuoton ja miinustin summasta tulevat menetykset. Hain postin ja kolasin jonkinlaisen jalkakäytävän pihalle liikkumista varten. Yksi huono puoli tammikuussa (jos nyt ei lasketa sitä, etten pidä koko talvesta ylipäätänsäkään) on kyllä ehdottomasti se, että päivät ovat tavattoman lyhyitä. Pimeä alkoi saapua kello viiden maissa – yllättävän myöhään vieläpä! – ja minun oli siirryttävä sisätiloihin. Surffailin hetken aikaa netissä ja menin yläkertaan huoneeseeni. Minulta loppui tekeminen, joten paneuduin hetkeksi maaten, tarkoituksenani miettiä lisää hommaa.

 
Minun oli täytynyt nukahtaa. Olen aivan varma, että nukahdin, sillä vaikkakaan en huomannut edes sulkeneeni silmiäni, tajusin kohta herääväni. Ensimmäinen asia, jonka nyt herätessäni tajusin, oli, että ulkona oli pilkkopimeää. Vilkaisin kelloa. 15 vaille 9. Olin nukkunut pari tuntia. Seuraavaksi tajusin, että olin herännyt johonkin.
Minulla oli pari sekuntia aikaa miettiä, mihin olin herännyt. Olin yksin kotona, eläimet olivat ulkona ja puhelin äänettömällä. Mihin siis –

 
Sitten se kuului uudestaan. Se ääni. Se ääni, joka vielä nykyäänkin soi pahimmissa painajaisissani, syvimmissä peloissani, kauheimmissa kauhukuvissani. Joku hakkasi ulko-oveamme. Paniikki syöksähti kehooni ja mieleeni kuin tsunami; olin sadasosasekunnissa täysin hereillä. Olin yksin kotona; kaikki olivat jossain; asuimme kaukana kaikesta; kenenkään ei olisi pitänyt tulla! Kenenkään ei olisi pitänyt olla tulossa, joten kuka ihme se oli, ja miksi ihmeessä se Joku hakkasi ovea kuin raivopäinen!? Olin paniikissa. Kerkesin miettiä muutaman sekunnin, menisinkö katsomaan, kuka se oli. Sitten koputus yltyi jyskytykseksi. Pelkäsin tosissani, että jos en kohta menisi avaamaan, tyyppi, kuka se sitten ikinä olikaan, tulisi ovesta läpi.

 
Tein ratkaisuni. Pomppasin ylös sängystä ja lähdin juoksemaan portaita pitkin alakertaan. Päästessäni portaiden juurelle, kompastuin melkein omiin jalkoihini, mutta jatkoin matkaa säikähdyksestä huolimatta. Päätin, että jos minun kerran oli kohdattava se Joku, joka ovea jyskytti, niin kohtaisin sen mieluiten mahdollisimman nopeasti. Pari askelta ulko-ovelle. Yksi askel. Sydämeni hakkasi. Tempaisin oven auki ja päästi kylmän talvi-ilman virtaamaan sisälle.

 
Kohtasin Antonin tutut, pitkät kasvot.

 
Ensimmäinen asia, jonka Antonista panin merkille, oli ilmiselvä pelokkuus. Serkkupojan ilme oli pelosta järkyttynyt, ja kaikesta päätellen hän oli jonkinasteisessa sokissa. Hän seisoi ovella T-paidassa ja farkuissa sekä lenkkareissa, joissa hän oli aamulla lähtenytkin, tosin takin hän oli jättänyt jonnekin. Heti kun avasin oven, hän syöksähti nopeasti eteenpäin ja tarrautui kiinni olkapäihini. ”Mike! Mike, luojan kiitos sä olet siinä! Mikä sulla kesti tulla avaamaan, ne melkein sai mut kiinni, Mike, kiitos että tulit!” ”Anton, mitä ihmettä – ””No ne melkein sai mut kiinni, voi luoja että mua pelotti, sä tulit just viime tipassa…” Tajusin, että Anton oli kuin olikin sokissa. ”Hei rauhoitu, mitä on tapahtunut…?” Tarrasin kiinni serkkuni olkapäistä ja yritin saada pojan pysymään paikoillaan. Huomasin myös, että pojan kasvot olivat verillä ja täynnä ruhjeita. Hetken kuluttua hän kuitenkin pysyi sen verran aloillaan, että sai puhuttua. ”Meille tuli riitaa äidin kanssa ja mä karkasin sieltä mökiltä, muistin sen reitin mitä oltiin tultu ja ajattelin kulkea samaa takaisin. Pääsin turvallisesti melkein tänne asti, mutta sit just ku olin tossa teidän pihatien päässä, mun perään lähti…”

