Millaista musiikkia kuuntelee Juho Vanamo? Millainen yhteys on Juholla ja pianonjalalla? Entäpä kuka on August Saarinen? Esimerkiksi näihin kysymyksiin vastaa musiikinopettajamme Juho. Ennen lähtöään uusille vesille, hän kertoo matkastaan musiikinopettajaksi sekä ajastaan Järvenpään lukiossa. Minkä kappaleen Juho tahtoo jättää meille muistoksi?

• Mitä olet opiskellut, missä ja milloin?

Mä en ole edes valmistunut vielä miksikään – paitsi tietenkin ylioppilaaksi vuonna 2007 ja myöhemmin Turun konservatoriosta niin sanotuin muusikon ammattipaperein vuonna 2009. Ja nyt tarkoituksena olisi saada paperit ulos Sibelius-Akatemialta alkuvuodesta 2019. Valmistun siis musiikinopettajaksi Sibelius-Akatemian musiikinkasvatuksen osastolta.

• Miten päädyit opettajaksi? Kauan olet toiminut opettajana?

Se on hiukan sattumankauppaa. Mulla oli jo paikka Turun yliopistoon opiskelemaan ranskan kielen kääntämistä ja tulkkausta. Olin myös tehnyt avoimessa yliopistossa kirjallisuustieteen opintoja. Äidinkieli kiinnosti kovasti. Pianonopettaja oli sanonut mulle Turun konsalla, että hän vois nähdä mun persoonani Sibelius-Akatemian opiskelijoiden kahvilassa – eli ei niin, että ois kykyjä muuhun, mutta että sopisin sinne kahvilaan. Ehkä Liisa tarkoitti kuitenkin, että mä muutenkin soveltuisin hyvin musiikinopettajan hommaan. Lopulta joku mun kavereista sanoi talvella 2009, että hae nyt. Hain, ja satuin pääsemään!

Oma opettajaidentiteetti on kehittynyt vasta pikkuhiljaa opintojen myötä. Muusikkous elää yhä vahvana, ihan kuten kaikilla musiikinopettajaksi opiskelevilla. Koulussa tuntui, että ainakin aluksi kaikki haaveilivat siitä, että saisivat tehdä ja esittää omaa musiikkia – ei niinkään siitä, että jes, pääsisinpä ala-asteelle opettamaan musiikkia. Viimeisen kolmen vuoden aikana on tullut sellainen olo, että mä olen musiikinopettaja – vielä enemmän kuin muusikko. Olisin vastannut ehkä toisin päin noin kolme vuotta sitten.

Järvenpään lukio on ollut mun ensimmäinen pidempiaikanen pesti, ja täällä tulee nyt kaksi vuotta täyteen. Sitä ennen olen tehnyt satunnaisesti sijaisuuksia eli pyörinyt enimmäkseen eri lukioissa opettamassa. Sen lisäksi mulla on ollut piano-oppilaita jo ennen kuin muutin Helsinkiin, eli kymmenisen vuotta sitten. Toivon todellakin jatkavani opettajana, ja täältä [Järvenpään lukiosta] on hyvä mennä eteenpäin.

• Juho, miksi valitsit musiikin?

Varmaan sen takia, että se herättää niin paljon tunteita. Jaksan edelleen innostua siitä. Oma musiikinopettajani ikään kuin avasi koko musiikin maailman. Olin tietysti soittanut pianoa ja muuta, mutta kyseisen opettajan avulla vasta todella ymmärsin, miten paljon musiikista voi ammentaa omaan elämään. Samalla tavalla haluan itse opettaa sellaisillekin ihmisille, jotka eivät välttämättä ole musiikin kanssa tekemisissä, että he voivat saada musiikista samanlaisia hienoja kokemuksia ja sisältöä omaan elämäänsä. Puhunkin opiskelijoille ”elämänsisältökursseista”. Musiikissa on jotain tavoittelematonta, tällaisen arjen ja maallisen ahertamisen ulottumattomissa olevaa. Mutta lähtökohtaisesti varmasti valitsin musiikin, koska se on herättänyt mussa niin isoja tunteita.

Kuvat: Tuomas Härmä

• Onko sulla lempiartistia?

Oon tehnyt duunia esiintyvänä muusikkona niin paljon, että täähän on täysin mahdoton kysymys! Lempparit vaihtuvat vuodenaikojen ja fiiliksen mukana. Mä oon ollut klassisen musiikin nörtti, ja myöhemmin olin isoveljen vaikutuksesta Nirvanan ja muun grungen fani. Sitten tuli sellainen vaihe, että piti opetella tuntemaan jazzia. Mulla on pitkä kuorotausta, ja jossain kohtaa havahduin siihen, että kuuntelin pelkästään erilaista kuoromusaa.

”Mä lasken nyt kolmeen, niin sano sitten eka, joka tulee mieleen!”

Mun mielessä on sellainen suomalainen bändi kuin Sydän sydän. Multa jäi niiden keikka väliin, kun olin kipeänä, mutta sanotaan, että just nyt vaikka Sydän, sydän. Tietyssä mielessä omien ystävien tekemä musa on monestakin syystä kulkenut elämän varrella mukana. Ja sellainen varmaan, jonka voisin mainita, on Vesku Loirin 70–80-luvun vaihteessa tekemät Eino Leino -levytykset. Ne ovat mulle suomalaisen ilmaisevan musiikin peruskiviä. Ihan uskomattomia levyjä, ei pelkästään edes sen takia, että Loirilla oli vielä siinä vaiheessa ääni kunnossa, vaan myös niiden sovitusten ja hyvin, hyvin omintakeisen saundimaailman takia. Plus sitten tietysti Leinon runot – ne on niin hienoa suomen kieltä, niin laulettavaa kamaa. Ihan uskomattomia tekstejä.

• Kuka on August Saarinen?

No Augusthan on hyvin sekava hahmo. Tai aloitetaanpas alusta.

August Saarinen on siis nuori turkulainen aloitteleva rahaton laulaja, amatööri, joka on köyhä ja kokee painetta siitä, että hänen pitäisi menestyä. Hän tavoittelee tähtiä kuten idolinsa Olavi Virta, jopa siihen pisteeseen, että eräällä junamatkalla August lukiessaan Olavi Virran elämäkertaa sekoaa ja itse asiassa alkaa kuvitella olevansa Olavi Virta.

Siinä kohtaa kun August Saarinen sekoaa ja luulee olevansa Olavi Virta, hän alkaa keräämään ympärilleen orkesteria, joka koostuukin nykypäivän moderneista muusikoista. Olaksi itseään luuleva August tarjoaa Olavi Virran perinteisiä melodioita soittajille, mutta perinteisiin versioihin kyllästynyt 2000-lukulainen orkesteri sovittaakin Virran musiikin täysin uusiksi sen alkuperäisten melodioiden pohjalta. Näyttämöllä orkesteri aina hieman ivailee 50-luvussa elävälle solistilleen, joka kulkee täysin omissa maailmoissaan. Ja se oli Augustin tarina. Eli toisin sanoen lavalla on, kun lehdistölle esitellään tätä ideaa, solistina Juho Vanamo, joka on August Saarinen, joka luulee olevansa Olavi Virta. Käydään läpi näitä Olavi Virran elämänvaiheita ja sitten myös sen oman bändin syntyhistoriaa. Me modernisoitiin tosi rankalla kädellä Olavi Virran tuotantoa.

Idea lähti aikoinaan siitä, kun olin aloittanut opiskelut ja mun pianistiystävän kanssa vietettiin opiskelijailtaa ja olin just ostanut Olavi Virran jonkun levyn. Olin ostanut sen sillä ajatuksella, että pitääpä taas laajentaa musiikkimakua. Totesin sen olevan tosi hyvää musiikkia ja mietin, miksi tästä ei ole tehty mitään. Miks niitä kappaleita ei ollut sovitettu uudelleen? Se on uudelle sukupolvelle tuntematonta, unohdettua, hienoa musiikkia, jonka voisi nostaa uudestaan esille. Todettiin, että kun kerta kukaan muu ei ole tehnyt, niin tehdään me. Koottiin ystävistä semmoinen noin kaheksanhenkinen bändi, jonka kanssa keikkailtiin aktiivisesti viisi vuotta, levytettiin kaksi albumia ja tehtiin yksi kesäteatterirupeamakin.

Meidän konserttikokonaisuudet olivat draamallisia esityksiä. Mä kirjoitin niihin kässärin, ja siinä oli sellaista kommunikointia yleisön kanssa ja tietysti musiikkia. Se oli erittäin antoisa mutta myös raskas projekti.

• Kertoisitko joitain muistoja tältä kahdelta vuodelta Järvenpään lukiossa?

Mun muistot liittyvät pitkälti omaan sohellukseen sekä tietenkin teihin opiskelijoihin. Täällä on loistava kollegio, mutta ne, joiden kanssa mä teen töitä, olette te. Kommelluksista mulle tulevat mieleen ainakin mun päivittäiset säädöt taulutussien kanssa. Ne ei toimi ikinä! Opetan aika intuitiivisesti: mulla tulee mieleen joku juttu, ja sitten huomaan, että unohdin sanoa siitä. Etsin tussia, eikä niitä ole koskaan missään. Tai sitten kun on, ne ei toimi. Ja kaiken lisäksi kun mä etsin niitä, potkaisen aina joko pianonjalkaan tai pianon tuoliin. Ja tämä toistuu vähintään joka toinen päivä. Mä luulen, että jengi tunnustaa tällaisen tapahtumisen.

Hyviä muistoja ovat ehdottomasti kaikki ne kerrat, kun huomaan oppilaiden kiinnostuvan ja heidän asenteidensa olevan kohdillaan. Eli useat sellaiset hetket, että on itsekin tajunnut homman toimivan. Niistä on parhaat muistot.

