Opettajat valokeilassa: Markus Linnanen

Haastattelimme koulun pitkäaikaista äidinkielenopettajaa Markus Linnasta, joka kertoo lukemisen merkityksestä ja omasta taustastaan. Hän kertoo muun muassa tiestään opettajaksi, matkustelusta ja siitä, miten lukio sujui.

  • Minkä ikäinen olet?

”Vuonna 66 syntynyt, että se tekee 52 nyt ja täytän kesällä 53”

  • Minkälainen perhe?

Tänään aloin miettimään sitä ikääntymistä ja olen miettinyt sitä ikääntymistä viimeiset 20 vuotta. Minun tyttö täyttää 30, hän on hissan maikka Lahdessa. Poika on 93 syntynyt, pitää oikein laskea lastensa ikiä. Mitäs se nyt täyttäisi? 26. Hän on nörtti valitettavasti, ne geenit ei taas ole tullut minulta, jotain tietotekniikkaa.

  • Onko lemmikkejä?

Ei ole, minulla oli pienenä kolme marsua. Se on minun lemmikki historiani ja olen seurustellut useamman naisen kanssa, joilla on ollut koiria. No tällä hetkellä en seurustele ja ei ole koiriakaan.

  • Miten päädyit opettajaksi?

Otan vähän pidemmän polun, lukiossa innostuin ykkösellä äidinkielestä. Mulla oli aika villi yläaste nuoruus, niin kävin sen jälkeen 10 luokan ja sitten mikä oli hemmetin hyvä jälkikatsaus, että ehdin vähän rauhoittua. Tapasin lukiossa Mantereen Kimmon, joka oli tällainen karismaattinen tyyppi ja josta tuli runoilija, mutta hän oli innostunut kirjoittamaan ihan sikana. Ja jotenkin tunnistin, et on sellaisia tyyppejä, jotka tavallaan innostavat ihmisiä ympärillään ja tajusin et toi vois olla minun juttuni ja senkaa hurahdettiin lukemaan. Pääsin abivuoden jälkeen Lahden Etelä-Suomen Sanomiin kesätoimittajaksi ja siinä vaiheessa luulin et musta tulisi toimittaja. Kesätoimittajan hommassa huomasin, että minua kiinnostaa enemmän se teksti. Siellä oli yksi Laura kesätoimittajana, joka sano olleensa suomenkielenpääsykokeessa ja sitten minulle tuli sellainen hetkinen et, jos minua kiinnostaa enemmän kieli ja kirjallisuus niin kuin tekstit tekstinä ja kun tämä asia tuli esille oli myöhästä pyrkiä tänä vuonna mihinkään ja niin ajattelin vuoden päästä pyrkiä ja pari vuotta ehti mennä kirjotuksista ja sitten hain opiskelemaan ja pääsin useampaakin paikkaan mutta Helsinkiin menin.

  • Matkusteletko paljon? Onko lempimaata?

Englanti on se juttu. Saman tien teki mieli sanoa, etten hirveästi matkustele, mutta viimeisen viiden vuoden aikana se on vähän herännyt. Olen aina jotenkin fanittanut englantilaista kulttuuria ja musakulttuuria, ja olen miettinyt, kun kaikki muut menee sinne ja tänne, kaikkiin eksoottisiin paikkoihin, niin miksi en voisi antaa itselleni lupaa mennä aina Lontooseen. Olin myös kerran teidän ikäisenä kesätöissä Lontoossa. Mutta en minä hirveästi matkustele ja nykyään menee rahaa noihin kitarahommiin, niin ei paljon rahaa ole matkusteluun.

  • Mitä sait YO-arvosanoiksi?

Päästötodistuksen keskiarvo oli 8. Kirjotin neljä ainetta ja kaikista sain L:n, ne oli silloisia L:iä tietysti. Meni tosi yläkanttiin tietenkin. Ruotsinkielessäkin menin kielisaliin opiskelemaan ja opiskelin alusta asti kaikki asiat. Minä ymmärsin, että se oli kielipeliä ja että piti nähdä se vähän niin kuin pelinä.

  • Kerro musikaalisesta taustastasi.

Beatles oli tosi lähellä nuoruudessa ja suomirokin kultakaudessakin olin mukana. Levyjäkin tuli osteltua. Musiikkia kuuntelin paljon ja kitara on ainoa soitin jota soitan. Aikoinaan oli harvinaista, että olisi käynyt kitaratunneilla.

  • Paras muistosi?

Tähän vois sanoa lapset tai jotain semmoista, mutta varmaan hassuin muisto oli, kun kaikki varmaan kävelee unissaan, niin asuttiin kerrostalossa ja havahduin hereille oven ulkopuolelta. Pimpotin ovikelloa, eikä äiti kuullut. Hänellä oli silloin jo aika huono kuulo. Sitten tuli semmoinen fiilis, että ”jes”, nyt voin tehdä sen minkä olen aina halunnut tehdä. Kiipesin kahdeksan kerrosta parvekkeita pitkin omaan kotiin. Olin ihan tiloissani ja menin koputtamaan äitiä olkapäälle, eikä hän sitten saanut unta loppuyönä. Ajattelin sen itse vaan urheiluna ja se oli tosi siistiä silloin.

  • Terveisiä opiskelijoille?

Lueskelemisen pitäisi olla se elämäntapa, se mahdollistaa niin paljon asioita. Lukeminen, kirjottaminen ja kaikki helpottuu. Teksteistä tulee kiinnostavia ja omaäänisiä. Kannattaa lukea paljon erilaisia tekstejä, lueskella niitä.




Lukiolaisetko tekniikkaosaajia? – Järvenpään lukion AV-tiimi: ”Ilman meitä showta ei olisi!” 

Järvenpään lukion areenan tekniikasta vastaava kolmen hengen opiskelijaryhmä – Niklas, Ville ja Jemina – antoi Järjelle haastattelun.  

Pieni joukko opiskelijoita saapuu kakkoskerroksen tekniikkapöydän eteen hieman ennen areenalla alkavaa esitystä – he kuuluvat Järvenpään lukion AV- eli audiovisuaaliseen tiimiin, joka vastaa useimpien koululla pidettyjen tapahtumien, pääasiassa konserttien ja tanssiesitysten, teknisestä puolesta.

Esitystä kuvataan kahdella kameralla.

Edellisenä päivänä  AV-tiimillä ja esiintyjillä on ollut nopea kenraaliharjoitus, jossa on käyty show läpi kokonaisuudessaan. Tämä tarkoittaa muun muassa lavan valaistuksen ja esityksen rakenteen pohtimista.

Perusteellinen valmistautuminen ei kuitenkaan useimmiten ole tarpeellista saati mahdollista. 

”Aina ei ilmoiteta ajoissa eli ilman harjoitteluakin on pärjättävä”, kertoo areenan valaistusta ja esityksen livestriimausta hoitava Niklas Linderoos.

”Kerran mulle laitettiin viestiä keskellä tuntia, että pääsisinkö seuraavalla välkällä järjestämään esitystä, ja no kyllä mä sitten pääsin.”

Niklas aloitti AV-tiimissä viime vuoden toisessa jaksossa käytyään oppilaitostekniikkakurssin. Sen jälkeen keikkoja on tullut säännöllisesti, etenkin vuodenvaihteessa ja lukuvuoden lopussa tiiviisti.

Niklas on kiintynyt erityisesti valopöytään eli areenan valoja säätelevään laitteeseen: ”Siinä pääsee olemaan luova ja pidän siitä.”

Show alkaa. Kahdeksan metrin pituinen kaistale lukusalin edessä on suljettu läpikululta esityksen ajaksi, jotta AV-tiimi voi työskennellä rauhassa. Pöydän molemmille puolille on asetettu kamerat, joiden kuvaamaa videota heijastetaan livenä kolmannesta kerroksesta riippuvalle valkokankaalle – tästä huolehtii Ville Salonen, lempinimeltään Vernus, joka tunnetaan koulun tubettajana.

Ville ylläpitää, omansa ohella, Järvenpään lukion Youtube-kanavaa, jossa julkaistaan erilaisia projekteja ja livestriimauksia. Hän tuottaa kanavalle sisältöä, esimerkiksi eri linjojen esittelyvideoita.

Järvenpään lukio youtubessa: @jarvenpaanlukio

Tekniikka ei kuitenkaan alun perin ollut Villen kiikarissa.

”Mulla ei ole koskaan ollut suurta kiinnostusta tekniikkaan, ja en todellakaan kokenut olevani mikään hyvä siinä.” kertoo Ville. ”Oppilaitostekniikkakurssin käytyäni ja näitä hommia tehdessäni olen huomannut, ettei tämä olekaan hirveän vaikeaa – kuka tahansahan tän voi oppia!”

Esiintyjät vaihtuu ja show jatkuu. Kerrosta alempana sijaitsee äänentoistoa ja mikkejä säätelevät koneistot, joita ohjailee musiikkilinjalla opiskeleva Jemina Tamminen. Samana päivänä tuntia ennen konserttia on tehty soundcheck esiintyjien kanssa, jotta kaikki sujuisi mutkattomasti. Esityksen aikana Jeminan tehtävä on miksata eli varmistaa, että eri soittimet ja mikit soivat halutulla tavalla.

Ville Salonen (vas.), Jemina Tamminen (kes.) ja Niklas Linderoos (oik.).

Jemina on tiimin tuorein jäsen: hän liittyi AV-tiimiin viime syksynä oppilaitostekniikkakurssin innostamana.

Show saadaan päätökseen ja jälleen toinen keikka on takana onnistuneesti. Toisen vuoden opiskelijoista koostuva tiimi jatkaa samalla kokoonpanolla todennäköisesti valmistautumiseen saakka, jos uusia halukkaita ei löydy.

