Mistä löytää inspiraatiota kirjoittamiseen? Millaista kirjailijantyö on? Kuinka esikoisteoksen saa julkaistua? Miten YouTube auttaa kirjailijoita? Entä miksi Edinburghissa on hyvä kirjoittaa?
Mooses Mentula on kolme romaania ja lukuisia novelleja julkaissut kirjailija, jolla on kirjoituspiiri Järvenpäässä ja paljon sanottavaa kirjailijantyöstä.

Hän oli luovan kirjoittamisen kurssin kirjailijavieraana 3.9.2018. Abiturienttitoimittajat Katri Lempiäinen ja Sami Lehtinen haastattelivat häntä auditoriossa tunnin ajan siitä, mitä kirjailijuus pitää sisällään.

Kirjailija Mooses Mentula kävelee ovesta sisään ja tervehtii. Hän istuu alas ja asettaa kolme kirjaansa pöydälle. Vahtimestari laittaa hämärän auditorion valot kuntoon. Haastattelijoina toimivat Katri Lempiäinen sekä Sami Lehtinen, Järjen toimittajat kolmannelta vuosikurssilta. He ottavat omat paikkansa sohvalta, vastapäätä Mentulaa.

• Esittelisitkö itsesi lyhyesti ihmisenä sekä kirjailijana?

”Ihmisenä ja kirjailijana, eihän se tietenkään ole sama asia”, Mentula hymyilee.
Mentula on asunut elämänsä aikana pitkin poikin Suomea. Hän kertoo yksivuotiaana muuttaneensa pahvilaatikossa Kuhmoon. Hän on asunut seitsemän vuotta Lapissa, jonka jälkeen ”vähän kaikkialla”, kunnes asettui Uudellemaalle. Lukeminen on kiinnostanut Mentulaa pikkupojasta saakka, ja sitä kautta hän luonnollisesti löysi itsensä kirjoittamasta. Mentula kertoo julkaisseensa kolme omaa teosta: Mustan timantin vuonna 2010, Isän kanssa kahden vuonna 2013 ja uusin, Jääkausi-niminen romaani, julkaistiin vuonna 2016. Isän kanssa kahden on julkaistu myös Saksassa. Hänellä on kirjoituksia myös monissa novellikokoelmissa, ja hän on uransa aikana kirjoittanut jos jonkinlaista tekstiä aina pakinoista ja kolumneista romaaneihin saakka.

• Miten ja milloin kiinnostuit kirjoittamisesta? Ja milloin päätit kirjoittaa ensimmäisen kirjasi ja miten ryhdyit siihen, oliko ensin idea vai päätös?

”Monenlaisia aiheita oli kyllä mielessä, ennen kuin päätin, että alan tavoitteellisesti kirjoittaa. Kymmenen vuotta sitten tapasin Keravalla kaverin, joka opiskeli myös Rovaniemellä. Alettiin tavata toisiamme pubissa. Valitettiin aina toisillemme, että mä haluaisin kirjottaa, ja kaveri ei saanu ohjattua elokuvia. Mun tekosyy oli sillon, että eihän mulla ollu edes omaa kannettavaa tietokonetta. Lyötiin vetoa siitä, että viisikymmenvuotiaaksi mennessä mä olen kirjoittanut julkaistun teoksen ja kaveri ohjannut pitkän elokuvan. Seuraavana päivänä oli ilmoitus lehdessä kirjoituspiiristä. Minä olen jo päässyt pälkähästä, mutta kaveri ei vielä. On hänkin TV-alalla töissä.”

• Mistä aiheista tykkäät kirjoittaa? Esittele hieman teoksiasi.

”Tykkään tarinoista. Oon aina tykännyt kuunnella niitä”, Mentula kertoo. ”Jotkut tarinat jäävät mieleen syvemmin. Koen olevani tarinankertoja.”
Mentula kertoo kirjojensa sisältävän yhden suuremman kokonaisuuden, jonka sisällä on monia pieniä tarinoita. Hän kirjoittaa mielellään realistista aiheista. ”Mustaa timanttia markkinoitiin surrealistisena, mielestäni kuitenkin teokseni ovat realistisia”, Mentula pohtii ja kohentaa asentoaan. ”Useinhan se niin on, että tosielämässä käy asioita, jotka on liian hurjia kirjotettavaksi. Mä pyrin aitoon kerrontaan, välttämään kikkailua.”

Kirjailijanuran alkutaipaleella hän keskittyi aina keksimään jonkin nokkelan oivalluksen teksteihinsä, mutta pian hän huomasi tämän ärsyttävän lukijoita. ”Mä asetan itseni henkilöhahmojen nahkoihin, ja kirjotan niiden näkökulmasta.”