Meidän isosta Tuntematon-näytelmädraamasta on myös hyviä muistoja. Se oli itselle ensimmäinen kerta, kun olin vastuussa musiikkipuolesta, varsinkin äänisuunnittelupuolesta. Se kun ei ole mun alaani ollenkaan, kun en ole varsinaisesti erikoistunut siihen. Se oli ihana projekti niiden opiskelijoiden kannalta ja opettavainen projekti itselle tekemisen kannalta. Toinen tällainen juttu on mun ensimmäisten yo-juhlien miksaaminen ja järjestäminen: ne hikiset tassut, kun mietti, että toivottavasti nyt ei mikään laite lähde pörisemään, kun mä oon sijaisena enkä tunne ketään ja tää on jännittävä tilanne. Olin ollut koululla vasta nelisen kuukautta. Nää muistot tulevat nopeasti mieleen. Ja ainiin, meidän laulukurssilaiset lauloivat tänä vuonna mulle hienon molliterssin!

Mä en ole kertaakaan ollut töistä pois. Oon tehnyt jokaisen tunnin, mikä mulle on annettu. Ja mukavaa tässä on se, että vaikka aamulla oliskin väsyttänyt, niin itse asiassa se, mitä mä oon ollut tulossa tekemään, ei ole koskaan ollut sellanen “hitto kun mun pitää tänään vetää joku kurssi, jota mä en haluaisi” tai että “tylsää, kun meillä on tyhmä aihe” tai muuta. Eikä kertaakaan ole ollut tyhmää ryhmää. Haastavia ryhmiä on aina, mutta ei ole ollut sellaista, että olisi tuntunut, etten mä pystyisi siihen. Niitäkin varmaan tulee, kun opettaa, mutta täällä ei ole ollut sellaista.

• Minkä kappaleen haluaisit jättää opiskelijoille muistoksi?

Tää oli ehdottomasti vaikein kyssäri kaikista. Katsoin kaikkia mun vanhoja Spotify-listoja ja mietin, haluanko mä, että tässä kappaleessa on muistoksi jokin opetus, vai haluanko mä sen muistuttavan siitä, millanen tyyppi mä olen. Vai haluanko mä, että se on musaa, joka mun mielestä vaan on parasta musaa, mitä on olemassa. Sitten mä päätin, että haluan sen olevan jotain, mikä kuvaa mun elämänasennetta ja tekemistä.

Mulla oli muutama vaihtoehto ja päädyin Loirin ekalta Eino Leino -levyltä sellaiseen biisiin kuin Laulajan laulu. Se on tietynlainen ylistys elämiselle ja sille, ettei ole vääränlaista elämää. Se kertoo siitä, että kun meidät lopulta punnitaan, elämät ovat vain erilaisia – kunhan tavallaan jotenkin tiedostaa, että millattiin haluaa elää. Siinä musassa on monta juttua: Leinon tekstit, ne sovitukset, Loirin tulkinta ja kaikki. Lisäksi musta tuntuu, että tämä biisi yhtä aikaa kepeydessään ja vakavuudessaan kuvaa mun yleistä olemusta aika hyvin.

En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.
Eino Leino, Laulajan laulu  / Vesa-Matti Loirin laulamana

• Mitä terveisiä haluaisit lähettää opiskelijoille?

Mä en oikein usko, että on olemassa jotain ehdottomasti oikeaa tai väärää tai hyvää tai pahaa. Mun mielestä ihmisten ei pidä antaa liikaa neuvoja toistensa elämään. Mun terveiset olisi ehkä, että oppikaa tuntemaan itsenne. Tulkaa tietoisiksi siitä, mitkä asiat ovat teille merkityksellisiä ja miten priorisoitte asioita. Miettikää, mikä on teille tärkeää, ja sen mukaan vaalikaa asioita. Mä uskon, että sitä kautta me löydetään asioita, jotka tekevät meidät onnellisiksi, ja onnellinen ihminen ei tuota hyvää pelkästään itselleen vaan myös ympärilleen. Jokainen löytää oman onnensa varmasti eri jutuista, mutta mun mielestä olisi tärkeää, että tuntisi itsensä ja osaisi sanoa, miksi tietyt asiat ovat itselle tärkeitä. Olisi hyvä, että pystyisi menemään sen verran syvälle itsessään, että kykenisi lähestymään elämän olennaisia juttuja sitä kautta. Ne on mun terveiset.

• Haluaisitko sä soittaa meille jotain?

Joo, soitan teille Ravelin G-duurikonserton hitaan II-osan. Se on hienointa musiikkia, mitä on!

Musiikinkäytävän oma Juho lähtee Järvenpään lukiosta uusille apajille marraskuussa 2018. Kiittää ei kai voi tarpeeksi – kahden vuoden yhteisen matkan aikana Juho on ehtinyt innostamaan, opettamaan, auttamaan ja neuvomaan lukuisia opiskelijoita niin musiikin että elämän saralla. Järvenpään lukion opiskelijat yhdessä opettajien kanssa toivottavat haikein, mutta kiitollisin mielin Juholle kaikkea hyvää tulevaisuuteen.

Kiitos, kiitos, KIITOS!

Alunperin kirjoittanut Matilda Oksanen

Miten voin vaikuttaa omaan mielenterveyteeni? Tuntevatko muutkin nuoret näin? Voiko olla, ettei pahaan olooni ole ratkaisua? Mielenterveysviikon alkajaisiksi haimme vastauksia näihin monia vaivaaviin kysymyksiin ja käännyimme ammattilaisen puoleen: haastattelimme koulumme psykologia Milla Maaria Kansanojaa mielenterveyteen liittyvistä asioista. 

Millä tavoin pystyy vaikuttamaan omaan mielenterveyteen yleisellä tasolla? 

Tosi monellakin asialla pystyy vaikuttamaan omaan mielenterveyteen, mutta yksi mielestäni tärkeä asia on, että arvostaa omaa mielenterveyttään, haluaa pitää siitä huolta. Yleensä ongelmat ovat parhaiten ennaltaehkäistettävissä, hoito on aina vähän pidempi tie. Mitä paremmin pitää kiinni semmosista elämän perusasioista, kuten nukkumista ja lepäämisestä, syömisestä, vähän liikkuu ja näkee kavereita, hakee arkeen sellaista järkevää tasapainoa, sitä paremmin voi. Pyrkii siihen, että elämä olisi pääsääntöisesti miellyttävää ja hyvää. Sillä pystyy jo tosi paljon vaikuttamaan omaan hyvinvointiin ja mielenterveyteen. 

Mikä näistä asioista on mielestäsi tärkein? 

Kaiken perusta on uni, koska vaikka kaikki muu olisi hyvin, jos me ei nukuta, me ei voida myöskään kauhean hyvin. Eli uni on tärkeää, syöminen on tärkeää. Jos ei syö tarpeeksi tai syö liian paljon, ei voi hyvin, vaikka kaikki muu elämässä olisikin hyvin.  Uni, ruoka ja sosiaaliset suhteet ovat siis tärkeimmät. Tietysti ihmisillä on aika paljon eroja siinä, miten paljon kaipaa sosiaalista kontaktia. Sanoisin silti, että pääsääntöisesti olemme aika sosiaalisia ja tarvitaan ainakin jonkin verran kontaktia muihin. Harva meistä on kauhean onnellinen, jos ei ole niitä sosiaalisia kontakteja. 

Mitkä ovat yleisimmät mielenterveysongelmat lukioikäisillä? 

En osaa ihan yleisesti sanoa. Tämä meidän koulu on aika valikoitunut: tänne on korkea keskiarvo, joten täällä ehkä korostuvat tietynlaiset ongelmat verrattuna johonkin muuhun lukioon. Täällä on paljon sitä, että ihmiset meinaavat uuvuttaa itsensä tai ylisuorittavat ja vaativat itseltään tosi paljon. Työskentelen tosi paljon sen kanssa, että saisin ihmiset suhtautumaan vähän armollisemmin itseensä ja opintoihinsa. Arvosanat ei ole niin justiinsa, tai niillä ei ole välttämättä mitään merkitystä tulevaisuuden kannalta. Ylisuorittamista täällä on paljon ja siihen liittyy usein ahdistusta sekä masennus- ja mielialaoireilua, jota ylipäänsä on nuorilla aika paljon. 

Millainen oma mielenterveytesi oli lukioikäisenä? Vaikuttiko se uravalintaasi?

Sanoisin, että olen melko herkkä, mikä on tässä työssä aika iso vahvuus, mutta lukioikäisenä se vaikutti asioihin paljon. Koin itse murrosiän hirveän vaikeana ikänä. Silloin tunteet esiintyivät tosi voimakkaasti ja etsi itseään, niin kuin siihen ikään kuuluukin. Koen niin murrosiän kuin lukioiänkin vaikeana siinä mielessä, että siinä on menossa niin paljon kaikkea: asiat ovat kesken, ihmiset vaativat hirveän paljon ja pitäisi jo tietää, mitä haluaa. Näkisin, että oma lukioaika on vaikuttanut uravalintaani jonkin verran. Pidän lukioikäisten kanssa työskentelystä, sillä muistan hirveän aidosti sen, kuinka kaikki aikuiset eivät ota niin vakavissaan eivätkä ymmärrä, minkälainen myrsky lukioaika on tai kuinka vaikeaa elämä voi olla. Nuorten pahaa oloa helposti vähätellään. Haluaisin kohdata nuoret omana itsenään, ottaa kaikki oireet vakavasti ja nähdä sen polun. 

Jos pystyisit sanomaan koko maailmalle jotain mielenterveydestä, mitä se olisi? 

Sanoisin, että olkaa armollisia itsellenne ja muille ihmisille. Kiltteys on aliarvostettua. 

Useat sanovat, että ovat toivottomia tapauksia puhuttaessa mielenterveydestä. Mitä olet mieltä tästä väitteestä? 

