Suomi mainittu – torilla tavataan!

Saksassa viettämieni kuukausien aikana on vastaan tullut monenlaista maapallon tallaajaa. Näiden erilaisten ihmisten kanssa olen käynyt monenlaisia keskusteluita liittyen muun muassa Suomeen ja suomen kieleen.

Kun muuttaa toiseen maahan, on luonnollista että ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, mistä olet kotoisin. Tähän mennessä arvaukset omalla kohdallani ovat osuneet useimmiten Norjaan, Puolaan tai Ruotsiin. Kemian opettajani kysyi kuitenkin muutama viikko sitten keskustelumme lomassa, kuinka kauan minulla on ollut kemiaa koulussani Australiassa. Hymähdin huvittuneesti ja korjasin tulevani Suomesta. Opettaja näytti hämmentyneeltä, mikä on melko ymmärrettävää, jos hän on elänyt yli kolme kuukautta siinä luulossa, että olen kotoisin kengurujen ja auringonpaisteen luvatusta maasta. Tämä harhaluulo saattaa selittää sen, miksi hän varmisteli minulta usein etten vain ollut kylmissäni luokkamme ikkunan ollessa auki.

[pullquote-left]”Suomihan on lähellä Intiaa!”[/pullquote-left] Toinen mielenkiintoinen näkökulma kotimaastani löytyi saksan kielikurssilta. Uusi oppilas tunnillamme oli kotoisin Afrikasta, tarkemmin sanottuna Guineasta. Esittelin itseni miehelle ja kerroin tulevani Suomesta. Hän näytti yllättyneeltä ja sanoi etten näytä suomalaiselta. ”Suomihan on lähellä Intiaa!”

Suomen kieli on herättänyt monissa tuttavissani hilpeyttä ja kiinnostusta. Isäntäperheeni on kovan hien ja työn tuloksena oppinut laskemaan kuuteen, sanomaan hämähäkki sekä toivottamaan hyvää ruokahalua. Saksalaisille kavareilleni olen pitänyt vaatimustason hieman matalampana ja opettanut heidät tervehtimään ja hyvästelemään suomeksi. Siis sanomaan ”moi” ja ”moi moi”. Hampurissa vieraillessani minut ja ystäväni juoksi kiinni kaksi juuri yliopistossa aloittanutta opiskelijaa. Heidän tehtäväkseen oli langennut kierrellä ympäri kaupunkia ja saada mahdollisimman monta erimaalaista kirosanaa äänitettyä. Koulun lehden puitteissa ollessamme jääköön Suomea edustamaan lähtenyt sana salaisuudeksi.

Omaksi yllätykseksenikin olen tavannut täällä myös suomen kielen taitajia. Muutama päivä sitten tapasin host-isäni työtovereita, joista yksi innostui suuresti kuullessaan minun olevan Suomesta. Hän kertoi entisen puolisonsa olleen suomalainen, joten Suomessa oli tullut nuorempana vierailtua useampaankin otteeseen. Ensimmäinen hänen muistamansa sana tuli kysyttäessä kuin apteekin hyllyltä: kilju. Perinteikkään alkoholijuoman lisäksi muistissa olivat vielä poro, joulupukki, lumienkeli, salmari ja makkara. Rouvahan sulautuisi mainiosti leppoisan suomalaisen lauantai-illan viettoon vielä tänäkin päivänä.

[pullquote-right]Rouvahan sulautuisi mainiosti leppoisan suomalaisen lauantai-illan viettoon vielä tänäkin päivänä.[/pullquote-right]

Toinen edistynyt suomen kielen taituri löytyi vaihtojärjestöni Rotaryn klubi-illalliselta. Hieman vanhempi herrasmies kertoi vierailleensa viime vuosisadalla Suomessa ja kysyneensä kahvin hintaa. Myyjä ei puhunut kuulema englantia, vaan toisteli vain sanoja yksi, kaksi ja diksi. Mies kertoi oppineensa tuolloin laskemaan suomeksi kolmeen. Totesin mielessäni että vanhan miehen hyvien muistojen säilyttämiseksi taidan jättää diksin korjaamatta. Voihan joku suomalainen vääntää kolmosesta diksin omalla murteellaan. Hammasraudat suussa. Ja suu täynnä ruokaa. Mutta kuitenkin.




Vaihtovuoden kummallisuuksia

Kohteessa. Vielä tietämättömänä mitä tuleman pitää

Kohteessa. Vielä tietämättömänä mitä tuleman pitää

Aika kiitää täällä Itämeren toisella puolen hurjaa vauhtia ja vaihtovuotta on tullut vietettyä jo yli 80 päivää! Näiden päivien aikana kuva uudesta asuinmaasta on selkiytynyt ja alussa oudolta tuntuneet asiat hoituvat jo rutiinilla. Saksaa nyt hieman jo tuntevana voisin avata eroavaisuuksia sen ja kotimaamme välillä.

1. Ruoka ja juoma

Täällä syödään paljon leipää. Leipää on käytännössä tarjolla joka aterialla ja sunnuntaiaamun brunssilla ovat uunituoreet leipomosta haetut sämpylät pääroolissa. Ja niitä leipomoita on lähes joka kadunkulmassa! Voin sijasta leivän päälle levitetään useimmiten marmeladia, sulatejuustoa tai nutellaa. Olutta juodaan paljon, iltaruuan yhteydessä se on normaali ruokajuoma myös arkisin. Bratwursteja syödään omassa perheessäni ainakin kerran viikossa.

2. Asuminen

Talot ovat täällä hyvin erinäköisiä kuin Suomessa. Useimmiten ne on rakennettu kivestä tai tiilistä. Vuokralaisen ottaminen suureen taloon on myös melko yleistä. Perinteisiä ja kauniita ristikkotaloja voi bongata lähes joka kaupungista.

Alussa kohtasin hieman vaikeuksia ikkunoiden kanssa. Ne voi avata kokonaan auki tai laittaa ”auf kipp” asentoon, jolloin ikkuna on auki vain ylhäältä. Taistelustani ikkunan kahvan kanssa on joutunut kärsimään yksi kukkaruukku.

