YouTube Rewind 2018 – Mitä tapahtui?

Vuoden lopussa ihmisillä on tapana muistella kulunutta vuotta – sen hyviä ja huonoja puolia ja sitä, miten se on muuttanut elämää. Niin on myös YouTubella ollut tapana jo vuodesta 2010 lähtien. Tänä vuonna se ei mennyt ihan nappiin. Mitä ihmettä tapahtui? Mikä meni pieleen? 

YouTube Rewind on videoreferaatti palveluun liittyneistä tapahtumista, suosituimmista trendeistä, videoista ja tubettajista eli YouTube-videoiden tuottajista vuoden ajalta. Tai sitä sen ainakin pitäisi olla. Joulukuun kuudentena päivänä YouTuben oma kanava YouTube Spotlight julkaisi vuoden 2018 Rewind-videon, joka suorastaan räjähti suosiosta. Tai epäsuosiosta? Siinä missä Justin Bieberin Baby-video on kahdeksan vuoden aikana kerännyt eniten dislikeja eli alaspäin peukutuksia koko alustalla, tämän vuoden Rewind, ironisesti, rikkoi vihatuimman videon ennätyksen yli 14 miljoonalla dislikella vain kuudessa päivässä.

YouTube Rewind 2018: Everyone Controls Rewind on ristiriitainen nimi videolle. Se antaa vaikutelman, että kaikki voisivat kontrolloida kyseisen videon sisältöä – ja näin osin saammekin. Mutta pääosan päättää kuitenkin itse YouTube ja sen valitut tubettajat. Toisin sanoen saamme vain YouTuben valitsemat trendit ja kanavat.

Ajan myötä palvelun käyttö on yleistynyt ja sen sisältöä on rajoitettu. Koska YouTube haluaa Rewindille suuren yleisön, videoon on valittu lapsiystävällisimmät trendit, joilla on paikattu vuoden epäsoveliaat kohokohdat. Esimerkiksi Japanin itsemurhametsän ja Logan Paulin sijaan metsässä nähdään Fortnite-tanssiesitys kuolleiden kanavien esittämänä.

Youtube esittelee videolla myös monipuolisuuttaan muun muassa ASMR:lla, animaattoreiden osilla ja K-Popilla, joista kaksi on maailmanlaajuisesti erittäin suosittuja.

Rewindissä on myös kohtaus, jossa tubettajat luettelevat ihmisiä, jotka oikeasti ansaitsisivat olla videossa, ja pitävät hetken aasialaiselle edustukselle viihteessä ja kaikille naisille. Tätä seuraa pahamaineinen kohtaus, jossa luetaan “kommentteja”. Näissä kommenteissa ei ole käyttäjänimiä eikä edes profiilikuvia, yksityisyyden suojelemiseksi, mutta ne mainitsevat suurimman osan Rewindissä esiintyneistä trendeistä. Sattumaa?

Miksi sitä vihataan niin paljon? Mitä siinä sitten olisi pitänyt olla? Tämä on kuitenkin subjektiivinen asia. Monet tuntuvat vain hyppäävän trendijunan mukaan ja antavan sille dislikeja, koska sen vihaaminen on suosittua ja coolia. Yleinen mielipide on, että se ei juurikaan sisältänyt koko YouTube-vuotta, vaan vain Fortnite-tanssiliikkeitä ja vähemmän ajankohtaisia asioita palveluun liittyen. Video jättää katsojan pohtimaan muun muuassa seuraavia kysymyksiä: miksi Twitch-striimaaja on videossa ja vain eniten tilatun YouTube-kanavan omistaja koko sivustolla ei saa edes videoihinsa mainoksia tai kunnioitusta YouTubelta? Miten jalkapallo liittyy YouTuben vuoteen? Miksi vain naisten saavutuksille pitäisi pitää hetki, kun maapallolla on miehiäkin? Me kaikki tiedämme, ettei Will Smith olisi halunnut Fortnitea videoon.

Loppujen lopuksi YouTube Rewind 2018 -videosta on tullut… mielenkiintoinen pala sivuston historiaa ja merkittävä meemien lähde. Video yritti haukata enemmän kuin se pystyi tiivistämällä koko vuoden myös YouTuben ulkopuolelta. Mutta ehkä YouTube oppii tästä jotain, ja ensi vuoden Rewind on parempi. Tai toisin päin.

Alunperin kirjottanut Sini Torkki




Resepti: Pikaiset piparit joulukiireen alla

Tässä on nopea ja erittäin hyvä piparkakkuresepti vuoden kiireisimpään aikaan. Näitä ihanan maukkaita pipareita voit tarjoilla perheelle, kavereille tai vaikka antaa last-minute joululahjaksi, ei kun leipomaan vaan!

Mitä ajattelet, kun puhutaan joulusta? No tietysti joulupukkia, lahjoja, kinkkua, joulutorttuja – ja väistämättä myös pipareita.




YouTube Premium korvaa muut suoratoistopalvelut?

Käytätkö YouTube Premiumin sijasta jotain muuta suoratoistopalvelua, esimerkiksi Netflixiä tai Spotifyta? Tiedätkö palveluiden vahvuudet ja heikkoudet? Entä miten voi halvimmalla katsoa sarjoja tai kuunnella musiikkia? Artikkelissa käydään läpi YouTube Premiumin salat ja verrataan sitä muihin suoratoistopalveluihin.

Mikä YouTube Premium on?

Monet miettivät YouTube Premiumin tarkoitusta, kun toiset taas luulevat tietävänsä, mitä se pitää sisällään. Useiden nettisivujen penkomisen jälkeen päädyin siihen tilanteeseen, että tiedän lähes kaiken YouTube Premiumista ja jaan tiedon nyt teille tiivistettynä.

YouTube Premium on Googlen omistaman YouTuben maksuttomasta videoiden suoratoistopalvelusta myöhemmin erkaantunut maksullinen palvelu, jota nimitettiin alun perin nimellä “YouTube Red”. Tästä on kuitenkin jo monta vuotta, ja palvelu on kehittynyt paljon.

Toukokuussa YouTube Red muuttui YouTube Premiumiksi, jolloin palveluun tuli suuria uudistuksia.

Mitä YouTube Premium sisältää?

Monesti ihmiset sekoittavat YouTube Premiumin ja YouTube Musicin keskenään, kuitenkin YouTube Premium sisältää YouTube Musicin, jonka voi ostaa myös erikseen. Premium maksaa Suomessa 12 euroa ja Music 10 euroa kuukaudessa.

