Suomen hallituksen demokratiavaje

Jo heti
perustamispäivästään ja -tavastaan lähtien viime kevään eduskuntavaalien
jälkeen, maamme demarijohtoinen hallitus on vähintäänkin kyseenalaistettavalla
tavalla kikkaillut demokraattisen valtiojärjestyksemme kustannuksella.
Viimeaikaiset dramaattiset näytökset valtakuntamme politiikan huipulla ovat
osoittaneet tällaisen vähättelevän suhtautumisen demokraattisia normeja kohtaan
jatkuneen.

Kevään 2019
eduskuntavaaleissa niukasti yhdellä paikalla suurimmaksi puolueeksi yltänyt
Sosialidemokraattinen puolue (40 paikkaa), puheenjohtajansa Antti Rinteen
johdolla, lähti muodostamaan hallitustaan jo ennakkoasenteella. Kansan niukasti
toiseksi ja kolmanneksi suurimmiksi äänestämät puolueet, Perussuomalaiset (39
paikkaa) ja Kokoomus (38 paikkaa), jätettiin hallitusneuvotteluista ulos. Sen
sijaan hallitusta lähdettiin muodostamaan sekalaisen ”kansanrintamakoalition”
avulla, jossa vaaleissa nöyryyttävän tappion kärsinyt Keskusta (-18 paikkaa
verrattuna 2015 vaaleihin) päätyi vaikutusvaltaiseen vaa’ankieliasemaan.

Ulkopuolinen tarkastelija olisi voinut kuvitella kansan selkeän viestin olleen, että suuren kannatusromahduksen kokenut Keskusta haluttiin oppositioon, ja että kolmen melko ylivoimaisesti suurimman puolueen, demareiden, perussuomalaisten ja kokoomuksen haluttiin muodostavan hallituksen. Suomalaisten hallitustunnustelujen perinne kuitenkin sallii hallituksen muodostettavan vaikka kuinka moninaisella ja täpärällä enemmistöllä tahansa, kunhan jonkinlainen kansanedustajien enemmistö saadaan raaputettua kasaan. Keskusta otti vastaan hallituksen kakkospuolueen aseman ja liittyi vasemmistolaiseen hallitukseen yhdessä demareiden, Vihreiden, Vasemmistoliiton ja RKP:n kanssa, tehden pitkälti U-käännöksen edellisellä vaalikaudella johtamansa porvarihallituksen politiikasta ja ajaen samalla paikkamääriään kasvattaneet perussuomalaiset ja kokoomuksen oppositioon.

Vastuun pakoilu

Poikkeuksellisen
lyhytikäiseksi jäänyt Rinteen hallitus kamppaili viime viikkoinaan
järisyttävien skandaaleiden äärellä. Rinteen hallituksen kaatumiseen lopulta
johtanut skandaali oli suuri Posti-jupakka, jonka juurisyynä oli
valtionomisteisen Postin aikomus siirtää henkilöstöään silloisesta työehtosopimuksesta
edullisemman työehtosopimuksen piiriin syksyllä. Rinteen hallituksen kunta- ja
omistajaohjausministeri Sirpa Paatero (SDP), jonka tehtäviin kuuluu Postin sekä
muiden valtion omistamien yhtiöiden toiminnan poliittinen valvonta ja
ohjaaminen, väitti eduskunnan kyselytunnilla olleensa tietämätön Postin
aikeista siirtää työehtosopimuksia niin nopealla aikataululla. Sen sijaan
pääministeri Rinne väitti eduskunnalle omistajaohjausministeri Paateron tehneen
kaikkensa Postin aikeiden estämiseksi, ja Postin aikoneen toteuttaa
työehtosopimuksen siirron joka tapauksessa. Posti kiisti Rinteen lausunnot ja
kertoi työehtosopimusten siirron olleen jo kesästä lähtien kaavailtua ja
ministeritasolle selvitetty. Näin ollen, ristiriitaisista lausunnoista
päätellen joku oli tilanteesta, tiedonkulusta ja toiminnastaan valehdellut.
Myös hallituskumppaneiden kesken oli ongelmia Posti-kiistaan liittyvässä
tiedonkulussa.

Koska
Posti-kiista johti marraskuussa postialan ammattiliitto Paun laajasti
uutisoituun ja vaikuttavaan lakkoon, siitä tuli poliittisesti hyvin merkittävä
kysymys ja eduskunnan oikeisto-oppositio alkoi hengittää hallituksen
epäselvästä toiminnasta pääministeri Rinteen niskaan. Marraskuun viimeisinä
päivinä oppositiopuolueet Kokoomus, Kristillisdemokraatit ja Liike Nyt jättivät
hallitukselle välikysymyksen koskien Posti-kiistaa ja esittivät pääministeri
Rinteelle epäluottamusta. Tässä vaiheessa oli selvää, että tilanne oli Rinteen
hallituksen kannalta toivoton, ja jonkun pään oli mentävä pölkylle. Alun perin
Postin hallituksen erottaminen olisi voinut olla Rinteen hallitukselle helppo
ja jopa poliittisesti tuottoisia ratkaisu, mutta tässä vaiheessa realiteetti
oli, että jompikumpi ministeri, Paatero tai Rinne (tai molemmat), oli
valehdellut eduskunnalle, ja että jommankumman (tai molempien) oli lähdettävä.
Opposition luoman paineen alla Rinne heitti omistajaohjausministeri Paateron
bussin alle, ja hän joutui pyytämään eroa tehtävistään. Heti eropyyntönsä
jättämisen jälkeen ministeri Paatero jäi sairaslomalle. Seuraavalla viikolla,
3.12. pääministeri Antti Rinne jätti tasavallan presidentille eropyyntönsä
hallituskumppani Keskustan, ja siten, eduskunnan enemmistön, todettua häneen
epäluottamuksensa Posti-kiistaan liittyvien epäselvyyksien (ja yleisen
epäpätevyyden) vuoksi. Rinteen hallituskausi jäi yhdeksi Suomen historian
lyhyimmistä.