 Das Fachwerkhaus (ristikkotalo)

Das Fachwerkhaus (ristikkotalo)

3. Koulu

Ensimmäisellä oppitunnillani Saksassa oppilaat pitivät pieniä puheenvuoroja luokan edessä. Kun ensimmäinen puhuja lopetti esityksensä, aloin vanhasta tottumuksesta taputtamaan. Muut oppilaat koputtivat rystysillä pulpetteihinsa, johon minäkin ymmärsin vaihtaa todella sutjakkaasti.

Koulujärjestelmä on täällä erilainen kuin Suomessa. Peruskoulu kestää neljä vuotta, jonka jälkeen oppilaiden tulee päättää viettävätkö he seuraavat kahdeksan kouluvuottansa lukiossa, yhtenäiskoulussa, reaalikoulussa vai kansalaiskoulussa.

DSC_0041

Kouluni pihalla kuohuu koski

Koulussa aineiden haastavuus on melko samalla tasolla kuin Suomessa. Oppilaat eivät saa kuitenkaan vaikuttaa oppiaineisiinsa yhtä paljon kuin Suomessa, eikä aineita suoriteta kursseittain. Sama lukujärjestys pysyy siis koko lukuvuoden voimassa. Tunneilla on täällä enemmän keskustelua ja esityksiä, mutta tietotekniikkaa ei käytetä kovin paljon hyödyksi. Ruokatunnilla syödään eväitä, mennään kotiin tai ostetaan jotain pientä koulun kioskista. Maksullisen kouluruuan skippaavat lähes kaikki, sillä huhujen mukaan se ei ole kovin herkullista.

Vaihtarijoukkomme on valmis ottamaan selvää saksalaisesta elämästä

4. Ostokset

Jos sunnuntaina yllättää äkillinen tarve omenamehulle tai uudelle kenkäparille, ei asia hoidukkaan täällä samana päivänä. Kaupat ovat siis sunnuntaisin suljettu, myös suurissa kaupungeissa. Hinnat ovat täällä yleisesti edullisempia kuin Suomessa. Useimmat ruokakaupat näyttävät sisältä erehdyttävästi Lidliltä.

5. Muuta

IMG_2074

Spaghettieis

Kengät ovat Saksassa kova juttu ja varsinkin nuorison keskuudessa niihin panostetaan paljon. Jokaisella luokkalaisellani tuntuu olevan ainakin kolmet erilaiset Niket. Koulussa kaverin tullessa vastaan saksalaiset nuoret halaavat toisiaan. Pojatkin suorittavat vähintään jonkinlaisen kättelyn. Spagettia voi löytää täällä myös mitä omituisemmista paikoista: spagetti pizzan täytteenä on ihan normaali juttu ja spagettijäätelö on suosittu ja suussasulava herkku. Luonto täällä on todella vihreää ja puutarhoissa loistavat mitä erikoisemmat kasvit ja kukat. Televisio-sarjat on useimmiten dubattu saksaksi, sisällä käytetään kenkiä ja aamulla heräät mitä varmimmin kirkon kellojen heleään kilkatukseen.




Isona minusta tulee aikuinen

”Jos minä seison oikein korkealla varpailla, olen melkein aikuinen”, ilmoitin viiden vuoden ikäisenä äidilleni. Äitini naureskeli ja sanoi, että lapsuudesta kannattaisi nauttia nyt, sillä myöhemmin sitä tulisi kaipaamaan. Minä kuitenkin epäilin sitä, sillä aikuisillahan ei ollut karkkipäivää. Miksi haluaisi olla taas lapsi, jos sai syödä karkkia kaiket päivät?

Lapsena sitä ei mitään muuta halunnutkaan kuin olla aikuinen. Aikuisten elämä vaikutti niin helpolta, sillä heillä ei ollut kotiintuloaikoja. Sen lisäksi he saivat päättää, mitkä lelut kaupasta ostettiin. Pidin aikuisia suorastaan jumalina, ja joka ilta menin nukkumaan miettien, että huomenna olen jo päivän vanhempi. Jälkeenpäin aikuisuuden palvominen tuntuu niin sinisilmäiseltä. En ole läheskään aikuinen ja silti haluaisin olla taas lapsi. Vaikka lapsena onkin karkkipäivä erikseen.

Veljeni täytettyä täysi-ikäisyyden rajan alkoivat vanhempani marmattaa hänelle jokaisesta kotityöstä, jonka hän jätti tekemättä. ”Et osaa edes käyttää pyykinpesukonetta ja sinunhan pitäisi olla aikuinen!” Voiko siis itseään kutsua aikuiseksi, kun osaa pestä omat likapyykkinsä?

Jos joku olisi kysynyt minulta viisi vuotta sitten, kuinka määrittelisin aikuisen, olisin sanonut, että aikuinen on joku, joka on täyttänyt 18 vuotta. Jos taas sama kysymys esitettäisiin nyt, en osaisi vastata. En minä tiedä, mikä on aikuinen. Vaikka olisin kuunnellut terveystiedon kurssilla, en luultavasti siltikään tietäisi vastausta. Ehkä sitä herää joku aamu ja peiliin katsoessaan toteaa, että minähän olen aikuinen. Tai sitten aikuisuus hiipii pikkuhiljaa, ja vuosien päästä huomaa olevansa ryppyinen. En minä tiedä, enhän ole aikuinen.




Kesäkuntoon 2015

Olen laskenut jo muutaman kuukauden ajan päiviä kesään. 29. toukokuuta on merkitty jokaiseen kalenteriini, ja puhelimestani löytyy laskuri, josta voin tarpeen tullen vilkaista jäljellä olevien päivien määrän. Edessä häämöttävän rantakauden innoittamana monet tankkaavat proteiinia ja nostavat rautaa päästäkseen siihen kuuluisaan kesäkuntoon. Sitä minäkin toivon itselleni ja muille. Tosin kyseessä saattaa olla hieman erilainen kesäkunto kuin mistä sosiaalisessa mediassa kuhistaan.