YouTube Premium ja Music ovat hyvin erilaisia, vaikka Music sisältyykin Premiumiin. Premiumilla voi katsella mainoksitta YouTube-videoita ja suurena lisänä YouTube Red Original -televisiosarjoja ja elokuvia sekä ladata niitä offline-käyttöön. Music taas antaa mahdollisuuden kuunnella musiikkia mainoksitta ja ladata sitä offline-käyttöä varten Spotifyn tapaan.

YouTube Premium muiden palveluiden joukossa

Päästäänkin kysymykseen, onko YouTube Premiumissa kaikki suoratoistopalvelut samassa paketissa? Onko parempi tilata suoraan YouTube Premium kuin esimerkiksi Netflix tai Spotify?

Jos verrataan YouTube Musicia ja Spotifyta keskenään, kummallakin on omat puolensa. YouTube Music on vielä varhaisessa kehitysvaiheessa, minkä takia bugeja on jonkin verran. Äänenlaatu on Spotifyssa huomattavasti parempi. YouTube Premiumin ostaminen suoraan antaa kuitenkin paljon lisäsisältöä eikä juuri nosta hintaa.

Tällä hetkellä YouTube Musicin hankkiminen ei ole kannattavaa, ellei siitä erityisesti pidä, sillä Spotify on jonkin verran edellä. Jos Musicia haluaa kuitenkin testata, siitä voi hankkia kolmen kuukauden maksuttoman kokeiluversion. Jos aikoo YouTuben puolelta jotain ostaa, niin YouTube Premium kannattaisi hankkia suoraan.

Musiikkijättien taistelutanner

Google on suuri yhtiö, jonka juuret ovat kauempana menneisyydessä kuin Spotifylla. YouTube on yksi käydyimmistä internetsivustoista, jolla on myös paljon valtaa, minkä takia se tulee kilpailuttamaan Spotifyta kovalla tasolla.

Aika näyttää, kumpi näistä musiikkijäteistä nousee korkeammalle ja vie suosituimman musiikin suoratoistopalvelun tittelin.

Alunperin kirjoittanut Samuel Kurhela




Makutestissä aulan kahviautomaatin juomat

Järvenpään lukion aulassa on kolme erilaista automaattia, jotka tarjoavat lukiolaisille edullisesti nälkää ja janoa helpottavia tuotteita. Automaattien edessä on harvoin jonoa, mikä helpottaa kiireisenkin lukiolaisen elämää. Lisäksi ne ovat hyvin helppokäyttöisiä. Testasin näistä automaateista itselleni tärkeimmän, kofeiinin puutetta helpottavan, Pelican Rouge -automaatin kaikki juomat.

Kahvi ja muut kofeiinipitoiset tuotteet ovat monelle lukiolaiselle elinehto. Niihin on joko jääty koukkuun jo aikaisemmin, tai sitten ne ovat tulleet osaksi arkea viimeistään ensimmäisten koeviikkojen aikana. Aamutunnin alkuun tai hypärille on hyvä asettua kuuman kupillisen kera. Valinta on vaikea: minkä näistä kymmenestä juomasta valitsisin? Mikä juomista sopii kenelle?

TEE 0/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 13,00 sekuntia | juuri koneesta tulleena todella kuumaa

Tee tuoksui hedelmäiseltä, sen pinnalla lillui kuplia ja se maistui pahalle vedelle. Jossain kaukana oli ehkä häivähdys jostain teemäisestä.

Ei kenellekään, kahvi on aina parempaa.

CAPPUCCINO 0/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 43,7 sekuntia | juuri koneesta tulleena lähes juotavaa

Cappuccino maistui lämmitetyltä maitovedeltä. Juoman päällä kellui epämääräinen vaalea vaahto ja ruskeita läikkiä. Vaahto katosi nopeasti.

Masokisteille.

Kaikista hitaimmin valmistuva juoma!

CHOCOCCHINO 1,5+/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 17,7 sekuntia | juuri koneesta tulleena todella kuumaa

Chococchino oli epäilyttävän näköinen juoma. Sen pinnalla lillui kolmen eri sävyn ruskeaa ja haju muistutti nakkipakettia, jossa on nakkimehut jäljellä. Maku kuitenkin yllätti: se oli mokkamainen, vähän kahvimainen ja vetinen. Tämä oikea makusirkus saa toimittajalta plussan, koska juomasta kuului hassua poreilua.

Suositellaan hämmentäville ihmisille, jotka ottavat buffetissa jokaista limua yhteen mukiin.

CAFÉ AU LAIT 2/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 41,2 sekuntia | juuri koneesta tulleena kuumaa

Tämä maitokahvilta näyttävä juoma vaati noin viiden minuutin odotuksen nauttijalta, jotta se olisi tarpeeksi jäähtynyttä. Juoman pinnalla oli epämääräistä rasvaa ja haju muistutti maitokahvin ja kissan hiekkalaatikon sekoitusta. Maku muistutti kuumaa rasvamaitoa, josta puuttui kahvin aromi kokonaan. Mysteerinen jälkimaku kuitenkin kuiskaili jotain kahvista.

Laihasta kahvista tykkääville.

SUODATINKAHVI 3/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 42,4 sekuntia | juuri koneesta tulleena todella kuumaa

Tässä kahvissa oli kahvia varmaan alle prosentin verran. Kahvin maku puuttui kokonaan, mutta pientä kitkeryyttä oli havaittavissa. Vaikka koostumus oli laiha, uskallan kuitenkin väittää tätä kahvia ihan hyväksi automaattikahviksi.

Kahvin tarpeessa oleville, ei makunautintoa etsiville.

KAAKAO 3,5/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 15,00 sekuntia | juuri koneesta tulleena todella kuumaa

Tämä maitosuklaalta tuoksuva, kaakaolle maistuva kaakao vaati nauttijalta lähes kymmenen minuutin odotuksen, jotta sitä pääsi maistelemaan. Kaakaoksi suhteellisen laimeaa.

Suklaan ystäville.

CHOCOKAHVI 4/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 41,5 sekuntia | juuri koneesta tulleena hyvin kuumaa

Tämä miedolta kaakaolta maistunut kahvi vaatii nauttijalta 4-5 minuutin odotuksen ennen juomista. Vaahtoisa ja tumma chocokahvi maistui kaakaon ja kahvin sekoitukselta, jossa oli raikas jälkimaku.

 Henkilölle, jolla on kahvin ja makean himo.