AV-tiimi on keskeinen osa koulun tapahtumia – ilman sitä soittajat, tanssijat, puhujat ja muut esiintyjät joutuisivat huutamaan, jotta kolmanteen kerrokseen kuuluisi, ja esiintymään pimeässä.

”Ilman meitä showta ei olisi!” tiivistää Jemina.

Mikä on oppilaitostekniikkakurssi?

  • Erityisesti ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoille suunnatulla oppilaitostekniikkakurssilla (YTK18) oppii muun muassa: areenan ja auditorion kuva- ja äänitekniikan käyttöä, koulun kamerakaluston käyttöä tapahtumien taltioinnissa, studiosalamoiden käytön perusteet valokuvauksessa ja koulun verkon käyttöä.
  • Kurssin suorittaneista muodostetaan ”AV-tiimi”, jonka jäseniä pyydetään avuksi hoitamaan tekniikkaa koulun eri tapahtumissa ja auttamaan henkilökuntaa sekä oppilaita teknisissä ongelmissa.
  • Kurssin vetäjänä toimii tällä hetkellä Petra Koivu.

 

 




Valokeilassa vaihto-oppilaat

Järvenpään lukion tämänvuotiset vaihto-oppilaat ovat kaikki tulleet Euroopan ulkopuolelta. He ovat olleet Suomessa nyt suunnilleen neljä kuukautta. Saimme tilaisuuden haastatella heistä viittä: indonesialaista Nailahia, taiwanilaista Niniä, hongkongilaista Katea, ecuadorilaista Andrésta sekä thaimaalaista Primaa ja Jania.

 

Miksi juuri Suomeen vaihtoon?  

Indonesialainen Nailah mainitsee suomalaisen koulujärjestelmän asiana, joka sai hänet kiinnostumaan vaihto-opiskelusta Suomessa. Thaimaalaisen Priman taas Suomesta saivat kiinnostumaan esimerkiksi erilainen sää ja muumit. Lisäksi useampi vaihtareista listaa yhdeksi syyksi tulla Suomeen joulunvieton, sillä useimmat heistä eivät ole koskaan ennen viettäneet joulua, ja onhan Suomi tunnettu joulupukin kotimaana. 

Indonesialainen Nailah kiinnostui Suomen koulutusjärjestelmästä.

Millainen ensivaikutelma Suomesta tuli? Mitkä sanat kuvaisivat parhaiten Suomea? 

Kaikkien vaihtareiden ensivaikutelmat Suomesta olivat pääosin hyviä. Ainoaksi negatiiviseksi asiaksi mainitaan Suomen korkea hintataso. Erityisesti Suomen luonto teki moniin vaikutuksen jo heti alussa. Nailah ja thaimaalainen Jan mainitsevat Suomen lukuisat järvet, ja hongkongilainen Kate puut ja metsät, joita on täällä hänen mielestään kaikkialla. Prima muistaa ensimmäisinä päivinään Suomessa hämmästelleensä sitä, että autot päästävät jalankulkijat tien yli lähes poikkeuksetta. Ecuadorilainen Andrés kertoo olleensa yllättynyt siitä, että suomalaisista löytyy myös paljon ulospäinsuuntautuneita ihmisiä. Taiwanilainen Nini kuitenkin valitsee yhdeksi Suomea ja suomalaisia parhaiten kuvaavaksi sanaksi ujouden. Janin mielestä yllättävintä oli se, kuinka hyvää englantia suomalaiset puhuvat. Muita vaihtareita yllättäneitä asioita olivat opettajien ja vanhempien ihmisten kutsuminen etunimellä, suomalaisten runsas vapaa-aika sekä harrastusten ottaminen vakavasti.  ”Parhaiten Suomea kuvaavat sanat kylmä, turvallinen ja rento”, sanoo Kate.

Thaimaalainen Jan pitää Suomen luonnosta.

 

Mikä on suurin ero vaihtarien kotimaiden ja Suomen välillä? 

Suomalainen sää mainitaan suurimmaksi eroksi. Ninin mielestä asiat toimivat Suomessa hitaammin kuin hänen kotimaassaan Taiwanissa. Andrés kertoo Suomen ja Ecuadorin eroavan monessa asiassa, kuten liikenteessä, kulttuurissa ja ruuassa. 

Suomessa asiat toimivat hitaammin, kertoo taiwanilainen Nini.

 

Millaista koulu on Suomessa verrattuna kouluun vaihtarien kotimaissa? 

Suurin osa vaihtareista sanoo koulun olevan täällä rennompaa kuin kotimaassa, esimerkiksi kokeita on täällä vähemmän. Myöskään koulupukuja ei täällä ole toisin kuin vaihtarien kotimaissa. Jan lisää, että suomalaiset lukiolaiset saavat itse tehdä lukujärjestyksensä ja valinnanvapautta on enemmän kuin Thaimaassa. Priman mielestä hienoa suomalaisessa koulujärjestelmässä on se, että suomalaiset opettajat välittävät oppilaista aidosti.  

 

Ovatko suomalaiset opiskelijat erilaisia kuin opiskelijat vaihtarien kotimaissa? 

Lähes kaikki sanovat, että täällä opiskelijat pukeutuvat ja myös käyttäytyvät aikuismaisemmin kuin heidän kotimaassaan. 

Suomessa koulu on rennompaa kuin Hongkongissa, kertoo Kate.

 

Mikä on ollut parasta tähän mennessä? 

”Suklaa!” naurahtaa Prima suomeksi. ”Se, että on saanut mennä aikaisin nukkumaan”, toteaa puolestaan Nini.  ”Saunominen ja järvessä uiminen”, sanoo Andrés. Kaikki ovat sitä mieltä, että ihan parasta on ollut avuliaiden ja mukavien ihmisten tapaaminen niin täällä koulussa kuin muuallakin. 

 

Prima rakastaa suomalaista suklaata.

Onko ollut jotain vähemmän mieluista? 

Salmiakki mainitaan useamman kerran. Lisäksi Jan kertoo, ettei pidä puurosta. Nailah taas mainitsee tavallisen suomalaisen ruuan ei aina niin mieluisana asiana. Kaikki vaihtarit myös harmittelevat Suomen kalliita hintoja. 

 

Mitä vaihtarit kaipaavat kotimaistaan? 

Ystävät ja perhe ovat yleisin kaipauksen kohde. Kate sanoo kaipaavansa Hongkongista myös ruokaa, bubble tea -nimistä juomaa ja sosiaalisuutta. Andrés kaipaa Ecuadorista ruokaa, juhlia, latinorytmiä ja lämpimiä ihmisiä. 

Andrés kaipaa kotimaastaan monia asioita.

Millaisia odotuksia vaihtovuodelle on mielessä? 

Itsestään uusien puolien löytäminen, uusien asioiden kokeminen sekä uusiin ihmisiin tutustuminen ovat lähes kaikkien toiveissa vaihtovuodelle. Lisäksi Jan sanoo odottavansa vaihtovuoden Suomessa olevan ansaittu tauko kiireisen elämän keskellä. 




Opettajat valokeilassa: Susanne Heinonen

Haastattelimme koulumme uutta englanninopettajaa Susanne Heinosesta. Juttutuokiomme aikana hän kertoi muun muassa, mikä on hänen inhokkivärinsä, oliko kielten opiskelu hänelle vaikeaa sekä missä asusteessa häntä ei ikinä tulla näkemään.

1. Miksi  ryhdyit  opettajaksi?

  • Se on hirveän pitkä polku, ja  olen  tehnyt  paljon muutakin.  Työskentelin pitkään ulkomailla. Tietyssä vaiheessa, kun tulin takaisin Suomeen, en  enää halunnut työskennellä hotellialalla, jolla  olin aikaisemmin. Sitten  päätin, että  voisin ryhtyä  vaikka  englanninopettajaksi. Minulla  ei siis ollut alun perin lukiossa minkäänlaista  suunnitelmaa. En silloin todellakaan  halunnut  mennä minnekään  yliopistoon  vaan olin pitkälle yli kolmekymppinen, kun lopulta päädyin sinne.

2. Jouduitko tekemään töitä kielten eteen? Saitko hyviä numeroita kielistä?

  • En saanut hyviä numeroita, ja tosiaan jouduin tekemään töitä. Ehkä syynä oli se, ettei minua silloin kiinnostanut oikein mikään. Lukioaikani oli varsin biletyspainotteista, ja numerotkin olivat sen mukaisia. Tulokset ovat aika suorassa suhteessa siihen, miten opiskeli. Totta kai  pitää muistaa myös se, että  silloin  maailma  oli  ihan toisenlainen – lukioajoistani on jo lähes 30 vuotta. Ihminen on ihan erilainen sellaisen ajan kuluttua. Jos vertaan itseäni nyt aikuisena, lähes 50-vuotiaana, siihen edesvastuuttomaan lukiolaiseen, niin en pysty sanomaan, että olisin edes sama ihminen. Jouduinkin tekemään kovasti töitä sitten myöhemmin kielten eteen.  En todellakaan  ole  mikään  L:n ylioppilas. Ajattelen, että tämä on myös tietyllä tavalla etu, koska ymmärrän niitä, joilla on vaikeuksia. En ole heti sanomassa, että miksi et nyt ymmärrä tätä. Minullakin kesti oppia ja ymmärrän, että joidenkin asioiden eteen täytyy tehdä töitä.

3.Mikä on opettajan ammatissa parasta?

  • Parasta on nähdä opiskelijoiden kehittyminen. On mahtavaa, että joku oivaltaa jotain. Se on hienoa ja myös palkitsevaa.

4. Onko sinulla sanontaa, johon uskot?

  • Minusta kaikki asiat pitää tehdä aina täysillä, sata lasissa. Tekee sitten mitä vain, olkoon se vessanpöntön siivoaminen tai jonkin uuden asian opettelu, niin pitää antaa kaikkensa. Siihen uskon. Kun antaa kaikkensa, se palkitsee.