Ei ole toivottomia tapauksia. Niin kauan, kun on elämää, on myös toivoa. Jos puhutaan esimerkiksi vakavasta masennuksesta, yleensä silloin meidän omat ajatusmallit ovat todella jumiutuneita. Ymmärrän todella hyvin sen, että tuntuu toivottomalta mutta ammattilaisena tiedän, että asiaa voidaan muuttaa ja siihen voidaan vaikuttaa. Totta kai se vie aikaa, vaatii työtä, ei se missään nimessä ole helppo tie. Mutta aina on toivoa ja mielenterveysongelmista voi parantua. On olemassa ihan mielettömiä tarinoita, miten on noustu niin sanotusti toivottomista tilanteista. 

Mitä sanoisit nuorelle, joka on huolissaan ystävänsä mielenterveydestä? 

Kannattaa jutella kyseisen ystävän kanssa ja mahdollisesti hänen vanhempiensa kanssa, riippuen siitä, kuinka iso huoli on. Jos esimerkiksi on huoli siitä, että ystävä tekee itsemurhan, niin kyllä siitä kannattaa puhua hänen vanhempiensa kanssa. Tarvittaessa voi viedä kädestä pitäen terveyskeskukseen. Sanoisin, että usein tilanteet eivät kuitenkaan ole näin vakavia, enemmän on sellaista epämääräisempää masennusta ja ahdistusoireilua. Kannattaa kehottaa hakemaan apua ja kannustaa siihen, että apua on saatavilla ja se voi oikeasti auttaa. Kannattaa myös itse pitää tervettä rajaa, että ei ota tavoitteekseen toisen ihmisen pelastamista. Se, mitä voi tehdä, on pyytää toisen hakevan apua, osoittaa huolensa ja tarjoutua menemään yhdessä ammattilaisen luo. Jos ystävä ei siihen suostu, silloin voi vain muistutella häntä hakemaan apua ja pitää itse toiseen tervettä etäisyyttä. Emme voi väkisin auttaa ketään. On ihmisen oma valinta, hakeeko apua vai ei. 

Mitä sanoisit nuorelle, joka on omasta mielenterveydestään huolissaan? 

Tule juttelemaan.  

Osaatko arvioida, kuinka suurella osalla lukioikäisistä on mielenterveysongelmia? 

Viimeisin tilasto taisi olla, että noin 20 % lukioikäisistä kärsii mielialaoireista. Tilastojen mukaan se on lisääntynyt, mutta en osaa sanoa, onko oireilu itsessään lisääntynyt vai onko kyse siitä, että uskalletaan puhua mieleterveydestä avoimemmin. Osittain ongelmat ovat varmasti lisääntyneetkin, sillä nuorten paineet kasvavat entisestään. Nykyään onneksi puhutaan avoimemmin ja uskalletaan hakea apua. Se on positiivinen asia. 

Kuinka totuudenmukaisena pidät tätä tilastoa? 

En muista, mitä kautta löysin, joten en uskalla mennä allekirjoittamaan. Luin sen lehdestä enkä katsonut tutkimusta, johon se perustui, mutta muistaakseni se oli THL:n tutkimus. 

Muita terveisiä lukijoille?

Pitäkää huolta itsestänne ja kavereistanne. Tulkaa rohkeasti luokseni juttelemaan. Toivon, että tänne on helppo tulla puhumaan asioista ja että opiskelijat tulisivat ilman ennakkoluuloja. Pyrin siihen, että kaikilla olisi lähtiessään hyvä olla.
Kirjoitan myös blogia, joka löytyy osoitteesta: http://lukiopsykologi.blogspot.com/  

Psykologi Milla Maaria Kansanoja toivoo, että kukaan ei pelkäisi tulla juttelemaan ongelmistaan.

Alunperin kirjoittanut Ada Kalliomäki ja Jonna Ylimylllymaa

Jokainen löytää itsensä ajoittain stressin keskeltä. Vaikkei kaikki stressi olekaan haitallista, pitkittyessään stressillä on monia haittapuolia. Haastettelimme kroonisesta stressistä kärsivää opiskelijaa – miltä tuntuu, kun stressi nielaisee ihmisen kokonaan?

 J on aurinkoinen ja ystävällinen opiskelija, joka hymyilee kaikille ja on aina valmiina auttamaan. Pinnan alla piilee kuitenkin aivan eri todellisuus: J kärsii kroonisesta stressistä, eli pitkäaikaisesta jatkuvasta stressitilasta. Kaikki alkoi jo ala-asteen viimeisillä luokilla. Vaikka J ei osannutkaan vielä stressata numeroistaan, tahtoi hän tehdä parhaansa koulussa.  Motivaatio kantoi pitkälle, ja kuudennella luokalla J julistettiinkin koulun parhaaksi oppilaaksi.

Ala-asteen hyvät suoritukset kuitenkin seurasivat myös yläasteelle. Arvosanoilla olikin yhtäkkiä väliä, ja J peilasikin omaa arvoaan hyvistä kouluarvosanoista. Myös muut kiinnittivät huomiota J:n suorituksiin. Esimerkiksi seiskaluokan alussa luokanvalvoja ihmetteli ääneen J:n ala-asteen päättötodistusta. Sisäisen paineen lisäksi myös muiden suoma huomio loi J:lle koulumenestykseen liittyvää stressiä ja painetta.

Huonoimillaan J oli kahdeksannella luokalla, jolloin stressi nousi aivan uusiin svääreihin. Kasiluokan jatkuva työmäärä ja uusien asioiden lakkaamaton opettelu toivat paljon paineita, sillä J halusi pärjätä ja säilyttää oman tasonsa koulussa. Koska J:n numerot olivat aikasemmin olleet todella hyviä, oli hänen vaikea antaa itselleen lupaa ottaa rennosti. Koulu, suoriutuminen sekä koenumerot veivät mukanaan, eikä J enää osannut pysähtyä.

Samaan aikaan J alkoi kuulla kuinka muut puhuivat hänen suorituksistaan. Hänestä tuli se kuuluisa kympin oppilas, jonka kaikki jostain yhteydestä tunsivat ja jonka koulusuoritukset olivat julkista tietoa muiden oppilaiden joukossa. Koulumenestyksen levitessä myös J:n tuntema paine syveni entisestään. Kahdeksannen luokan kevätjuhlassa koulun rehtori kuulutti J:n keskiarvon koko koulun edessä – puhdas, virheetön, suoritettu 10.0. J saikin tämän jälkeen keskiarvoaan koskevia kysymyksiä sosiaalisessa mediassa pitkälle kesälomaan. ”En koskaan halunnut kehuskella todistuksellani, mutta vastailin kuitenkin kaikkien kysymyksiin. Kyllä se jossain vaiheessa rupesi ärsyttämäänkin”, hän kertoo.

Osittain tästä syystä J koki yhdeksännelle luokalle palatessaan muiden ihmisten luovan hänelle paineita. ”En tiedä odottiko kukaan oikeasti minulta paljoa, mutta sellaisen kuvan loin ainakin itselleni”, J kertoo. Varsinkin öisin yksin ollessaan hän vajosi ajatuksiin siitä, että pettää niin muiden kuin itsensäkin odotukset. Kuitenin J:n vanhemmat ja ystävät olivat kannustavia, eivätkä he luoneet J:lle suuria paineita tai odotuksia. Siitä huolimatta J halusi tehdä etenkin vanhempansa ylpeiksi, ja koki tarvetta maksaa heille takaisin kaikesta hyvillä suorituksillaan.

J koki vaikeaksi ottaa rennosti, eikä stressistä näyttänyt olevan ulospääsyä. Vaikka ystävien kanssa saattoikin olla hauskaa, tunsi J usein olonsa hyödyttömäksi, ellei tehnyt jotain opintoja edistävää. Ainoastaan parhaan ystävänsä kanssa hän koki olevansa vapaa stressistä ja paineista. ”Kaikki merkit osoittivat krooniseen stressiin”, J sanoo.

Nyt lukiossa J on ottanut tavoitteekseen oppia asioita niiden itsensä vuoksi, ei saadakseen täydellisiä numeroita. Silti hyvien numeroiden täplittämä menneisyys vaikuttaa häneen vahvasti niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Hän saa yhä kuulla vanhoista keskiarvoistaan ja todistuksistaan, vaikka hän toivoikin pääsevänsä lukiossa irti menneisyydestään. Hyvien numeroiden toiveetkin elävät yhä, ja J sanookin koulusta lähtöisen stressin olevan yhä vahvasti läsnä hänen elämässään.

Nykyään J ei pidäkään numeroidensa mainitsemisesta, vaan mieluummin vastaa niitä koskeviin kysymyksiin kiertoilmauksin. J kertoo myös pitävänsä ulospäin positiivisena olemisesta, vaikka päänsä sisällä hän tunteekin aivan toisella tavalla. Hän on myös oppinut tuntemaan stressinsä. Hänen oloaan pahentavat muun muassa huonot yöunet, omista aikatauluistaan luistaminen, ajan puutten tunne sekä kouluasioiden tekemättä jättäminen. Myös aiemmin koetun massenusvaiheen J kertoo iskevän uudelleen kun stressitaso on korkealla. “Silloin ei jaksa tehdä yhtään mitään, mikä taas pahentaa stressiä vielä entisestään”, hän kertoo masennuksentunteen ja stressin synnyttämästä noidankehästä.

Stressiä lieventäviäkin asioita on. J mainitsee musiikin ja instrumenttien soittamisen heti ensimmäisenä, sillä se on hänelle tärkeä tapa purkaa paineita. Myös ystävät ja heidän kanssaan vietetty aika on J:lle äärettömän tärkeää. Tiettyjen asioiden vältteleminen auttaa J:tä. Hän pyrkii olemaan muistelematta yläkouluaikoja, ja välttelee arvosanoista puhumista.

J tahtoo ulos stressin kierteestä, ja pyrkiikin nykyään ottamaan rennomin elämänsä ja koulunkäyntinsä kanssa. Vaikka stressiä ja paineita on vaikea paeta koulumaailmassa, hän kokee saavansa tukea ja apua lähipiiristään.