MAITOKAAKAO 4/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 12,5 sekuntia | juuri koneesta tulleena lämmintä, ei heti juotavaa

Maitokaakao oli parempi kuin kaakao. Ulkonäöltään vaaleampi sukulainen oli maultaan vähemmän makea. Haju muistutti laimeaa, vetistä kaakaota.

Henkilölle, jolla on pieni makeanhimo.

Maistelukokemusta siivitti juoman suhina sitä liikuttaessa.

Nopeimmin valmistuva juoma!

WIENER CAFE 4,3/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 31,9 sekuntia | juuri koneesta tulleena hyvän lämmintä

Wiener Cafe oli näistä kymmenestä juomasta toiseksi paras. Juoman päällä oli mukava vaahto ja seassa epämääräisiä ruskeita pisteitä. Maku oli kaakaomainen, paitsi että siinä oli enemmän makua ja makeutta kuin kaakaossa. Myös hajussa oli maitomainen suklaan vivahde. Makunautinto oli loistava, mutta koska juomasta puuttui kahvin maku kokonaan, verotetaan pisteistä 0,7.

Sopii makeaa juomaa etsivälle, ei kahvin himoon.

ESPRESSO 4,5/5

0,70€ | koneelta kului valmistamiseen 41,6 sekuntia | juuri koneesta tulleena hyvän lämmintä

Tämä heti juotava juoma näytti kahville ja tuoksui vahvalta kahvilta kuumana. Se maistui vahvalle suodatinkahville, ja sopii erityisesti niille, jotka hakevat nimenomaan kahvikokemusta. Kahvi maistui, ilman ylimääräisiä sivumakuja.

Sopii kahvin ystävälle.

Juoma ei ansaitse “espresso”-nimeä, minkä takia ei täysiä pisteitä!

Huomioi se, että espressoa kuuluukin tulla vähän.

Toimittaja on todellinen kahvihifistelijä eikä hyväksy sokeria kahviinsa.

Juomien kyytipoikana toimivat Fazerin Moomin-kuviokeksit.

Mainittakoon vielä, että kahvikoneen tuotoista 5 % menee opiskelijakunnalle. Tämän testin turvin Järki on tukenut opiskelijakunnan toimintaa siis 35 sentillä. Olkaa hyvät!

Alunperin kirjoittanut Emma Virtanen




Pimeäkoirat

Minä en ole koskaan uskonut yliluonnollisiin asioihin. Tietty se on ihan ymmärrettävää; kuka nyt tekniikan ja realismin maallistuneella 2018-luvulla uskoisikaan? Silti, näinä päivinä kun lumi on alkanut sulaa, linnut laulaa ja kevät tehdä kaikin muinkin tavoin tuloaan, on minun ollut pakko hieman kyseenalaistaa periaatteitani…

Muistan sen päivän edelleen. No okei, aika vaikeaahan sellaista olisi unohtaakaan. Se oli viime talvinen joululoma, mutta vuosi oli jo vaihtunut, joten elimme tammikuuta. Minä asuin siihen aikaan – okei, typerästi sanottu, asun edelleen – vanhalla, suoraan keskiajalle jämähtäneellä maatilalla, kaukana kaikesta. Asuin siellä perheeni kanssa, johon tarkemmin sanottuna kuuluivat minä, minun äitini ja minun isäni. Olin ainut lapsi, mikä oli näin 14-vuotiaana, ryhmähenkeä hakevana poikana ajoittain vaikeaa, mutta pääosin olin onnellinen. Sen lisäksi meillä oli sinä tammikuisena päivänä vieraana minun serkkuni, Anton, ja hänen perheensä. He tulivat joka vuosi samaan aikaan joululomalla käymään. Anton oli saman ikäinen kuin minäkin, ja hänenkin perheeseensä kuuluivat vain äiti ja isä. Tiesin kyllä, että Antonilla oli myös sisko, mutta tämä oli nyt 18 ja sen takia muuttanut jo omilleen. Eikä siis näin ollen ollut tällä kertaa saapunut meille. Päivä oli aurinkoinen ja tyyni, lunta oli maassa varmaan parikymmentä senttiä ja pakkanen jäädytti kasvot heti, kun vain erehtyi astumaan ulos. Anton ja minä olimme sisällä syömässä aamupalaa, vaikka kello lähestyikin jo yhtätoista. Me tulimme pääosin hyvin toimeen, sillä vaikka olimme serkuksia ja tiesin että useimmat nuoret eivät olleet hyvää pataa saman ikäisten sukulaistensa kanssa, meidät oli pienestä pitäen kasvatettu olemaan riitelemättä kun tapasimme. Joten niinpä me nytkin mussutimme leipää keittiön pöydän ääressä ja suunnittelimme parhaamme mukaan ohjelmaa päivälle.

”Mä en tiedä susta”, Anton totesi. ”Mutta sun äitisi ja mun äiti ehdotti, että me lähdettäisiin sinne teidän mökille. Mä en ole koskaan käynyt siellä, joten ajattelin että voisin vaikka mennäkin.” Kurtistin kulmiani. ”Mökille tammikuussa?” ”Niin. Ne puhui jotain että tarkistetaan, onko kaikki kunnossa talven jäljiltä.” Olin hetken aikaa hiljaa. Mökillä oli viime kesänä sattunut aika ikävä episodi (hetkinen, olenko nyt tyly, jos kutsun lemmikin kuolemaa episodiksi?), mutta se on toinen tarina, joten en nyt ala selittämään sitä. Kuitenkin, en tiennyt, olisinko ollenkaan valmis kohtaamaan paikkaa vielä. ”Nää”, mutisin. ”Mun mielestä siellä on kesällä kivempaa. Mutta sä voit kyllä mennä jos haluat.” ”Sä jäät silloin yksin kotiin. Oletko sä varma ettei sua pelota?” Hymähdin. Tajusin Antonin vitsailevan. ”Soitan perään jos pelottaa.”

Anton, hänen vanhempansa ja minun vanhempani lähtivät mökkiä kohti tasan kello kolmelta. Katselin ulko-ovemme pienestä, neliön mallisesta ikkunasta, kun perheemme vanha farmariauto poukkoili lumista tietä pitkin. Ei tuntunut oudolta jäädä yksin kotiin. Tai no, tietysti se oli näin viikon vilkkaamman vieraselämän jälkeen hiukan hiljaista, mutta yleisesti ottaen olin tottunut siihen. Niinpä tähän kohti tarinaa ei siis kuulu mitään ”huokaisin surullisesti auton perään” tai ”nielaisin jännittyneenä tulevasta” -juttuja. Minä vain katselin ulos. Ja katseltuani riittämiin, käännyin ympäri ja menin keittiöön lämmittämään itselleni kaakaota.