 
Seuraavat tapahtumat tuntuivat epätodellisilta. Näin kuinka Anton pelästyi uudestaan. Hän katsoi taakseen, ja minä katsoin perässä. Hitaasti, hyvin hitaasti, saatoin pimeässä, tuulisessa talviyössä erottaa sen mitä Anton pelkäsi. Pilkkopimeässä, keskellä meidän pihaamme, istui kolme mustaa koiraa. Ne olivat täysin pikimustia, aivan kuin yö, ja ehkä sen takia erottuivat niin huonosti. Niillä oli lyhyt, siisti turkki ja pitkät jalat, sekä punaiset silmät jotka loistivat pimeässä. Ne istuivat hiljaa paikallaan, siistissä rivissä keskellä pihaa, eivätkä tehneet mitään. Istuivat vain.
Anton käänsi katseensa hitaasti takaisin minuun. Minäkin katsoin häneen. Kumpikin meistä oli aivan yhtä ymmällään.

 
Lopulta, kun kävi ilmeiseksi, etteivät koirat aikoneet tehdä muuta kuin istua, väistyin pois oven edestä ja autoin Antonin sisälle. Talutin pojan keittiöön ja istutin penkille, jonka jälkeen menin laittamaan vedenkeittimen päälle. Sitten istuin itsekin. Syntyi hetken hiljaisuus. Lopulta se oli Anton joka aloitti puhumisen: ”Mä huomasin ne koirat siinä vaiheessa, kun olin teidän pihatien päässä. Mä tunsin että mua tarkkailtiin.” Nyökkäsin kehotukseksi jatkaa. ”Ne ei alun perinkään tehneet mitään muuta kuin seuras mua, juoksi hiljaa perässä. Mutta mä pelästyin ihan hirveesti.” ”Mutta mistä sä sitten sait noi kaikki ruhjeet, jos ne ei tehneet pahaa? Ja missä sun takki on?” kysyin. ”No kun mä säikähdin niin hirveesti niitä koiria, niin mä lähdin vain juoksemaan hirveän lujaa. Ja kun ei tuolla pimeässä nähnyt niinkään, mihin astuu, niin mä juoksin välillä suoraan päin puita ja pensaita.” Anton naurahti kuivasti. ”Kuulostaa varmaan koomiselta, mutta…”

 
Olin hetken mietteissäni. ”No ei tuo kyllä mun mielestä ainakaan hauskalta kuulosta”, totesin sitten hiljaa. ”Mun mielestä ne koirat ei näyttäneet miltään tavallisilta labradorinnoutajilta. Kyllä ne oli jotain muuta. Ei mikään normaali eläin ole niin musta. Ja ne silmät…” Esitin puistatusta. Vedenkeitin vihelsi hiljaa valmistumisen merkiksi. Nousin ylös, astelin keittiöpöydän luokse ja kaadoin meille kummallekin teetä. Sitten käännyin kannoillani ja astelin hiljaa ulko-ovelle. Vilkaisin ikkunasta ulos. Siellä ne koirat edelleen istua tapittivat.

 
Pari tuntia myöhemmin tilanne oli edelleen sama. Koirat istuivat samassa paikassa kuin mihin olivat jääneetkin, ja minä ja Anton yritimme pysyä valveilla keittiössä. Eivät ne olennot siis edelleenkään olleet mitään erityisempää huomiota kaivanneet; kyse olikin lähinnä juuri siitä, että pelkäsimme, mitä tapahtuisi, jos nukahtaisimme. Ja niinpä me valvoimme. Joimme teetä ja sen jälkeen kahvia, juttelimme ja yritimme pohtia, mitä koirat oikein olivat. Kellon lähestyessä vääjäämättä kahta, väsymys alkoi kuitenkin painaa. Antonin pää alkoi nuokkua, joten käskin hänen käydä nukkumaan. Itse ajattelin valvoa vahtivuorossa, siltä varalta, että jotain tapahtuisi. Kuitenkin suunnilleen puolen tunnin kuluttua olin minäkin sikeässä unessa.