• Minkälaisissa olosuhteissa ja milloin kirjoitat? Mistä löydät aikaa kirjoittamiselle ja miten saat mielenkiinnon pidettyä yllä kiireen keskellä?

Mentula raapii päätään ja naurahtaa: ”Tuohan olikin jännä kysymys.” Jos hän saisi itse valita, hän kirjoittaisi hiljaisessa ja rauhallisessa paikassa. ”Joskus on ihan kiva vetäytyä. Mä oon kirjottanu paljon mökillä, se on kiva paikka.”

Eksoottisimpia paikkoja, joissa Mentula on kirjoittanut, on Edinburgh. ”Olin viime syksynä kirjoittamassa vanhassa, 1700-luvulla rakennetussa kerrostalossa.” Vieraan kielen keskellä on hänen mielestään hyvä kirjoittaa. Pölinä ympärillä ei sotke ajatuksenkulkua, kun suomen kieltä ei kuule missään. ”Ehkä jonkinmoinen vetäytyminen lyhyeksi ajaksi, se on sitä parasta”, hän kertoo.

Mentula kirjoittaa esimerkiksi silloin, kun hän menee perheen kanssa ostoksille. Hän istuu kauppakeskuksessa kahvilaan kera tietokoneensa. ”Tämä toki edellyttää, että tietää, mitä on kirjoittamassa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Pääsee sitten nopeasti kirjoittamaan.”

• Millaista oli kirjoittaa ensimmäistä kirjaasi? Oliko esikoisteos helppo julkaista ja jännittikö, miten ihmiset suhtautuisivat siihen?

”Alussa vaikeaa oli se, että pohdin lauseita liikaa”, Mentula toteaa. Hän jakaa kuulijoiden kanssa suurimman oivalluksensa: pitää vaan kirjoittaa rennosti ja korjata myöhemmin.

”Julkaiseminen sinänsä, että kustannussopimuksen saa, ei usein ole helppoa. Vähän otin selvää, että mitä kannattais tehdä. Novelleja oli jo paljon. Pohdin muita konsteja, esimerkiksi kirjoituskilpailuihin osallistumista. Osallistuin useampiin kilpailuihin, yksi oli WSOY:n järjestämä kilpailu, jonka järjestäjinä oli mukana erä- ja rakentajalehdet. Kirjoitin siihen Taimen-nimisen novellin. Olin tyytyväinen siihen ja lähetin kilpailuun, mutta ei sitä palkittu, olin pettynyt”, Mentula kertoo kokemuksistaan. Tarinan suunta kuitenkin kääntyy positiiviseen – kohtapuolin Mentulalle soitti kirjailija Juhani Syrjä, joka sanoi pitäneensä novellista ja tahtoisi julkaista sen kilpailutuotosten antologiassa. Syrjä soitti julkaisun jälkeen kuukauden kuluttua ja kertoi jääneensä miettimään. Hän kysyi Mentulalta, olisiko tällä muita tekstejä valmiina. Syrjä ilmoitti tahtovansa tehdä yhteistyötä. Syrjää oli aikanaan auttanut Väinö Linna, ja hän tahtoi viedä oppejaan eteenpäin.

• Mistä saat inspiraatiota ja ideoita kirjoihisi?

Mentula saa inspiraatiota ympäristöä tarkkailemalla: ”Saatan mennä istuskelemaan huoltoaseman kahvilaan. Niitä kommentteja voi sitten ripotella sopiviin kohtiin. Tulee helposti semmonen paperinmaku, jos ihan tyhjästä yrittää keksiä työpöydän ääressä. Tosielämän juttuja kun kirjoittaa ylös, niin sitten hyvä tulee.” Hän neuvoo kirjoittamaan ilman paineita, itsekriittisyys nollassa. Mentula kertoo kantavansa mukanaan muistikirjaa, ja kehottaa kirjailijanurasta haaveilevia tekemään samoin.

• Kuinka paljon suunnittelet etukäteen vai improvisoitko?

Mentula kertoo suunnittelevansa henkilöhahmot aina taustatarinasta ja luonteesta ulkonäköön saakka melko tarkkaan: ”Taustatarinat vaikuttavat elämään ja käyttäytymiseen.” Hän käyttää lukujen otsikoita ja miettii juonen pääpiirteittäin. Otsikoiden alle hän kerää ranskalaisilla viivoilla, mitä luvussa tahtoo kertoa. ”Jos lähtee kronologisesti kirjoittamaan, voi tulla semmonen hetki, ettei enää tiedä miten lähteä eteenpäin”, Mentula arvelee. Hänen mukaansa vasta kirjoittamisen jälkeen alkaa tapahtumien järjestyksen suunnitteleminen.