5. Mikä on mielenkiintoisin kieli, jonka haluaisit osata?

  • Opiskelen tällä hetkellä venäjää, vaikken tosin kovinkaan suurella menestyksellä. Ykköskurssinkin kävin Vantaan aikuisopistolla kolme kertaa! Mutta venäjää tahtoisin oppia. Se on kiinnostava kieli, vaikeudestaan huolimatta.

6. Miten kuvailisit tyyliäsi?

  • Miten kuvailisin tyyliäni… No, pukeudun varmaan ikäisekseni ihan liian nuorekkaasti. Tyylini ei ainakaan ole rento, mutta värikäs se voisi olla. En tykkäisi pukeutua kauttaaltaan tummiin sävyihin; vaaleita sävyjä saa olla paljon. Voin vannoa, että minua ei tulla koskaan näkemään sellaisissa terveyskengissä (clogs)!

7. Terveisiä opiskelijoille?

  • Opiskelkaa lukiossa kieliä! Jos itsekin olisin aloittanut venäjän joskus lukio- tai yläasteaikoina, niin varmaan se sujuisi paljon paremmin. Minun aikanani oli tapana, että otettiin saksaa ja ranskaa. Itsekin otin ja osaan niitä kohtalaisen hyvin. Nuoruus on se ikä, jolloin kieliä kannattaa opiskella, ja kurssit vaikkapa täällä koulussa ovat ilmaisia, joten niitä kannattaa hyödyntää. Oppiminen on niin paljon vaikeampaa ja hitaampaa viisikymppisenä, ja kieliä tarvitsee. Lähtökohtainen oletus on, että jokainen osaa englantia ja sitä sitten osataan, miten osataan, ja jos ei osaa mitään muuta kieltä, niin kyllä sitä aika heikoilla on. Kannustan kyllä kaikkia kielten opiskeluun!

Lempiväri?

  •  Riippuu asiasta. Väri, josta en pidä, on liila.

Onko sisaruksia?

  • On, veli.

Onko lemmikkejä?

  • Ei ole tällä hetkellä, mutta on ollut kaneja.

Kuinka vanha olet?

  • Aivan liian vanha… 47.



Pyhimyksiä ja kuolemanrangaistuksia – Tiesitkö tämän ystävänpäivästä?

Alkaa olla taas se aika vuodesta, kun joka puolella näkee sydämiä ja suklaata. Ensi viikon torstaina 14.2. niin pariskunnat kuin sinkutkin eri puolilla maapalloa viettävät ystävänpäivää.

Ystävänpäivän juurten uskotaan juontavan 200-luvun Roomaan, jossa rakkauden ja avioliittojen suojeluspyhimys, Pyhä Valentinus, levitti rakkauden sanomaa. Tarinan mukaan Valentinus ajatteli, että sotimisen sijaan sotilaille olisi parasta mennä rakkaidensa luokse. Kehotettuaan sotilaita jättämään armeijan Valentinus sai kuolemanrangaistuksen.

Pyhä Valentinus kuoli 14. helmikuuta, ja päivä on nimitetty hänen kunniakseen. Englannin kielessä päivä kulkee nimellä Valentine’s Day, kun taas Suomessa se tunnetaan nimellä ystävänpäivä. Suomeksikin se on käännetty nimellä Valentinen päivä, mutta ystävänpäivä on paljon käytetympi nimike. Ystävänpäivänä nimipäiviään viettävät Tino, Voitto ja Valentin, jotka nimistäkin päätellen ovat selkeästi liitoksissa Valentinen päivään.

Saksassa ystävänpäivästä käytetään nimeä Valentinstag, Espanjassa el Día de San Valentin, Hollanissa Valentijnsdag ja Ranskassa Saint Valentin. Nämä kaikki nimet ovat peräisin Valentinuksesta. Ruotsissa ystävänpäivä kulkee nimellä Alla hjärtans dag, tarkoittaen kaikkien mielitiettyjen päivää, joka nimitykseltään eroaa monesta muusta, mutta juhlana se on samankaltainen.

Toinen usein ystävänpäivään liitetty hahmo on Amor, joka tunnetaan myös nimellä Cupido. Amor on roomalaisessa mytologiassa esiintyvä rakkauden jumala, ja hänen äitinsä on rakkauden jumalatar Venus. Amor on usein kuvattu rakkauden nuolia ampuvaksi pikkupojaksi, ja hän tulee esille nimenomaan rakkaustarinoissa.

Vaikka päivää vietetäänkin ympäri maailmaa rakastavaisten juhlana, suomalaiset ovat sen ristineet ystävänpäiväksi. Ystävänpäivästä on tullut suomalaisille nimenomaan juhla, jossa juhlistetaan ystävyyttä ja muistetaan lähimmäisiä korteilla ja muilla välittämisen eleillä.

Ystävänpäivää juhlistetaan monin eri tavoin eri kulttuureissa, ja se on toisissa paikoissa paljon suurempi juhlapäivä kuin muualla. Kaikkialla kyseistä juhlaa ei ole omistettu ystäville tai Pyhän Valentinuksen muistamiselle, vaan nimenomaan rakastavaisille ja rakkauden juhlistamiselle.

Etelä-Koreassa ystävänpäivää juhlitaan todellakin koreasti. Ystävänpäivä on omistettu siellä nimenomaan miehille, kun naiset ostavat kumppaneilleen ja läheisilleen lahjoja. Vastavuoroisesti seuraavassa kuussa vietetään toista ystävänpäivää, joka kulkee nimellä “White Day”, jolloin miehet puolestaan muistavat läheisiään. Myös Japanissa ystävänpäivää vietetään samalla tavalla kahtena erillisenä juhlapäivänä.

14.2. on myös todella suosittu päivä naimisiinmenolle, koska sitä pidetään vuoden romanttisimpana päivänä. Vietä sinäkin lempeää ystävänpäivää, äläkä unohda muistaa lähimmäisiäsi kivoilla yllätyksillä!

 

Lähteet:

http://www.tunturisusi.com/amor/amor.htm

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/tiesitko-taman-ystavanpaivasta-lue-miksi-tanaan-juhlitaan/3194940#gs.NPe7LCeE

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/02/04/ystavanpaiva-142

https://www.ef.fi/blog/language/ystavanpaiva-ympari-maailmaa/

https://www.tridindia.com/blog/how-to-say-happy-valentines-day-in-different-languages-translate-valentines-day/




Opettajat valokeilassa: Ida Michelsson

Kuinka monta kertaa olet kuullut käytävällä nuorten valittavan ruotsin kielestä? Miten pakkoruotsi eroaa pakkoenglannista? Eikö kaksikielisyys ole tärkeää Suomessa? Ja miten päädyimme siihen, että ruotsin kieli on yksi vihatuimmista aineista koulussa? 

Järjen toimitus kävi haastattelemassa uutta ruotsin kielen opettajaa Ida Michelssonia. Päädyimme kyselemään hänen urastaan sekä suhteestaan oppilaisiin ja ruotsin kieleen.

 

Kirjoittavatko Järvenpään lukion opiskelijat usein yo-kirjoituksissa ruotsin kielen? 

Minä uskon, että tässä koulussa yli kolmasosa oppilaista kirjoittaa ruotsin yo-kokeissa. Sanoisin, että tilanne on parempi kuin muissa kouluissa.

 

Miten suhtaudut siihen, että monet nuoret eivät pidä ruotsista oppiaineena?

Minulla on sellainen tavoite, että olen tyytyväinen, jos kurssin aikana saan yhdenkin asenteen käännettyä ruotsin kieltä kohti. Jos taas ei osaa olla avoin muille mielipiteille, niin sille en voi mitään. Jos haluaa olla mäntti, niin silloin on mäntti.

Monet abit yrittävät sanoa minulle, että pitäisi antaa vain vitonen, koska se on heidän viimeinen kurssinsa ruotsista. Yritän kuitenkin työntää heitä saamaan hyvän arvosanan – olipa se sitten heidän viimeinen kurssinsa tai ei.

Olen yrittänyt kannustaa ruotsin opiskeluun sillä ajatuksella, että ikinä ei tiedä, mihin tai minne tässä elämässä joutuu: esimerkiksi jos saa töitä suomenruotsalaisesta kaupungista, on ruotsilla pakko pärjätä. Elämme niin sanotussa globaalisessa maailmassa, ja jos joutuu muuttamaan ulkomaille, olisi hyvä, että olisi edes jotain kieltä opiskellut, jotta olisi jokin kyky omaksua kieliä.

Mutta jos ei halua oppia, niin ei silloin opi, piste. Ei sille voi mitään, ja näitähän on aina.

Ida jatkoi vastaustaan kehumalla Järvenpään lukion opiskelijoita antamalla esimerkin, jossa opiskelija pelaa kännykällään ja jää siitä kiinni. Yleensä ensimmäiseksi täällä opiskelijat sanovat anteeksi, kun taas muissa lukioissa hän on saanut kuulla kiroilua. Lukioiden välillä on suuria eroja, ja täällä oikeasti saa opettaa ja keskittyä opettamiseen enemmän kuin vain oppilaiden kurissa pitämiseen.

 

Mistä tuli idea opiskella ruotsin kielen opettajaksi?

Oikeastaan päädyin ammattiin sattuman kautta. Pidin nuorena pari välivuotta. Olin lukioaikana Saksassa, jonka jälkeen toimin kouluavustajana pari vuotta ennen kuin aloitin opiskelun. Hain ensisijaisesti luokanopettajaksi mutta en päässyt sinne. Koska en päässyt luokanopettajaksi, aloin lukemaan kaikenlaisia aineita. Kun aineet alkoivat paisua, oli pakko alkaa valita, miksi sitten valmistuisi, ja koska siihen aikaan oli saksan ja ruotsin kielen opettajilla eniten hakua, oli se käytännöllisin ratkaisu.