 
Heräsin säpsähtäen. Ensimmäinen asia, jonka tajusin, oli, että ulkona paistoi aurinko. Valo siivilöityi kauniisti sisään ikkunoista, joiden verhoja emme olleet muistaneet sulkea. Anton nukkui edelleen sikeästi. Poika oli ristinyt kätensä puuskaan pöytää vasten ja nojasi päällään niihin. Itse havaitsin pienen, jomottavan säryn selässäni huonossa asennossa nukutun yön jäljiltä. Nousin hitaasti seisomaan ja astelin ulko-ovelle. Koirat olivat poissa. Kävelin takaisin keittiöön ja ravistelin Antonin hereille. Kun hän oli tarpeeksi virkeä tajutakseen, missä oli, aloimme miettiä tapahtunutta. ”Outoa kylläkin, ettei meidän nukkuessa tapahtunut mitään. Ajattelin, että koirat pysyisivät paikoillaan vain oikeaan hetkeen asti ja hyökkäisivät sitten”, Anton pohti. ”Niin mäkin mietin”, tunnustin. ”Pitäisikö meidän mennä ulos katsomaan, miltä siellä näyttää?” Anton nyökkäsi.

 
Puimme ulkovaatteet yllemme ja astuimme raikkaaseen talvi-ilmaan. Koirista ei tosiaankaan näkynyt jälkeäkään. Aloimme tutkia paikkaa tarkemmin. Ensimmäinen huomioni oli, ettei lumessa näkynyt ollenkaan jalanjälkiä. Talvinen maisema oli koskematon lukuun ottamatta meidän nyt luomia kengänkuvioita. Eilisyönä oli kyllä tuullut hieman, mutta lunta ei ollut satanut, eli minun järkeni mukaan koirien jättämien jälkien olisi kuulunut olla vielä maassa. ”Mutta entä jos yöllä on satanut, kun me nukuttiin?” Anton ehdotti. ”Tai jos tuuli yltyi sinä aikana?” ”Ei se ole mahdollista”, tokaisin. ”Mä tunnistaisin kyllä, jos tää lumi olisi uutta. Tää ei ole. Tää on samaa lunta, mikä täällä oli kun te lähditte mökille autolla. Renkaanjäljetkin näkyy vielä. Niin pitäisi näkyä myös koirien jalanjäljet.” Olimme hetken hiljaa. Sitten jatkoimme tutkimusta vielä hetken aikaa. Anton löysi repeytyneen takkinsa parinsadan metrin päästä puun oksasta, mutta mikään muu ei viitannut siihen, että mitään koiraepisodia olisi koskaan tapahtunutkaan. Pimeäkoirista ei ollut jäänyt mitään todisteita.

 
Suunnilleen tunnin kuluttua heräämisestämme palasivat aikuiset kotiin. Antonin vanhemmat pitivät hänelle kovan puhuttelun karkaamisesta ja sen vaaroista, ja sitten seuraavaksi he jo itkivät onnesta, että poika oli hengissä. Kun pahin hässäkkä oli ohitse, minä ja serkkuni juttelimme hetken aikaa. Tulimme siihen tulokseen, ettei vanhemmille kannattaisi kertoa Pimeäkoirista. He eivät kuitenkaan uskoisi, sillä eiväthän olennot olleet jättäneet mitään todisteita olemassaolostaan. Rikkinäisen takin ja arvet selitimme sillä, että Anton oli tippunut pimeässä ojaan.
Emme nähneet Pimeäkoiria enää koskaan. Serkkuni ja hänen vanhempansa viipyivät meillä tapahtuman jälkeen vielä viikon, ja koko sen ajan minä ja Anton yritimme löytää selitystä olennoille. Emme keksineet mitään järkevää. Silti, olen edelleen aivan sataprosenttisen varma, että unta se ei ollut. Joten mitä sitten?




Opiskelijakunnan hallitus koostuu monesta tekijästä

Koulumme opiskelijakunta on monipuolinen yhdistelmä erilaisia toimenkuvia. Tämä takaa, että kaikki asiat tulevat varmasti hoidetuksi ja jokaiselle jäsenelle löytyy oma juttunsa. Mutta mitä kaikkia toiminimiä Järvenpään lukion opiskelijakunnan hallitus tarkemmin ottaen pitää sisällään?

Puheenjohtaja
Puheenjohtaja johtaa opiskelijakunnan toimintaa, eli tarkemmin sanottuna toimii opiskelijakunnan kokouksissa puheenjohtajana. Hän myös vastaa opiskelijakunnan ja muun koulun välisestä yhteistyöstä, eli toimivista suhteista esimerkiksi koulun johtoon ja opettajakuntaan. Tämä ilmenee muun muassa osallistumisena opettajainkokouksiin ja muihin tapahtumiin, joissa puheenjohtajan tavoitteena on tuoda opiskelijoiden näkökulma paremmin esille. Hän myös hoitaa yhteydenpidon muihin yhteistyökumppaneihin, kuten toimintapäivän yhteistyökumppaneihin, lähilukioihin sekä Suomen Lukiolaisten Liittoon.

