Mielenterveyshoidossakin saattaa kokea itsensä avuttomaksi

Hoitoon hakeutuminen on tärkein askel mielenterveysongelmien hallinnassa. Hoidon tarkoituksena on esimerkiksi lievittää oireita, käsitellä tuntemuksia, tarjota keinoja sekä reittejä terveen mielen saavuttamiseen sekä pahimmassa tapauksessa suojella itse potilasta. Usein hoidon saaminen on ratkaiseva tekijä mielenterveysongelmista parantumiseen. Moni mielenterveysongelmista kärsivä joutuu kuitenkin kohtaamaan epäammattimaisuutta, huonoja käytäntöjä sekä jopa vahingollisia kommentteja hoitonsa aikana.

Järjen mielenterveyskyselyn mukaan 66,7% ammattiapuun hakeutuneista oli tyytyväisiä saamaansa hoitoon. Kuitenkin kolmasosa hoitoa kaivanneista koki, ettei saanut haluamaansa apua. 23,1% ilmaisi myös kohdanneensa epäammattimaista tai huonoa käytöstä hoitonsa aikana. Ei siis ole lainkaan tavatonta, että mielenterveysongelmien kanssa kamppailevalla on ikäviä kokemuksia hoidon parista.

Mielenterveysongelmien hoidossa kohdattuja ongelmia on paljon erilaisia. Tämän artikkelin sitaatit käsittelevät huonoja kokemuksia hoidon piirissä, ja ne on kerätty lukioikäisiltä nuorilta. Osa on Järjen mielenterveyskyselyyn anonyymisti lähetettyjä kommentteja, pidemmät muutamilta nuorilta poimittuja kokemuksia mielenterveyshoidosta.

Mä käyn hoidossa lapsuudessa kokemieni traumojen takia. Ne liittyy lähinnä henkiseen väkivaltaan ja aggressiiviseen käyttäytymiseen. Terapeuttini on useamman kerran vitsaillut asiasta ja ehdottanut minulle huutamista siedätyshoidon muodossa, jotta tottuisin tällaiseen käytökseen.

Lääkäri sanoi minua jälkeenjääneeksi.

Nuovossa psykologi puhui puurodieetistään ja muista laihdutukseen liittyvistä asioista, vaikka tiesi minun syömishäiriöstäni.

Moni nuori on joutunut hoitonsa aikana kuulemaan vahingollista ja jopa ilkeilevää puhetta ammatti-ihmisen suusta. Vaikka kyse olisi vitsailusta, ei potilaan kuuluisi joutua tilanteeseen, jossa hän kokee itsensä loukatuksi tai naurunalaiseksi. Hoitosuhde perustuu luottamukseen ja toimii aina potilaan ehdoin. Ammattilaisen huolimattomat sanat saattavat vaikuttaa potilaan vointiin, omakuvaan tai näkemykseen omasta sairaudestaan merkittävällä tavalla.

Työntekijät rikkoivat vaitiolovelvollisuuttaan ja veivät luottoni kyseiseen tahoon.

Potilaan tulee aina olla tietoinen siitä, miksi ja kenelle hänen tietojaan jaetaan. Vaikka kyseessä olisi alaikäinen potilas ja tilanne vaatisi yhteydenoton vanhempiin, tulisi ammattilaisen keskustella nuoren kanssa rajoista ja pyrkiä kunnioittamaan nuoren halua pitää tiettyjä asioita itsellään. Mikäli luottamus kärsii, vaikeuttaa se potilaan ja ammattilaisen suhdetta tulevaisuudessa.

JMT:llä mut pakotettiin kuukausittaisiin punnituksiin, vaikka selitin, että se vaan pahentaa mun tilannetta. Usein tuntui, kuin sillä ei olisi mitään väliä miltä musta tuntuu, koska niiden mielestä musta tuntui aina joltain muulta.

Itsetuhoisuudesta ei koskaan voitu puhua, koska siihen suhtauduttiin kuin kirosanaan. Kun kerran siitä mainitsin, mua oltiin sinä samana päivänä kuskaamassa suljetulle osastolle. Sain itseni onneksi puhuttua tilanteesta ulos lupautumalla lääkityksen aloittamiseen. Siitä jäi ihan järkyttävä pelko, että mitä mä enää uskallan sanoa.