Opettajan ura ei ollut toiveammattini enkä ole suvussanikaan minkään monennen polven opettaja. Koska vanhempani ovat taiteellisella alalla, olen vähän kuin perheen musta lammas, kertoo Ida naurahtaen.

 

Minkälaiset yo-tulokset sait ruotsista aikoinaan?

Kirjoitin kolme pitkää kieltä, joista yksi oli ruotsi. Sain kaikista eximian (E), ja on pakko sanoa, että se oli kyllä vaikeaa.

 

Käytätkö ruotsia työajan ulkopuolella?

No jaa… Yritän katsoa aina välillä ruotsinkielisiä ohjelmia, lukea kirjoja ja kyllä minä ruotsinkielisten kavereidenkin kanssa juttelen. Mielestäni kyllä liian vähän; toivoisin sen olevan suuremmassa osassa arkea ja enemmän käytössä, jotta oma kielitaito pysyisi yllä.

 

Kuuluuko ananas pitsaan?

Ei se haittaa, mutta itse sanoisin ei.

 

Terveisiä oppilaille?

Tärkeintä elämässä on aina se, että tekee parhaansa ja pitää kiinni haaveistaan. Tässä koulussa on ihan kamalan kivoja opiskelijoita, ja sen huomaa siinä, että monet uskaltavat olla oma itsensä, mikä on todella tärkeää!

 

Kiitämme Idaa haastattelusta, jonka saimme tehdä kahvikupposen ääressä.

Ohessa vielä video, jossa otetaan ruotsinopettajan ruotsitietämyksestä mittaa Haluatko Miljonääriksi -pelin muodossa. Ska Ida Michelsson bli miljonär?

”>http://




Opettajat valokeilassa: Juho Vanamo

Millaista musiikkia kuuntelee Juho Vanamo? Millainen yhteys on Juholla ja pianonjalalla? Entäpä kuka on August Saarinen? Esimerkiksi näihin kysymyksiin vastaa musiikinopettajamme Juho. Ennen lähtöään uusille vesille, hän kertoo matkastaan musiikinopettajaksi sekä ajastaan Järvenpään lukiossa. Minkä kappaleen Juho tahtoo jättää meille muistoksi?

  • Mitä olet opiskellut, missä ja milloin?

Mä en ole edes valmistunut vielä miksikään – paitsi tietenkin ylioppilaaksi vuonna 2007 ja myöhemmin Turun konservatoriosta niin sanotuin muusikon ammattipaperein vuonna 2009. Ja nyt tarkoituksena olisi saada paperit ulos Sibelius-Akatemialta alkuvuodesta 2019. Valmistun siis musiikinopettajaksi Sibelius-Akatemian musiikinkasvatuksen osastolta.

  • Miten päädyit opettajaksi? Kauan olet toiminut opettajana?

Se on hiukan sattumankauppaa. Mulla oli jo paikka Turun yliopistoon opiskelemaan ranskan kielen kääntämistä ja tulkkausta. Olin myös tehnyt avoimessa yliopistossa kirjallisuustieteen opintoja. Äidinkieli kiinnosti kovasti. Pianonopettaja oli sanonut mulle Turun konsalla, että hän vois nähdä mun persoonani Sibelius-Akatemian opiskelijoiden kahvilassa – eli ei niin, että ois kykyjä muuhun, mutta että sopisin sinne kahvilaan. Ehkä Liisa tarkoitti kuitenkin, että mä muutenkin soveltuisin hyvin musiikinopettajan hommaan. Lopulta joku mun kavereista sanoi talvella 2009, että hae nyt. Hain, ja satuin pääsemään!

Oma opettajaidentiteetti on kehittynyt vasta pikkuhiljaa opintojen myötä. Muusikkous elää yhä vahvana, ihan kuten kaikilla musiikinopettajaksi opiskelevilla. Koulussa tuntui, että ainakin aluksi kaikki haaveilivat siitä, että saisivat tehdä ja esittää omaa musiikkia – ei niinkään siitä, että jes, pääsisinpä ala-asteelle opettamaan musiikkia. Viimeisen kolmen vuoden aikana on tullut sellainen olo, että mä olen musiikinopettaja – vielä enemmän kuin muusikko. Olisin vastannut ehkä toisin päin noin kolme vuotta sitten.

Järvenpään lukio on ollut mun ensimmäinen pidempiaikanen pesti, ja täällä tulee nyt kaksi vuotta täyteen. Sitä ennen olen tehnyt satunnaisesti sijaisuuksia eli pyörinyt enimmäkseen eri lukioissa opettamassa. Sen lisäksi mulla on ollut piano-oppilaita jo ennen kuin muutin Helsinkiin, eli kymmenisen vuotta sitten. Toivon todellakin jatkavani opettajana, ja täältä [Järvenpään lukiosta] on hyvä mennä eteenpäin.

  • Juho, miksi valitsit musiikin?

Varmaan sen takia, että se herättää niin paljon tunteita. Jaksan edelleen innostua siitä. Oma musiikinopettajani ikään kuin avasi koko musiikin maailman. Olin tietysti soittanut pianoa ja muuta, mutta kyseisen opettajan avulla vasta todella ymmärsin, miten paljon musiikista voi ammentaa omaan elämään. Samalla tavalla haluan itse opettaa sellaisillekin ihmisille, jotka eivät välttämättä ole musiikin kanssa tekemisissä, että he voivat saada musiikista samanlaisia hienoja kokemuksia ja sisältöä omaan elämäänsä. Puhunkin opiskelijoille ”elämänsisältökursseista”. Musiikissa on jotain tavoittelematonta, tällaisen arjen ja maallisen ahertamisen ulottumattomissa olevaa. Mutta lähtökohtaisesti varmasti valitsin musiikin, koska se on herättänyt mussa niin isoja tunteita.

Kuvat: Tuomas Härmä

 

  • Onko sulla lempiartistia?

Oon tehnyt duunia esiintyvänä muusikkona niin paljon, että täähän on täysin mahdoton kysymys! Lempparit vaihtuvat vuodenaikojen ja fiiliksen mukana. Mä oon ollut klassisen musiikin nörtti, ja myöhemmin olin isoveljen vaikutuksesta Nirvanan ja muun grungen fani. Sitten tuli sellainen vaihe, että piti opetella tuntemaan jazzia. Mulla on pitkä kuorotausta, ja jossain kohtaa havahduin siihen, että kuuntelin pelkästään erilaista kuoromusaa.

”Mä lasken nyt kolmeen, niin sano sitten eka, joka tulee mieleen!”

Mun mielessä on sellainen suomalainen bändi kuin Sydän sydän. Multa jäi niiden keikka väliin, kun olin kipeänä, mutta sanotaan, että just nyt vaikka Sydän, sydänTietyssä mielessä omien ystävien tekemä musa on monestakin syystä kulkenut elämän varrella mukana. Ja sellainen varmaan, jonka voisin mainita, on Vesku Loirin 70–80-luvun vaihteessa tekemät Eino Leino -levytykset. Ne ovat mulle suomalaisen ilmaisevan musiikin peruskiviä. Ihan uskomattomia levyjä, ei pelkästään edes sen takia, että Loirilla oli vielä siinä vaiheessa ääni kunnossa, vaan myös niiden sovitusten ja hyvin, hyvin omintakeisen saundimaailman takia. Plus sitten tietysti Leinon runot – ne on niin hienoa suomen kieltä, niin laulettavaa kamaa. Ihan uskomattomia tekstejä.

  • Kuka on August Saarinen?

No Augusthan on hyvin sekava hahmo. Tai aloitetaanpas alusta.

August Saarinen on siis nuori turkulainen aloitteleva rahaton laulaja, amatööri, joka on köyhä ja kokee painetta siitä, että hänen pitäisi menestyä. Hän tavoittelee tähtiä kuten idolinsa Olavi Virta, jopa siihen pisteeseen, että eräällä junamatkalla August lukiessaan Olavi Virran elämäkertaa sekoaa ja itse asiassa alkaa kuvitella olevansa Olavi Virta.

Siinä kohtaa kun August Saarinen sekoaa ja luulee olevansa Olavi Virta, hän alkaa keräämään ympärilleen orkesteria, joka koostuukin nykypäivän moderneista muusikoista. Olaksi itseään luuleva August tarjoaa Olavi Virran perinteisiä melodioita soittajille, mutta perinteisiin versioihin kyllästynyt 2000-lukulainen orkesteri sovittaakin Virran musiikin täysin uusiksi sen alkuperäisten melodioiden pohjalta. Näyttämöllä orkesteri aina hieman ivailee 50-luvussa elävälle solistilleen, joka kulkee täysin omissa maailmoissaan. Ja se oli Augustin tarina. Eli toisin sanoen lavalla on, kun lehdistölle esitellään tätä ideaa, solistina Juho Vanamo, joka on August Saarinen, joka luulee olevansa Olavi Virta. Käydään läpi näitä Olavi Virran elämänvaiheita ja sitten myös sen oman bändin syntyhistoriaa. Me modernisoitiin tosi rankalla kädellä Olavi Virran tuotantoa.

Idea lähti aikoinaan siitä, kun olin aloittanut opiskelut ja mun pianistiystävän kanssa vietettiin opiskelijailtaa ja olin just ostanut Olavi Virran jonkun levyn. Olin ostanut sen sillä ajatuksella, että pitääpä taas laajentaa musiikkimakua. Totesin sen olevan tosi hyvää musiikkia ja mietin, miksi tästä ei ole tehty mitään. Miks niitä kappaleita ei ollut sovitettu uudelleen? Se on uudelle sukupolvelle tuntematonta, unohdettua, hienoa musiikkia, jonka voisi nostaa uudestaan esille. Todettiin, että kun kerta kukaan muu ei ole tehnyt, niin tehdään me. Koottiin ystävistä semmoinen noin kaheksanhenkinen bändi, jonka kanssa keikkailtiin aktiivisesti viisi vuotta, levytettiin kaksi albumia ja tehtiin yksi kesäteatterirupeamakin.