Varapuheenjohtaja
Varapuheenjohtaja hoitaa lähestulkoon samoja asioita kuin puheenjohtaja. Hän tuuraa tarvittaessa puheenjohtajaa OPK:n kokouksissa ja muissa edustustehtävissä. Hän myös osallistuu opettajainkokouksiin ja tarvittaessa vanhempainyhdistyksen kokouksiin. Varapuheenjohtajan virkaan on ensi kaudella yhdistetty sihteerin virka, eli varapuheenjohtaja myös huolehtii kokouspöytäkirjoista sekä niiden julkaisusta. Yksittäistä sihteerin virkaa ei siis ensi kaudella ole.

Tiedottaja
Tiedottajien tehtävänä on hoitaa tiedonvälitys koulumme opiskelijoiden ja opiskelijakunnan välillä. He esimerkiksi mainostavat tulevia kokouksia ja tapahtumia sekä postailevat koulun arjesta someen. Toinen tärkeä tiedottajien tehtävä on pitää huolta opiskelijakunnan someista ja niiden sisällöstä, eli hoitaa muun muassa Facebook, Instagram ja Snapchat. Tiedottajat myös koordinoivat tiedottamista Areenalla.

Kirjavastaava
Kirjavastaava tekee ennen jokaista jaksoa listan koulussamme käytettävistä oppikirjoista ja toimittaa sen Suomalaiseen Kirjakauppaan sekä Jameralle.

Toimintavastaava
Toimintavastaavien tärkein tehtävä on järjestää koulullamme monenlaisia pieniä aktiviteettejä pitkin vuotta. He vastaavat muun muassa aina syksyisin järjestettävästä toimintapäivästä. Lisäksi he hoitavat lukion hakemuksen Lasten ja Nuorten ääni -hankkeeseen.

Kioskivastaava
Kioskivastaavat pyörittävät opiskelijakunnan kioskia eli he ovat siellä myymässä koulutarvikkeita vuorojensa mukaan, ja auttavat penkkari- ja abiverkkariryhmiä makeisten sekä verkkarien jaossa. He hoitavat myös automaattien vikasoitot, kioskin viikkosiivouksen ja isomman vuosisiivouksen toukokuun lopulla.

Ympäristövastaava
Ympäristövastaavan tärkein tehtävä on huolehtia ruokailutilojen ja OPK-tilojen siisteydestä. Hän on myös mahdollisesti mukana koulun tiloja koskevissa keskusteluissa.

Korostettavaa olisi, että mihinkään hallitustoimeen ei tarvitse olla aiempaa kokemusta vaan riittää, jos on kiinnostunut ja valmis oppimaan uutta. Näissä hommissa pääsee kehittämään niin opiskelijakuntaa kuin itseäänkin. Jokainen hallituslainen saa myös perehdytyksen toimeensa edelliseltä vastaavalta. Lisäksi hallituksessa olemisesta saa kurssin ja mahdollisesti myös pienen stipendin, jos hoitaa hommansa hyvin.




Koulumme itsenäisyysgaala oli onnistunut juhlistus Suomelle – katso kuvagalleria

Järvenpään lukio järjesti 100-vuotiaalle Suomelle itsenäisyyspäivän aattona 5.12.2017 mittavat juhlat. Maatamme juhlittiin monenmoisten puheiden, esityksien sekä tarjoilujen kera – juuri niin hienosti kuin pitäisikin.

Juhlat alkoivat varttia vaille neljä iltapäivästä Linnan juhlien tyylisellä sisääntulolla, kun juhlaviin asuihin pukeutuneet opiskelijat kättelivät ovilla odottavaa rehtoria ja apulaisrehtoria. Sen jälkeen matka jatkui kotiluokkiin, mihin kokoonnuttiin jättämään ulkovaatteet ja muut ylimääräiset tavarat, ja mistä myös alkumaljat lähtivät mukaan.

Puoli viideltä Areenalla alkoi tunnin kestävä varsinainen show. Ensin illan juontaja Kalle Tahkolahti toivotti vieraat tervetulleeksi, jonka jälkeen rehtori Marja-Liisa Lehtiniemi piti puheen. Tässä lyhyessä mutta ytimekkäässä puheessaan rehtorimme käsitteli Suomen itsenäisyyttä, ja ennen kaikkea mitä se tarkoittaa hänelle. Puheen jälkeen kohotettiin maljat satavuotiaalle Suomelle.