Lukiosta voi selvitä rennoilla jaksoilla ja kutakuinkin ilman stressiä. Tai sitten lukujärjestyksen voi klikkailla täpötäyteen erilaisia kursseja ja juosta katumuksen kourissa omiin jalkoihinsa kompastellen velvollisuuksiaan karkuun. Tiedän esimerkkejä kummastakin tyypistä – itse lukeudun enemmän tai vähemmän jälkimmäiseen porukkaan. Kun melkein kymmenen kuukautta paahtaa kurssitöiden äärellä ja tekee läksyjä yömyöhään, kesäloma maistuu makeammalta ja tuntuu ansaitummalta kuin lapsuuden lauantaikarkit. Siksi onkin tärkeää, ettei koulun loputtua jää liian iso vaihde päälle vaan osaa nollata ja ottaa kaiken irti kymmenen viikon vapaudesta.

Tässä ovatkin minun ohjeeni ensi kesää varten.

  1. Juo kahvia maun takia.Kouluaamuisin silmäni eivät avaudu ilman vähintään yhtä kahvikupillista. Kesällä univelat saa kuitenkin nukkua pois eikä aamukahvia tarvitse hörpätä yhdellä kulauksella.
  2. Pysähdy hetkeen.
    Lämmin mutta raikas tuulenvire, pehmeät sadepäivät, iäti paistava aurinko. Kesä on ihmeitä täynnä – en halua jäädä niistä paitsi.
  1. Unohda aika.Lomalla viikonpäivät menettävät merkityksensä, kun ei tarvitse jatkuvasti odotella perjantaita. Kesällä maanantaillekin voi antaa mahdollisuuden.
  1. Syö paljon jäätelöä.Väittäisin kesäkuntoon pääsyn olevan melkein mahdotonta ilman jäätelöä. Toivottavasti jäätelön vihollisilla on toimiva vaihtoehto b valmiina.
  1. Kulje omia polkujasi.
    Viimeinen ohjeeni on myös kaikista tärkein. Älä jumiudu ennalta määrättyihin kaavoihin. Hylkää tarpeen tullen neljä ensimmäistä sääntöä, mutta pysy uskollisena viidennelle. Spontaani mieli on kevyt.

Loma ei ole enää kaukana, vain muutama hassu päivä erottaa minut siitä. Olen valmis heittämään kuluneen vuoden kirjat kaapin perälle ja unohtamaan niiden olemassaolon. Olen valmis nukkumaan puoleenpäivään ja uimaan hieman liian viileässä järvivedessä. Kesäkunto 2015 – olen valmis sinua varten.




Pala kakkua

Lukio on kuin kakku. Jos sitä syö liikaa kerralla, iskee pahoinvointi ja täytyy oksentaa. Toisaalta lautanen pitäisi saada tyhjäksi ennen kuin ruoka-aika, usein kolme vuotta, päättyy. Lopussa ei suinkaan jää ruokalevolle sijaa, vaan pitäisi jaksaa vielä pestä ainakin neljän ylioppilasaineen likatiskit.

Valkolakki on monelle lopulta aikamoinen hikilakki, jos opiskelun ottaa tosissaan. On tutkittu juttu, että kaikista Suomen opiskelijoista juuri lukiolaiset kokevat koulunkäynnin rankimmaksi. Olen lukenut, että lukiolaistytöillä on riski saada burn out alta parikymppisenä, ja lukioiden pojat muuttuvat kyynisiksi eivätkä enää jaksa välittää. Omat havaintoni kakun äärellä eivät todista toista.

[pullquote-right]Kakkulautasen ääreltä ei poikkipuolista sanaa kuunnella[/pullquote-right]Puhumisen uskotaan auttavan ahdistukseen. Vaan tämänpä kakkulautasen ääreltä ei poikkipuolista sanaa kuunnella. Jos lukiolainen antaa ymmärtää olevansa väsynyt, ovat repliikit ”sinähän olet vasta lukiossa” ja ”kovasta maailmasta ei lukiossa ole vielä tietoakaan” tuttua tylytystä sukulaisilta, sediltä ja tädeiltä sekä omilta vanhemmilta – juurikin kaikilta, jotka eivät ole itse olleet tämän kakkukattauksen äärellä enää vuosikymmeniin. Suomen koulujärjestelmähän on erinomainen, ei omalla nuorella ole sen rattaissa mitään hätää, uskotaan.

[pullquote-left]Lukio ei ole helppo pala kakkua[/pullquote-left]Veikkaan, että vuosikymmenissä tämän kakun suutuntuma on päässyt vähän väljähtymään. Samoin kuin työelämässä pauhataan yhteiskunnan raadollistumisesta, ei ole lukiokaan varmasti tänään enää sama kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Englannin kielessä on sanonta ”a piece of cake”, jota voisi suomessa vastata helpon nakin käsite. Lukio ei ole helppo pala kakkua.

Kakku pitäisi siis saada maistumaan paremmalta. On toki hyvä, että lukio valmentaa stressiin, kiireeseen ja paineeseen, sillä niitä kohdataan varmasti myöhemmässä elämässä. Mutta miten käy yhteiskunnan, jos eläkepommin ja työvoimapulan kynnyksellä kaksin käsin töihin revittävä nuoriso voi pahoin jo lukiossa?

[pullquote-right]Jokainen voi paremmin, jos kakun kitkerän kirsikan voi vaihtaa johonkin mieluisampaan[/pullquote-right]Ratkaisu ei ole vain tunkea torttuun lisäaineita, vaan tehdä perusteellisempi korjaus kakun raaka-aineisiin. Valoa luo uuteen lukion opetussuunnitelmaan puuhattava valinnaisuuden määrän lisäys. Toki jokainen voi paremmin, jos kakun kitkerän kirsikan voi vaihtaa johonkin itselle mieluisampaan sekä kykyihin, jatko-opintoihin ja urasuunnitelmiin nähden hyödyllisempään. Samoin tulisi kehittää opiskelijahuoltoa ja sen resursseja kuulla opiskelijoiden kuulumisia. Liian monet luisuvat nykyään yksin pöydän alle potemaan pahaa oloaan. Koulujen tulisi miettiä, miten opiskelijalle kasaantuvia liiallisia suorituspaineita voitaisiin keventää inhimilliselle tasolle.