“Voimia kaikille, jotka kamppilevat samojen asioiden kanssa”, J haluaa vielä lopuksi sanoa muille stressaajille, “vaikka onkin vaikeaa, uskon että asiat kääntyvät vielä paremmiksi!”

Alunperin kirjoittanut Siiri Parviainen ja Matilda Oksanen

Mistä löytää inspiraatiota kirjoittamiseen? Millaista kirjailijantyö on? Kuinka esikoisteoksen saa julkaistua? Miten YouTube auttaa kirjailijoita? Entä miksi Edinburghissa on hyvä kirjoittaa?
Mooses Mentula on kolme romaania ja lukuisia novelleja julkaissut kirjailija, jolla on kirjoituspiiri Järvenpäässä ja paljon sanottavaa kirjailijantyöstä.

Hän oli luovan kirjoittamisen kurssin kirjailijavieraana 3.9.2018. Abiturienttitoimittajat Katri Lempiäinen ja Sami Lehtinen haastattelivat häntä auditoriossa tunnin ajan siitä, mitä kirjailijuus pitää sisällään.

Kirjailija Mooses Mentula kävelee ovesta sisään ja tervehtii. Hän istuu alas ja asettaa kolme kirjaansa pöydälle. Vahtimestari laittaa hämärän auditorion valot kuntoon. Haastattelijoina toimivat Katri Lempiäinen sekä Sami Lehtinen, Järjen toimittajat kolmannelta vuosikurssilta. He ottavat omat paikkansa sohvalta, vastapäätä Mentulaa.

• Esittelisitkö itsesi lyhyesti ihmisenä sekä kirjailijana?

”Ihmisenä ja kirjailijana, eihän se tietenkään ole sama asia”, Mentula hymyilee.
Mentula on asunut elämänsä aikana pitkin poikin Suomea. Hän kertoo yksivuotiaana muuttaneensa pahvilaatikossa Kuhmoon. Hän on asunut seitsemän vuotta Lapissa, jonka jälkeen ”vähän kaikkialla”, kunnes asettui Uudellemaalle. Lukeminen on kiinnostanut Mentulaa pikkupojasta saakka, ja sitä kautta hän luonnollisesti löysi itsensä kirjoittamasta. Mentula kertoo julkaisseensa kolme omaa teosta: Mustan timantin vuonna 2010, Isän kanssa kahden vuonna 2013 ja uusin, Jääkausi-niminen romaani, julkaistiin vuonna 2016. Isän kanssa kahden on julkaistu myös Saksassa. Hänellä on kirjoituksia myös monissa novellikokoelmissa, ja hän on uransa aikana kirjoittanut jos jonkinlaista tekstiä aina pakinoista ja kolumneista romaaneihin saakka.

• Miten ja milloin kiinnostuit kirjoittamisesta? Ja milloin päätit kirjoittaa ensimmäisen kirjasi ja miten ryhdyit siihen, oliko ensin idea vai päätös?

”Monenlaisia aiheita oli kyllä mielessä, ennen kuin päätin, että alan tavoitteellisesti kirjoittaa. Kymmenen vuotta sitten tapasin Keravalla kaverin, joka opiskeli myös Rovaniemellä. Alettiin tavata toisiamme pubissa. Valitettiin aina toisillemme, että mä haluaisin kirjottaa, ja kaveri ei saanu ohjattua elokuvia. Mun tekosyy oli sillon, että eihän mulla ollu edes omaa kannettavaa tietokonetta. Lyötiin vetoa siitä, että viisikymmenvuotiaaksi mennessä mä olen kirjoittanut julkaistun teoksen ja kaveri ohjannut pitkän elokuvan. Seuraavana päivänä oli ilmoitus lehdessä kirjoituspiiristä. Minä olen jo päässyt pälkähästä, mutta kaveri ei vielä. On hänkin TV-alalla töissä.”

• Mistä aiheista tykkäät kirjoittaa? Esittele hieman teoksiasi.

”Tykkään tarinoista. Oon aina tykännyt kuunnella niitä”, Mentula kertoo. ”Jotkut tarinat jäävät mieleen syvemmin. Koen olevani tarinankertoja.”
Mentula kertoo kirjojensa sisältävän yhden suuremman kokonaisuuden, jonka sisällä on monia pieniä tarinoita. Hän kirjoittaa mielellään realistista aiheista. ”Mustaa timanttia markkinoitiin surrealistisena, mielestäni kuitenkin teokseni ovat realistisia”, Mentula pohtii ja kohentaa asentoaan. ”Useinhan se niin on, että tosielämässä käy asioita, jotka on liian hurjia kirjotettavaksi. Mä pyrin aitoon kerrontaan, välttämään kikkailua.”

Kirjailijanuran alkutaipaleella hän keskittyi aina keksimään jonkin nokkelan oivalluksen teksteihinsä, mutta pian hän huomasi tämän ärsyttävän lukijoita. ”Mä asetan itseni henkilöhahmojen nahkoihin, ja kirjotan niiden näkökulmasta.”

Mooses Mentula on kirjoittanut kolme romaania.

• Minkälaisissa olosuhteissa ja milloin kirjoitat? Mistä löydät aikaa kirjoittamiselle ja miten saat mielenkiinnon pidettyä yllä kiireen keskellä?

Mentula raapii päätään ja naurahtaa: ”Tuohan olikin jännä kysymys.” Jos hän saisi itse valita, hän kirjoittaisi hiljaisessa ja rauhallisessa paikassa. ”Joskus on ihan kiva vetäytyä. Mä oon kirjottanu paljon mökillä, se on kiva paikka.”

Eksoottisimpia paikkoja, joissa Mentula on kirjoittanut, on Edinburgh. ”Olin viime syksynä kirjoittamassa vanhassa, 1700-luvulla rakennetussa kerrostalossa.” Vieraan kielen keskellä on hänen mielestään hyvä kirjoittaa. Pölinä ympärillä ei sotke ajatuksenkulkua, kun suomen kieltä ei kuule missään. ”Ehkä jonkinmoinen vetäytyminen lyhyeksi ajaksi, se on sitä parasta”, hän kertoo.

Mentula kirjoittaa esimerkiksi silloin, kun hän menee perheen kanssa ostoksille. Hän istuu kauppakeskuksessa kahvilaan kera tietokoneensa. ”Tämä toki edellyttää, että tietää, mitä on kirjoittamassa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Pääsee sitten nopeasti kirjoittamaan.”

• Millaista oli kirjoittaa ensimmäistä kirjaasi? Oliko esikoisteos helppo julkaista ja jännittikö, miten ihmiset suhtautuisivat siihen?

”Alussa vaikeaa oli se, että pohdin lauseita liikaa”, Mentula toteaa. Hän jakaa kuulijoiden kanssa suurimman oivalluksensa: pitää vaan kirjoittaa rennosti ja korjata myöhemmin.

”Julkaiseminen sinänsä, että kustannussopimuksen saa, ei usein ole helppoa. Vähän otin selvää, että mitä kannattais tehdä. Novelleja oli jo paljon. Pohdin muita konsteja, esimerkiksi kirjoituskilpailuihin osallistumista. Osallistuin useampiin kilpailuihin, yksi oli WSOY:n järjestämä kilpailu, jonka järjestäjinä oli mukana erä- ja rakentajalehdet. Kirjoitin siihen Taimen-nimisen novellin. Olin tyytyväinen siihen ja lähetin kilpailuun, mutta ei sitä palkittu, olin pettynyt”, Mentula kertoo kokemuksistaan. Tarinan suunta kuitenkin kääntyy positiiviseen – kohtapuolin Mentulalle soitti kirjailija Juhani Syrjä, joka sanoi pitäneensä novellista ja tahtoisi julkaista sen kilpailutuotosten antologiassa. Syrjä soitti julkaisun jälkeen kuukauden kuluttua ja kertoi jääneensä miettimään. Hän kysyi Mentulalta, olisiko tällä muita tekstejä valmiina. Syrjä ilmoitti tahtovansa tehdä yhteistyötä. Syrjää oli aikanaan auttanut Väinö Linna, ja hän tahtoi viedä oppejaan eteenpäin.

Kirjailija Mooses Mentula puhumassa inspiraatiosta.

• Mistä saat inspiraatiota ja ideoita kirjoihisi?

Mentula saa inspiraatiota ympäristöä tarkkailemalla: ”Saatan mennä istuskelemaan huoltoaseman kahvilaan. Niitä kommentteja voi sitten ripotella sopiviin kohtiin. Tulee helposti semmonen paperinmaku, jos ihan tyhjästä yrittää keksiä työpöydän ääressä. Tosielämän juttuja kun kirjoittaa ylös, niin sitten hyvä tulee.” Hän neuvoo kirjoittamaan ilman paineita, itsekriittisyys nollassa. Mentula kertoo kantavansa mukanaan muistikirjaa, ja kehottaa kirjailijanurasta haaveilevia tekemään samoin.

• Kuinka paljon suunnittelet etukäteen vai improvisoitko?

Mentula kertoo suunnittelevansa henkilöhahmot aina taustatarinasta ja luonteesta ulkonäköön saakka melko tarkkaan: ”Taustatarinat vaikuttavat elämään ja käyttäytymiseen.” Hän käyttää lukujen otsikoita ja miettii juonen pääpiirteittäin. Otsikoiden alle hän kerää ranskalaisilla viivoilla, mitä luvussa tahtoo kertoa. ”Jos lähtee kronologisesti kirjoittamaan, voi tulla semmonen hetki, ettei enää tiedä miten lähteä eteenpäin”, Mentula arvelee. Hänen mukaansa vasta kirjoittamisen jälkeen alkaa tapahtumien järjestyksen suunnitteleminen.

• Miten keksit henkilöhahmot ja rakennat kirjojesi juonen?
  

”Joillakin on tapana pitää ihan oikeaa ihmistä mallina. Mä en oo ihan tämmöstä käyttänyt, joistakin ihmisistä otan piirteitä”, Mentulan henkilöhahmot ovat kollaaseja oikeista ihmisistä ja mielikuvituksen tuotteista. Koosteita ideoista ja luonteista.