Meidän konserttikokonaisuudet olivat draamallisia esityksiä. Mä kirjoitin niihin kässärin, ja siinä oli sellaista kommunikointia yleisön kanssa ja tietysti musiikkia. Se oli erittäin antoisa mutta myös raskas projekti.

 

 

  • Kertoisitko joitain muistoja tältä kahdelta vuodelta Järvenpään lukiossa?

Mun muistot liittyvät pitkälti omaan sohellukseen sekä tietenkin teihin opiskelijoihin. Täällä on loistava kollegio, mutta ne, joiden kanssa mä teen töitä, olette te. Kommelluksista mulle tulevat mieleen ainakin mun päivittäiset säädöt taulutussien kanssa. Ne ei toimi ikinä! Opetan aika intuitiivisesti: mulla tulee mieleen joku juttu, ja sitten huomaan, että unohdin sanoa siitä. Etsin tussia, eikä niitä ole koskaan missään. Tai sitten kun on, ne ei toimi. Ja kaiken lisäksi kun mä etsin niitä, potkaisen aina joko pianonjalkaan tai pianon tuoliin. Ja tämä toistuu vähintään joka toinen päivä. Mä luulen, että jengi tunnustaa tällaisen tapahtumisen.

Hyviä muistoja ovat ehdottomasti kaikki ne kerrat, kun huomaan oppilaiden kiinnostuvan ja heidän asenteidensa olevan kohdillaan. Eli useat sellaiset hetket, että on itsekin tajunnut homman toimivan. Niistä on parhaat muistot.

Meidän isosta Tuntematon-näytelmädraamasta on myös hyviä muistoja. Se oli itselle ensimmäinen kerta, kun olin vastuussa musiikkipuolesta, varsinkin äänisuunnittelupuolesta. Se kun ei ole mun alaani ollenkaan, kun en ole varsinaisesti erikoistunut siihen. Se oli ihana projekti niiden opiskelijoiden kannalta ja opettavainen projekti itselle tekemisen kannalta. Toinen tällainen juttu on mun ensimmäisten yo-juhlien miksaaminen ja järjestäminen: ne hikiset tassut, kun mietti, että toivottavasti nyt ei mikään laite lähde pörisemään, kun mä oon sijaisena enkä tunne ketään ja tää on jännittävä tilanne. Olin ollut koululla vasta nelisen kuukautta. Nää muistot tulevat nopeasti mieleen. Ja ainiin, meidän laulukurssilaiset lauloivat tänä vuonna mulle hienon molliterssin!

Mä en ole kertaakaan ollut töistä pois. Oon tehnyt jokaisen tunnin, mikä mulle on annettu. Ja mukavaa tässä on se, että vaikka aamulla oliskin väsyttänyt, niin itse asiassa se, mitä mä oon ollut tulossa tekemään, ei ole koskaan ollut sellanen ”hitto kun mun pitää tänään vetää joku kurssi, jota mä en haluaisi” tai että ”tylsää, kun meillä on tyhmä aihe” tai muuta. Eikä kertaakaan ole ollut tyhmää ryhmää. Haastavia ryhmiä on aina, mutta ei ole ollut sellaista, että olisi tuntunut, etten mä pystyisi siihen. Niitäkin varmaan tulee, kun opettaa, mutta täällä ei ole ollut sellaista.

  • Minkä kappaleen haluaisit jättää opiskelijoille muistoksi?

Tää oli ehdottomasti vaikein kyssäri kaikista. Katsoin kaikkia mun vanhoja Spotify-listoja ja mietin, haluanko mä, että tässä kappaleessa on muistoksi jokin opetus, vai haluanko mä sen muistuttavan siitä, millanen tyyppi mä olen. Vai haluanko mä, että se on musaa, joka mun mielestä vaan on parasta musaa, mitä on olemassa. Sitten mä päätin, että haluan sen olevan jotain, mikä kuvaa mun elämänasennetta ja tekemistä.

Mulla oli muutama vaihtoehto ja päädyin Loirin ekalta Eino Leino -levyltä sellaiseen biisiin kuin Laulajan laulu. Se on tietynlainen ylistys elämiselle ja sille, ettei ole vääränlaista elämää. Se kertoo siitä, että kun meidät lopulta punnitaan, elämät ovat vain erilaisia – kunhan tavallaan jotenkin tiedostaa, että millattiin haluaa elää. Siinä musassa on monta juttua: Leinon tekstit, ne sovitukset, Loirin tulkinta ja kaikki. Lisäksi musta tuntuu, että tämä biisi yhtä aikaa kepeydessään ja vakavuudessaan kuvaa mun yleistä olemusta aika hyvin.

En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.
Eino Leino, Laulajan laulu  / Vesa-Matti Loirin laulamana

  • Mitä terveisiä haluaisit lähettää opiskelijoille?

Mä en oikein usko, että on olemassa jotain ehdottomasti oikeaa tai väärää tai hyvää tai pahaa. Mun mielestä ihmisten ei pidä antaa liikaa neuvoja toistensa elämään. Mun terveiset olisi ehkä, että oppikaa tuntemaan itsenne. Tulkaa tietoisiksi siitä, mitkä asiat ovat teille merkityksellisiä ja miten priorisoitte asioita. Miettikää, mikä on teille tärkeää, ja sen mukaan vaalikaa asioita. Mä uskon, että sitä kautta me löydetään asioita, jotka tekevät meidät onnellisiksi, ja onnellinen ihminen ei tuota hyvää pelkästään itselleen vaan myös ympärilleen. Jokainen löytää oman onnensa varmasti eri jutuista, mutta mun mielestä olisi tärkeää, että tuntisi itsensä ja osaisi sanoa, miksi tietyt asiat ovat itselle tärkeitä. Olisi hyvä, että pystyisi menemään sen verran syvälle itsessään, että kykenisi lähestymään elämän olennaisia juttuja sitä kautta. Ne on mun terveiset.

  • Haluaisitko sä soittaa meille jotain?

Joo, soitan teille Ravelin G-duurikonserton hitaan II-osan. Se on hienointa musiikkia, mitä on!

 

 

 

Musiikinkäytävän oma Juho lähtee Järvenpään lukiosta uusille apajille marraskuussa 2018. Kiittää ei kai voi tarpeeksi – kahden vuoden yhteisen matkan aikana Juho on ehtinyt innostamaan, opettamaan, auttamaan ja neuvomaan lukuisia opiskelijoita niin musiikin että elämän saralla. Järvenpään lukion opiskelijat yhdessä opettajien kanssa toivottavat haikein, mutta kiitollisin mielin Juholle kaikkea hyvää tulevaisuuteen.

Kiitos, kiitos, KIITOS!




Ole armollinen itsellesi ja muille

Miten voin vaikuttaa omaan mielenterveyteeni? Tuntevatko muutkin nuoret näin? Voiko olla, ettei pahaan olooni ole ratkaisua? Mielenterveysviikon alkajaisiksi haimme vastauksia näihin monia vaivaaviin kysymyksiin ja käännyimme ammattilaisen puoleen: haastattelimme koulumme psykologia Milla Maaria Kansanojaa mielenterveyteen liittyvistä asioista. 

 

Millä tavoin pystyy vaikuttamaan omaan mielenterveyteen yleisellä tasolla? 

Tosi monellakin asialla pystyy vaikuttamaan omaan mielenterveyteen, mutta yksi mielestäni tärkeä asia on, että arvostaa omaa mielenterveyttään, haluaa pitää siitä huolta. Yleensä ongelmat ovat parhaiten ennaltaehkäistettävissä, hoito on aina vähän pidempi tie. Mitä paremmin pitää kiinni semmosista elämän perusasioista, kuten nukkumista ja lepäämisestä, syömisestä, vähän liikkuu ja näkee kavereita, hakee arkeen sellaista järkevää tasapainoa, sitä paremmin voi. Pyrkii siihen, että elämä olisi pääsääntöisesti miellyttävää ja hyvää. Sillä pystyy jo tosi paljon vaikuttamaan omaan hyvinvointiin ja mielenterveyteen. 

 

Mikä näistä asioista on mielestäsi tärkein? 

Kaiken perusta on uni, koska vaikka kaikki muu olisi hyvin, jos me ei nukuta, me ei voida myöskään kauhean hyvin. Eli uni on tärkeää, syöminen on tärkeää. Jos ei syö tarpeeksi tai syö liian paljon, ei voi hyvin, vaikka kaikki muu elämässä olisikin hyvin.  Uni, ruoka ja sosiaaliset suhteet ovat siis tärkeimmät. Tietysti ihmisillä on aika paljon eroja siinä, miten paljon kaipaa sosiaalista kontaktia. Sanoisin silti, että pääsääntöisesti olemme aika sosiaalisia ja tarvitaan ainakin jonkin verran kontaktia muihin. Harva meistä on kauhean onnellinen, jos ei ole niitä sosiaalisia kontakteja. 

 

Mitkä ovat yleisimmät mielenterveysongelmat lukioikäisillä? 

En osaa ihan yleisesti sanoa. Tämä meidän koulu on aika valikoitunut: tänne on korkea keskiarvo, joten täällä ehkä korostuvat tietynlaiset ongelmat verrattuna johonkin muuhun lukioon. Täällä on paljon sitä, että ihmiset meinaavat uuvuttaa itsensä tai ylisuorittavat ja vaativat itseltään tosi paljon. Työskentelen tosi paljon sen kanssa, että saisin ihmiset suhtautumaan vähän armollisemmin itseensä ja opintoihinsa. Arvosanat ei ole niin justiinsa, tai niillä ei ole välttämättä mitään merkitystä tulevaisuuden kannalta. Ylisuorittamista täällä on paljon ja siihen liittyy usein ahdistusta sekä masennus- ja mielialaoireilua, jota ylipäänsä on nuorilla aika paljon. 