En ole itse täällä koulunpenkillä näkemässä uutta opetussuunnitelmaa, mutta lienee silti mielenkiintoista kuulla millaista ruokahalua kakun äärellä on tulevaisuudessa. Jos kakku on yhä äitelä ja aiheuttaa vatsanväänteitä, en lakaisisi autenttisia lautasten ääreltä kuuluvia kommentteja suoraan biojäteastiaan vain omien lukiovuosieni varjolla.




Urheilu vs elämä

Kun jotain tekee tarpeeksi kauan alkaa joko tykkäämään siitä tai sitä alkaa vihata todella todella paljon. Mutta jos tosiaan vihaa jotain niin paljon, niin ei enää tekisi sitä.

Miksi kukaan harrastaisi jotain niin rasittavaa kuin kilpaurheilu? Sitä eivät varmaan täysin varmasti kilpaurheilijatkaan tiedä, mutta rasituksista huolimatta on monta asiaa joka tuo urheilijan takaisin lajiinsa pariin. Normaali urheilu aiheuttaa hyvänolon tunteen, koska tuntee osaavansa ja tekevän jotain mikä on hyväksi keholle. Kilpaurheilu aiheuttaa samankaltaisen hyvänolon tunteen lisäksi makeimmalta maistuvan ja parhaiten aivosoluja hellivän räjähtävän riemukkaan voitontunteen, jota ei voi oikein verrata mihinkään muuhun tunteeseen. Tämä tunne on kuitenkin kilpaurheilun ydin, joka tasapainottaa kilpaurheilijan viha-rakkaus suhteen urheiluun.

Kun harrastaa urheilua tarpeeksi pitkään, saattaa huomata elämän tahdin määräytyvän harrastuksen ja koulun kautta. Vapaa-aika on kortilla, kun ravaa koulun ja treenien välillä jatkuvasti. Muutakin elämää mahdollisesti löytyy, mutta sitä ei ehdi pitää yllä juuri laisinkaan kiireisen elämän takia. Vähäinen sosiaalinen elämä kuluukin vuosien aikana harrastukseen mukaan tarttuneiden kaverien kanssa.

Menestymiseen ja kehittymiseen vaaditaan omiin tavoitteisiin nähden sopiva määrä treeniä, tämä johtaa yleensä viikoittaisten treenien pituuden ja treenipäivien lisääntymiseen, mikä puolestaan johtaa arjen vahvaan jaksottumiseen.  Elämäänsä tosin voi elää monin eri tavoin, mutta yleensä tavat määräytyvät koulun mukaan. Urheilija tai muusikko saattaa löytää itsensä tasapainottelemassa näiden kahden välillä. Tämä jättää koulun ainoaksi paikaksi, jossa on mahdollista nähdä kavereita. Hyvässä tapauksessa on päästy urheilupainotteiseen kouluun, jossa on samanlaisia kavereita joita sitten näkee myös treeneissä, mutta vain harvalle tarjoutuu tämä mahdollisuus.

Ajatus lopettamisesta kasvaa takaraivossa melkein kokoajan. Jokainen epäonnistuminen ja takaisku vahvistavat lopettamisen halua. Pitkäaikainen tai toistuva sairaus pitää poissa treeneistä, jolloin jää jälkeen muusta ikäluokasta ja kisavastustajista. Koulutehtävien ja muiden kouluun liittyvien projektien aiheuttama henkinen taakka tuntuu painavalta ilman treenaamistakin, joten kun lisätään päälle kisapaineet ja treenit saadaan ainekset henkisesti ja fyysisesti rasittavaan elämäntyyliin. Kuitenkin lopuksi kaikki kärsimykset maksavat itsensä takaisin kun onnistuu kunnolla.

 




Avanto and dancing in wanhat

It’s time for another article about the life of Liz, woohoo! This time I’m going to be talking about dancing in wanhat and going in an avanto.

I recently just danced in wanhojen tanssit and it was so different from Canadian prom! In Canada the prom is like an after party, you dance to music that is put on by a DJ and you dance with your friends. We also have awards like ”the best smile”, ”the funniest” and the prom king and queen (like in the American movies) so this dance was so different so this dance was so different from what I am used to. When I told my friends in Canada that I was learning dances for the prom they were shocked, and were laughing that I had to do dances like the waltz and tango. At first I was having a lot of trouble with all the dances but it was actually pretty fun to learn the dances after I finally understood what to do… Except the polka. I hate polka so much.

Another big difference is how everyone is dressed: in Finland all the girls had big princess dresses and the guys were in tuxedos, where in Canada girls wear slim dresses and the guys will just wear a suit. I actually prefer wanhat to Canadian prom because everyone looked so nice and it looked amazing when you got to see everyone dance. Also, big thanks to Ossi for putting up with my horrible dancing and constant swearing.

The other thing I want to talk about is avanto. I love it. The first time I went in I felt like I was going to die and I felt like I couldn’t breathe but after I went in a few more times it felt amazing! I didn’t really understand why everyone was telling me ”Remember to breathe!” until I went in and forgot. Also, I only went down in avanto, I didn’t try swimming but the Finns were swimming in the hole – you guys are crazy. After the avanto I went into the sauna and tried out my Finnish with some older ladies but it turned into Finglish. (I’m fluent in Finglish.) I am still trying to get used to the whole naked sauna thing with strangers, but I’m getting there.

Avantouintia ja wanhojen tanssit

On uuden Lizin artikkelin aika, jee! Tällä kertaa kerron wanhojen tansseista ja avannossa käymisestä.

