Neljänkymmenenyhden vuoden työura on kiitettävä saavutus – varsinkin silloin, kun siitä 36 vuotta on työskennellyt samassa paikassa. Järvenpään lukion konkariopettaja, englannin ja ruotsin lehtori Virpi Bunders jäi viime joulun alla hyvin ansaitulle eläkkeelle. Mitä hänelle kuuluu nyt?

”Oikein hyvää kuuluu”, Bunders sanoo ja hymyilee. ”Tuntuu hassulta olla näin vapaa.” Vapaata aikaa ei kuitenkaan juurikaan ole, sillä Bunders kertoo harrastavansa kenties enemmän kuin koskaan. Hän käy monta kertaa viikossa jumppa- ja pilatestunneilla ja pulahtaa lähes joka aamu hyiseen Itämereen uimaan kotonaan Helsingin Katajanokalla. Entinen kielten lehtori lukee myös paljon kirjoja niin suomeksi kuin vieraillakin kielillä – uusia suosikkeja ovat Kate Atkinson, Ian McEwan ja Herman Koch – ja sanoo matkustavansa välillä Itävaltaan tapaamaan lapsenlapsiaan.

Pirteä Bunders kertoo viihtyvänsä eläkkeellä mainiosti. Eläköityminen ei tullut niin sanotusti puun takaa, vaan hän valmistautui siihen puolen vuoden ajan niin henkisesti kuin konkreettisestikin, sillä hän arvelee täyttäneensä ainakin 30 lukion roskakoria suursiivouksen yhteydessä: ”Vein valehtelematta joka päivä puolen vuoden ajan luokan 3030 kaapeista tavaraa roskikseen.” Tutun työympäristön ja kollegoiden hyvästeleminen oli tietysti haikeaa pitkän uran jälkeen, mutta eläköityminen itsessään oli mukavaa.

Lukio on muuttunut radikaalisti

Bunders aloitti opettajana Järvenpäässä vuonna 1980 – ensin peruskoulussa, sitten lukiossa. Millainen koulumaailma oli 20 vuotta sitten? Bunders tarjoaa pikaisen läpileikkauksen lukion historiasta kasariajoista nykypäivään: ”Nykyinen moderni lukio eroaa hirveästi vanhasta. Tämä uusi rakennus on ihanan tilava ja ilmava, paljon parempi kuin vanha, jossa oli mm. homeongelmia.” Fyysisen ympäristön lisäksi sisältö on muuttunut valtavasti. Ennen koulunkäynti ei ollut kurssipohjaista, vaan opiskelijalla oli sama lukujärjestys koko vuoden ja mahdollisesti sama opettaja tietyssä aineessa koko lukion ajan. Nykyajan luokattomassa lukiossa opiskelijoilla on mahdollisuus valita itse, millaisia polkuja he haluavat lähteä seuraamaan.

Valinnaisuus on Bundersin mielestä hyvä asia. Sen mukana tulee tosin myös suuri vastuu omista opinnoista, mikä huolettaa Bundersia, sillä lukio-opiskelijat ovat vielä niin nuoria, etteivät he välttämättä tiedä, mitä oikeasti haluavat tai tarvitsevat. Lukiossa tulisi opiskella eri aineita laaja-alaisesti, mutta siltä ei saisi vaatia liikaa; perustietojen syventämistä voi jatkaa myöhemmin jatko-opinnoissa. Vieraiden kielten merkitystä hän korostaa erityisesti, sillä kielitaito avaa ovia maailmaan ja auttaa esimerkiksi työnhaussa. Itseään ei saa ruoskia liikaa, vaan tulisi pitää huolta omasta terveydestään ja sosiaalisista suhteistaan. ”Teiltä vaaditaan paljon enemmän kuin ennen”, Bunders sanoo ja huokaa.

Miksi opettajaksi?

Opiskelijoiden tulevaisuus ei silti huoleta Bundersia, sillä se on täynnä mahdollisuuksia. Omista suunnitelmistaan voi aina keskustella opon kanssa, mikä oli vielä meidän vanhempien lukioaikoina mahdotonta. ”Oppilashuolto on kehittynyt hirveästi. Ennen vanhaan meillä ei tainnut olla yhtäkään päätoimista opoa, saati sitten kuraattoria tai koulupsykologia”, Bunders pohtii. Saadessaan ylioppilaslakin vuonna 1968 hänellä itsellään oli melko selkeä visio tulevaisuudesta. Englanninopettajan rohkaisemana hän lähti Englantiin ja rakastui kyseiseen maahan, haki Suomen viiteen yliopistoon lukemaan kieliä, pääsi loistavilla arvosanoillaan joka ikiseen ja päätyi lopulta Helsinkiin hyvän asunnon saatuaan.

Järvenpään lukioon Bunders haki töihin sen takia, että se oli kätevän lähellä junarataa. Lukiossa hänet tunnettiin turvallisena ja tasapuolisena opettajana, omien sanojensa mukaan ehkä vähän kaavoihin kangistuneena. ”Opettajan ammatissa on paljon hyvää”, Bunders sanoo. Vaikka kollegojen kanssa tehdään tiivisti yhteistyötä, työ on loppujen lopuksi melko itsenäistä, sillä tunnilla kukin opettaja on itse vastuussa kaikesta. Haastavaa on se, että töissä täytyy jaksaa olla iloinen ja reipas, vaikka aina ei huvittaisi, mutta nuorten kanssa työskentely on palkitsevaa. ”Nuorten kanssa jokainen tunti oli erilainen. Te olette kaikki niin hurmaavia.”