 

Millainen oma mielenterveytesi oli lukioikäisenä? Vaikuttiko se uravalintaasi?

Sanoisin, että olen melko herkkä, mikä on tässä työssä aika iso vahvuus, mutta lukioikäisenä se vaikutti asioihin paljon. Koin itse murrosiän hirveän vaikeana ikänä. Silloin tunteet esiintyivät tosi voimakkaasti ja etsi itseään, niin kuin siihen ikään kuuluukin. Koen niin murrosiän kuin lukioiänkin vaikeana siinä mielessä, että siinä on menossa niin paljon kaikkea: asiat ovat kesken, ihmiset vaativat hirveän paljon ja pitäisi jo tietää, mitä haluaa. Näkisin, että oma lukioaika on vaikuttanut uravalintaani jonkin verran. Pidän lukioikäisten kanssa työskentelystä, sillä muistan hirveän aidosti sen, kuinka kaikki aikuiset eivät ota niin vakavissaan eivätkä ymmärrä, minkälainen myrsky lukioaika on tai kuinka vaikeaa elämä voi olla. Nuorten pahaa oloa helposti vähätellään. Haluaisin kohdata nuoret omana itsenään, ottaa kaikki oireet vakavasti ja nähdä sen polun. 

 

Jos pystyisit sanomaan koko maailmalle jotain mielenterveydestä, mitä se olisi? 

Sanoisin, että olkaa armollisia itsellenne ja muille ihmisille. Kiltteys on aliarvostettua. 

 

Useat sanovat, että ovat toivottomia tapauksia puhuttaessa mielenterveydestä. Mitä olet mieltä tästä väitteestä? 

Ei ole toivottomia tapauksia. Niin kauan, kun on elämää, on myös toivoa. Jos puhutaan esimerkiksi vakavasta masennuksesta, yleensä silloin meidän omat ajatusmallit ovat todella jumiutuneita. Ymmärrän todella hyvin sen, että tuntuu toivottomalta mutta ammattilaisena tiedän, että asiaa voidaan muuttaa ja siihen voidaan vaikuttaa. Totta kai se vie aikaa, vaatii työtä, ei se missään nimessä ole helppo tie. Mutta aina on toivoa ja mielenterveysongelmista voi parantua. On olemassa ihan mielettömiä tarinoita, miten on noustu niin sanotusti toivottomista tilanteista. 

 

Mitä sanoisit nuorelle, joka on huolissaan ystävänsä mielenterveydestä? 

Kannattaa jutella kyseisen ystävän kanssa ja mahdollisesti hänen vanhempiensa kanssa, riippuen siitä, kuinka iso huoli on. Jos esimerkiksi on huoli siitä, että ystävä tekee itsemurhan, niin kyllä siitä kannattaa puhua hänen vanhempiensa kanssa. Tarvittaessa voi viedä kädestä pitäen terveyskeskukseen. Sanoisin, että usein tilanteet eivät kuitenkaan ole näin vakavia, enemmän on sellaista epämääräisempää masennusta ja ahdistusoireilua. Kannattaa kehottaa hakemaan apua ja kannustaa siihen, että apua on saatavilla ja se voi oikeasti auttaa. Kannattaa myös itse pitää tervettä rajaa, että ei ota tavoitteekseen toisen ihmisen pelastamista. Se, mitä voi tehdä, on pyytää toisen hakevan apua, osoittaa huolensa ja tarjoutua menemään yhdessä ammattilaisen luo. Jos ystävä ei siihen suostu, silloin voi vain muistutella häntä hakemaan apua ja pitää itse toiseen tervettä etäisyyttä. Emme voi väkisin auttaa ketään. On ihmisen oma valinta, hakeeko apua vai ei. 

 

Mitä sanoisit nuorelle, joka on omasta mielenterveydestään huolissaan? 

Tule juttelemaan.  

 

Osaatko arvioida, kuinka suurella osalla lukioikäisistä on mielenterveysongelmia? 

Viimeisin tilasto taisi olla, että noin 20 % lukioikäisistä kärsii mielialaoireista. Tilastojen mukaan se on lisääntynyt, mutta en osaa sanoa, onko oireilu itsessään lisääntynyt vai onko kyse siitä, että uskalletaan puhua mieleterveydestä avoimemmin. Osittain ongelmat ovat varmasti lisääntyneetkin, sillä nuorten paineet kasvavat entisestään. Nykyään onneksi puhutaan avoimemmin ja uskalletaan hakea apua. Se on positiivinen asia. 

 

Kuinka totuudenmukaisena pidät tätä tilastoa? 

En muista, mitä kautta löysin, joten en uskalla mennä allekirjoittamaan. Luin sen lehdestä enkä katsonut tutkimusta, johon se perustui, mutta muistaakseni se oli THL:n tutkimus. 

 

Muita terveisiä lukijoille?

Pitäkää huolta itsestänne ja kavereistanne. Tulkaa rohkeasti luokseni juttelemaan. Toivon, että tänne on helppo tulla puhumaan asioista ja että opiskelijat tulisivat ilman ennakkoluuloja. Pyrin siihen, että kaikilla olisi lähtiessään hyvä olla.
Kirjoitan myös blogia, joka löytyy osoitteesta: http://lukiopsykologi.blogspot.com/  

 

Psykologi Milla Maaria Kansanoja toivoo, että kukaan ei pelkäisi tulla juttelemaan ongelmistaan.




Stressiä pukkaa – elämä kroonisen stressin kanssa

Jokainen löytää itsensä ajoittain stressin keskeltä. Vaikkei kaikki stressi olekaan haitallista, pitkittyessään stressillä on monia haittapuolia. Haastettelimme kroonisesta stressistä kärsivää opiskelijaa – miltä tuntuu, kun stressi nielaisee ihmisen kokonaan?

 J on aurinkoinen ja ystävällinen opiskelija, joka hymyilee kaikille ja on aina valmiina auttamaan. Pinnan alla piilee kuitenkin aivan eri todellisuus: J kärsii kroonisesta stressistä, eli pitkäaikaisesta jatkuvasta stressitilasta. Kaikki alkoi jo ala-asteen viimeisillä luokilla. Vaikka J ei osannutkaan vielä stressata numeroistaan, tahtoi hän tehdä parhaansa koulussa.  Motivaatio kantoi pitkälle, ja kuudennella luokalla J julistettiinkin koulun parhaaksi oppilaaksi.

 

Ala-asteen hyvät suoritukset kuitenkin seurasivat myös yläasteelle. Arvosanoilla olikin yhtäkkiä väliä, ja J peilasikin omaa arvoaan hyvistä kouluarvosanoista. Myös muut kiinnittivät huomiota J:n suorituksiin. Esimerkiksi seiskaluokan alussa luokanvalvoja ihmetteli ääneen J:n ala-asteen päättötodistusta. Sisäisen paineen lisäksi myös muiden suoma huomio loi J:lle koulumenestykseen liittyvää stressiä ja painetta.

 

Huonoimillaan J oli kahdeksannella luokalla, jolloin stressi nousi aivan uusiin svääreihin. Kasiluokan jatkuva työmäärä ja uusien asioiden lakkaamaton opettelu toivat paljon paineita, sillä J halusi pärjätä ja säilyttää oman tasonsa koulussa. Koska J:n numerot olivat aikasemmin olleet todella hyviä, oli hänen vaikea antaa itselleen lupaa ottaa rennosti. Koulu, suoriutuminen sekä koenumerot veivät mukanaan, eikä J enää osannut pysähtyä.

Samaan aikaan J alkoi kuulla kuinka muut puhuivat hänen suorituksistaan. Hänestä tuli se kuuluisa kympin oppilas, jonka kaikki jostain yhteydestä tunsivat ja jonka koulusuoritukset olivat julkista tietoa muiden oppilaiden joukossa. Koulumenestyksen levitessä myös J:n tuntema paine syveni entisestään. Kahdeksannen luokan kevätjuhlassa koulun rehtori kuulutti J:n keskiarvon koko koulun edessä – puhdas, virheetön, suoritettu 10.0. J saikin tämän jälkeen keskiarvoaan koskevia kysymyksiä sosiaalisessa mediassa pitkälle kesälomaan. ”En koskaan halunnut kehuskella todistuksellani, mutta vastailin kuitenkin kaikkien kysymyksiin. Kyllä se jossain vaiheessa rupesi ärsyttämäänkin”, hän kertoo.

 

Osittain tästä syystä J koki yhdeksännelle luokalle palatessaan muiden ihmisten luovan hänelle paineita. ”En tiedä odottiko kukaan oikeasti minulta paljoa, mutta sellaisen kuvan loin ainakin itselleni”, J kertoo. Varsinkin öisin yksin ollessaan hän vajosi ajatuksiin siitä, että pettää niin muiden kuin itsensäkin odotukset. Kuitenin J:n vanhemmat ja ystävät olivat kannustavia, eivätkä he luoneet J:lle suuria paineita tai odotuksia. Siitä huolimatta J halusi tehdä etenkin vanhempansa ylpeiksi, ja koki tarvetta maksaa heille takaisin kaikesta hyvillä suorituksillaan.

J koki vaikeaksi ottaa rennosti, eikä stressistä näyttänyt olevan ulospääsyä. Vaikka ystävien kanssa saattoikin olla hauskaa, tunsi J usein olonsa hyödyttömäksi, ellei tehnyt jotain opintoja edistävää. Ainoastaan parhaan ystävänsä kanssa hän koki olevansa vapaa stressistä ja paineista. ”Kaikki merkit osoittivat krooniseen stressiin”, J sanoo.