Tanssin äskettäin wanhojen tansseissa, jotka olivat niin erilaiset kanadalaisiin tansseihin verrattuna! Kanadassa tanssit ovat kuin jatkot, niissä tanssitaan kavereiden kanssa DJ:n soittaman musiikin tahtiin. Meillä on myös palkintoja kuten ”paras hymy” ja ”hauskin”, sekä tanssiaisten kuningas ja kuningatar (niin kuin amerikkalaisissa leffoissa), joten nämä tanssit olivat hyvin erilaiset verrattuna siihen, mihin olen tottunut. Kun kerroin kanadalaisille ystävilleni opettelevani tansseja wanhoja varten, he olivat järkyttyneitä ja nauroivat, kun minun piti oppia esimerkiksi valssi ja tango. Aluksi minulla oli ongelmia tanssien kanssa, mutta kun ymmärsin, mitä tehdä, niiden opetteleminen oli oikeastaan aika hauskaa…. Paitsi ei polkan. Vihaan polkkaa niin paljon.

Toinen suuL112ri ero on siinä, miten tansseihin pukeudutaan. Suomessa kaikilla tytöillä oli muhkeat prinsessamekot ja pojilla smokit, kun taas Kanadassa tytöt pukeutuvat kapeaan vartalonmyötäiseen mekkoon ja pojat vain pukuun. Itse asiassa pidän enemmän suomalaisista kuin kanadalaisista tansseista, sillä kaikki näyttivät niin hyvältä, ja oli mahtavan näköistä, kun kaikki tanssivat. Suurkiitokset myös Ossille siitä, että hän jaksoi kestää kamalaa tanssimistani ja jatkuvaa kiroilemistani.

Toinen asia, josta haluan kertoa, on avanto. Rakastan sitä. Kun laskeuduin avantoon ensimmäistä kertaa, tuntui siltä, kuin olisin kuollut enkä pystyisi hengittämään, mutta käytyäni avannossa pari kertaa se tuntui upealta! En ymmärtänyt, miksi kaikki muistuttivat minua hengittämisestä, kunnes kävin avannossa ensimmäisen kerran ja unohdin sen yks kaks. Kävin vain kastautumassa, en uinut jäähän hakatussa reiässä suomalaisten tavoin – te olette ihan hulluja. Avannon jälkeen menin saunaan ja testasin siellä suomen kielen taitoani muutaman vanhemman rouvan kanssa, mutta siitä tuli Finglishiä. (Puhun Finglishiä erittäin sujuvasti.) Minun täytyy vielä totutella saunomaan alasti ventovieraitten kanssa, mutta kehityn koko ajan.

Suurpiirteinen suomennos: Vilhelmiina Virtanen




Kerro, kerro kuvastin

peili

Kuva: Jasmine Leppä.

Hyi kauhea. Millainen naama, millainen vatsa! Minä olen ruma. Ruma! On kesäkuinen ilta. Jo ties monettako kertaa seison huoneeni peilin edessä ja itken. Itken vuolaasti. ”Äiti, etkö sä ymmärrä, että mussa ei ole mitään kaunista! Mä olen ruma!” Ei. Ei äiti ymmärrä. Huudan ja kiljun ja poljen lattiaa kolmevuotiaan uhmalla. Vähitellen epätoivoinen viha saavuttaa loppuaan, raivo alkaa hellittää ja minä valun pieneksi nyyhkyttäväksi kasaksi lattialle.

Miten olenkin niin mitätön. Niin mitätön ja ruma ihminen.

Väitän, että jokainen tuntee toisinaan samoin. Toisinaan jopa hieman useammin. Ehkä jopa koko ajan. Aina. Kaikkialla. Väitän myös, että aihe ”ulkonäköpaineet” on loppuun kaluttu jokaista itseinhon ripettä myöten. Silti me yhä kritisoimme omaa ulkonäköämme. Silti me pidämme itseämme monesti arvottomina.

[pullquote-right]
On totta, että nykymaailma vastaa kaikkiin tarpeisiimme täydellisyyteen pyrkimisessä.
[/pullquote-right]On yleisesti tunnettu asia, että naistenlehdet, mallien kuvat, mainokset, julkkisten muokatut vartalot ynnä muut aiheuttavat meille ulkonäköpaineita. On myös totta, että nykymaailma vastaa kaikkiin tarpeisiimme täydellisyyteen pyrkimisessä. Toisille riittää meikkaus, PhotoShop, ripsien ja hiusten pidennykset ja solarium, kun taas äärimmäisyyksiin menevät käyttävät itseään jos minkälaisissa kauneusleikkauksissa ja rasvaimuissa saavuttaakseen täydellisyyden.

Ei ole merkitystä mihin asti paineet meidät johtavat. Olivat toimenpiteemme sitten ainaista meikkaamista, photoshopattuja kuvia, silikonirinnat tai jokavuotinen rasvaimu ja kasvojenkohotus, olemme yhtä kaikki naurettavia tehdessämme kaiken sen, varsinkin, kun emme todellisuudessa itsekään ymmärrä, ketä varten yritämme olla täydellisiä.

Kuka meidän olettaa toimivan näin? Yhteiskunta? Ja osa yhteiskuntaa olemme myös itse. Me luomme paineet ja vain me itse voimme ne poistaa.

[pullquote-right]
Noin moni ihminen on joutunut toisten haukkumaksi. Sitä voit vain miettiä, kuinka paljon he ovat itseään ehtineet haukkua.
[/pullquote-right] Lukiolaisten liitto aloitti syksyllä #kutsumua- kampanjan, jonka tarkoituksena oli vastustaa kiusaamista ja erityisesti haukkumista. Se levisi netissä metsäpalon nopeudella ja saavutti uskomattoman suuren osallistujamäärän jo lyhyessä ajassa. Minusta se on ennemminkin huolestuttavaa kuin mahtavaa. Noin moni ihminen on joutunut toisten haukkumaksi. Sitä voi vain miettiä, kuinka paljon he ovat itseään ehtineet haukkua vuosien aikana.