Loppupäivä menikin täysin normaalisti. Rennosti, jos nyt maatilan elämää voi sellaiseksi sanoa. Ruokin ja hoidin eläimet, kirjasin ylös päivän tuoton ja miinustin summasta tulevat menetykset. Hain postin ja kolasin jonkinlaisen jalkakäytävän pihalle liikkumista varten. Yksi huono puoli tammikuussa (jos nyt ei lasketa sitä, etten pidä koko talvesta ylipäätänsäkään) on kyllä ehdottomasti se, että päivät ovat tavattoman lyhyitä. Pimeä alkoi saapua kello viiden maissa – yllättävän myöhään vieläpä! – ja minun oli siirryttävä sisätiloihin. Surffailin hetken aikaa netissä ja menin yläkertaan huoneeseeni. Minulta loppui tekeminen, joten paneuduin hetkeksi maaten, tarkoituksenani miettiä lisää hommaa.

Minun oli täytynyt nukahtaa. Olen aivan varma, että nukahdin, sillä vaikkakaan en huomannut edes sulkeneeni silmiäni, tajusin kohta herääväni. Ensimmäinen asia, jonka nyt herätessäni tajusin, oli, että ulkona oli pilkkopimeää. Vilkaisin kelloa. 15 vaille 9. Olin nukkunut pari tuntia. Seuraavaksi tajusin, että olin herännyt johonkin.
Minulla oli pari sekuntia aikaa miettiä, mihin olin herännyt. Olin yksin kotona, eläimet olivat ulkona ja puhelin äänettömällä. Mihin siis –

Sitten se kuului uudestaan. Se ääni. Se ääni, joka vielä nykyäänkin soi pahimmissa painajaisissani, syvimmissä peloissani, kauheimmissa kauhukuvissani. Joku hakkasi ulko-oveamme. Paniikki syöksähti kehooni ja mieleeni kuin tsunami; olin sadasosasekunnissa täysin hereillä. Olin yksin kotona; kaikki olivat jossain; asuimme kaukana kaikesta; kenenkään ei olisi pitänyt tulla! Kenenkään ei olisi pitänyt olla tulossa, joten kuka ihme se oli, ja miksi ihmeessä se Joku hakkasi ovea kuin raivopäinen!? Olin paniikissa. Kerkesin miettiä muutaman sekunnin, menisinkö katsomaan, kuka se oli. Sitten koputus yltyi jyskytykseksi. Pelkäsin tosissani, että jos en kohta menisi avaamaan, tyyppi, kuka se sitten ikinä olikaan, tulisi ovesta läpi.

Tein ratkaisuni. Pomppasin ylös sängystä ja lähdin juoksemaan portaita pitkin alakertaan. Päästessäni portaiden juurelle, kompastuin melkein omiin jalkoihini, mutta jatkoin matkaa säikähdyksestä huolimatta. Päätin, että jos minun kerran oli kohdattava se Joku, joka ovea jyskytti, niin kohtaisin sen mieluiten mahdollisimman nopeasti. Pari askelta ulko-ovelle. Yksi askel. Sydämeni hakkasi. Tempaisin oven auki ja päästi kylmän talvi-ilman virtaamaan sisälle.

Kohtasin Antonin tutut, pitkät kasvot.

Ensimmäinen asia, jonka Antonista panin merkille, oli ilmiselvä pelokkuus. Serkkupojan ilme oli pelosta järkyttynyt, ja kaikesta päätellen hän oli jonkinasteisessa sokissa. Hän seisoi ovella T-paidassa ja farkuissa sekä lenkkareissa, joissa hän oli aamulla lähtenytkin, tosin takin hän oli jättänyt jonnekin. Heti kun avasin oven, hän syöksähti nopeasti eteenpäin ja tarrautui kiinni olkapäihini. ”Mike! Mike, luojan kiitos sä olet siinä! Mikä sulla kesti tulla avaamaan, ne melkein sai mut kiinni, Mike, kiitos että tulit!” ”Anton, mitä ihmettä – ””No ne melkein sai mut kiinni, voi luoja että mua pelotti, sä tulit just viime tipassa…” Tajusin, että Anton oli kuin olikin sokissa. ”Hei rauhoitu, mitä on tapahtunut…?” Tarrasin kiinni serkkuni olkapäistä ja yritin saada pojan pysymään paikoillaan. Huomasin myös, että pojan kasvot olivat verillä ja täynnä ruhjeita. Hetken kuluttua hän kuitenkin pysyi sen verran aloillaan, että sai puhuttua. ”Meille tuli riitaa äidin kanssa ja mä karkasin sieltä mökiltä, muistin sen reitin mitä oltiin tultu ja ajattelin kulkea samaa takaisin. Pääsin turvallisesti melkein tänne asti, mutta sit just ku olin tossa teidän pihatien päässä, mun perään lähti…”

Seuraavat tapahtumat tuntuivat epätodellisilta. Näin kuinka Anton pelästyi uudestaan. Hän katsoi taakseen, ja minä katsoin perässä. Hitaasti, hyvin hitaasti, saatoin pimeässä, tuulisessa talviyössä erottaa sen mitä Anton pelkäsi. Pilkkopimeässä, keskellä meidän pihaamme, istui kolme mustaa koiraa. Ne olivat täysin pikimustia, aivan kuin yö, ja ehkä sen takia erottuivat niin huonosti. Niillä oli lyhyt, siisti turkki ja pitkät jalat, sekä punaiset silmät jotka loistivat pimeässä. Ne istuivat hiljaa paikallaan, siistissä rivissä keskellä pihaa, eivätkä tehneet mitään. Istuivat vain.
Anton käänsi katseensa hitaasti takaisin minuun. Minäkin katsoin häneen. Kumpikin meistä oli aivan yhtä ymmällään.