 

Nyt lukiossa J on ottanut tavoitteekseen oppia asioita niiden itsensä vuoksi, ei saadakseen täydellisiä numeroita. Silti hyvien numeroiden täplittämä menneisyys vaikuttaa häneen vahvasti niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Hän saa yhä kuulla vanhoista keskiarvoistaan ja todistuksistaan, vaikka hän toivoikin pääsevänsä lukiossa irti menneisyydestään. Hyvien numeroiden toiveetkin elävät yhä, ja J sanookin koulusta lähtöisen stressin olevan yhä vahvasti läsnä hänen elämässään.

Nykyään J ei pidäkään numeroidensa mainitsemisesta, vaan mieluummin vastaa niitä koskeviin kysymyksiin kiertoilmauksin. J kertoo myös pitävänsä ulospäin positiivisena olemisesta, vaikka päänsä sisällä hän tunteekin aivan toisella tavalla. Hän on myös oppinut tuntemaan stressinsä. Hänen oloaan pahentavat muun muassa huonot yöunet, omista aikatauluistaan luistaminen, ajan puutten tunne sekä kouluasioiden tekemättä jättäminen. Myös aiemmin koetun massenusvaiheen J kertoo iskevän uudelleen kun stressitaso on korkealla. ”Silloin ei jaksa tehdä yhtään mitään, mikä taas pahentaa stressiä vielä entisestään”, hän kertoo masennuksentunteen ja stressin synnyttämästä noidankehästä.

Stressiä lieventäviäkin asioita on. J mainitsee musiikin ja instrumenttien soittamisen heti ensimmäisenä, sillä se on hänelle tärkeä tapa purkaa paineita. Myös ystävät ja heidän kanssaan vietetty aika on J:lle äärettömän tärkeää. Tiettyjen asioiden vältteleminen auttaa J:tä. Hän pyrkii olemaan muistelematta yläkouluaikoja, ja välttelee arvosanoista puhumista.

 

J tahtoo ulos stressin kierteestä, ja pyrkiikin nykyään ottamaan rennomin elämänsä ja koulunkäyntinsä kanssa. Vaikka stressiä ja paineita on vaikea paeta koulumaailmassa, hän kokee saavansa tukea ja apua lähipiiristään.

”Voimia kaikille, jotka kamppilevat samojen asioiden kanssa”, J haluaa vielä lopuksi sanoa muille stressaajille, ”vaikka onkin vaikeaa, uskon että asiat kääntyvät vielä paremmiksi!”




Mooses Mentula – tarinankertoja kirjailijavieraana

Mistä löytää inspiraatiota kirjoittamiseen? Millaista kirjailijantyö on? Kuinka esikoisteoksen saa julkaistua? Miten YouTube auttaa kirjailijoita? Entä miksi Edinburghissa on hyvä kirjoittaa?
Mooses Mentula on kolme romaania ja lukuisia novelleja julkaissut kirjailija, jolla on kirjoituspiiri Järvenpäässä ja paljon sanottavaa kirjailijantyöstä.

Hän oli luovan kirjoittamisen kurssin kirjailijavieraana 3.9.2018. Abiturienttitoimittajat Katri Lempiäinen ja Sami Lehtinen haastattelivat häntä auditoriossa tunnin ajan siitä, mitä kirjailijuus pitää sisällään.

 

Kirjailija Mooses Mentula kävelee ovesta sisään ja tervehtii. Hän istuu alas ja asettaa kolme kirjaansa pöydälle. Vahtimestari laittaa hämärän auditorion valot kuntoon. Haastattelijoina toimivat Katri Lempiäinen sekä Sami Lehtinen, Järjen toimittajat kolmannelta vuosikurssilta. He ottavat omat paikkansa sohvalta, vastapäätä Mentulaa.

  • Esittelisitkö itsesi lyhyesti ihmisenä sekä kirjailijana?

”Ihmisenä ja kirjailijana, eihän se tietenkään ole sama asia”, Mentula hymyilee.
Mentula on asunut elämänsä aikana pitkin poikin Suomea. Hän kertoo yksivuotiaana muuttaneensa pahvilaatikossa Kuhmoon. Hän on asunut seitsemän vuotta Lapissa, jonka jälkeen ”vähän kaikkialla”, kunnes asettui Uudellemaalle. Lukeminen on kiinnostanut Mentulaa pikkupojasta saakka, ja sitä kautta hän luonnollisesti löysi itsensä kirjoittamasta. Mentula kertoo julkaisseensa kolme omaa teosta: Mustan timantin vuonna 2010, Isän kanssa kahden vuonna 2013 ja uusin, Jääkausi-niminen romaani, julkaistiin vuonna 2016. Isän kanssa kahden on julkaistu myös Saksassa. Hänellä on kirjoituksia myös monissa novellikokoelmissa, ja hän on uransa aikana kirjoittanut jos jonkinlaista tekstiä aina pakinoista ja kolumneista romaaneihin saakka.

  • Miten ja milloin kiinnostuit kirjoittamisesta? Ja milloin päätit kirjoittaa ensimmäisen kirjasi ja miten ryhdyit siihen, oliko ensin idea vai päätös?

”Monenlaisia aiheita oli kyllä mielessä, ennen kuin päätin, että alan tavoitteellisesti kirjoittaa. Kymmenen vuotta sitten tapasin Keravalla kaverin, joka opiskeli myös Rovaniemellä. Alettiin tavata toisiamme pubissa. Valitettiin aina toisillemme, että mä haluaisin kirjottaa, ja kaveri ei saanu ohjattua elokuvia. Mun tekosyy oli sillon, että eihän mulla ollu edes omaa kannettavaa tietokonetta. Lyötiin vetoa siitä, että viisikymmenvuotiaaksi mennessä mä olen kirjoittanut julkaistun teoksen ja kaveri ohjannut pitkän elokuvan. Seuraavana päivänä oli ilmoitus lehdessä kirjoituspiiristä. Minä olen jo päässyt pälkähästä, mutta kaveri ei vielä. On hänkin TV-alalla töissä.”

  • Mistä aiheista tykkäät kirjoittaa? Esittele hieman teoksiasi.

”Tykkään tarinoista. Oon aina tykännyt kuunnella niitä”, Mentula kertoo. ”Jotkut tarinat jäävät mieleen syvemmin. Koen olevani tarinankertoja.”
Mentula kertoo kirjojensa sisältävän yhden suuremman kokonaisuuden, jonka sisällä on monia pieniä tarinoita. Hän kirjoittaa mielellään realistista aiheista. ”Mustaa timanttia markkinoitiin surrealistisena, mielestäni kuitenkin teokseni ovat realistisia”, Mentula pohtii ja kohentaa asentoaan. ”Useinhan se niin on, että tosielämässä käy asioita, jotka on liian hurjia kirjotettavaksi. Mä pyrin aitoon kerrontaan, välttämään kikkailua.”

Kirjailijanuran alkutaipaleella hän keskittyi aina keksimään jonkin nokkelan oivalluksen teksteihinsä, mutta pian hän huomasi tämän ärsyttävän lukijoita. ”Mä asetan itseni henkilöhahmojen nahkoihin, ja kirjotan niiden näkökulmasta.”

Mooses Mentula on kirjoittanut kolme romaania.

  • Minkälaisissa olosuhteissa ja milloin kirjoitat? Mistä löydät aikaa kirjoittamiselle ja miten saat mielenkiinnon pidettyä yllä kiireen keskellä?

Mentula raapii päätään ja naurahtaa: ”Tuohan olikin jännä kysymys.” Jos hän saisi itse valita, hän kirjoittaisi hiljaisessa ja rauhallisessa paikassa. ”Joskus on ihan kiva vetäytyä. Mä oon kirjottanu paljon mökillä, se on kiva paikka.”

Eksoottisimpia paikkoja, joissa Mentula on kirjoittanut, on Edinburgh. ”Olin viime syksynä kirjoittamassa vanhassa, 1700-luvulla rakennetussa kerrostalossa.” Vieraan kielen keskellä on hänen mielestään hyvä kirjoittaa. Pölinä ympärillä ei sotke ajatuksenkulkua, kun suomen kieltä ei kuule missään. ”Ehkä jonkinmoinen vetäytyminen lyhyeksi ajaksi, se on sitä parasta”, hän kertoo.

Mentula kirjoittaa esimerkiksi silloin, kun hän menee perheen kanssa ostoksille. Hän istuu kauppakeskuksessa kahvilaan kera tietokoneensa. ”Tämä toki edellyttää, että tietää, mitä on kirjoittamassa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Pääsee sitten nopeasti kirjoittamaan.”

  • Millaista oli kirjoittaa ensimmäistä kirjaasi? Oliko esikoisteos helppo julkaista ja jännittikö, miten ihmiset suhtautuisivat siihen?

”Alussa vaikeaa oli se, että pohdin lauseita liikaa”, Mentula toteaa. Hän jakaa kuulijoiden kanssa suurimman oivalluksensa: pitää vaan kirjoittaa rennosti ja korjata myöhemmin.