Se, miten hyväksymme itsemme, vaikuttaa myös siihen, miten hyväksymme muut. Mitä rumemmaksi itsesi koet, sitä enemmän näet myös muissa ihmisissä rumuutta. Jos taas pulppuat itsevarmuutta suihkulähteen tavoin, säkenöi maailma ympärilläsi helpommin kauneutta ja loisteliaita värejä. Juuri niin kuin sen kuuluukin.

Tärkeintä on rakastaa itseään. Äitisi, ystäväsi, rakkaasi ja kaikki maailman muut ihmiset voivat palvoa kauneuttasi ja kuorossa ylistää Venuksen vartaloasi. Kuitenkin ilman omaa hyväksyvää mielipidettäsi on loppupeleissä sama, mitä he sanovat. Se on kuin seinille huutaisi. Et sinä kuule ja ymmärrä, sillä olet itse pahin kriitikkosi.

Olisi hienoa kertoa, kuinka alun nyyhkyttävä kasa nousi maasta, ymmärsi oman arvonsa ja elää nykyisin itseään rakastaen.

Mutta ei.

Vatsa on edelleen liian iso eikä naamavärkki ole mitenkään parantunut. Jotain on kuitenkin muuttunut. Seisoin tänään peilin edessä vaihtamassa vaatteita ja aloin arvioida itseäni. En kriittisesti vaan vaaleanpunaisten sankojen läpi. Huomasin kuinka sopusuhtaiset kasvot omistan, kuinka sirot sormet minulla on ja miten muodokkaat jalat. Sen jälkeen katseeni siirtyi vatsaan. Hento tuskan huokaus karkasi huuliltani mutta tukahdutin sen. Ja tiedättekö mitä? Olin ihan kivan näköinen.

Olen aika kaunis.




Different size differences

Hello again! In this article I will be discussing the interactions I have had with Finnish people (how they react to my English) as well as some more cultural differences. First of all, I try to not speak English in public because Finnish people stare at me when I speak English and become scared of me, ahahaha! (I even try to not speak loudly so the other students won’t recognize me.) I don’t understand why Finnish people are so scared to speak English – everyone’s English in Finland is amazing! Many of my friends are always telling me that their English is ”terrible” and ”so bad”. STOP! YOUR ENGLISH IS GREAT. I don’t judge anyone’s English because I am just grateful that you are speaking to me in ENGLISH. I would be so scared to speak Finnish.

L112 Finnish people are very nice and helpful to me when they find out that I’m Canadian. I went to Estonia the other weekend and a lot of people were rude to me once I started speaking English, so I prefer the Finns much more. I have not experienced really any racism since being in Finland and I am very happy about that, and I hope that it will stay that way. Even though Finns are quiet they are very kind and funny.

To change the topic, I always wanted to discuss the cultural differences between Finland and Canada involving human personalities. In Canada we have many different cultures, since people from all over the world have immigrated to Canada. For instance I am half Norwegian and half English (my great grandparents moved to Canada). This is often the same for many people. Most of my friends’ grandparents or great grandparents moved to Canada from Europe. I also have many friends who moved over from Asia when they were a child. I am grateful that I am Canadian because I have been introduced to so many different cultures and religions growing up. In Finland many people look similar: blue eyes, and light hair, where in Canada everyone looks very different because of the hundreds of different cultures. I am actually not used to seeing so many blondes in school, ahahahah! Sometimes I can’t find my friends because of how similar some people look.

Erikokoisia eroavaisuuksia

Hei taas! Tällä kertaa kerron viestimisestä suomalaisten kanssa (miten suomalaiset suhtautuvat englannin kieleeni) ja myös muutamista muista kulttuurieroista. Ihan ensiksi täytyy sanoa, että yritän olla puhumatta englantia julkisilla paikoilla, sillä suomalaiset tuijottavat minua, kun puhun englantia, ja alkavat pelätä minua, ahahaha! (Yritän myöskin olla puhumatta kovalla äänellä jotteivat muut opiskelijat ihmettelisi minua.) En ymmärrä miksi suomalaiset ihmiset ovat niin pelokkaita puhumaan englantia – kaikkien englannin osaaminen Suomessa on hämmästyttävää! Monet ystäväni selittävät koko ajan, miten heidän englantinsa on ”hirveää” ja ”niin kehnoa”. LOPETTAKAA! TEIDÄN ENGLANTINNE ON UPEAA. En tuomitse kenenkään englannin kielen taitoa, sillä olen vain kiitollinen siitä, että ylipäätään puhutte minulle ENGLANTIA. Pelkäisin niin paljon keskustella suomeksi.

Suomalaiset ihmiset ovat minulle todella kivoja ja avuliaita havaittuaan että olen kanadalainen. Kävin eräänä viikonloppuna Virossa ja monet ihmiset olivat töykeitä minulle, kun aloin puhua englantia, joten pidän suomalaisista paljon enemmän. En ole kokenut oikeastaan mitään rasismia Suomessa ollessani, ja olenkin tosi onnellinen siitä, ja toivon, että niin on myös jatkossa. Vaikka suomalaiset ovat hiljaisia, ovat he todella kilttejä ja hauskoja.

Asiasta toiseen, olen aina halunnut pohtia kulttuurieroja Suomen ja Kanadan välillä ihmisluonteiden osilta. Kanadassa meillä on paljon erilaisia kulttuureja, sillä Kanadaan on muuttanut ihmisiä eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi minä olen puoliksi norjalainen ja puoliksi englantilainen (isovanhempieni vanhemmat muuttivat Kanadaan). Samoin on monilla muillakin ihmisillä. Monet ystävieni isovanhemmista, tai heidän vanhempiensa isovanhemmista, ovat muuttaneet Kanadaan Euroopasta. Minulla on myös monia ystäviä, jotka ovat muuttaneet Aasiasta saakka lapsina. Olen kiitollinen siitä, että olen kanadalainen, sillä siten olen tutustunut niin moniin kulttuureihin ja uskontoihin koko ikäni aikana. Suomessa monet ihmiset näyttävät toisiltaan: siniset silmät ja vaaleat hiukset, kun taas Kanadassa kaikki ovat erinäköisiä sadoista eri kulttuureista johtuen. En oikeastaan ole tottunut näkemään näin monia vaaleahiuksisia koulussa, ahahahah! Välillä en löydäkään ystäviäni, koska ihmiset näyttävät niin samanlaisilta.