Ulkomaiden eksotiikkaa

Järvenpään lukiosta Bundersin mieleen ovat jääneet erityisesti projektit ja vierailut. Lukiolla on käynyt kylässä monenlaista poliitikkoa ja persoonaa, ja joka vuosi on ollut vaihto-oppilaita, joiden kanssa Bunders on tehnyt töitä. Hän kertoo lukuisten kansainvälisten kontaktien, projektimatkojen sekä vaihto-oppilaisiin ja heidän kulttuuriinsa tutustumisen laajentaneen perspektiiviään. ”Sääli, etten ole merkinnyt näinä vuosina Järvenpään lukiossa opiskelleiden vaihto-oppilaiden kotimaita karttaan”, Bunders harmittelee. Hän mainitsee käyneensä mm. Syyrian rajalla Turkissa tutustumassa paikalliseen kouluun.

Lapsuuden Elämäkirjassaan Bunders kirjoittaa halunneensa pienenä kauppatädiksi. Kauppatätiä hänestä ei tullut, ja hyvä niin, sillä pitkä ura opettajana on ollut äärimmäisen antoisaa. ”Minä olen tehnyt nyt työni ja olen siitä kiitollinen”, Bunders hymyilee, ”elämä tuntuu hyvältä.”

Alunperin kirjoittanut Vilhelmiina Virtanen

Tietokirjailija Hanna Nikkanen vieraili Järvenpään lukiossa 7.12.2015 esittelemässä kirjaansa Arabikevät. Nikkanen on julkaissut neljä tietokirjaa ja saanut lukuisia palkintoja sekä kirjoistaan että lehtiartikkeleistaan. Hän on omien sanojensa mukaan perehtynyt ”globaaleihin aiheisiin, jotka jotenkin liittyvät myös meihin”. 

Hanna Nikkasen ura alkoi toimittajana. Nikkanen työskenteli ulkomaantoimituksessa ja kirjoitti aluksi lyhyitä juttuja, mutta kyllästyi tiivistämään suurta määrää tietoa lyhyiksi raporteiksi ja alkoi kirjoittaa pidempiä artikkeleita. Nikkanen ei kuitenkaan ollut tyytyväinen median sensuuriin ja siksi tunsi, ettei ura toimittajana ollut hänelle idyllisin. Nikkasen ensimmäinen tietokirja Viaton imperiumi julkaistiin vuonna 2012. Nykyään Hanna Nikkanen on sekä tietokirjailija että vapaa toimittaja.

Hanna Nikkasen ja Lilly Korpiolan kirjoittama Arabikevät kertoo ”ilmiöstä kriisiuutisen takana”. “Arabikevät” tarkoittaa Tunisian vallankumouksesta 2011 alkanutta kansannousujen aaltoa, joka johti esimerkiksi vallan vaihtumiseen Egyptissä ja Tunisiassa, sekä sisällissotaan monissa muissa maissa. Arabikevään käynnistäjänä toimivat nuorisotyöttömyys ja internet. Vaikka 80- ja 90-lukujen vauvabuumin vuoksi lapsien määrä perheessä oli kasvanut, perheen ensimmäiset pojat pystyttiin sijoittamaan esimerkiksi isän kanssa samaan työhön. Kuitenkin ”kolmannet pojat” jäivät työttömäksi ja lähtivät etsimään paikkaansa maailmasta. Internetin ansiosta hallitsijat eivät voineet enää rajoittaa tiedonkulkua, jolloin tieto vallan väärinkäytöksistä ja korruptiosta levisi kaikille. Tämän houkutteli joutilaita nuoria mukaan mielenosoituksiin. Arabikevät käsittelee ilmastonmuutoksen seurauksia, modernisaatiota sekä muita ajankohtaisia aiheita ja niiden vaikutusta arabimaissa. Nikkanen ja Korpiola kertovat kirjassa myös omista kokemuksistaan ja matkoistaan kyseisissä maissa.

Nikkanen on tuotannossaan keskittynyt siihen, ”mikä on Suomesta löytyvien ilmiöiden paikka suuressa maailmassa”. Nikkasen tuotanto keskittyy siis meille tuttuihin aiheisiin, jotka ovat kuitenkin maailmanlaajuisia. On kuitenkin toivoa – Hanna Nikkasen vieraillessa Kairossa 2011 järjestettiin eräänlainen messu, jossa sai kysellä ja väitellä eri ideologioiden edustajien kanssa. Nikkanen toteaa, että Kairossa oli tuolloin ”mieletön nousevan itseluottamuksen fiilis”. On siis muitakin keinoja vaikuttaa kuin barrikadeille nouseminen.

Alunperin kirjoittanut Tilda Häsä ja Sanni Jääskeläinen

Kirjailija Pauliina Susi vieraili Järvenpään lukiolla 29.10.2015 kertomassa uusimmasta romaanistaan Takaikkuna (2015). Vuonna 1968 syntynyt Susi on valtiotieteiden maisteri, vapaa toimittaja ja kahden lapsen äiti.Aikaisemmin hän on kirjoittanut kuunnelmia, novelleja eri kokoelmateoksiin sekä neljä menestynyttä romaania.