”Lopusta saattaa tulla alku tai alusta loppu, mutta sen minä vaadin, että on raamit sille tarinalle”, hän toteaa. Juoni saattaa Mentulan kohdalla muuttua reilustikin. Hän kertoo, että kahdessa hänen teoksessaan loput muuttuivat aika radikaalisti. Esimerkiksi Isän kanssa kahden -romaanissa oli alkujaan hyvin erilainen lopetus. ”Hahmoista tuleekin toisenlaisia kuin on ajatellut.”

Haastavin vaihe Mentulan mukaan on se, kun juoni on jo nähtävissä ja luurankoa pitää alkaa lihottaa. ”Kun odottaa vähän ja miettii, niin kyllä se siitä sitten”, hän lohduttaa. ”Mun tyylini on aika poikkeava monen muun tyylistä. Mä teen rungon ja lihotan sitä. Jotkut tekee niin, että kirjoittavat 1000-sivuisen kirjan ja karsii sen 200-sivuiseksi.”

Haastattelijat kuuntelemassa tarkkaavaisina.

• Onko kirjoittaminen koskaan tuntunut toivottomalta, tylsältä tai ”pakkopullalta”? Miten korjaat tilanteen, jos näin on?

Mentulan mukaan on kaksi tapaa ratkaista: luovuttaa siltä erää ja palata asiaan myöhemmin, tai kirjoittaa ajattelematta kummemmin. ”Molempia konsteja oon käyttänyt. Ehkä enemmän sitä, että oon odottanut ja pohtinut, kunnes loksahtaa paikoilleen”, hän kertoo.

• Oletko joskus kirjoittaessa tuuminut, ettei idea toimikaan, ja harkinnut kirjan kirjoittamisen keskeyttämistä?

Mentula pohtii ja lopulta toteaa, että Jääkauden kanssa aihe oli niin synkkä, että sen kanssa painiessa tuli tunne, ettei kirjaa saa koskaan loppuun. ”Omakin mieli meni vähän mustaksi”, hän mainitsee. Mentula kävi kustannustoimittajan kanssa keskustelua ja sai paljon positiivista kannustusta. Vaikka synkkä aihe voi olla hankala, pitää Mentulan mukaan kirjoittaa se tarina, mikä mielessä on – muiden ajatuksista ei voi päättää.

”Luin kiusaamiseen liittyviä tutkimuksia paljon, tutkin pieniä yksityiskohtia.” Hänen mukaansa pitää kiinnittää kovasti huomiota yksityiskohtiin. Hän neuvoo kääntymään netin puoleen. ”YouTubesta olen monia asioita tarkistanut”, Mentula kertoo. Isän kanssa kahden -kirjassa hän kirjoittaa villsian metsästyksestä. ”Ei minulla ole mitään kokemusta villisioista, mutta YouTubesta löytyi niistäkin tietoa.” Yleisöä naurattaa.

• Missä vaiheessa ja keneltä pyydät palautetta teksteistäsi?

”Minulla on ollut pari luottolukijaa. Heille usein annan vasta siinä vaiheessa luettavaksi, kun teksti on suhteellisen valmis”, hän kertoo. Hän vastaanottaa palautteen ja korjaa sekä kirjoittaa uudestaan. Kustannustoimittaja on seuraava lukija. ”Kustannustoimittaja ei tarjoa mitään valmista, vain muutosehdotuksia.” Tekstiä pyöritetään Mentulan mukaan monen monta kertaa, kunnes se käydään uudelleen läpi.

”Virheitä etsitään ja etsitään. Teksti on valmis vasta, kun tuntuu, että jäljellä on vain yksi iso virhe. Sitten se on valmis.”

• Onko sinulla kokemusta kritiikistä, josta olet ollut eri mieltä?

”Teksteistä tehdään paljon tulkintoja. Saattaa mennä kriitikoillakin tulkinnat aivan ristiin”, Mentula toteaa. Hän kertoo, että Mustassa timantissa on novelli, joka kertoo thaimaalaisesta marjanpoimijasta. Hän oli tekemässä lehtijuttua, kun ensimmäiset marjanpoimijat tulivat Suomeen. Novellissa marjanpoimijat joutuvat aina vaikeuksiin. Novelli loppuu tilanteeseen, jossa marjastajat eivät ole onnistuneet keräämään rahaa, mutta saadaan idea suppilovahveroista. ”Se on aika surullinen loppu, että käytetään hyväksi marjanpoimijoita.”

Mentula kuitenkin kertoo, että tulkintoja tuli onnellisestakin lopusta, siitä, kuinka aina on toinen mahdollisuus. ”On toki tärkeää, että jokainen saa tulkita taidetta tavallaan. Sen haluaisin jättää lukijoille.”

Haastattelun viimeisten kysymysten aika.

• Kirjoitatko vain itsesi vuoksi vai haluatko myös saavuttaa jotain teoksillasi?

”Onko se tärkeää, että taideteoksella ylipäätänsäkään on jokin sanoma?” hän pohtii. Lähtökohtaisesti Mentulalla ei ole ollut teksteissään sanomaa, vaan tarina, jonka hän tahtoo kertoa.” Lähtökohta ei ole saavuttaa”, hän hymyilee. Jääkaudessa hänen mukaansa kiusaaminen on teema, mutta siinäkään ei kiusaamattomuuden sanoma ollut perimmäisenä syynä kirjoittamiseen. Se tekee kirjasta tärkeän, mutta ei ollut ensisijainen tavoite. ”Käydään keskustelua, saako taiteella olla sanoma – totta kai saa!”

Mooses Mentula vetää Järvenpäässä kuukausittain kokoontuvaa kirjoittajaryhmää nimeltä Säilä. Paikkoja ryhmään ei ole kovin paljon, mutta Mentula kehottaa nuoria kirjailijanalkuja ottamaan rohkeasti yhteyttä esimerkiksi Nuoren Voiman liittoon, mikäli tahtoo palautetta teksteistään. Muitakin kirjoittajaryhmiä löytyy lähiseudulta.

”Onko sulla vielä jotain, mistä haluaisit kertoa?” Lempiäinen kysyy.

”Jaa, no en kyllä ollut miettinyt tämmöstä puhetta tähän loppuun”, Mentula hymyilee.
”No semmosen voin vielä, kun niistä tarinoista tykkään. Olin Saksassa, kun siellä julkaistiin tuo Isän kanssa kahden. Ja Saksassa semmoset tilaisuudet on hyvin suosittuja, joissa joku näyttelijä lukee romaania. Ihmiset siis maksaa lipuista ja tulee kuuntelemaan sitä luentoa. Ne laittaa silmät kiinni, kun se lukeminen alkaa, ja kuuntelee. Minä menin sitten tämmöseen kirjakauppaan, tämmöseen tilaisuuteen sinne, ja siis minun kirjaa siellä aiottiin kohta lukea. Siinä eturivissä oli mies ja koira. Siinä sitten naureskeltiin, että sä otit ihan koiran mukaan.

Tämä mies sanoi, että joo, minunkin oli pakko tulla, kun koira halusi.”

Yleisö nauraa. Tarinankertoja Mooses Mentulaa kiitetään aplodein.

Alunperin kirjoittanut Matilda Oksanen

Järvenpään lukio järjesti viime perjantaina 31.8. jokavuotiseksi perinteeksi muodostuneen toimintapäivän, jolloin opiskelijat pääsivät kokeilemaan hauskanpidon merkeissä monenlaisia pajoja ja toimintapisteitä. Järki keräsi kuvasatoa erikoispäivän tunnelmista.

Geokätköilemään lähdössä!

Mölkkypisteellä oli melko hiljaista…

Ahkeria opiskelijoita tentteihin lukemassa

Historian luokassa oli mukava viettää aikaa lautapelejä pelaten.

Paikalta löytyivät niin shakkivälineet…

…kuin yksi Pisan kalteva tornikin!

Hyväntuulista väkeä!

Monenlaista liikunnallista aktiviteettiä oli tarjolla.

Muun muassa lentopalloa…

…ja sählyä.

Mystinen bafa-bafa hämmensi monia.

Lisää kuvasatoa bafa-bafalta

Innokas poseeraaja pongattu

K-pop paja koostui tanssista

Kuvispajan muotinäytöksessä.

Sieltä löytyikin paljon luovia asukokonaisuuksia!

Valokiilassa.

Kuvaamisessa mukana Ada Kalliomäki.

Alunperin kirjottanut Henni Savolainen

Toimittaja tutustui Järvenpään taidemuseon uuteen näyttelyyn, joka johdatti taiteen ohella Suomen historiaan ja ihmissuhdekiemuroihin.

Teksti ja kuvat: Hilla Palviainen

Kolmioliitto taiteilijaperheessä

Vuonna 1990 Järvenpään kirjaston lattian alle perustetun taidemuseon kokoelmissa on esillä erityisesti Tuusulanjärven taiteilijayhteisön Venny Soldan-Brofeldtin ja Eero Järnefeltin töitä. Lisäksi museossa on vaihtuvia näyttelyitä ympäri vuoden.

Laskeuduttuani portaat alas saavun hiljaiseen museosaliin. Tiskin takana virkailija kertoo nykyisen näyttelyn taustoja. Välähdyksiä Björn ja Tilly Soldanin tarinasta -näyttely kertoo taiteen ohella myös Suomen historiasta 1900-luvulla. Näyttely avautui muutama viikko sitten ja jatkuu peräti elokuun loppuun saakka.

Björn Soldan: Poika ja leikkivene, Wales, 1940-1950- luku, hopeagiljotiinivedos.

Askelet kaikuvat hiljaisessa salissa.