”Julkaiseminen sinänsä, että kustannussopimuksen saa, ei usein ole helppoa. Vähän otin selvää, että mitä kannattais tehdä. Novelleja oli jo paljon. Pohdin muita konsteja, esimerkiksi kirjoituskilpailuihin osallistumista. Osallistuin useampiin kilpailuihin, yksi oli WSOY:n järjestämä kilpailu, jonka järjestäjinä oli mukana erä- ja rakentajalehdet. Kirjoitin siihen Taimen-nimisen novellin. Olin tyytyväinen siihen ja lähetin kilpailuun, mutta ei sitä palkittu, olin pettynyt”, Mentula kertoo kokemuksistaan. Tarinan suunta kuitenkin kääntyy positiiviseen – kohtapuolin Mentulalle soitti kirjailija Juhani Syrjä, joka sanoi pitäneensä novellista ja tahtoisi julkaista sen kilpailutuotosten antologiassa. Syrjä soitti julkaisun jälkeen kuukauden kuluttua ja kertoi jääneensä miettimään. Hän kysyi Mentulalta, olisiko tällä muita tekstejä valmiina. Syrjä ilmoitti tahtovansa tehdä yhteistyötä. Syrjää oli aikanaan auttanut Väinö Linna, ja hän tahtoi viedä oppejaan eteenpäin.

Kirjailija Mooses Mentula puhumassa inspiraatiosta.

  • Mistä saat inspiraatiota ja ideoita kirjoihisi?

Mentula saa inspiraatiota ympäristöä tarkkailemalla: ”Saatan mennä istuskelemaan huoltoaseman kahvilaan. Niitä kommentteja voi sitten ripotella sopiviin kohtiin. Tulee helposti semmonen paperinmaku, jos ihan tyhjästä yrittää keksiä työpöydän ääressä. Tosielämän juttuja kun kirjoittaa ylös, niin sitten hyvä tulee.” Hän neuvoo kirjoittamaan ilman paineita, itsekriittisyys nollassa. Mentula kertoo kantavansa mukanaan muistikirjaa, ja kehottaa kirjailijanurasta haaveilevia tekemään samoin.

  • Kuinka paljon suunnittelet etukäteen vai improvisoitko?

Mentula kertoo suunnittelevansa henkilöhahmot aina taustatarinasta ja luonteesta ulkonäköön saakka melko tarkkaan: ”Taustatarinat vaikuttavat elämään ja käyttäytymiseen.” Hän käyttää lukujen otsikoita ja miettii juonen pääpiirteittäin. Otsikoiden alle hän kerää ranskalaisilla viivoilla, mitä luvussa tahtoo kertoa. ”Jos lähtee kronologisesti kirjoittamaan, voi tulla semmonen hetki, ettei enää tiedä miten lähteä eteenpäin”, Mentula arvelee. Hänen mukaansa vasta kirjoittamisen jälkeen alkaa tapahtumien järjestyksen suunnitteleminen.

  • Miten keksit henkilöhahmot ja rakennat kirjojesi juonen?

”Joillakin on tapana pitää ihan oikeaa ihmistä mallina. Mä en oo ihan tämmöstä käyttänyt, joistakin ihmisistä otan piirteitä”, Mentulan henkilöhahmot ovat kollaaseja oikeista ihmisistä ja mielikuvituksen tuotteista. Koosteita ideoista ja luonteista.

”Lopusta saattaa tulla alku tai alusta loppu, mutta sen minä vaadin, että on raamit sille tarinalle”, hän toteaa. Juoni saattaa Mentulan kohdalla muuttua reilustikin. Hän kertoo, että kahdessa hänen teoksessaan loput muuttuivat aika radikaalisti. Esimerkiksi Isän kanssa kahden -romaanissa oli alkujaan hyvin erilainen lopetus. ”Hahmoista tuleekin toisenlaisia kuin on ajatellut.”

Haastavin vaihe Mentulan mukaan on se, kun juoni on jo nähtävissä ja luurankoa pitää alkaa lihottaa. ”Kun odottaa vähän ja miettii, niin kyllä se siitä sitten”, hän lohduttaa. ”Mun tyylini on aika poikkeava monen muun tyylistä. Mä teen rungon ja lihotan sitä. Jotkut tekee niin, että kirjoittavat 1000-sivuisen kirjan ja karsii sen 200-sivuiseksi.”

Haastattelijat kuuntelemassa tarkkaavaisina.

  • Onko kirjoittaminen koskaan tuntunut toivottomalta, tylsältä tai ”pakkopullalta”? Miten korjaat tilanteen, jos näin on?

Mentulan mukaan on kaksi tapaa ratkaista: luovuttaa siltä erää ja palata asiaan myöhemmin, tai kirjoittaa ajattelematta kummemmin. ”Molempia konsteja oon käyttänyt. Ehkä enemmän sitä, että oon odottanut ja pohtinut, kunnes loksahtaa paikoilleen”, hän kertoo.

  • Oletko joskus kirjoittaessa tuuminut, ettei idea toimikaan, ja harkinnut kirjan kirjoittamisen keskeyttämistä?

Mentula pohtii ja lopulta toteaa, että Jääkauden kanssa aihe oli niin synkkä, että sen kanssa painiessa tuli tunne, ettei kirjaa saa koskaan loppuun. ”Omakin mieli meni vähän mustaksi”, hän mainitsee. Mentula kävi kustannustoimittajan kanssa keskustelua ja sai paljon positiivista kannustusta. Vaikka synkkä aihe voi olla hankala, pitää Mentulan mukaan kirjoittaa se tarina, mikä mielessä on – muiden ajatuksista ei voi päättää.

”Luin kiusaamiseen liittyviä tutkimuksia paljon, tutkin pieniä yksityiskohtia.” Hänen mukaansa pitää kiinnittää kovasti huomiota yksityiskohtiin. Hän neuvoo kääntymään netin puoleen. ”YouTubesta olen monia asioita tarkistanut”, Mentula kertoo. Isän kanssa kahden -kirjassa hän kirjoittaa villsian metsästyksestä. ”Ei minulla ole mitään kokemusta villisioista, mutta YouTubesta löytyi niistäkin tietoa.” Yleisöä naurattaa.

  • Missä vaiheessa ja keneltä pyydät palautetta teksteistäsi?

”Minulla on ollut pari luottolukijaa. Heille usein annan vasta siinä vaiheessa luettavaksi, kun teksti on suhteellisen valmis”, hän kertoo. Hän vastaanottaa palautteen ja korjaa sekä kirjoittaa uudestaan. Kustannustoimittaja on seuraava lukija. ”Kustannustoimittaja ei tarjoa mitään valmista, vain muutosehdotuksia.” Tekstiä pyöritetään Mentulan mukaan monen monta kertaa, kunnes se käydään uudelleen läpi.

”Virheitä etsitään ja etsitään. Teksti on valmis vasta, kun tuntuu, että jäljellä on vain yksi iso virhe. Sitten se on valmis.”

  • Onko sinulla kokemusta kritiikistä, josta olet ollut eri mieltä?

”Teksteistä tehdään paljon tulkintoja. Saattaa mennä kriitikoillakin tulkinnat aivan ristiin”, Mentula toteaa. Hän kertoo, että Mustassa timantissa on novelli, joka kertoo thaimaalaisesta marjanpoimijasta. Hän oli tekemässä lehtijuttua, kun ensimmäiset marjanpoimijat tulivat Suomeen. Novellissa marjanpoimijat joutuvat aina vaikeuksiin. Novelli loppuu tilanteeseen, jossa marjastajat eivät ole onnistuneet keräämään rahaa, mutta saadaan idea suppilovahveroista. ”Se on aika surullinen loppu, että käytetään hyväksi marjanpoimijoita.”

Mentula kuitenkin kertoo, että tulkintoja tuli onnellisestakin lopusta, siitä, kuinka aina on toinen mahdollisuus. ”On toki tärkeää, että jokainen saa tulkita taidetta tavallaan. Sen haluaisin jättää lukijoille.”

Haastattelun viimeisten kysymysten aika.

  • Kirjoitatko vain itsesi vuoksi vai haluatko myös saavuttaa jotain teoksillasi?

”Onko se tärkeää, että taideteoksella ylipäätänsäkään on jokin sanoma?” hän pohtii. Lähtökohtaisesti Mentulalla ei ole ollut teksteissään sanomaa, vaan tarina, jonka hän tahtoo kertoa.” Lähtökohta ei ole saavuttaa”, hän hymyilee. Jääkaudessa hänen mukaansa kiusaaminen on teema, mutta siinäkään ei kiusaamattomuuden sanoma ollut perimmäisenä syynä kirjoittamiseen. Se tekee kirjasta tärkeän, mutta ei ollut ensisijainen tavoite. ”Käydään keskustelua, saako taiteella olla sanoma – totta kai saa!”

Mooses Mentula vetää Järvenpäässä kuukausittain kokoontuvaa kirjoittajaryhmää nimeltä Säilä. Paikkoja ryhmään ei ole kovin paljon, mutta Mentula kehottaa nuoria kirjailijanalkuja ottamaan rohkeasti yhteyttä esimerkiksi Nuoren Voiman liittoon, mikäli tahtoo palautetta teksteistään. Muitakin kirjoittajaryhmiä löytyy lähiseudulta.

”Onko sulla vielä jotain, mistä haluaisit kertoa?” Lempiäinen kysyy.

”Jaa, no en kyllä ollut miettinyt tämmöstä puhetta tähän loppuun”, Mentula hymyilee.
”No semmosen voin vielä, kun niistä tarinoista tykkään. Olin Saksassa, kun siellä julkaistiin tuo Isän kanssa kahden. Ja Saksassa semmoset tilaisuudet on hyvin suosittuja, joissa joku näyttelijä lukee romaania. Ihmiset siis maksaa lipuista ja tulee kuuntelemaan sitä luentoa. Ne laittaa silmät kiinni, kun se lukeminen alkaa, ja kuuntelee. Minä menin sitten tämmöseen kirjakauppaan, tämmöseen tilaisuuteen sinne, ja siis minun kirjaa siellä aiottiin kohta lukea. Siinä eturivissä oli mies ja koira. Siinä sitten naureskeltiin, että sä otit ihan koiran mukaan.

Tämä mies sanoi, että joo, minunkin oli pakko tulla, kun koira halusi.”

Yleisö nauraa. Tarinankertoja Mooses Mentulaa kiitetään aplodein.