Esikoisteos Ruuhkavuosi (Tammi, 2005) sekä sitä seurannut Lukot (Tammi, 2008) käsittelevät ihmissuhteita. Äitiyden ihanuudesta ja kamaluudesta vitsiä vääntävän Ruuhkavuoden pääosassa on kolmekymppinen Minna, joka päättää yhden vuoden aikana rakentaa talon, tehdä gradun ja hankkia lapsen. Sanomattakin tietää, että onhan siinä hirveä urakka. “Ammensin kyllä ideoita omista kokemuksistani”, Susi sanoo ja hymyilee vinosti. Luulisi, että kotoa käsin työskentelevällä kirjailijalla olisi aina aikaa perheelle, mutta Susi sanoo toista: kirjailijan ammatin huono puoli on siinä, että työasioita ei voi jättää työpaikan oven taakse ja vaihtaa vapaalle kotiin tullessa. Työ- ja vapaa-aikaa on välillä vaikea erottaa toisistaan

Kuva: pauliinasusi.fi

Romaanien kirjoittamisen lisäksi Susi on tekee töitä vapaana toimittajana. Freelancerin hommien välillä hän on työskennellyt toimitussihteerinä esimerkiksi Sara- ja Kotiliesi-lehdissä sekä Helsingin yliopiston Yliopistolainen-lehden päätoimittajana. Samasta yliopistosta hän aikoinaan valmistui valtiotieteiden maisteriksi pääaineenaan sosiologia ja sivuaineenaan viestintä. Ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen ja markkinoinnin tuntemus on selvästi vaikuttanut hänen kolmen uusimman jännitysromaaninsa, Pyramidin (Tammi, 2009), Nostalgian (Tammi, 2010) ja Takaikkunan teemaan. Ne sijoittuvat kylmään bisneksen maailmaan, jossa aika on rahaa ja harvat pääsevät huipulle. Takaikkunan aihe on hyytävän ajankohtainen: stalkkaus ja verkkorikollisuus. “Taustatyötä tehdessäni opin paljon internetin vaaroista”, Susi toteaa.

Yhteiskuntakriittisyys on siis Suden tuotannolle tyypillistä. Pyrkiikö hän kirjoittamalla vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin vai tuottamaan puhdasta viihdettä? “Kirjoittamisessa on ensisijaisesti kyse tarinoiden kertomisesta. Kun syntyy hyvä tarina, sen haluaa tietenkin jakaa muille”, Susi sanoo. “Haluan kyllä kirjoittaa ajankohtaisista aiheista, sillä ne kiinnostavat minua.” [pullquote-left]Yhteiskuntakriittisyys on siis Suden tuotannolle tyypillistä.[/pullquote-left] Kirjailijan tai toimittajan ammatista haaveilevia nuoria Susi kehottaa lukemaan, kirjoittamaan ja seuraamaan maailman tapahtumia aktiivisesti. Hän itse on nauttinut kirjoittamisesta pienestä lähtien ja tiesi jo lukiossa haluavansa valtiotieteelliseen ja sitä kautta toimittajaksi. Ahkeruus ja päämäärätietoisuus kannattavat, on unelmana sitten kärkevien kolumnien tai hömppäkirjojen kirjoittaminen.

Alunperin kirjoittanut Vilhelmiina Virtanen

Pöydässä istuu joukko nuoria. He ovat tulleet eri kulttuureista, eri puolilta maailmaa, eri taustoista. Yksi asia heitä kuitenkin yhdistää: he ovat kaikki seikkailijoita. Tutkimusmatkailijoita. Karjalanpiirakan ystäviä.

Vaihto-oppilaita.



Sattumien kautta Suomeen

17-vuotias puolalainen Adam Kaźmierczak tavaa meille sukunimeään naureskellen. Adam tuli Suomeen puoliksi vahingossa. Alunperin hän halusi Ruotsiin, mutta se ei onnistunut hänen järjestönsä kautta. Vaihtoehdoiksi jäivät Suomi ja Norja. Suomi oli maista vähemmän tunnettu ja siksi kiinnostavampi.

Totta puhuen Suomi ei ollut kenenkään ensimmäinen sijoitustoive. Japanilainen Tomoka Kodashima, 17, halusi Kanadaan, mutta vaihtoehtoina oli vain ranskankielisiä alueita. Hän kertoo kuitenkin aina olleensa kiinnostunut Pohjoismaista. Tomoka näki 13-vuotiaana valokuvan Suomen kuuluisasta sinisestä hetkestä ja on siitä lähtien halunnut nähdä ilmiön omin silmin. Ehkäpä tämä unelma toteutuu talvella.

Kukaan ei kuitenkaan kadu Suomeen päätymistä. Australialainen Makeda d’Espiney, 16, jopa iloitsee lopullisesta kohdemaastaan. ”Pidän suomen kielestä enemmän kuin islannista”, hän toteaa.

Kohti suurta tuntematonta

Moni vaihto-oppilaista ei tiennyt Suomesta juuri mitään. Tuntematon maa ei tarjonnut ennakko-odotuksia, joten myöskään pettymyksiä ei voinut syntyä. Kun hollantilainen Tessa Ridder, 18, kuuli päätyvänsä Suomeen, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: ”En tiedä Suomesta mitään – mahtavaa!”