Näyttelytila on jaettu kahtia: vihreä puoli on omistettu Tilly Sodanille ja violetti puoli hänen pojalleen Björnille. Museossa on hiljaista ja rauhallista tuntia ennen sulkemisaikaa. Askelet kaikuvat hiljaisessa salissa. Violetilla puolella museovieras päätyy katselemaan kehystettyjä mustavalkokuvia, joiden aiheissa toistuvat Walesin ja Skotlannin niittymaisemat. Violetilta puolella on myös Björnin tädin Venny Soldanin maalauksia, joissa esiintyy Björn nuorena poikana.

Katsoja voi lähes kuulla kenkien kopinan mukulakivikaduilla ja tuulen suhinan tilkkutäkkejä muistuttavilla pelloilla.

Museon Björn Soldanille omistettu puoli.

Valokuvat olivat oman aikansa kohunaihe kehittyneen tekniikkansa vuoksi. Kuvat on otettu arkisista hetkistä, kuten torilla myytävistä kukkakaaleista ja kävelevistä ihmisistä sekä Englannin kauniista maaseudusta. Seinillä kuvien lomassa riippuu tietoiskuja 1940- ja 1950- luvun Englannista. Niissä kerrotaan esimerkiksi siitä, kuinka ihmiset monesti ostivat henkilöauton päästäkseen maaseudulle pakoon kaupungin hyörinää ja saasteita. Kuvista henkii niin elävästi 40-luvun Englanti, että katsoja voi lähes kuulla kenkien kopinan mukulakivikaduilla ja tuulen suhinan tilkkutäkkejä muistuttavilla pelloilla.

Nils ”Nisse” Björn Soldan (1902–1953)

• Tilly Soldanin ja Juhani Ahon avioton lapsi
• Esiteltiin virallisesti Tillyn ottolapsena, sai tietää totuuden vanhemmistaan 18-vuotiaana.
• 1920-luvulla opiskeli elokuvausta Saksassa Münhenissä.
• Perusti velipuolensa kanssa Aho & Soldan -yhtiön, joka kuvasi ja tuotti yli 300 elokuvaa.
• Toimi sotavuosina tk-kuvaajana rintamalla.
• Sodan jälkeen muutti Englantiin ja työskenteli siellä BBC:n suomenkielisen osaston toimittajana.

Sekä äiti että poika pioneereja

Museon nurkassa on ”Kakara-alue” lapsille.

Siirryttäessä museon vihreälle puolelle voi heti alkuun tarkastella Tillystä kertovaa aikajanaa. Tiesin jo näyttelyyn tullessani erikoisesta kolmioliitosta, joka vallitsi Soldanin siskosten ja Juhani Ahon välillä. Vennyn ollessa Berliinissä stipendimatkalla Tillyn ja Vennyn aviomehen Juhanin suhde syventyi ystävyyttä pidemmälle. Tilanne oli vaikea ja pysyi salassa vuoteen 1951 asti.

Näyttelyssä on esillä myös lastenhoitajien asuja.

Kirjailija Juhani Aho siis eli kahden naisen kanssa, joista Venny Soldan oli hänen aviopuolisonsa ja tämän sisko Tilly hänen avovaimonsa. Björn Soldan syntyi Tillylle aviottomana lapsena. Tämä tapaus oli varmasti yksi niistä, joka herätti Tillyn intohimon perustaa Kakarasaari, lastenkoti aviottomille lapsille, jossa myös Björn vieraili paljon. Hänet esiteltiin ensin virallisesti Tillyn ottolapsena.

Sekä Björn että Tilly olivat lopulta omien alojensa pioneereja – Björn suomalaisen valokuvauksen uranuurtajana ja Tilly aviottomien lasten kasvatuksen ja hoidon saralla. Tilly piti tärkeänä, että jokainen lapsi otettiin huomioon yksilönä. Tilly Soldanille omistettu puoli sisältää Venny Soldanin maalauksia, joista monet esittävät Tillyä tai hänen lastenkotiaan. Näyttely myös pureutuu Tillyn lastenkodeissa hoitajana olleen naisen kautta suomalaiseen lastenkasvatukseen ja lapsikuvauksen historiaan.

Lastenkotien historiaa

Venny Soldan-Brofeldt: Tilly Soldanin muotokuva.

Kauniaisiin perustetusta lastenkodista kertoo Björn Soldanin kuvaama lyhytfilmi, jossa näkyy paljon iloisesti nauravia lastenhoitajia lapsia sylissään aurinkoisessa suomalaisessa metsämaisemassa. Vitriineissä on esineitä 1800-luvun lastenkodeista, kuten kahvipaketteja ja sarvista valmistettuja tuttipulloja.

Museokierroksen lähestyessä loppuaan seinillä riippuu lisää Venny Soldanin maalauksia. Vaikka taiteilijoiden yksityiselämän kiemurat eivät olleetkaan näyttelyn pääaihe, avasi näyttely hyvin sekä niitä että oman kotimaamme historiaa ja ajankuvaa.

Sarvituttipulloja 1800-luvulta ja Lastenlinnan kahvipaketti vuodelta 1935.

Mathilda ”Tilly” Soldan (1837–1931)

•   Kirjailija Juhani Ahon avopuoliso ja taidemaalari Venny Soldanin sisko.
•  Lähetettiin Ruotsiin synnyttämään Juhanin lasta, ettei totuus suhteesta paljastuisi.
•  Perusti Järvenpään Ristinummelle Kakarasaari-nimisen lastenkodin ja myöhemmin Kauniaisiin lastenkodin, joka toimi myös lastenhoito-opistona.
•  Menehtyi 58-vuotiaana syöpään.

Lähteet

• https://museot.fi/museohaku/index.php?museo_id=22034
• http://vintti.yle.fi/yle.fi/venny/otsikoissa2b.htm

Muodin huipulla tai ei, vaatteet voivat kertoa kuvan tapaan enemmän kuin tuhat sanaa. Lukion käytävät ovat vaatteiden täyttämiä tarinalähteitä – Nappasimme kolme kiinnostavaa ja erilaista tyyliä edustavaa opiskelijaa matkaamme ja lähdimme selvittämään tyylin mysteeriä.

Tyyli on moniulotteinen käsite.

Taidemaailmassa tyyli määritellään taiteilijan henkilökohtaiseksi ilmaisutavaksi, mutta toisaalta sanalla myös yleistetään suuria kokonaisuuksia, esimerkiksi tietyn aikakauden taidetta.

Nykypäivänä tyylillä viitataan yleisesti yksilön persoonalliseen tai ryhmän samankaltaiseen pukeutumiseen, joka muokkautuu yhteiskunnallisen kehityksen pyörteissä. Modernissa kulutusyhteiskunnassa tyyli on merkittävä osa ihmisen ja ihmisryhmien identiteettiä: vaatteiden ja asusteiden avulla ilmaistaan arvoja ja persoonallisuutta, joiden taustalla ovat kulttuurilliset tekijät.

Globalisaatio ja teknologisoituminen ovat avartaneet kansojen maailmankuvaa, mikä on puolestaan vapauttanut pukeutumisen. Uuden sukupolven myötä vanhat normit, kuten “vaatimattomuus kaunistaa”, on lakaistu maton alle ja tilalle on tullut “vaatteet on aatteet” -ajattelu, joka korostaa perinteisten ihanteiden sijaan omaperäistä ja yksilöllistä tyyliä sekä ryhmään kuuluvuutta.

Mitä nuoret itse ajattelevat tyylistä ja pukeutumisesta? Järki kertoo kolmen kiinnostavan Järvenpään lukion opiskelijan kokemuksia ja mietteitä vaatteiden viidakossa.

Itseilmaisua ja erilaisuutta

17-vuotias April Smith on itsevarma pukeutuja.

Syksyllä Järvenpään lukiossa aloittaneen Aprilin tyyli on sekoitus 80- ja 90-lukujen huumaa ja nykypäivän katutyyliä. Retrogurun vaatekaapista löytyy sekä yksinkertaisia poolopaitoja että väljiä ja värikkäitä tuulitakkeja.

“Äiti käytti tosi paljon vaatteita sen omasta nuoruudesta ja siitä se on vähän tullut, tietynlainen tottumus sen aikakauden tyyliin.”

Aprilin vinkki: “Pienet yksityiskohdat, kuten aurinkolasit, tekevät tavallisestakin asusta kiinnostavan ja muodikkaan.”

Vanhat mutta trendikkäät “Vanssit” sopivat asuun kuin asuun.

Tanssin, erityisesti katutanssin, parissa varttunut April kertoo myös hip hop-kulttuurin vaikuttaneen vaatemakuunsa vahvasti.

Suurimman osan vaatteistaan kirpparikonkari hankkii käytettynä; Nostalgiahenkisille kirpputorit ovatkin oikea aarreaitta.

“Tykkään näyttää, kuinka myös vanhoista vaatteista voi saada kivannäköisiä. Pienikokoisena kirpputoreilta on vaikea löytää mitään sopivaa, joten tuunaan vaatteita: Lyhennän ja kavennan housuja ja paitoja.”

Yhtä persoonallisia vaatteita Aprilin päällä ei olisi kuitenkaan nähnyt vielä pari vuotta sitten. Uudet piirit ja vapaampi ilmapiiri lukiossa auttoivat itsevarmuuden ja oman tyylin löytämisessä:

“Yläasteella oli sellainen vaihe, että halusin kuulua massaan, mutta nyt lukiossa on paljon ihmisiä, jotka uskaltavat ja haluavat olla omaperäisiä, ja olen saanut sen kautta rohkeutta.”

April kannustaa kuoriutumaan simpukasta helmeksi. Omaperäisyyskään ei pure.

“Se, että voi ilmasta itseään, on mun mielestä ehkä tärkeintä tyylissä. Ei kannata pelätä sitä, mitä muut ajattelevat, vaan olla täysillä oma itsensä.”

Sää päättää vaatteet

Bostonista kotoisin olevan vaihto-oppilaan John Flahertyn pukeutumisetiketin tärkein sääntö on käytännöllisyys.