Suurpiirteinen suomennos: Henry Hedborg.




Janin joulusoossi

Muinaisessa, modernissa akatemiassa oli annettu käsky, että koko uljas henkilökunta olisi laitettava lomautusuhan alle. Tämä vaade toteutettiin vaikeina aikoina Kukkosslovakian vallitessa järvenpäätyisen kylän käskynhaltijana. Muuan oppi-isä Jani, tuo matriisien mestari, vektorien veijari ja integraalien insinööri, ei pelännyt ollenkaan. Hän nauroi vain, kunnes tuo musta torstai koitti ja näki yli tuhannen pakenevan ihmismassan virtaavan pois akatemian areenoilta – kukin omalta lestiltään. Jani kaikessa viisaudessaan ei voinut käsittää tätä järjettömyyttä – hänen funktionsa derivaatan nollakohta oli viimein löytynyt, lakipiste. Tulkitessaan pyhiä Mysteerien Alun Opettavia Loitsuja eli MAOL-riimuja hän löysi omituisia kaavoja. Mutta nämä eivät olleetkaan mitä tahansa kaavoja – ne olivat sääntöjä, joiden mukaan luonto toimi. ”Ehkä näiden avulla voisin ymmärtää, mistä tämä hulluus oikein johtuu”, tuumi Jani. Kuitenkin hän ymmärsi tarvitsevansa apua niiden tulkitsemisessa suurelta, palkitulta luonnon gurulta. Säilyttääkseen viileän malttinsa Janin tulisi tehdä mystinen matka, lähestyä kohti maailmankaikkeuden ääretöntä, jossa kaikki kasvaa rajatta. Jani tiesi sen läheisyydessä olevan pienen pieni koto, Epsilonin kartano, jossa tämä guru asusti. Mutta kuinka ihmeessä Jani, tuo matriisien mestari, vektorien veijari ja integraalien insinööri, löytäisi Epsilonin kartanon? Hän tiesi vain, että hänen pitäisi mennä pisteestä A paikkaan B. Hän puhkui, puhisi ja naputti, kunnes napsahti. Suorin reitti on tietysti suora! Niinpä hän pihisi, puhisi ja napsautti sormiaan – hän oli löytänyt paikkavektorin uuteen Onnelaan!

”Johtaja Jani, hauska tavata, täällä juhlat vain jatkuu!” toivotti tuo suuri ja palkittu luonnon guru Pasi, ja näin teki Janin tervetulleeksi hänen Epsilonin kartanoonsa, jossa teho ja entropia vallitsivat. ”Kiva kun pääsit kinkereille”, jatkoi Pasi. Ennen kuin Pasi pääsi pidemmälle, joutui Jani tylysti keskeyttämään mestarin opit kysymyksellään: ”Mestari Pasi, mestari Pasi! Auta, auta, pyydän sua! Mistä tämä hullutus johtuu? Ken aukaisi portit helvetin? Ken loi nämä päivät lomautusten? Voitko sinä, oi mestari Pasi, ratkaista nämä MAOL-riimut ja antaa meille jumalaisen vastauksen?”. Pasi, tuo suuri guru, mietti hetken ja pohti kaksi. Sitten sanoi vastaukseks´: ”Voi sian nenä, älä minulta kysy! Kysy luonnolta, ja se vastaa sinulle onnistuneena kokeena. Niin se meillä tämä toimii.” Näin Pasi alkoi kiihdytellä EU-tuella omia hiukkasiaan. Kuitenkin oppi-isä Jani, tuo matriisien mestari, vektorien veijari ja integraalien insinööri, ei pelännyt ollenkaan. Hän nauroi vain ja vastasi: ”Minähän kysyin, mutta en saanut vastausta!” Samalla hetkellä Pasi pysähtyi kuin taikaiskusta. Hänen silmänsä lasittuivat, niistä valui kyyneliä. ”Eikö luonto vastannutkaan sinulle? Onkohan meillä tässä kommunikaatiossamme nyt jokin epäjatkuvuuskohta?” kysyi Pasi ääni väristen. Pasi raapi päätään hetken, kunnes hän muisti myyttisen huhun: ”Johtaja Jani, minulle on uskottu salaisuus. Akatemiassamme on olemassa vielä salattu, korkeampi taso. Siellä ei vallitse luonnontieteet, vaan se toimii ihan omilla periaatteillaan. En tiedä, mitä siellä tarkkaan ottaen tehdään, mutta heillä tuntuu olevan jotain tietoja siitä, kuinka nämä, mitä ne nyt olivatkaan, ihmiset käyttäytyvät, toimivat, kommunikoivat, ajattelevat. Luulin sen olevan tarua, mutta tämän järjettömyyden valossa en keksi muutakaan.” Jani kaikessa viisaudessaan ei voinut käsittää viisaan gurun lausuvan jotain tällaista; että todellisuuden ulkopuolella olisi jotain muuta, tämä ”korkeampi kerros”. Janilla ei ollut vaihtoehtoja, vaan hänen täytyi kasvattaa potentiaalienergiaansa tavoitellessaan kohti korkeuksia. Jani puhkui, puhisi ja napsautti sormiaan – ja ennen kuin hän varsinaisesti huomasikaan, paikkavektori vei hänet jo uuteen maailmaan. Pasin viimeiset neuvot olivat: ”Älä aja liian lujaa tai alat lihomaan!”. Ja niin tuo maanpäällinen guru laittoi vanhan CERN:n vinyylilevyn soimaan, ja jäi pyörähtelemään reaktanssin, resistanssin ja konduktanssin tahtiin.