Saksalainen Inga Janßen, 17, saapui Suomeen melkein heti kouluvuotensa loputtua. Hän ei siis edes ehtinyt luoda mielikuvia tulevasta vuodesta.

”Ei odotuksia, ei pettymyksiä!” Adam toteaa filosofisesti ja vakuuttaa, ettei hänellä ole mitään negatiivista sanottavaa Suomesta.



Kulttuurit kohtaavat

Kulttuurien välillä löytyy monenlaisia eroja aina koulujärjestelmästä tapaan valmistaa perunoita.

[pullquote-left] “Turhanpäiväinen jutustelu ja liika yrittäminen on oikeastaan aika perseestä.” [/pullquote-left]

”Suurin osa australialaisista puhuu ainoastaan englantia. Ei siellä välitetä muista kulttuureista tai maista”, Makeda toteaa ja jatkaa: ”Australialaiset eivät arvosta kielten opiskelua tai ulkomailla käymistä.” On harvinaista, että australialainen lähtee vaihto-oppilaaksi.

”Ihmiset ovat vähemmän puheliaita täällä”, Adam sanoo mutta huomauttaa, ettei se oikeastaan haittaa häntä. ”Turhanpäiväinen jutustelu ja liika yrittäminen on oikeastaan aika perseestä”, hän kertoo – aivan kuin oikea suomalainen!

Suomen ja Saksan välillä ei Ingan mielestä ole juurikaan eroja. ”Suomessa on kyllä kalliimpaa”, Inga huomauttaa ja muut nyökyttelevät myötäilevästi.

Eniten eroja löytyy koulujärjestelmästä. Japanilaisissa kouluissa on erityisen tiukka pukeutumiskoodi: esimerkiksi meikkiä ei saa käyttää eikä korvia lävistää. Tomoka esittelee uusia korvalävistyksiään naureskellen.

”Salmiakki on pahuuden perikuva”

Vaihdon ensimmäisistä kuukausista ei olla selvitty ilman naurua ja kömmähdyksiä. Kerran uskonnontunnilla Tessan piti etsiä tietoa suomalaisesta musiikista ja hän löysi hyvän kappaleen. Kun hän näytti sen opettajalle, tämä repesi nauramaan; kappale oli nimeltään Saatanan perkeleen polkka.

Kaikki vaihto-oppilaat sanovat rakastavansa suomalaista ruokaa. Karjalanpiirakka on kaikkien ehdoton suosikki. Yllättävää kyllä, Tessa rakastaa salmiakkia. Adam taas vihaa sitä sydämensä pohjasta. ”Tämä on pahuuden perikuva”, hän sanoi maistettuaan suomalaista herkkua.

Alunperin kirjoittanut Juudit Häsä ja Mira Korhonen

Lomake kysyy nimeäni, joten kirjoitan sen tyhjälle viivalle. Lomake kysyy syntymäaikaani, joten kirjoitan sen tyhjälle viivalle. Lomake kysyy sukupuoltani ja tarjoaa kahta ruutua. Kahta vaihtoehtoa, joita erottaa vuosituhansia syvä railo. Kuilu on kuvitteellinen mutta konkreettinen. Kaksi ruutua erottava tyhjä tila aktualisoituu sosiaalisina odotuksina.

Syntyy edellytyksiä. Ne vetävät rajan Marsin ja Venuksen välille.

Friedrich Nietzschen mukaan absoluuttisia totuuksia ei ole olemassa. Olen eri mieltä; niitä on ainakin kolme. Yksi: ihmisen sukupuolielimet eivät määritä tämän sukupuolta. Kaksi: sukupuoli-identiteetin kirjo ei rajoitu kahteen vaihtoehtoon. Kolme: sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole vielä lähelläkään toteutumista. Ummisti siltä silmänsä tai ei, on totuus se, että yhteiskuntamme rikkoo räikeästi transsukupuolisten ihmisoikeuksia.

Se on kuvottavaa.

Kuva: Juudit Häsä

Aina kun kuulen uuden muotoilun mietteestä ”On miehiä ja naisia. Siinä se.” en ärry tai suutu, vaan tulen ihan helvetin vihaiseksi. Oma kasvutarinani on monivaiheinen ja paikoin hyvin kivulias, ja cis-normatiivisuus on tehnyt kivusta paljon pahempaa ja pitkittänyt sitä. Ala-asteelta asti yritin kovasti ajatella itseäni poikana, miehenä, yhtenä jätkistä. En kyennyt siihen. En vuosien saatossakaan pystynyt samaistumaan perinteiseen miehen muottiin ja tunsin itseni rikkinäiseksi. Vialliseksi. Eksyneeksi. Vasta myöhemmin tajusin, etten tuntenut yhteenkuuluvuutta miehisyyteen, koska en ollut mies. En ainakaan täysin. Päivä, jona sisäistin sukupuoli-identiteettini moninaisuuden, oli yksi elämäni parhaista. Ymmärsin etten ollutkaan rikkinäinen. En ollut viallinen. Ensimmäistä kertaa elämässäni en tuntenut vaikeasti määriteltävää häpeää sukupuolestani.