Kulttuurien lähentyminen on kiihtynyt 2000-luvulla, joka näkyy myös pukeutumisessa. Toisaalta tarkkasilmäinen voi huomata yhä eroja: Atlantin toisella puolella pukeudutaan rennommin, raportoi yhdysvaltalainen John.

“Suurin osa ikäisistäni Yhdysvalloissa käyttää lukion tai yliopiston nimellä brändänttyjä college-paitoja tai muita vaatteita. Suomalaiset nuoret taas pukeutuvat siistimmin, esimerkiksi pojat pitävät enemmän tiukkoja farkkuja.”

John sijoittaisi itsensä välimaastoon pukeutumiskulttuureja vertaillessa:

“En usko, että pukeudun minkään vallitsevan tyylin mukaisesti. Joskus laitan päälle vain rennon oloasun ja joskus farkut ja paidan.“

Käytännöllisyys aina ensin.

“Valitsen vaatteet fiiliksellä, mutta eniten vaikuttaa sää ja päivän aktiviteetit.”

“Rakastan kaikkea hupullista.”

Sama pätee myös shoppaillessa. Yksikertainen John suosii kauppoja, jotka tarjoavat kaiken tarvittavan päästä, varpaisiin matalilla hinnoilla.

“Se säästää aikaa ja rahaa.” kertoo John.

Ja ennen kaikkea:

“Vaatteet antavat itsevarmuutta ja pukeudun juuri niin kuin haluan.”

Kokeilijasta ekokyyhkyksi

Ensimmäisen vuoden opiskelija Oona Telkki noudattaa vihreää linjaa: Eettisyys etusijalle.

Mekko, mekko ja vain mekko – Ala-asteikäisen Oonan vaatekomerossa oli pitkään ylivoimainen suosikki, jota pidettiin säässä kuin säässä.

“Pienenä pidin aina mekkoa. Jos mekko otettiin pois, ei tullut mitään. Ei käynyt. Pidin sitä jopa ulkohousujenkin alla.” muistelee Oona.

Vaatteiden uusiokäyttö mietitytti häntä jo taaperona, ja määrätietoisesta mekkotytöstä kasvoikin lukioon mennessä vakaa eettisen muodin kannattaja.

“Olen aina ollut sellainen pieni maailmanparantaja.” kertoo Oona.

Käsitöitä harrastava lukiolainen havahtui pikamuodin todellisuuteen ompelukoneen ääressä.

“Teen itse käsitöitä paljon ja heräsin siihen, miten koko prosessi toimii.”

Kaupoissa lojuvien vaatteiden hinta on osoittautunut petolliseksi niin ympäristölle kuin ihmisillekin. Vaateteollisuutta varjostavat lukuisat ihmisoikeusloukkaukset köyhissä tuotantomaissa, samalla kun lännessä ongelmaksi on kehkeytynyt vaatteiden massiivinen ylijäämä.

Baskeri saa uuden ilmeen omatekemällä kukkaompeleella.

”Ylipäätänsä kuluttamisen vähentäminen auttaa.” kehottaa Oona.

Halpatuotanto nojaa yhä vahvasti länsimaisiin kuluttajiin, joten muutoksen pitää myös lähteä täältä.

”Noin kaksi vuotta sitten lopetin kokonaan massalle myytävien vaatteiden ostamisen ja nykyään shoppailen vain eettisesti, mieluiten vielä suomalaista tuotantoa.”

Tyyliä Oonalta ei silti puutu. Tyylimuusa erottuu joukosta omilla luonnoksillaan, eikä pelkää ottaa riskejä pukeutumisen suhteen.

Alunperin kirjoittanut Sofia Zamora ja Sofia Saario

Tiedätkö, kuka on koulumme kuvataiteen opettaja Tea Lindroosin suosikkitaiteilija? Oletko kiinnittänyt huomioita hänen tatuointeihinsa ja miettinyt, josko niiden takana olisi mielenkiintoisia tarinoita tai merkityksiä? Kävimme haastattelemassa Teaa selvittääksemme vastaukset esimerkiksi näihin kysymyksiin.

• Miten päädyit opettajaksi?

Ei ole ikinä ollut nuorena sellaista “musta tulee kuvataiteen opettaja”-fiilistä, ennen kuin menin taikkiin ja päätin tehdä pedagogiset opinnot. Enemmän on ollut se, että visuaaliselle alalle. Olen käynyt kuvataiteilijan perustutkinnon ja sen jälkeen mennyt taideteolliseen korkeakouluun ja funtsinut, että mistä saisin työpaikan. Olen toiminut kuvataiteilijana ja freelancerina rinnalla koko ajan, ja nyt mä olen täällä.

• Milloin tiesit haluavasi taidealalle?

Luin just jotain vauvakirjoja, niin siellä lukee, että musta tulee kampaaja tai dinosaurus. Mulla oli se tosi pitkään, että haluan olla parturikampaaja. Nyt oon miettinyt, että kyllä mä senkin haluaisin joskus opiskella, että voisin itse värjätä hiuksia vaikka. Mutta kyllä se siinä yläasteella on vakiintunut se homma, että haluan taidealalle.

• Haluatko jatkaa opettajan töitä vai tehdä vielä jotain muutakin?

Haluan jatkaa, mutta tietysti haluan tehdä myös muutakin. Varsinkin kuvataiteen ja visuaalisen kulttuurin opettajana on kauhean tärkeää, että on aina ajan tasalla ja hallitsee tämän alan, joka on niin laaja ettei sitä edes käsitä. Sen takia haluan koko ajan kouluttautua ja löytää uusia välineitä sekä kehittyä.

• Kuka on lempitaiteilijasi?

Niitä on liikaa. Jos mietin taidehistoriaa, niin aina on ollut Frida Kahlo sellainen fanituksen kohde. Ehkä aiheiden vuoksi ja sen, mitä hän on omassa elämässään tehnyt naisena ja taiteilijana. Marina Abramovic on myös yksi ihailun kohde.

• Kumpaa tykkäät tehdä enemmän, mediapuolta vai traditionaalista kuvaamataitoa?

En jaottele niitä. Ne kävelee käsi kädessä. Enää ei ole sitä, niin kuin silloin kun lähdin opiskelemaan kuvataidetta, että mummo kysyi multa tuleeko musta muotokuvamaalari vai maisemamaalari.

• Onko tatuointiesi takana merkityksiä? Entä oletko suunnitellut ne itse?

Kaikki on itse piirtämiä, paitsi muotokuva. Ei millään niistä mitään hirveän suurta merkitystä ole, mutta niissä on joitakin sellaisia symboleja ja visuaalisia elementtejä, joista mä tykkään tai jotka kertovat mun aatteista tai ideologioista siinä hetkessä. Sehän niissä hauskaa onkin, että kun ensimmäiset on jostain seitsemäntoista kesäisestä, niin niitä on mukava miettiä sellaisella historiallisella katseella.

• Parhaita muistoja opettajana?

Apua, niitä on niin paljon. Joka kevät on kiva, kun on vuosinäyttely ja yksi ryhmä kasvaa vähän niin kuin aikuisiksi, ja vuosi on paketoitu siihen yhteen tapahtumaan. Sitten tietysti kaikki erityisprojektit, kuten Italia- ja JUST-projekti. Vaikka tää jokapäiväinen töttöröinti on myös ihan hauskaa; joka päivä on vähän erilainen.

• Terveisiä opiskelijoille?

Älkää ressatko. Se elämä kantaa kuitenkin, vaikkei nyt tietäisi täsmälleen mitä haluaa tehdä. En mäkään tiedä, mitä mä teen vaikka 20 vuoden päästä, kun aikaa on. Niin ressi pois ja antaa elämän kantaa.

Alunperin kirjoittanut Ada Kalliomäki ja Katri Lempiäinen

Oletko koskaan pohtinut mikä on koulumme filosofian, elämänkatsomustiedon ja uskonnon opettajan Jani Tiirikaisen elämänfilosofia tai lempilainaus? Tai miten hän päätyi opettajaksi? Oletko tietoinen hänen goottijuuristaan? Näistä asioista haastattelimme Jania, ja lisäksi saimme tietoa muun muassa siitä, miten Jani nauttii kahvinsa. 

• Miten päädyit filosofian ja uskontotieteiden opettajaksi?

Aikas paha kysymys… Mikään ei oikein kiinnostanut niin paljon lukiossa. Olin onnekas, sillä minulla oli hyvät ja motivoivat opettajat kyseisissä aineissa, mikä sitten lisäsi intoa niihin. Päädyin sitten opiskelemaan samoja aineita yliopistoon, mutta en ajatellut ammattia opiskeluissa vaan enemmänkin sitä omaa mielenkiintoa. Lopulta piti sitten miettiä sitä ammattiakin, ja niimpä kävin pedakogisten opintojen soveltuvuuskokeessa ja pääsin läpi.

Itselläni kävi oikeastaan aikamoinen onnenkantamoinen kun hain töitä opettajaksi. Olin silloin töissä postissa, ja tein Helsingin suomalaiseen yhteiskouluun avoimen hakemuksen postin työkoneella. 10 minuutin päästä puhelin soi ja minua pyydettiin haastatteluun. Haastattelusta kävelinkin sitten pois työsopimus kädessä. Siitä on nyt yksitoista vuotta. Olen sitä mieltä että elämässä tapahtuu asioita, ja välillä on onnea matkassa. Tykkään ajatella, että kivoja asioita tapahtuu yritteliäille ihmisille.

Vaikka emme kysyneetkään Janilta mitään kahvista, on se suuressa osassa hänen elämässään. Janin lempikahvi on tuplaekspresso.

• Mitkä YO-arvosanasi olivat kyseisistä aineista?

Silloin ei ollut ainereaalia, vaan sai eteen kaikkien reaaliaineiden kysymykset. Tulihan siinä vastattua sitten niihin filosofian, uskonnon ja psykologian kysymyksiin. Sain niistä E:n, mikä oli myös YO-kokeitteni yleisarvosana. Sellaista ylempää keskivertoa.