Jatkettuaan
hetken toimitusministeriönä, hallitus kävi keskenään uudet, alle kymmenen
minuutin pituiset hallitusneuvottelut ja päätti jatkaa samalla
hallitusohjelmalla uuden pääministerin, Sanna Marinin (SDP) alla. Marinin
hallitusta muodostettaessa entinen kunta- ja omistajaohjausministeri Sirpa
Paatero koki ilmeisen äkkiparantumisen ja palasi lyhyeltä sairaslomaltaan
hoitamaan uutta kuntaministerin nimitystään. Pääministerinä eduskunnan
epäluottamusta nauttinut Antti Rinne sen sijaan sai nimityksen uudeksi
eduskunnan varapuhemieheksi Tuula Haataisen tilalle (SDP), joka vei Timo
Harakan (SDP) paikan työministerinä, joka vei Sanna Marinin edellisen paikan
liikenneministerinä. Tässä ministerikarusellissa myös Keskustan puheenjohtaja
Katri Kulmuni nostettiin Mika Lintilän (Kesk.) paikalle valtiovarainministeriksi.
Pääministeriydestään eroamisesta huolimatta Antti Rinne jatkaa
Sosialidemokraattien puheenjohtajana.

Viimeisin,
Marinin hallitusta edelleen järisyttävä skandaali on ulkoministeri Pekka
Haaviston (Vihr.) toiminnasta paisunut kysymys suomalaisten ISIS-lasten
palauttamisesta al-Holin leiriltä Syyriasta. Posti-kriisin ratkaisun päivinä
nousi uusi skandaali, jossa kävi ilmi, että ulkoministeri Haavisto oli
painostanut ulkoministeriön virkakuntaa edistämään suomalaisten
ISIS-vierastaistelijoiden lasten palauttamista Suomeen vastoin lakia al-Holin
pakolaisleiriltä Syyriasta. Haavisto myös väitti tasavallan presidentti Sauli
Niinistön tienneen aikeista tehdä suomalaisten palautuksia al-Holista.
Presidentti Niinistö kiisti pian al-Holin palautustoimien koskaan tulleen hänen
tietoisuuteensa. Juttu nosti esiin kysymyksiä Haaviston toiminnan
laillisuudesta sekä laajemmin hallituksen kannasta al-Holissa olevista
suomalaisista.

Kiistan ydin
on siinä, pitäisikö Suomen kansalaisuuden omaavat lapset palauttaa Suomeen ja
pitäisikö heidän ISIS:in riveihin vapaaehtoisesti liittyneet äitinsä palauttaa
heidän mukanaan. Hallituspuolueet viestivät linjoistaan hajanaisesti ja
sekavasti, ja erityisesti Keskustan kansanedustajien linja poikkesi muista
hallituskumppaneista. Al-Hol- kiistelyn aikana kävi ilmi, että hallituspuolueet
olivat yrittäneet saada suomalaisten ISIS-lasten ja -taistelijoiden
palautuslentoja hyväksyttävän yksilötasolla virkamiespäätöksin, jolloin vastuu
olisi voitu ulkoistaa virkakunnalle. Koko oppositio laati lopulta
välikysymyksen, jossa vaati hallitukselta selvyyttä al-Hol- kantaansa.
Välikysymyksen pakottamana hallituspuolueet kävivät keskustelun ja julkistivat
maanantaina 16.12. kantansa, jonka mukaan suomalaislapset on autettava pois
al-Holista ”lapsen edun mukaisesti” ja päätökset äitien palauttamisesta
tapahtuvat käytännössä tapauskohtaisesti ja virkamiestasolla.

Niin
kutsutun kansanrintamahallituksen ensimmäisen reilun puolen vuoden aikana se on
jo nähnyt hallituksen kaataneen kriisin ja kokenut kansalaisten luottamusta
koetelleita skandaaleita. Eripuraisuudessaan ja kykenemättömyydessään hallitus
on tehnyt oikeisto-opposition tehtävän naurettavan helpoksi, jopa ilman että
sen on tarvinnut sen kummemmin pureutua esimerkiksi hallituksen epäuskottavaan
talous- ja työllisyyslinjaan tai vaikkapa linjaukseen ruotsin kielen tulevasta
pakollisuudesta ylioppilaskirjoituksissa. Olisi suotavaa, että hallitus
kuitenkin saa pakkansa kasaan ja alkaa keskittymään suomalaisten asioiden
hoitamiseen parhaalla mahdollisella tavalla, demokratiaa, läpinäkyvyyttä ja
kansanvaltaa kunnioittaen.