Suomen lain silmissä olen kuitenkin mies, täysiverinen suomalaiskarju, huolimatta siitä, mitä oikeasti olen. Jokapäiväisessä elämässä tämä ei oikeastaan – onneksi – minua sen pahemmin paina. Se, että passissani lukee sukupuolen kohdalla ”mies” ja lentolipuissani ”MR” ei vie yöuniani. Periaatteellisesti on kuitenkin typerää ja väärin, että byrokratialla ja kasvottomilla virkamiehillä on oikeus määritellä minun laillinen sukupuoleni. Suomen lainsäädäntö tarjoaa tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoa. Kaksi ruutua.

Tässäpä siis kaksi sanaa: haistakaa vittu.

[pullquote-left]Valitettavan usein negatiivisia kommentteja leimaavat tietämättömyys, viha ja halu loukata.[/pullquote-left]Suomen laki rikkoo kuitenkin transsukupuolisten oikeuksia myös paljon, paljon räikeämmin. Henkilön, joka kokee olevansa mies tai nainen, mutta syntyneensä vastakkaisen sukupuolen kehoon, asema on paljon omaani huonompi. Tullakseen lain edessä tunnustetuksi oman sukupuolensa edustajana on tällaisen henkilön pakko suostua hormonihoitoihin, vaikkei kokisikaan tarvetta muuttaa kehoaan. Hänen on lisäksi todistettava olevansa lisääntymiskyvytön, mikä tarkoittaa sitä, että sukupuolensa laillisesti korjaavan on alistuttava tarvittaessa pakkosterilisaatioon. Tämä ei ole vain arkipäiväistä ahdasmielisyyttä. Tämä on kidutusta.

Kuva: Juudit Häsä

Sanomattakin on selvää, että yhteiskunnan asenteet vaikuttavat valtavasti yksilön elämään. Juuri kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa on monelle transsukupuoliselle suuri rasite, sillä yleinen suhtautuminen transihmisiin on useimmiten kapeakatseista ja jopa vihamielistä. On inhimillinen reaktio hakea yhteisön tukea; useimmille transsukupuolisille on hyvin tärkeää tulla kohdatuksi omassa sukupuolessaan. Näin ei kuitenkaan aina ole. Valitettavan usein negatiivisia kommentteja leimaavat tietämättömyys, viha ja halu loukata. Kutsua luonnottomaksi sitä, mikä on toiselle aina ollut luonnollista. Viedä pois oikeus olla olemassa.

Minä ansaitsen ihmisarvoista kohtelua. Me ansaitsemme ihmisarvoista kohtelua. Minun sukupuoli-identiteettini kuuluu yksin minulle ja minä aion taistella oikeudesta itseeni. En ole joku, joka sulkea kahden ruudun akselille. Olen rajanveto maskuliinisen ja feminiinisen välillä ja kynä, joka vetää tuon viivan, on minun kädessäni. En enää suostu olemaan näkymätön. Tämä on minun elämäni, minun oikeuteni ja tapani olla olemassa. Tapani elää.

Alunperin kirjoittanut Ossi Laurila

Järki laajensi tänä kesänä reviiriään Järvenpään ja jopa koko Suomen ulkopuolelle – nimittäin Saksaan ja Australiaan asti. Viime vuoden toimittajat Julie Paukkunen ja Anniina Lantela ansaitsivat itselleen Järjen virallisten kirjeenvaihtajien tittelin lähtemällä vuodeksi vaihtoon suureen maailmaan. He tulevat raportoimaan vaihto-oppilasvuoden iloista, suruista ja kulttuurillisista eroista säännöllisesti koko vuoden ajan.

Moikka Järjen kirjeenvaihtaja! Missä olet vaihdossa ja miksi juuri siellä?
Julie: Hallo! Vietän parhaillaan vaihtovuottani Saksassa, vanhassa hansakaupungissa nimeltä Lippstadt. Saksa valikoitui kohteekseni sen ainutlaatuisen kulttuurin ja hyödyllisen kielen takia. Myös aikaisemmat vierailuni ja isoveljen positiiviset kokemukset Saksa-vaihtarina olosta saivat minut vakuuttuneiksi maan annista.

[pullquote-right]”Kuka nyt ei haluaisi asua jatkuvassa kesässä, mennä surffaamaan koulun jälkeen ja rakastua pitkätukkaisiin poikiin?”[/pullquote-right]

Anniina: Hei! Olen vaihdossa Evans Headissa Australian länsirannikolla. Valitsin Australian kohdemaakseni siksi, että muuten tänne ei varmaan tulisi lähdettyä pitkän välimatkan takia. Australiaan muuttaminen on myös ollut pitkään haaveenani, sillä kuka nyt ei haluaisi asua jatkuvassa kesässä, mennä surffaamaan koulun jälkeen ja rakastua pitkätukkaisiin poikiin?

Millaisia tunteita koit ennen lähtöä?
Julie: Ennen lähtöä olin todella innostunut ja malttamaton aloittamaan vaihtovuoteni. Viimeinen kuukausi Suomessa kului paikasta toiseen juostessa ja kavereita nähdessä, joten aikaa jännittämiselle ei juurikaan löytynyt. Lähdön koittaessa fiilikseni olivat edelleen innostuneet, joskin luonnollisesti myös hieman haikeat perheelle ja ystäville hyvästejä jättäessä. Lentokoneessa en lakannut hymyilemästä, kun tajusin minne olinkaan vihdoin matkalla.