Lopulta, kun kävi ilmeiseksi, etteivät koirat aikoneet tehdä muuta kuin istua, väistyin pois oven edestä ja autoin Antonin sisälle. Talutin pojan keittiöön ja istutin penkille, jonka jälkeen menin laittamaan vedenkeittimen päälle. Sitten istuin itsekin. Syntyi hetken hiljaisuus. Lopulta se oli Anton joka aloitti puhumisen: ”Mä huomasin ne koirat siinä vaiheessa, kun olin teidän pihatien päässä. Mä tunsin että mua tarkkailtiin.” Nyökkäsin kehotukseksi jatkaa. ”Ne ei alun perinkään tehneet mitään muuta kuin seuras mua, juoksi hiljaa perässä. Mutta mä pelästyin ihan hirveesti.” ”Mutta mistä sä sitten sait noi kaikki ruhjeet, jos ne ei tehneet pahaa? Ja missä sun takki on?” kysyin. ”No kun mä säikähdin niin hirveesti niitä koiria, niin mä lähdin vain juoksemaan hirveän lujaa. Ja kun ei tuolla pimeässä nähnyt niinkään, mihin astuu, niin mä juoksin välillä suoraan päin puita ja pensaita.” Anton naurahti kuivasti. ”Kuulostaa varmaan koomiselta, mutta…”

Olin hetken mietteissäni. ”No ei tuo kyllä mun mielestä ainakaan hauskalta kuulosta”, totesin sitten hiljaa. ”Mun mielestä ne koirat ei näyttäneet miltään tavallisilta labradorinnoutajilta. Kyllä ne oli jotain muuta. Ei mikään normaali eläin ole niin musta. Ja ne silmät…” Esitin puistatusta. Vedenkeitin vihelsi hiljaa valmistumisen merkiksi. Nousin ylös, astelin keittiöpöydän luokse ja kaadoin meille kummallekin teetä. Sitten käännyin kannoillani ja astelin hiljaa ulko-ovelle. Vilkaisin ikkunasta ulos. Siellä ne koirat edelleen istua tapittivat.

Pari tuntia myöhemmin tilanne oli edelleen sama. Koirat istuivat samassa paikassa kuin mihin olivat jääneetkin, ja minä ja Anton yritimme pysyä valveilla keittiössä. Eivät ne olennot siis edelleenkään olleet mitään erityisempää huomiota kaivanneet; kyse olikin lähinnä juuri siitä, että pelkäsimme, mitä tapahtuisi, jos nukahtaisimme. Ja niinpä me valvoimme. Joimme teetä ja sen jälkeen kahvia, juttelimme ja yritimme pohtia, mitä koirat oikein olivat. Kellon lähestyessä vääjäämättä kahta, väsymys alkoi kuitenkin painaa. Antonin pää alkoi nuokkua, joten käskin hänen käydä nukkumaan. Itse ajattelin valvoa vahtivuorossa, siltä varalta, että jotain tapahtuisi. Kuitenkin suunnilleen puolen tunnin kuluttua olin minäkin sikeässä unessa.

Heräsin säpsähtäen. Ensimmäinen asia, jonka tajusin, oli, että ulkona paistoi aurinko. Valo siivilöityi kauniisti sisään ikkunoista, joiden verhoja emme olleet muistaneet sulkea. Anton nukkui edelleen sikeästi. Poika oli ristinyt kätensä puuskaan pöytää vasten ja nojasi päällään niihin. Itse havaitsin pienen, jomottavan säryn selässäni huonossa asennossa nukutun yön jäljiltä. Nousin hitaasti seisomaan ja astelin ulko-ovelle. Koirat olivat poissa. Kävelin takaisin keittiöön ja ravistelin Antonin hereille. Kun hän oli tarpeeksi virkeä tajutakseen, missä oli, aloimme miettiä tapahtunutta. ”Outoa kylläkin, ettei meidän nukkuessa tapahtunut mitään. Ajattelin, että koirat pysyisivät paikoillaan vain oikeaan hetkeen asti ja hyökkäisivät sitten”, Anton pohti. ”Niin mäkin mietin”, tunnustin. ”Pitäisikö meidän mennä ulos katsomaan, miltä siellä näyttää?” Anton nyökkäsi.

Puimme ulkovaatteet yllemme ja astuimme raikkaaseen talvi-ilmaan. Koirista ei tosiaankaan näkynyt jälkeäkään. Aloimme tutkia paikkaa tarkemmin. Ensimmäinen huomioni oli, ettei lumessa näkynyt ollenkaan jalanjälkiä. Talvinen maisema oli koskematon lukuun ottamatta meidän nyt luomia kengänkuvioita. Eilisyönä oli kyllä tuullut hieman, mutta lunta ei ollut satanut, eli minun järkeni mukaan koirien jättämien jälkien olisi kuulunut olla vielä maassa. ”Mutta entä jos yöllä on satanut, kun me nukuttiin?” Anton ehdotti. ”Tai jos tuuli yltyi sinä aikana?” ”Ei se ole mahdollista”, tokaisin. ”Mä tunnistaisin kyllä, jos tää lumi olisi uutta. Tää ei ole. Tää on samaa lunta, mikä täällä oli kun te lähditte mökille autolla. Renkaanjäljetkin näkyy vielä. Niin pitäisi näkyä myös koirien jalanjäljet.” Olimme hetken hiljaa. Sitten jatkoimme tutkimusta vielä hetken aikaa. Anton löysi repeytyneen takkinsa parinsadan metrin päästä puun oksasta, mutta mikään muu ei viitannut siihen, että mitään koiraepisodia olisi koskaan tapahtunutkaan. Pimeäkoirista ei ollut jäänyt mitään todisteita.

Suunnilleen tunnin kuluttua heräämisestämme palasivat aikuiset kotiin. Antonin vanhemmat pitivät hänelle kovan puhuttelun karkaamisesta ja sen vaaroista, ja sitten seuraavaksi he jo itkivät onnesta, että poika oli hengissä. Kun pahin hässäkkä oli ohitse, minä ja serkkuni juttelimme hetken aikaa. Tulimme siihen tulokseen, ettei vanhemmille kannattaisi kertoa Pimeäkoirista. He eivät kuitenkaan uskoisi, sillä eiväthän olennot olleet jättäneet mitään todisteita olemassaolostaan. Rikkinäisen takin ja arvet selitimme sillä, että Anton oli tippunut pimeässä ojaan.
Emme nähneet Pimeäkoiria enää koskaan. Serkkuni ja hänen vanhempansa viipyivät meillä tapahtuman jälkeen vielä viikon, ja koko sen ajan minä ja Anton yritimme löytää selitystä olennoille. Emme keksineet mitään järkevää. Silti, olen edelleen aivan sataprosenttisen varma, että unta se ei ollut. Joten mitä sitten?