Seuraavaksi vuorossa oli Joona Uusitalon pianoesitys, johon koulumme tanssidiplomin suorittajat olivat koonneet esityksen. Tanssi oli mukavan kekseliäs idea ohjelmanumeroksi, mikä käsitteli kauniisti ja kunnioittavalla tavalla maatamme ja sen luonnetta. Pianistilta oli myös luonnollinen veto ottaa kappaleeksi tyypillistä suomalaista Sibeliusta — Romance Opus 24 ja numero 9.

Musisoinnin jälkeen lavalle asteli puhumaan vuoden 2016 pakolaisnainen Rita Kostama. Tämä puhe oli hieman pidempää laatua, mutta täyttä tavaraa. Kostama puhui koskettavalla ja ajatuksia herättävällä tavalla omista lapsuutensa kokemuksista siitä, kuinka oli päätynyt Suomeen ja siitä, mitä Suomi hänelle merkitsi. Kunnioitusta ei myöskään puuttunut. Kostaman valinta puhujaksi juhlavuoden gaalaan oli hieno ja modernia ajattelua osoittava veto lukioltamme.

Katso kuvagalleria täältä.
Suurenna kuvia klikkaamalla. Juttu jatkuu gallerian jälkeen.

IMG_0615
IMG_0619
IMG_0628
IMG_0632
IMG_0637
IMG_0648
IMG_0662
_MG_0214
_MG_0184
_MG_0165
_MG_0134
_MG_0119
_MG_0416
IMG_0663
_MG_0227
_MG_0238
_MG_0248
_MG_0281
_MG_0297
_MG_0315
_MG_0364
_MG_0502
_MG_0501
_MG_0500
_MG_0448
_MG_0416
_MG_0414
_MG_0371

Puheen jälkeen vuorossa olivat videotervehdykset. Kyseessä oli kolme hauskaa erilaista videota, joissa ainoat yhteiset tekijät olivat satavuotiaan Suomen onnittelu sekä lähettää terveisiä koulullemme. Tämä ohjelmanumero oli melko nopeasti ohi, ja seuraavaksi puoleksi tunniksi lavan valtasi improvisaatioteatteri Kolina. Tämä kolmen hengen ryhmä viihdytti onnistuneesti yleisöä, ja huumoripitoiset esitykset eivät varmasti jättäneet montaakaan ihmistä kylmäksi. Yleisö lähti reippaasti mukaan juttuun, mikä vain vahvisti vaikutelmaa onnistuneesta puolituntisesta.

Kolinan jälkeen yleisö pääsi vihdoin jaloittelemaan. Vuorossa olivat tarjoilujen haku ja vapaamuotoinen seurustelu, mikä olikin varmasti tervetullutta vaihtelua. Suunnilleen vartin kuluttua lavalle asteli myös Entäs Peltonen? -bändi. Jonkin ajan kuluttua yhtye piti tauon, ja valkokankaalle heijastuivat live-haastattelut. Kakkoskerroksessa haastattelujen pitäjä Hilpi-Maria Lyytikäinen tenttasi kahta koulumme vanhaa opettajaa itsenäisyyden juhlavuoteen liittyvistä asioista, ja haastateltavilla olikin vahvoja mielipiteitä sekä näkemyksiä vastauksiksi. Sitten tämä ensin musiikkia ja sitten live-haastatteluja sisältävä kuvio toistui vielä kerran. Kun kaikki varsinaiset ohjelmanumerot olivat ohitse, oli vuorossa Tuusulanjärvi Big Band ja vapaamuotoisen seurustelun jatkumista. Pikkuhiljaa myös Areenan keskelle raivattu tanssilattia täyttyi iloisista lukiolaisista.

Ilta sai päätöksensä kello kahdeksalta Maamme-lauluun. Edellä mainittuja tansseja säestänyt orkesteri sekä esilaulaja Kevin Sarinko johtivat illan viimeistä ohjelmanumeroa, ja juhlat saivat varmuudella arvoisensa päätöksen. Kokonaiskatsauksella voisi sanoa, että lukiomme Suomi 100 -teemaiset iltajuhlat olivat melko lailla onnistuneet. Tunnelma oli juhlava ja kunnioittava, mutta kuitenkin rento – siis juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Lukiolaiset olivat ottaneet pukukoodin huomioon, ja käyttäytyminen oli asiallista alusta loppuun saakka. Jokainen tiesi, että nyt on tärkeät juhlat käynnissä.