• Mikä on opettajanurasi paras muisto?

Jaa… Tota pitää oikeesti miettiä. Tohon pitäisi varmaan ottaa kaksi erilaista kulmaa: mitä on omalla uralla saavuttanut ja mitä on saanut aikaan muissa.

Oman uran kohokohta olisi varmaan se, että minut valittiin tänne töihin. On vaikeaa nostaa esille mitään yhtä tapahtumaa, mutta yksi tärkeimmistä on kyllä viime syksyn ylppärit. Tuli niin ylpeä olo kun oppilaat menestyvät niin hyvin. Tuntu siltä, että on jotain tehnyt oikein, kun oppilailla oli niin hyvät arvosanat.

Kuvassa näemme parrasta haaveilevan Janin.

• Mikä on elämänfilosofiasi?

Tää on nyt varastettu, eihän mulla hirveesti omia ajatuksia ole. Varastan tämän siis Frank Martelalta:

”Yritän tehdä itselle merkityksellisiä asioita tekemällä itseni merkitykselliseksi muille.”

• Mikä on lempilainauksesi ja miksi?

Niitä on paljon, vaikea valita jotain mikä olisi ylitse muiden. Ehkä kuitenkin Sokrateen ”tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoinen” on sellainen, mikä tiivistää hyvin kaiken.

”Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoinen”

• Mitä sanoisit menneisyyden goottiminällesi?

Varmaankin sanoisin, että älä ole noin -nyt tulisi kirosana- dramaattinen, kaikki menee vielä ihan hyvin. Älä ota ittees noin vakavasti. Et ole tunteesi etkä ajatuksesi.

• Terveisiä opiskelijoille?

Kyllä on. Olkaa uteliaita. Älkää urautuko liian varhain, vaan opiskelkaa laajasti kaikkea mikä kiinnostaa. Älkää pelätkö liikaa mitään yhteiskunnallisia realiteetteja tai uhkauvia. Jos tekee kunnolla, niin minulla on vahva usko että kaikki menee hyvin. Älkää pelatko liian turvallisesti, seuratkaa omia intressejä.

Alunperin kirjoittanut Siiri Parviainen ja Matilda Oksanen

Koulumme biologian ja maantieteen opettaja Emma Lager on tunnettu innokkaasta kokkailustaan ja uusien ruokien testailusta. Monilla hänen kursseillaan voi kuulla tarinoita onnistuneista, tai ei niin onnistuneista, kokkailukokemuksista ja kursseilta on voinut napata mukaansa myös oivia resepti- ja ruokavinkkejä.

Näin joulun alla päätimme haastatella Lageria liittyen hänen jouluruokaperinteisiinsä ja saimme myös hänen salaisen rosollireseptinsä ohjeen.

• Miltä teidän jouluruokapöytänne näyttää?

Todella perinteiseltä ja runsaalta. Meillä on usein aivan liikaa syötävää. En myöskään kokeile melkeinpä ikinä mitään uutta, enkä suostu muuttamaan mitään.

• “Joulupöydässä täytyisi olla ainakin…” 

– Kylmät kalat ja rosolli, mutta siis meidän perheen reseptillä tehty rosolli.

• Löytyykö joulupöydästä kaikki perinteiset jouluruoat ja onko seassa joitakin yllättäjiä, joita ei yleisesti löytyisi? 

Ei varmaan, paitsi meidän rosolli on vähän erilainen ja meiltä puuttuu esimerkiksi imelletty perunalaatikko. Meillä ei myöskään ole jälkiruokia, kuten joulutorttuja tai muutenkaan jälkiruokapöytää.

• Mikä on sinun suosikki jouluruokasi suolaisista ja makeista? 

Saako sanoa koko pöydän? Saako sanoa edes muutaman? Suolaisista Lasimestarin silli ja rosolli ja makeista suklaa. Ei jouluna ole muuta hyvää makeaa kuin suklaa.

• Kuinka suuressa osassa jouluruoka on mielestäsi joulua viettäessä? 

On se todella merkityksellinen. Meidän perheessä, josta tulen jouluruoka on aina ollut hyvin tärkeä osa joulua. Lapselle tietysti lahjat ovat se tärkein, mutta kyllä koko jouluaattoilta perustuu jouluruuan ympärille. Meillä on tapana, että jouluruokaa ei syödä etukäteen ja joulun jälkeen niistä luovutaan melko nopeasti eli ei syödä niitä montaa päivää kerralla. Jouluruoan merkitys on silti paljon myös vähentynyt verrattuna aikaisempaan. Mietin juuri, kuinka pääsisin tänä vuonna mahdollisimman helpolla — että pitäisikö lähteä johonkin reissuun.

• Mikä on lempi jouluruokasi lapsuudesta ja onko tilanne muuttunut? 

Apua, lapsuudesta… Lempi jouluruoka lapsuudesta on varmaankin ollut kalapöydän herkut, etenkin se Lasimestarin silli ja rosolli – eli muutosta ei ole juurikaan tapahtunut.

• Antaako joulupöytä tilaa tänä vuonna uusille tulokkaille, kuten esimerkiksi lihankorvikkeille? 

Ei, mutta ajattelin tänä vuonna tehdä jonkinlaisen salaatin. Ei siis mitään perus amerikansalaattia, mutta jonkun jollain ihanalla reseptillä. Sellainen uudistus olisi tänä vuonna.

• Kuuluuko jouluruokiin jotain ehdotonta inhokkia, josta et yhtään pitäisi? 

Kyllä, lipeäkala ja sitten se imelletty perunalaatikko.

• Teetkö kaikki jouluruuat alusta alkaen itse vai käytätkö kauppaa hyväksi joissain tilanteissa? 

Kyllä aika lailla teen alusta alkaen itse. Muuten tuollaisissa asioissa olen alkanut vanhetessa rentoutumaan, mutta jouluruoan haluan valmistaa kokonaan omin voimin. Varsinkin kalat täytyy tehdä aina alusta alkaen itse.

• Jos saisit olla jokin jouluruoka, mikä olisit? 

En sano kinkku. Olisin varmaan rosolli.

• Puhut usein kursseillasi siitä, kuinka teidän perheessänne tulee paljon ruokahävikkiä. Millainen tilanne jouluna on? Syödäänkö kaikki pois? 

Tuleehan jouluna hävikkiä ihan hirveästi. Arkena pyrin skarppaamaan kyllä todella hyvin, mutta juhlapäivinä on aina paljon ylimääräistä. Mietin juuri, kun tänä jouluna olemme hyvin pienellä porukalla, niin täytyy olla varovainen ruokia tehdessä. Minun ongelma on, etten osaa tehdä riittävän pieniä määriä juhlaruokia. Aina on hirveä paniikki siitä, että “apua, jos joku loppuu kesken”.

• Onko ollut vaikea yhdistää miehesi ja omat jouluruokamieltymykset vai pidättekö samoista asioista? 

Ei, kun minä olen määrännyt kaiken. Mieheni on niin kaikkiruokainen. Muutamia asioita hän on pyytänyt, joita meillä ei ole ollut perinteissä. Heillä joulu ei ole ollut niin ruokakeskeistä. Lapsi sen sijaan ei välitä yhtään jouluruoista. Kraavilohta, perunaa ja vähän kinkkua hän syö, mutta muuten odottaa vain lahjoja ja karkkia.

• Ja lopuksi, mitä joulu merkitsee sinulle? 

Tämä on melko klisee, mutta rauhoittumista ja läheisten kanssa oloa. Olin aikaisemmin paljon enemmän jouluihminen ja erilaiset traditiot olivat hirveän tärkeitä, mutta se on ehkä vähän jäänyt. Enää ei ole niin vaarallista, onko jokin koriste samassa paikassa vai ei. Pidän myös lahjojen antamisesta, ei se saaminen ole niin merkityksellistä. Annan lahjoja niillekin, jotka kieltävät, ettei saisi antaa. Mielestäni ei ole mitään niin typerää, kuin että aikuiset eivät saisi ostaa toisilleen lahjoja. Se on ihanaa antaa, ei minua haittaisi vaikka en itse saisi yhtään lahjoja! Joulu merkitsee siis myös toisten ilahduttamista.

Saimme napattua haastattelusta mukaan Emman mainitseman perheen oman rosollireseptin, jonka hän antoi jaettavaksi. Tässä siis oiva tapa muuttaa omaa jouluruokapöytääsi tänä vuonna:

EMMAN JOULUROSOLLI 

Rosollin pilkkominen oli aina minun tehtäväni isoäidin luona ja jos kuutiot eivät olleet tasakokoisia, niin sain sormilleni näpäytyksen. Nykyjään, kun hän ei ole enää vahtimassa, olen ihan tarkoituksella ”kapinallinen” ja kuutioin juurekset vähän sinnepäin… Määrät ovat suuntaa-antavia! Tällä ohjeella tulee rosollia 6-8 aikuiselle reilusti. Joulupäivän aamuna tätä syödään aamupalaksi kinkun ja joululeivän kanssa.

6 isoa etikkapunajuurta

5 maustekurkkua

6 porkkanaa

1 kokonainen juuriselleri

(Oliivi)öljyä

Silputtua persiljaa reilusti

Suolaa

1. Keitä porkkanat kuorineen kypsäksi ja anna jäähtyä. Kuori porkkanat.
2. Pese ja viipaloi selleri noin sentin viipaleiksi ja kiehauta nopeasti kypsäksi. Anna jäähtyä esim. talouspaperin päällä, joka imee liian kosteuden.
3. Pilko kaikki ainekset (tasamittaisiksi) kuutioiksi. Mikäli teet pilkkomisen edellisenä päivänä, laita kulhoon leivinpaperia jokaisen kerroksen väliin.
4. Juuri vähän ennen tarjoilua sekoita kaikki ainekset, ripottele joukkoon suolaa ja lorauta öljyä. Lisää persiljasilppu ja sekoita.

Alunperin kirjoittanut Elsa Helovuo