Anniina: Lähtöni Australiaan tuli aika yllättäen, koska sain peruutuspaikan. Olin todella innoissani! Viimeiset viikot vietin perheen kanssa lomaillen ja kavereita hyvästellen. Vähän ehkä pelotti se, unohtavako he minut kokonaan tulevan vuoden aikana, mutta toisaalta juuri heidän kannustamanaan uskalsin lähteä vaihtoon. Lähtöpäivänä itketti kamalasti, koska jouduin jättämään kaikki rakkaat Suomeen, mutta toisaalta olin ihan älyttömän innoissani.

Lippu lähti tietenkin mukaan. Kuva: Julie Paukkunen

Mitä odotuksia tai ennakkoluuloja sinulla oli kohdemaatasi kohtaan?
Julie: Erityisiä odotuksia Saksaa kohtaan minulla ei juuri ollut. Yleisesti vaihtovuodeltani odotin uusia ystäviä, kokemuksia ja kielitaitoa. Olin kuitenkin vakuuttunut että vuodestani tulisi unohtumaton, missä tahansa päin maailmaa sen tulisinkaan vietämään. Saksaa miettiessä mieleeni tulivat ensimmäiseksi varmaankin bratwurstit, olut, jalkapallo, ristikkotalot ja useat automerkit.

Anniina: Perusoletukseni Australiasta oli se, että kaikki harrastavat surffausta ja asuvat rannalla, ihmiset ovat mukavia ja että joka puskassa on tappava käärme tai hämähäkki. No, jotkin näistä oletuksista osoittautuivat vääriksi! Tytöt eivät surffaa juuri ollenkaan, mutta lähes kaikki pojat kyllä. Suurin osa paikallisista (jotka todella ovat mukavia) asuu noin tunnin ajomatkan päässä rannasta. Ja olen nähnyt täällä vain yhden käärmen ja hämähäkin, joten pelkoni osoittautuivat turhiksi. Täällä on todella “laid-back” meno.

Kerro isäntäperheestäsi ja koulustasi. Oletko saanut uusia kavereita?
Julie: Asun vaihtovuoteni aikana kahdessa eri perheessä. Nykyisessä perheessäni on äidin ja isän lisäksi 17-vuotias tyttö, joka suoritti oman vaihtovuotensa pari vuotta sitten Perussa. Minun lisäkseni perheessämme asuu myös toinen vaihto-oppilas, joka on kotoisin Kaliforniasta. Koulua käyn vajaan kilometrin päässä kodistani, Europaschule Ostendorf Gymnasiumissa. Hieman alle tuhannen oppilaan koulussamme on ikäskaalakin melko kattava, nuorimmat oppilaat ovat 9-vuotiaita ja vanhimmat kaksikymmenkesäisiä.

[pullquote-left]”Puhun kavereideni kanssa vain saksaa!”[/pullquote-left]

Kavereita olen saanut paljon ja olen ollut positiivisesti yllättynyt kaikkien avoimuudesta ja kiinnostuksesta minua kohtaan. Puhun kavereideni kanssa vain saksaa!

Anniina: Evans Head on pieni rauhallinen rantakaupunki, jossa on noin 5000 asukasta. Isäntäperheeni, johon kuuluvat äiti, isä ja 19-vuotias isosisko, on mahtava. Asumme käytännössä rannalla, koska sinne kävelee vain pari minuuttia ja öisin aallot humisevat niin lujaa, etten meinaa saada unta. Evans Head River School puolestaan on noin 600 oppilaan koulu, jossa opiskelen lakioppia, draamaa ja liikuntatieteitä. Oppiaineissa aussit ovat meitä suomalaisia vähän jäljessä, mutta se ei haittaa – saan ottaa rennosti, kun asiat ovat tuttuja.

Olen saanut monia uusia kavereita, mistä olen todella onnellinen! Oman vuosiluokkani tytöt ovat hyviä ystäviäni. Vietämme joka viikonloppu aikaa rannalla, kahvilla, leffassa tai juhlimassa. Host-siskostani on myös tullut minulle tärkeä, sillä sain vihdoin aina toivomani isosiskon.

Evans Headin maisemia. Kuva: Anniina Lantela

Miten olet sopeutunut vieraaseen maahan? Miltä nyt tuntuu?
Julie: Kaiken kaikkiaan olen sopeutunut uuteen elämääni todella nopeasti ja vaivattomasti. Viihdyn täällä loistavasti ja tunnen olevani kotona. Tällä hetkellä on tosin hieman nälkä, joten taidan mennä laittamaan makkarat grilliin. Tschüss!

Anniina: Olen sopeutunut niin hyvin, että välillä mietin, synnyinkö ihan väärään maahan. Totta kai minulla on ikävä perhettä ja kavereita Suomessa, mutta kertaakaan ei ole tehnyt mieli lähteä kotiin. Joskus kaipaan terveellistä ruokaa Suomesta, kuten ruisleipää ja kalakeittoa – pakko myöntää, että en ole koskaan syönyt niin paljon ranskalaisia koko elämäni aikana kuin täällä olen kahdessa kuukaudessa. Mutta fiilikset ovat edelleen loistavat, ja se tuskin tulee muuttumaan koko vuoden aikana. Täällä alkaa kohta kesä, joten hajotkaa te siellä pakkaseen!