”TUNTEMATON” on kirjoituskoneen sävyttämä tarina lapsuusmuistoista ja nuorille osoitetuista paineista

Näytelmän ohjaaja Tuija Töyräs kertoo vakuuttuneensa projektin aikana siitä, kuinka paljon lapsuus vaikuttaa siihen, millainen ihmisestä tulee aikuisena.

Alkumusiikki lakkaa, lukion keskuksena toimiva Areena pimenee ja 800-päinen lukiolaisjoukko vaipuu ennenkuulumattomaan hiljaisuuteen. Koulun käytäville toisen jakson aikana ilmestyneille kukkaruukuille, lätkäjulisteille ja tyhjälle pyörätuolille saadaan kohta selitys. Keudan sinisiin haalareihin pukeutuneet ”raksamuusikot” marssivat lavalle nyt kolmatta ja viimeistä kertaa tätä näytelmää varten.

Hannes Ripatti näyttelee jääkiekon suurlupauksen pikkuveljeä Kalle Peurankaa, joka ryhtyy kirjoittamaan tarinaa lapsuusmuistoistaan. Takautuvasti esitetyissä kohtauksissa lapset leikkivät pihalla kauppaa ja hyppivät hyppynarulla. Vihainen ja hieman pelottava isä, Pasi Peuranka (Eppu Pesonen) katkaisee lasten leikit muutamaan otteeseen karjumalla, mikä herättää naurunpyrähdyksiä yleisössä. Kaava toistuu koko näytelmän ajan: isä painostaa lapsiaan jääkiekon pariin ja myöhemmin myös kaupunginjohtaja ja pihapiirin lapset ovat mukana leikissä.

"Nuoret ovat tekemisessä koko sydämellään mukana, koska heille kokemus on ainutkertainen. Myös ryhmähenki porukassa on ollut mukavaa katseltavaa. Se on myös erittäin tärkeää projektin onnistumisen kannalta, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen", Ohjaaja Tuija Töyräs kertoo.

”Nuoret ovat tekemisessä mukana koko sydämellään, koska heille kokemus on ainutkertainen. Myös ryhmähenki porukassa on ollut mukavaa katseltavaa. Se on myös erittäin tärkeää projektin onnistumisen kannalta, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen”, ohjaaja Tuija Töyräs kertoo.

Pienillä huumorin murusilla varustettu näytelmä sai loistavan vastaanoton yleisöltä. Areenan hyödyntämiselle annettiin uusi dimensio, kun toista ja kolmatta kerrosta käytettiin näytelmässä parvekkeina. Dramatiikkaa toivat kovat äänet ja vilkkuvat valot näyttämön ympärillä.

Tulevaisuus on Tuntematon

Draamaprojekti on kokonaan lukiolaisten tekemä, mutta eri ideoiden yhdistelijänä toimi ohjaaja Tuija Töyräs.

Tämä kyseinen teatteritaiteen maisteri, näyttelijä ja teatterikäsikirjoittaja aloitti lukiossa draamaopettajana vanhempainyhdistyksen ja rehtorin innoittamana. Lukion draamakursseilta tutuksi tullut Töyräs kertoo, kuinka viime keväänä syntyi ajatus uudesta, tällä kertaa hieman isommasta, näytelmästä.

Teatteriprojektia lähdettiin toteuttamaan Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Opiskelijat olivat kaikki yksimielisiä siitä, että työstä tulee näytelmä, ja yhtenä ajatuksena nousi Tuntematon Sotilas. Tuija Töyrästä huvitti: ”Kaikki tekevät tänä vuonna jotakin sen kaltaista!” Sitten ideaksi saatiin jotain ihan muuta.

– Historian sijaan alettiin katsomaan tulevaisuuteen. Siitä saatiin myös projektin nimi. Ihminen ei voi koskaan tietää, mitä tulevaisuus pitää sisällään: se on tuntematon.

Tarinan ideoiminen lähti teemasta ”sankaruus”. Projektissa mukana olleet nuoret yhdistivät sankaruuden nopeasti ystävyyteen, perhesuhteisiin ja niin sanottuihin takapihan sankareihin.

Näytelmässä kirjoituskonetta näpyttelevää Kalle Peurankaa esittänyt Hannes Ripatti kertoo, että tarina merkitsee hänelle paljon. ”Se kertoo ystävyydestä, luottamuksesta, periksiantamattomuudesta ja kaikkein tärkeimmästä eli välittämisestä.”

Tuija Töyräälle projekti on aina matka

Töyräs pyrkii ymmärtämään ja oppimaan uutta sekä tarkastelemaan asioita uusista näkökulmista. Hän kertoo ennen kaikkea ymmärtäneensä tämän projektin aikana, kuinka vahvasti lapsuus vaikuttaa koko elämään. Kaikki pienenä koetut asiat, kuten vanhempien läsnäolo ja sen laatu, vaikuttavat siihen, millaisia meistä tulee aikuisina.