Alunperin kirjottanut Henni Savolainen




Pokemon Ultra Moon/Ultra Sun: Edeltävät pelit kalpenevat uusien pelien edessä

Pokemon Ultra Moon ja Ultra Sun ovat viimeisimmät Pokemon-pelit, jotka julkaistiin 19.11.2017. Nämä pelit toivat seitsemännen Pokemongeneraation loppuun kunnollisella pommilla. Pokemon Ultra Moon ja Ultra Sun ovat saaneet paljon kritisointia Pokemon-faneilta, ja monet ovatkin sanoneet etteivät pelit vastanneet odotuksiin.Useat fanit ovat närkästyneitä siitä, etteivät pelit olleet odotettuja jatko-osia tarinaan vaan sen sijaan uudelleentehdyt pelit vuonna 2016 julkaistuihin Pokemon Moon ja Sun peleihin. Minun mielestäni kuitenkaan pelejä ei rajoittanut se, että ne olivat paranneltuja versioita edeltäjistään, vaan ne paransivat vanhojen pelien luoman pohjan toimivammiksi peleiksi. 

Ultra Moon ja Ultra Sun ovat loistavia pelejä, ehkä jopa parhaimpia koko Pokemon-pelisarjasta. Grafiikat ovat samat aikaisemmista Moon ja Sun peleistä, mutta peli kuitenkin vaikuttaa juoksevan paremmin ilman pahempaa lagaamista tai pätkimistä, verrattuna Ultra-pelien edeltäjiin joissa on monia vaikeuksia pelin nopeuden ja lagin kanssa. 

Ultra-peleihin on myös lisätty muutamia uusia kohteita sekä hyödynnetty vanhoja käyttämättömiä miljöön elementtejä, jotka saavat pelit tuntumaan elävämmältä ja korostavat pelien miljöön, pelien pelattavan alueen Alolan, inspiraationa toimineina Havaijin saaria. Ultra-pelien edeltäjissä  Alola vaikuttaa paljon tyhjemmältä ja hiukan keskeneräiseltä. Ultra-pelit korjasivat tämän ongelman lisäämällä pelin lokaatioiden ulkoasuihin enemmän kasvillisuutta. Pelit hyödyntävät myös Alolan isoa vesimassaa luodakseen minipelin: Mantine Surfin, jolla pystyy kilpailemaan pelin asukkaita vastaan ja liikkumaan pelin neljän saaren välillä. 

Ultra-peleissä on myös uusi inventaario ulkonäkö. Peleihin on luotu uusi tallennusjärjestelmä, ja lisätty uusia ominaisuuksia kuten pelin kulkua auttavat rotom-voimat, jotka pystyvät tuottamaan pelaajalle erikoisbonuksia. Pelin tarinasta en kerro kauheasti, koska en halua pilata pelin tarinaa kenellekään. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että pelin tarina eroaa alkuperäisistä Sun ja Moon pelien tarinasta. Pelien päätarinan jälkeinen lisätarina on paljon parempi kuin edeltäjäpelien, ja peleihin on lisätty paljon enemmän lisätehtäviä, jotka ovat hauskoja pieniä pelien päätarinasta eroavia tehtäviä. 

Ultra-peleissä ei ole mielestäni oikein mitään negatiivista, sillä ne korjasivat edellisten pelien vikoja ja ongelmia. Muutamia vikoja kyllä oli, mutta ne liittyvät pääasiassa tiettyjen hahmojen roolin tärkeyden sekä persoonallisuuden muuttumiseen pelin tarinassa, mutta nämä muutokset eivät olleet kauhean suuria. 

Pelin arvosanaksi antaisin 8,75/10 pistettä. Pelit ovat hyviä, mutta suurin ongelma pelien kanssa on, että ne jaettiin kahteen osaan. Tämä samainen syy on myös osa syy sille, miksi monet fanit ovat olleet hiukan hiilloksissa peleistä. Pelien samanlaisuus eroaa vain hiukan siinä, että molempien pelien miljöössä on 12 tunnin aikaero, sekä muutamassa pelien sisäisissä mekaniikoissa kuten siinä että eri versioissa on muutamat erilaiset Toteemipokemonit ja noin 15 Pokemonia jota sen vastakkaisesta pelistä ei löydy. Näin ollen pelien jakaminen kahteen erilliseen osaan oli minun mielestäni täysin turhaa, kun suuria eroavaisuuksia peleistä ei löydy. Tämän vuoksi jakaminen oli pelien suurin ongelma, mikä näkyy huomattavasti Pokemon-fanien keskuudessa, kun nämä Pokemon-pelit otetaan puheenaiheeksi. Muuten pelit olivat edeltäjiään parempia monella tavalla ja sanoisinkin, että pelit ovat sisällöllisesti ja narratiivisesti yksiä Pokemon-sarjan parhaimpia pelejä. 

Alunperin kirjoittanut Noora Eloranta




Loistavat musiikkiesitykset toivat iloa ja piristivät Kaamoksen karkottajaisissa

“Vitsi päivässä karkottaa kaamoksen.” Näinhän se sanonta menee, eikö? Tällä kertaa kaamosta ei karkotettu vitseillä, vaan oppilaiden luomilla taidokkailla musiikkiesityksillä, joita nähtiin kahden päivän ajan Areenalla.

Jo perinteeksi muodostuneet Kaamoksen karkottajaiset pidettiin tänä vuonna torstaina 16.11 ja perjantaina 17. 11 juuri ennen koeviikon alkua. Lavalla nähtiin upeita muusikoita uusista tulokkaista koulussamme hyvin tunnettuun Läikky-orkesteriin saakka.

DSCN4963

Tänä vuonna tapahtumaa juonsivat Henna Vainio ja Sanni Vallin

Tänä vuonna tapahtumaa juonsivat Henna Vainio ja Sanni Vallin

Kaamoksen karkottajaiset alkoivat torstaina seesteisissä tunnelmissa. Koko tapahtuman avasi 17C -luokan lauluyhtye hienosti esitetyllä kappaleellaan “Imagine”.  Muita kuultuja balladeja olivat muun muassa Assin laulama ja Jasminin säestämä “State of Mind” sekä Elmalinin, Valentinin, ja Venlan versio kappaleesta “A Thousand Years”. Myöhemmin iltapäivällä balladilinjalla jatkoivat vielä Sandra, Toni, Venla, Jyry ja Sakke Paula Vesalan kappaleella “Tequila”.