Alunperin kirjoittanut Vilhelmiina Virtanen

Lukiomme opettaja Annina Tasala jätti muut pääsykokeet välistä päätettyään lähteä lukemaan ruotsia. Vapaa-aika hänellä kuluu perheen sekä liikunnan parissa ja viihdykettä elämään tuovat elokuvat sekä kirjat.

Tasala on kotoisin Sodankylästä, jossa hän suoritti sekä peruskoulun että lukion. Lukiossa hänelle alkoi hahmottua, mitä hän halusi tehdä tulevaisuudessa. Vaihtoehtoja oli kuitenkin laidasta laitaan; psykologia, lakitiede ja ruotsi.

Lukion jälkeen Tasala haki useampaan paikkaan, mutta ensimmäisenä toiveena oli päästä lukemaan ruotsia.[pullquote-right]Meitä nuoria kapinallisia varmasti kutkuttaa yksi kysymys: miksi ruotsi?[/pullquote-right] Niin hän jättikin menemättä muihin pääsykokeisiin. Hänen onnekseen Oulun yliopiston ovet aukesivat hänelle ja niin alkoivat ruotsin opinnot.

Meitä nuoria kapinallisia varmasti kutkuttaa yksi kysymys: miksi ruotsi?
Tasalalla on paljon ruotsia puhuvia sukulaisia ja ystäviä, joten halu ymmärtää heitä lisäsi hänen kiinnostusta Suomen toiseen viralliseen kieleen. Kielet ovat aina olleet hänelle myös vahvoja. Opettajakin tuntui luonnolliselta ammatilta, sillä hänen lähipiirissään heitä on paljon.

Tasalan vapaa-aika ja kiinnostuksen kohteet pyörivät samojen asioiden ympärillä kuin varmaan suurimman osan meistä. Itse hän kutsuu arkeaan tavalliseksi.

Alunperin kirjoittanut Aino Kosunen

Koulumme uusi apulaisrehtori Jarno Hautamäki on kokenut opettaja ja pitää koulutusta, perhettä ja harrastuksia tärkeänä osana niin hänen kuin jokaisen muunkin elämää.

Hautamäki asuu Järvenpäässä vaimonsa, skotlanninterrierinsä ja kahden viisivuotiaan lapsensa kanssa.[pullquote-right]”Kiireenkin keskellä on tärkeää löytää aikaa perheelle ja harrastuksille”[/pullquote-right] Kesälomalla hän muutti uuteen asuntoonsa Järvenpäähän ja kävi ulkomailla, joten kesä sujui verkkaisesti vaikka se olikin tavallista pidempi. Vapaa-ajallaan Hautamäki purjehtii ja metsästää. Vaikka syksy on ollut kiireinen, hän löytää aikaa näille kahdelle rakkaalle harrastukselleen.

Miten Hautamäki päätyi kouluumme?

Aikaisemmin Jarno on opettanut Nurmeksessa, toiminut vararehtorina ja rehtorina. Hän päätti hakea Järvenpään lukioon töihin ja hänet valittiin apulaisrehtorin virkaan. Ensivaikutelma koulustamme on Hautamäen mukaan hyvä: “Hyvin avoin ja vastaanottavainen.” Käytävillä on paljon keskustelua ja hälinää, mutta kiusaamista ei ole, mikä on erittäin tärkeä asia hyvän ilmapiirin luomiseksi. Kellot eivät poikkeuksellisesti soi, mutta tämä toimii vararehtorin mielestä hyvin.

Mistä työpäivät koululla koostuvat?

Hautamäki opettaa matematiikan ja fysiikan ykkös- ja johdantokursseja, yleensä muutaman oppitunnin päivässä. Hän tekee myös paljon hallinnollista työtä, mutta tarkentuva työkuva rakentuu paremmin vasta myöhemmin. [pullquote-left]”Ensivaikutelman mukaan koulumme on hyvin avoin”[/pullquote-left]Keväällä hän on yövalvonnassa ja tekee kurssitarjotinta ensi vuodelle. Opettajat ovat Hautamäen mielestä leppoisia ja mukavia, aika samantapaisia kuin muuallakin. Tulevaisuudelta Hautamäki odottaa mukavia ja mielenkiintoisia tehtäviä. Jos Hautamäki saisi muuttaa maailmassa yhden asian, hän takaisi kaikille hyvän koulutuksen.

Alunperin kirjoittanut Jonina Åberg ja Marika Metsovuori

Tomi Hoviaro on klassinen esimerkki siitä, kuinka voi saavuttaa unelma-ammattinsa vaikka ei nuorena tietäisikään mitä tekisi isona. Tämä aktiivista elämää viettävä, alun perin Helsingistä kotoisin oleva mies on päätynyt ”laskento-opin” opettajaksi Järvenpään lukioon lukuisten sattumien kautta.

Tie ammattiin

Lapsuutensa Hoviaro vietti Helsingissä perheensä kanssa. Koulutiensä hän aloitti seitsemänvuotiaana Helsingissä, mutta siirtyi jo 3. luokalla opiskelemaan Järvenpäähän. Ala-asteen käytyään perhe muutti Kellokoskelle ja sieltä löytyi myös yläaste. Peruskoulun jälkeen Hoviaro siirtyi Hyvinkäälle ammattikouluun sähköpuolelle. Tällöin hänellä ei ollut tietoakaan siitä mitä hän haluaisi olla tai tehdä valmistuttuaan.