Ongelmia vähätelty, ei ole otettu tosissaan. Vaikutti erittäin negatiivisesti ja sai epäilemään itseään ja omia tuntemuksia.

Toisinaan ongelmaksi muodostuu se, ettei ammattilainen anna potilaalle tilaa selittää omia tuntemuksiaan tai ajatusmallejaan tarkasti, vaan rakentaa kuvan potilaan ongelmista ja niiden vakavuudesta liian nopeasti. Tällöin syntyy väärinymmärryksiä ja potilas saattaa kokea, ettei häntä ole kuultu.

Mun äiti on yksinhuoltaja ja kärsinyt vuosikymmenen masennuksesta johtuen epäterveestä avioliitosta ja myrskyisästä erosta. Mun äiti ei koskaan saanut terapiaa, vaan masennusta hoidettiin pelkästään lääkkeillä. Terapiaan ei ole rahaa, ja työterveyshuolto tarjoaa vain kolme käyntiä vuodessa hoitajalle, joka kuitenkin vaihtuu jokaisella käyntikerralla. Kun äitini vihdoin pääsi lyhyelle kuuden kuukauden terapiajaksolle, näin hänen tilansa huomattavasti paranevan. Terapiasta piti maksaa kuitenkin joka käynniltä 50 euroa, mikä teki tiukkaa. Hoidon päätyttyä äitini haki jatkoa, mutta lääkäri oli sitä mieltä, ettei hoitoa tarvita vaan lääkitystä nostetaan.

Aikuisten voi olla hyvin haastava päästä hoitoon, ellei esimerkiksi psykoterapian kustannuksia ole valmis maksamaan täysin itse. Yksi käynti psykoterapiassa maksaa 70-120 euroa, ja vaikka Kelasta saisi B-lausunnon, joutuu potilas kuitenkin maksamaan suurimman osan hoidostaan itse. Aikuisten kohdalla ongelmat pyritään usein myös ratkaisemaan pelkän lääkityksen avulla, mikä ei ole toimiva ratkaisu esimerkiksi traumojen tai pitkäaikaisten mielialaoireiden kannalta. Moni 18-vuotta täyttävä päätyy tilanteeseen, jossa kuin tipahtaa hoitopiirin ulkopuolelle, kun nuorille suunnatut tahot eivät enää ota ilmaiseksi vastaan eivätkä omat vanhemmat halua tai pysty rahallisesti tukemaan maksullisia hoitoja.

Osastohoito ei sovi kaikille. Siinä ei huomioida potilaan yksilöllisiä tarpeita. Mulle jäi siitä huonot, tosi kivuliaat muistot. Ei se auttanut mua ollenkaan, ja aina mut laitettiin sinne uudestaan. Mua painostettiin oheistoimintaan, joka ei sopinut mulle, ja ilmaisin sen. Sanottiin että ei me pakoteta, mutta on pakko.

Osastolla ei ole minkäänlaista yksityisyyttä. Kaikki ovet ovat auki ja kaikki äänet kuuluvat kaikkialle. Usein hoitajat puhuivat ääneen potilaiden yksityisasioista ja etenkin syömishäiriöisillä elämä osastolla on todella rajoitettua.

Osastohoidossa on myös paljon ongelmia. Potilaat voivat joutua hyvin ahdistaviin ja ikäviin tilanteisiin, kun yksilöllisiä tarpeita ei oteta huomioon. Entisellä Kellokosken osastolla potilaiden omahoitajat olivat vain harvoin paikalla, ja hoitajat vaihtelivat jatkuvasti. Potilas ei saanut syödä ateriaansa esimerkiksi omassa huoneessaan, mikäli koki yhteisen ruokailun ahdistavaksi tilanteeksi. Osastohoidosta haastateltu nuori kertoi ihmettelevänsä sitä, että pakkohoidostakin pitää maksaa.

Alunperin kirjoittanut Katri Lempiäinen