”Lapsen kanssa olisi tärkeä olla läsnä ja olla luomatta suorituspaineita.” Töyräs toivoo, että etenkin esitystä katsomassa olleet vanhemmat ymmärtävät tämän. ”Lapsi laittaa ensimmäistä kertaa luistimet jalkaansa, ja heti sanotaan, että no sinusta tulee seuraava huippujääkiekkoilija”, ohjaaja summaa.

”Maailma luo jo itsessäänkin ihan tarpeeksi paineita kasvavalle sukupolvelle – miksi vanhempien pitää vielä lisätä niitä?”

Tuija Töyräs toivoo, että nuoret ovat näyttelemisen lisäksi oppineet pienten elementtien tärkeyden teatterissa. ”Teatteritaitoihin sisältyy monia eri osa-alueita, kuten lavastus, puvustus, valo- ja äänisuunnittelu, maskeeraus, tarpeisto ja musiikki. Oppilaat usein yllättyvät siitä, miten pienetkin jutut vaikuttavat lopputulokseen. Ei ole samantekevää, onko hahmolla punainen vai vihreä paita tai millaista musiikki on. Taustalla olevat elementit auttavat luomaan oikeanlaista tunnelmaa.”

Näytelmässä Timjamia esittänyt Sanni Ahto kertookin projektin opettaneen hänelle käytännön asioita. Hän oppi, kuinka lavalla ollaan ja miten ääni saadaan kuuluviin. ”Opin myös löytämään itsestäni niitä hyviä puolia, joita tulisi arvostaa enemmän, sekä niitä asioita, joissa on vielä kehitettävää”, kertoo Ahto.

”Nuorten kanssa on ihana työskennellä, koska he ovat niin sitoutuneita ja motivoituneita!”

 

Viime keväänä Järvenpään lukio toimi Kinnarin alakoulun 1.-2. -luokkalaisten evakkotilana. Töyräs ja muu porukka saivat idean ottaa heidät mukaan alkuvaiheen harjoituksiin, missä he pyysivät lapsia laulamaan jonkin laulun. Kun muut lapset seisoivat ujoina paikoillaan, yksi pieni poika rohkaistui ja alkoi laulamaan lujaan ääneen ”Paljon onnea vaan” Suomelle. Tilanne oli niin mieleenpainuva, että se pääsi näytelmäänkin.

 

IMG_0551.jpgcopy

”Draamaprojekti on ollut yksi parhaista asioista, johon olen päässyt mukaan. Olen saanut tutustua ihaniin ihmisiin ja päässyt harjoittelemaan näyttelijäntaitojani. Viimeisen näytöksen jälkeen oli vaikea uskoa kaiken sen olevan nyt ohi, sillä pitkät iltaharjoitukset olivat jo rutiinia ja ryhmä oli lähentynyt huomattavasti. Voisin todellakin suositella samantapaisia projekteja vähänkin kyseisestä alasta kiinnostuneille, sillä prokkis sisälsi myös paljon muuta”, Sanni Ahto kertoo.

”En kyllä vielä kykene uskomaan, että kaikki on ohi. Projekti on ollut iso ja hauska homma!” Tuija Töyräs kertoo vielä lopuksi. Seuraavaksi Töyräs suuntaa kirjoittamaan ulkomaille, ja keväällä alkaa taas uusi teatterikurssi.

”Areena on korkattu!”




Kirja-arvostelu: Lauren Oliver – Delirium (Rakkaus on harhaa)

Luin tässä parisen viikkoa sitten loppuun Lauren Oliverin teoksen Delirium – Rakkaus on harhaa. Olen aina pitänyt hiukan persoonallisemmista kirjoista, sellaisista, jotka eivät ole ihan peruskauraa. Kun sitten kouluhommien yhteydessä sain käsiini tiedon, että tämä kirja on olemassa, en voinut vastustaa kiusausta lukea sitä.

Ennakko-odotukseni kirjalle olivat täynnä dramatiikkaa, jännitystä ja ajatuksia herättävää sanomaa – ja täytyy sanoa, että teos täytti odotukset. Hyvässä vai huonossa mielessä – se on toinen juttu.