Ammattikoulun loppuessa hän päätti lähteä opiskelemaan tietojenkäsittelyä. Opiskelun aikana ja muutaman sijaistuksen jälkeen hän löysi kutsumuksensa matematiikan. [pullquote-right]”Järvenpään lukio on ylittänyt odotukseni.”[/pullquote-right] Tämä aine oli kulkenut hänen mukanaan koulutien alkuajoista lähtien ja se oli aina kiehtonut Hoviaroa. Nämä tekivät sen opettamisesta loogisen valinnan. Käytyään iltalukion ja valmistuttuaan sieltä huikealla 9.6 keskiarvolla hän pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoon matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan.

Järvenpään lukioon Hoviaro päätyi sen takia, että asuu lähellä. Muita syitä olivat laatu, lukiolla käydyt työharjoittelut ja niistä saadut hyvät kokemukset. Hoviaron mukaan ”Järvenpään lukio on ylittänyt hänen odotuksensa.”

Opettaja vapaalla

Vapaa-ajalla Hoviaro opettaa potkunyrkkeilyä Kehäkarhuilla. Urheilu on muutenkin lähellä miehen sydäntä. Hän käy lenkillä ja kuntosalilla niin usein kuin vain lapsiperheen kiireiltä ehtii. Urheilu ja matematiikka eivät ole hänen ainoita intohimojaan, vaan mukaan mahtuu myös musiikki. Hoviaro on soittanut kitaraa suurimman osan elämästään ja haastattelu loppuikin mystiseen toteamukseen: ”ESP soi paremmin, kuin Fender ilman sähköjä.”

Alunperin kirjoittanut Niklas Mäkelä

Marja Kapaselle opettajan työ on aina ollut yhtenä vaihtoehtona. Kapanen työskenteli Nokialla yritysalalla, mutta kerran sijaistettuaan hän ajautui opettajan hommiin. Tällä hetkellä hän työskentelee kuudetta vuotta opettajana.

Yhteiskunnalliset aiheet ihastuttavat

Opettajaksi historian, yhteiskuntaopin ja uskonnon saralle Kapanen päätyi kiinnostavan aiheen vuoksi. Hänellä oli alun perinkin taloustieteiden koulutus, joka pohjustaa yhteiskuntaopin tietämystä. Kapanen ilmoittaa myös historian liittyvän tähän vahvasti. Yhteiskunnalliset asiat ovat aina olleet Kapasen sydämessä, ja hän ylistää: ”Parhaimmillaan oppiaineet ovat todella paljon keskustelua herättäviä”. Kapanen pyrkiikin luomaan mahdollisimman paljon faktaperäistä keskustelua sekä pohdintaa oppitunneillaan, mutta painottaa asioiden tärkeysjärjestystä: perusasioiden sisäistäminen tulee ennen keskustelua.

”Oppilaat ovat hiljaisempia…”

Järvenpäähän Kapanen päätyi, kun hän huomasi haussa olleen historian opettajan paikan. Hän asuu Helsingissä, joten matkakaan ei ole rasitteeksi. Aikaisemmin Kapanen on opettanut yläkoulussa sekä ammattikoulussa, joten lukio on hänelle uusi kokemus. ”Oppilaat ovat hiljaisempia kuin yläkoulussa ja heidän kanssaan pääsee paremmin itse asiaan”, toteaa Kapanen reilun kuukauden lukioelämän jälkeen. Opiskelijat ovat Kapasen sanoin olleet kivoja ja työskentely mukavaa. Peukaloiden pyörittelyyn hänellä ei ole jäänyt vielä aikaa, sillä hyppytunnitkin kuluvat oppitunteja suunnitellessa ja uuteen oppimateriaaliin tutustuessa. Toimistotyöhön verrattuna opettajan työ antaa paljon enemmän, sillä vuorovaikutus oppilaiden kanssa tuo jokaiseen päivään jotain uutta.

Kapanen ei ole työskennellyt aikaisemmin näin suuressa koulussa. Erityismaininnan Kapaselta sai koulumme areena, joka hänen mukaansa on paljon mukavampi paikka katsoa aamunavauksia sekä muita esityksiä kuin sali. Hän odottaa, että pääsee tutustumaan oppilaisiin ja opettajiin paremmin.

Maailmanmatkaajasta opettajaksi

Vapaa-aikansa Kapanen käyttää lenkkeillen sekä pesäpalloa pelaillen.
”Se on semmoista höntsäilyä, mutta voitamme kuitenkin kaikki pelit”, naureskelee Kapanen. Harrastuksiinsa hän lisää matkustelun, jota hän onkin harjoittanut niin vaihto-oppilaana Pohjois-Amerikassa, au pairina Englannissa kuin vapaaehtoistyöntekijänä Nepalissa, missä hän toimi opettajana. Tämä vastuutehtävä saikin hänet inspiroitumaan tästä urasta.

Vaikka kielitaito pääsee välillä hieman ruostumaan, sujuu Kapaselta sekä ruotsi että englanti. Sujuvan ruotsin kielen hän omaksui ollessaan Ruotsissa vaihto-oppilaana. Tämän kaiken lisäksi Kapanen on matkustellut myös ympäri Eurooppaa, Intiassa, eri puolilla Afrikkaa sekä Australiassa.

Alunperin kirjoittanut Tilda Häsä ja Sanni Jääskeläinen