DSCN4900

DSCN4974

DSCN5045

DSCN5008

“If I go I’m going” -kappaleen esittänyt Leo Salmio kertoo kyseisen tapahtuman olevan mukava piristys marraskuiseen pimeyteen. “Oppitunneilta poispääsemisen lisäksi Kaamoksen karkottajaisissa on yleisesti paljon laadukasta ja hyvin harjoiteltua musiikkia, jota on mukava kuunnella”, sanoo Leo. “Tänä vuonna on mukava päästä itsekin esiintymään”, hän vielä lisää.

DSCN4936

Perjantaina nähtiin vielä lisää loistavia esityksiä, kuten Läikky-orkesterin ja Leo Salmion hieno tulkinta kappaleesta “Autumn leaves”.
DSCN5019

Kaamoksen karkottajaiset huipentui Läikky-orkesterin fantastiseen potpuriin, jossa he esittivät yhdistelmän monista eri Muumilaakson lauluista. Tämän mahtavan lopetuksen jälkeen opiskelijat palasivat luokkiinsa piristyneinä ja virkeinä kuin muumit laaksoonsa. Kaamos oli jälleen kerran karkotettu!

DSCN5076

DSCN5081

Tapahtuma oli kokonaisuudessaan virkistävä ja energisoiva näin synkkien alkutalven päivien keskellä. Kysellessäni ystäviltäni mielipiteitä Kaamoksen karkottajaisista monet sanoivat sen olevan kiva tapa muuttaa tavallista arkipäivää ja luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta kouluumme. Mainostamista voisi ensi vuonna tehostaa, sillä osa ei silti tuntenut tapahtumaa nimen perusteella.

Alunperin kirjoittanut Sofia Zamora ja Elsa Helovuo




Tuntematon sotilas – ei kahta ilman kolmatta

Perjantaina 27.10. koitti uusimman Tuntematon sotilas –elokuvan ensi-ilta. Kyseessä on kolmas Väinö Linnan klassikkoromaaniin Tuntematon sotilas perustuva elokuva, tällä kertaa Aku Louhimiehen ohjaamana. Tämä puhutteleva sotakertomus on tuotu takaisin osana Suomen satavuotisjuhlaa, ja siihen onkin panostettu: elokuva on kallein ikinä tehty suomenkielinen elokuva. 

Tuntematon sotilas on vaikuttava kolmen tunnin elokuvakokemus ja se on visuaalisesti hyvin kaunis. Satunnaiset kohtaukset ikonisesta konekiväärikomppaniasta taivaltamassa suomalaisissa maisemissa näyttävät taideteoksilta, jotka voisi ripustaa seinälle. Se on tunteita täynnä ja veti jo aloitusviikonloppunaan yli 120 000 suomalaista katsojaa puoleensa.

Elokuvaan valitut näyttelijät sopivat rooleihinsa hyvin ja tekivät porukasta juuri niin persoonallisen kuin sen kuuluikin olla. Komediaelokuvista tunnettu Aku Hirviniemikin toi epäilijöille mielenrauhan sopimalla vallan hyvin tähän vakavampaan filmiin. Sen sijaan osa katsojista saattoi yllättyä nähdessään valkokankaalla Robin Packalenin – laulaja tuntui ensin pistävän esiin liikaa, mutta sulautui lopulta roolihahmoonsa yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Artistin valitseminen osaksi elokuvaa oli kuin suomalainen vastine heinäkuussa julkaistulle Dunkirk -sotaelokuvalle, jossa rintamalle asteli Harry Styles.

Louhimiehen Tuntematon ei eroa paljon edeltäjistään ja voi tuntua turhaltakin projektilta, mutta se on laadukas ja sitä on edeltäjiään hienompi katsoa. Jatkosodan todellisuutta ei turhaan kaunistella, ja sanoma pysyy yhtä sodanvastaisena kuin se on aina ollutkin. Monet koomisista hetkistä on karsittu pois, mutta hieman on kuitenkin jätetty keventämään muuten erittäin raskasta elokuvaa. Tarina liikkuu välillä jokseenkin tönkösti, eivätkä lyhyet katsahdukset kotirintamalle tunnu täysin kuuluvan tunnelmaan. Kyseessä on loppujen lopuksi kolmen tunnin sotaelokuva, joten katsojan pitäminen kiinnostuneena on haastavaa. Siinä elokuva ei onnistu aivan virheettömästi.

Tuorein tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta on tuttu juttu ripauksella uutta. Se ei ole täydellinen, mutta must-see kaikille niille, jotka eivät kaihda tunteisiin meneviä pitkiä elokuvia. Elokuva on niille, jotka syövät rautaa ja paskovat kettinkiä.

Alunperin kirjoittanut Siiri Salo




Kirja-arvostelu: Lauren Oliver – Delirium (Rakkaus on harhaa)

Luin tässä parisen viikkoa sitten loppuun Lauren Oliverin teoksen Delirium – Rakkaus on harhaa. Olen aina pitänyt hiukan persoonallisemmista kirjoista, sellaisista, jotka eivät ole ihan peruskauraa. Kun sitten kouluhommien yhteydessä sain käsiini tiedon, että tämä kirja on olemassa, en voinut vastustaa kiusausta lukea sitä.

Ennakko-odotukseni kirjalle olivat täynnä dramatiikkaa, jännitystä ja ajatuksia herättävää sanomaa – ja täytyy sanoa, että teos täytti odotukset. Hyvässä vai huonossa mielessä – se on toinen juttu.

Tarina sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan USA:han, missä yksilön elämä ja päätökset ovat tiukasti säädeltyjä, sananvapaus – tai yhtään mikään vapaus – ovat kaukaisia haaveita, ja rakkaus, Amor Deliria Nervosa, tappavaksi luokiteltu sairaus. Taudin poistamiseksi yhteiskunnasta hallitus on jo monta vuotta järjestänyt kirurgista toimenpidettä, proseduuria, jonka avulla ihmisen voimakkaat ääritunteet tasataan ja kyky rakastaa tai rakastua poistetaan. Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Lena, tyypillinen kiltti tyttö, joka omaa tasan 95 päivää omaan proseduuriinsa. Hän on menettänyt äitinsä sairaudelle, nähnyt sen vaikutukset muissa ihmisissä ja oppinut näkemään rakkauden pahana. Mutta sitten hän tutustuu Alexiin, kapinahenkiseen vastarintalaiseen, eivätkä asiat olekaan enää aivan niin yksinkertaisia.  