Oli usvaista. Pitkin käytäviä soivat entisten unelmoijien, nykyisten tuomittujen valitus. Yksinäiset haamut vaikersivat, ja ne vaikersivat englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, ranskaksi… kenties jopa kiinaksi! Jani erotti vain satunnaisia sanoja. Yhtäkkiä hänen edessään oli täysin tuntematon mies, joka sanoi: ”Tervetuloa työmaalle!” Jani kysyi: ”Kukas se sinä olet?” Pauli vastasi: ”Hei, minä olen herra Pauli, mielenvaltija. Sinä puolestasi olet saapunut yliseen maailmaan, jumalten kerrokseen. Kuinka voin auttaa?” Jani kysyi kiusaantuneena: ”Ei kai meillä sellaista ylistä maailmaa ole…?” Pauli suutahtaa tuhahti ja vastasi: ”Kyllä on! Ja puhu käsitteillä! Sinun on päästävä noista naiiveista defenssikeinoistasi eroon, sillä vain oikealla coping-tekniikalla voit valaistua tuosta kehityskriisistäsi!” Jani, tuo matriisien mestari, vektorien veijari ja integraalien insinööri, oli oppi-isänä viisas, ja ymmärtämättä Paulin ystävällistä viestiä Jani kuitenkin ymmärsi olla suututtamatta mielenvaltijaa – kenties Paulilla olisi avaimet sellaisiinkin mielensopukoihin, jonne Jani ei edes tahtonut mennä. Jälleen kerran Jani risti kätensä ja aneli Paulia: ”Pauli hyvä, auta, auta pyydän sua! Mistä tämä hullutus johtuu? Ken on taustalla päivien lomautusten? Kerro, kerro, mielten mestari, kenen keho ja ajatus on niin kiero, mikä on se liero, miksi tämä vääryys sallitaan?” Pauli katsoi alta kulmien kasvoillaan Mona Lisan hymy, joka vääntyi zatopekmaiseksi virneeksi hänen alkaessaan valistaa Jania: ”Jani, maan matonen, siinähän se vitsi juuri onkin. Minä tunnen mielen ja sen sairaan kielen. Tätä systeemiä emme johda me, ettekä te, maan matoset. Organisaation ydin on siellä, josta musta surma sai aikanaan alkunsa, alisessa maailmassa. Jani, Faustoni, vaikka meillä jumalilla on se kaikki tieto, silti päätöksissä olemme yhtä voimattomia kuin tekin.” Ennen kuin Jani ehti kokonaan masentua, Paulin mieleen palautui eräs hyödykäs vinkki: ”Täällä oli muuan vanha tietäjä, joka kääntyi lopulta pimeälle puolelle. Hänellä voisi olla loitsuja, joilla voisit ymmärtää kristalliyötämme vähän paremmin. Hän, joka koki Vipusen kohtalon.” Toivon mukaan jo viimeistä kertaa Jani puhkui, puhisi ja napsautti sormiaan – paikkavektori oli löytänyt alisen maailmaan.

Alisessa maailmassa oli hirvittävän kuuma, ja siellä virtasi hapokas Tuonelan joki. Keskellä Tuonelan jokea oli saari. Jani ajatteli, ettei saarella varmasti voisi olla elämää, kunnes sieltä kuului ääni: ”Aivan totta, Jani-kulta! Ihminen ei ole saari, ellei se ole Suvensaari!” Jani hätkähtyi sijoilleen ja tuijotti saarella sojottavaa kaljua kuulaa – se oli pimeälle puolelle kääntyneen tietäjä Suvensaaren karvaton päälaki. Jani ei kyennyt sanomaan sanaakaan, kunnes Suvensaari huudahti: ”Hei, kiva nähä! Tahdotko nähdä minun lomakuvani?” Jani tiesi, että Suvensaaren kaltaisen tietäjän täytyi olla nero, vaikkei hänen vaarattoman boheemi ulosantinsa antanut niin välttämättä ymmärtää. Suvensaaren hyräillessä Riistäjän lakia Jani kysyi: ”Tietäjä Suvensaari, auta, auta, pyydän sua! Valaise minua tiedoillasi, kerro…” Ennen kuin Jani sai virkettään loppuun, Suvensaari kertoi: ”Sinä tahdot tietää, mistä tässä lomautusten päivissä on oikein kyse, eikö totta? Olen tehnyt näitä duuneja jo hyvin pitkään, minä tiedän kaiken. Kuten myös sen, että elämä on kärsimystä, ja se loppuu elämänjanon lopettamisella tai suklaa-addiktiolla.” Jani katseli hämmästellen, ja Suvensaari, suussaan suklaapatukka, jatkoi: ”Kuten tiedät, nämä lomautusten päivät ovat järjettömät. Niitä ei ratkaista lukemalla fysiikkaa, eivät edes kolmannen kerroksen jumalat osaa vastata siihen. Jos toinen provosoi, ei pidä ihmetellä, jos toinen provosoituu. Tartu siis sinäkin joulusoossiin, se on ainoa tapa helpottaa tätä tuskaa. Tuolla perällä asustaa koko alisen maailman kuumin piste, herra Marjaliesi. Siellä kiehuu tämä koko soppa.”

Ennen aikaakaan Jani löysi herra Marjalieden. Jani sanoi: ”Herra Marjaliesi, herra Marjaliesi! Täälläkö keitellään koko akatemian väkeä sekoittavat sopat?” Herra Marjaliesi vastasi: ”Kyllä! Minä yksin hallitsen valtakuntaani, sekä ylistä, alista että keskistä maailmaa! Ota sinäkin, toveri Jani, hörppy ja nauti päivistä lomautusten.” Jani maistoi lusikallaan Marjalieden soppaa ja hänet valtasi suunnaton onni. Ja niin oli Janin suuri arvoitus ratkennut – hän oli saanut joulusoossinsa, eikä kysellyt enää sen enempää typeriä.

Abiturientti Joonas Mustosen pakina lukion joulujuhlassa 20.12.2014.
Kuvalähde: Wikimedia Commons (Public Domain).