Tarina sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan USA:han, missä yksilön elämä ja päätökset ovat tiukasti säädeltyjä, sananvapaus – tai yhtään mikään vapaus – ovat kaukaisia haaveita, ja rakkaus, Amor Deliria Nervosa, tappavaksi luokiteltu sairaus. Taudin poistamiseksi yhteiskunnasta hallitus on jo monta vuotta järjestänyt kirurgista toimenpidettä, proseduuria, jonka avulla ihmisen voimakkaat ääritunteet tasataan ja kyky rakastaa tai rakastua poistetaan. Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Lena, tyypillinen kiltti tyttö, joka omaa tasan 95 päivää omaan proseduuriinsa. Hän on menettänyt äitinsä sairaudelle, nähnyt sen vaikutukset muissa ihmisissä ja oppinut näkemään rakkauden pahana. Mutta sitten hän tutustuu Alexiin, kapinahenkiseen vastarintalaiseen, eivätkä asiat olekaan enää aivan niin yksinkertaisia.  

Jos ei muuta, niin kirja oli ainakin erikoinen kokemus. Ensinnäkin, tarinan henkilöhahmot olivat kiinnostavinta seurattavaa aikoihin. Yhteiskunnallisten mallien ja sitä kautta opittujen ajattelutapojen vuoksi heidän mielenmaisemansa oli kaukana omastani tai ylipäänsä siitä, mitä käsitykseni mukainen nykyihminen ajattelee, ja tämä seikka teki hahmoista kiinnostavia – joskin ajoittain vaikeita ymmärtää. Onneksi tarinassa tuodaan myös hyvin esille, että vaikka esimerkiksi päähenkilö-Lena yrittäisi kuinka kovin olla se luokan kiltein henkilö, joka ihannoi proseduuria ja kammoksuu tunteita, on hänkin lopulta syvällä sisimmässään täysin inhimillinen tyyppi.  

Muita asioita, jotka ainakin minulla pistivät kirjassa positiivisesti silmään, olivat ylipäätänsäkin tarinan toteutus ja se, kuinka asiat oli tietyiltä osin kerrottu. Pidin siitä, kuinka yhteen kirjaan oli saatu tavallaan monta pienenpää stooria – näiden samojen kansien sisältä löytyi niin päähenkilön ja tämän uuden tuttavuuden Alexin rakkaustarina, samaisen päähenkilön ja tämän bestiksen Hanan ystävyyssuhdepulmat ja vielä Lenan äidin mystinen tarina. Kaikki nuo ovat opuksen alussa melko irrallaan toisistaan, mutta loppua kohden kaikki alkaa linkittyä toisiinsa järkevästi, mikä on myös hauskaa seurattavaa. Kirja oli myös todella tunteita – ja ajatuksia – herättävä lukukokemus, mikä ei ainakaan minun mielestäni voi oikein koskaan olla huono juttu.  

Toki kritisoitavaakin löytyy. Sanoessani pitäneeni tarinan toteutuksesta tietyiltä osin, tarkoitan todella tietyiltä osin. Kirjassa oli tasan 350 sivua sekä 27 lukua luettavaa, mikä on kohtalaisen paljon. Tämä ei ole ongelma; ongelma on se, kuinka ainakin minun näkövinkkelistäni tarinan alusta suunnilleen kaksi kolmasosaa kului melko lailla pelkkään paikoillaan junnaamiseen, samojen arkipäiväisten asioiden kertaamiseen ja minkään tapahtumattomuuteen. Toisin sanottuna, suurin osa kirjan alusta oli melko tylsää. Se yhdistettynä faktaan, että noin viimeiset viisi lukua tarinassa tapahtuukin sitten ihan kunnolla, tekee kokonaisuudesta jotenkin epätasapainoisen. Myös opuksen kielestä voisin sanoa sen verran, että se sisältää epätavallisen paljon kiroilua. Ymmärrän kyllä, että se on vain tehokeino luomaan tunnetta ja kuvastamaan hahmojen persoonaa, mutta ainakin itselleni tuli mieleen myös pohdinta, olisiko nuo seikat voinut ilmaista jotenkin toisinkin.  

Kirja ei ollut paras kokemani lukukokemus – mutta ei huonoinkaan. Tarina sisälsi jonkin verran miinuspuolia ja epäloogisuuksia, mutta niistä huolimatta kyseessä on voimakas ja eläydyttävä lukukokemus. Ja jos nyt ei muuta, niin ainakin päätavoitteessaan teos on onnistunut: se herättää lukija pohtimaan ihmisen oikeuksia ja yksilönvapautta, ihan täällä meidän nyky-Suomessakin.

Julkaistu 2011, kustantanut WSOY, suomentanut Marja Helanen-Ahtola, sisältää 350 sivua.