Jos ei muuta, niin kirja oli ainakin erikoinen kokemus. Ensinnäkin, tarinan henkilöhahmot olivat kiinnostavinta seurattavaa aikoihin. Yhteiskunnallisten mallien ja sitä kautta opittujen ajattelutapojen vuoksi heidän mielenmaisemansa oli kaukana omastani tai ylipäänsä siitä, mitä käsitykseni mukainen nykyihminen ajattelee, ja tämä seikka teki hahmoista kiinnostavia – joskin ajoittain vaikeita ymmärtää. Onneksi tarinassa tuodaan myös hyvin esille, että vaikka esimerkiksi päähenkilö-Lena yrittäisi kuinka kovin olla se luokan kiltein henkilö, joka ihannoi proseduuria ja kammoksuu tunteita, on hänkin lopulta syvällä sisimmässään täysin inhimillinen tyyppi.  

Muita asioita, jotka ainakin minulla pistivät kirjassa positiivisesti silmään, olivat ylipäätänsäkin tarinan toteutus ja se, kuinka asiat oli tietyiltä osin kerrottu. Pidin siitä, kuinka yhteen kirjaan oli saatu tavallaan monta pienenpää stooria – näiden samojen kansien sisältä löytyi niin päähenkilön ja tämän uuden tuttavuuden Alexin rakkaustarina, samaisen päähenkilön ja tämän bestiksen Hanan ystävyyssuhdepulmat ja vielä Lenan äidin mystinen tarina. Kaikki nuo ovat opuksen alussa melko irrallaan toisistaan, mutta loppua kohden kaikki alkaa linkittyä toisiinsa järkevästi, mikä on myös hauskaa seurattavaa. Kirja oli myös todella tunteita – ja ajatuksia – herättävä lukukokemus, mikä ei ainakaan minun mielestäni voi oikein koskaan olla huono juttu.  

Toki kritisoitavaakin löytyy. Sanoessani pitäneeni tarinan toteutuksesta tietyiltä osin, tarkoitan todella tietyiltä osin. Kirjassa oli tasan 350 sivua sekä 27 lukua luettavaa, mikä on kohtalaisen paljon. Tämä ei ole ongelma; ongelma on se, kuinka ainakin minun näkövinkkelistäni tarinan alusta suunnilleen kaksi kolmasosaa kului melko lailla pelkkään paikoillaan junnaamiseen, samojen arkipäiväisten asioiden kertaamiseen ja minkään tapahtumattomuuteen. Toisin sanottuna, suurin osa kirjan alusta oli melko tylsää. Se yhdistettynä faktaan, että noin viimeiset viisi lukua tarinassa tapahtuukin sitten ihan kunnolla, tekee kokonaisuudesta jotenkin epätasapainoisen. Myös opuksen kielestä voisin sanoa sen verran, että se sisältää epätavallisen paljon kiroilua. Ymmärrän kyllä, että se on vain tehokeino luomaan tunnetta ja kuvastamaan hahmojen persoonaa, mutta ainakin itselleni tuli mieleen myös pohdinta, olisiko nuo seikat voinut ilmaista jotenkin toisinkin.  

Kirja ei ollut paras kokemani lukukokemus – mutta ei huonoinkaan. Tarina sisälsi jonkin verran miinuspuolia ja epäloogisuuksia, mutta niistä huolimatta kyseessä on voimakas ja eläydyttävä lukukokemus. Ja jos nyt ei muuta, niin ainakin päätavoitteessaan teos on onnistunut: se herättää lukija pohtimaan ihmisen oikeuksia ja yksilönvapautta, ihan täällä meidän nyky-Suomessakin.

Julkaistu 2011, kustantanut WSOY, suomentanut Marja Helanen-Ahtola, sisältää 350 sivua. 

Alunperin kirjottanut Henni Savolainen




Miltä näyttää nykyajan Tuusulanjärven taiteilijayhteisö?

Dokumenttielokuva Jälkeläiset kertoo Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä nykyaikana. Tuttujen maisemien, syvällisten pohdiskelujen ja huumorin täyttämä elokuva kertoo pintaa syvemmältä kasvoista taiteen takana. Elokuvan ohjannut Järvenpään lukion vanha opiskelija Aino Mättö sai idean dokumenttiin tavatessaan vuonna 2015 Lontoossa dokumentintekijöitä Bagdadista.[pullquote-right]”Taide on tarpeellista ihmiskunnalle.”[/pullquote-right] Nämä kertoivat kuvauksistaan, joissa toisinaan räjähtelevien pommien takia elokuvan tekeminen on vaikeaa.”Kysyin, että miksi he eivät muuta esimerkiksi Lontooseen”, Mättö kertoo. Irakilaisilla oli selvä vastaus: “Meidän juuremme ja sydämemme ovat Bagdadissa, siksi. Mielestämme jokaisen pitäisi tehdä elokuvia omista juuristaan.”

Nykyään omassa elokuvia ja mainoksia tekevässä yrityksessään luovana johtajana toimiva Mättö intoutui pohtimaan omia juuriaan, joihin sisältyvät niin Järvenpää, Tuusulanjärvi, Sibelius, musiikki kuin taidekin. Jälkeläisissä hän tutkii kaikkea edellä mainittua. “Elokuvani suurin sanoma on, että taide on tarpeellista ihmiskunnalle ja meidän pitäisi vaalia omaa kulttuuriperintöämme”, Mättö toteaa.

Järvenpään lukiolla on vahva side dokumenttiin, sillä suurimman osan kaksi vuotta kestäneistä kuvauksista kameraa operoi elokuvataiteen opettaja Sakari Mäkelä. Fiktiiviseen kuvaukseen tottuneen Mäkelän mielestä oli haastavaa mutta antoisaa kuvata tilanteiden mukaista realistista materiaalia, sillä dokumenttia kuvattiin kahden vuoden aikana kuudella eri kameralla hyvin vaihtelevissa oloissa. “Oli hieno mahdollisuus päästä luomaan visuaalista maailmaa tälle tarinalle Tuusulanjärven nykyisestä taiteilijayhteisöstä”, Mäkelä summaa. Parasta hänen mielestään oli päästä tutustumaan alueen taiteilijoihin tekoprosessin myötä. Lähes nollabudjetilla toteutetusta elokuvasta jää katsojalle käteen paljon miettimisen aihetta taiteesta, sen tuottamisesta ja sen saamasta arvostuksesta.

Jälkeläiset on nähtävissä lukion auditoriossa keskiviikkona 12.4. klo 10:15-11:30. Lisää tulevia näytöksiä voi bongailla elokuvan verkkosivuilta täältä.

Alunperin kirjoittanut Aliisa Rantanen