• Miten keksit henkilöhahmot ja rakennat kirjojesi juonen?
  

”Joillakin on tapana pitää ihan oikeaa ihmistä mallina. Mä en oo ihan tämmöstä käyttänyt, joistakin ihmisistä otan piirteitä”, Mentulan henkilöhahmot ovat kollaaseja oikeista ihmisistä ja mielikuvituksen tuotteista. Koosteita ideoista ja luonteista.

”Lopusta saattaa tulla alku tai alusta loppu, mutta sen minä vaadin, että on raamit sille tarinalle”, hän toteaa. Juoni saattaa Mentulan kohdalla muuttua reilustikin. Hän kertoo, että kahdessa hänen teoksessaan loput muuttuivat aika radikaalisti. Esimerkiksi Isän kanssa kahden -romaanissa oli alkujaan hyvin erilainen lopetus. ”Hahmoista tuleekin toisenlaisia kuin on ajatellut.”

Haastavin vaihe Mentulan mukaan on se, kun juoni on jo nähtävissä ja luurankoa pitää alkaa lihottaa. ”Kun odottaa vähän ja miettii, niin kyllä se siitä sitten”, hän lohduttaa. ”Mun tyylini on aika poikkeava monen muun tyylistä. Mä teen rungon ja lihotan sitä. Jotkut tekee niin, että kirjoittavat 1000-sivuisen kirjan ja karsii sen 200-sivuiseksi.”

• Onko kirjoittaminen koskaan tuntunut toivottomalta, tylsältä tai ”pakkopullalta”? Miten korjaat tilanteen, jos näin on?

Mentulan mukaan on kaksi tapaa ratkaista: luovuttaa siltä erää ja palata asiaan myöhemmin, tai kirjoittaa ajattelematta kummemmin. ”Molempia konsteja oon käyttänyt. Ehkä enemmän sitä, että oon odottanut ja pohtinut, kunnes loksahtaa paikoilleen”, hän kertoo.

• Oletko joskus kirjoittaessa tuuminut, ettei idea toimikaan, ja harkinnut kirjan kirjoittamisen keskeyttämistä?

Mentula pohtii ja lopulta toteaa, että Jääkauden kanssa aihe oli niin synkkä, että sen kanssa painiessa tuli tunne, ettei kirjaa saa koskaan loppuun. ”Omakin mieli meni vähän mustaksi”, hän mainitsee. Mentula kävi kustannustoimittajan kanssa keskustelua ja sai paljon positiivista kannustusta. Vaikka synkkä aihe voi olla hankala, pitää Mentulan mukaan kirjoittaa se tarina, mikä mielessä on – muiden ajatuksista ei voi päättää.

”Luin kiusaamiseen liittyviä tutkimuksia paljon, tutkin pieniä yksityiskohtia.” Hänen mukaansa pitää kiinnittää kovasti huomiota yksityiskohtiin. Hän neuvoo kääntymään netin puoleen. ”YouTubesta olen monia asioita tarkistanut”, Mentula kertoo. Isän kanssa kahden -kirjassa hän kirjoittaa villsian metsästyksestä. ”Ei minulla ole mitään kokemusta villisioista, mutta YouTubesta löytyi niistäkin tietoa.” Yleisöä naurattaa.

• Missä vaiheessa ja keneltä pyydät palautetta teksteistäsi?

”Minulla on ollut pari luottolukijaa. Heille usein annan vasta siinä vaiheessa luettavaksi, kun teksti on suhteellisen valmis”, hän kertoo. Hän vastaanottaa palautteen ja korjaa sekä kirjoittaa uudestaan. Kustannustoimittaja on seuraava lukija. ”Kustannustoimittaja ei tarjoa mitään valmista, vain muutosehdotuksia.” Tekstiä pyöritetään Mentulan mukaan monen monta kertaa, kunnes se käydään uudelleen läpi.

”Virheitä etsitään ja etsitään. Teksti on valmis vasta, kun tuntuu, että jäljellä on vain yksi iso virhe. Sitten se on valmis.”

• Onko sinulla kokemusta kritiikistä, josta olet ollut eri mieltä?

”Teksteistä tehdään paljon tulkintoja. Saattaa mennä kriitikoillakin tulkinnat aivan ristiin”, Mentula toteaa. Hän kertoo, että Mustassa timantissa on novelli, joka kertoo thaimaalaisesta marjanpoimijasta. Hän oli tekemässä lehtijuttua, kun ensimmäiset marjanpoimijat tulivat Suomeen. Novellissa marjanpoimijat joutuvat aina vaikeuksiin. Novelli loppuu tilanteeseen, jossa marjastajat eivät ole onnistuneet keräämään rahaa, mutta saadaan idea suppilovahveroista. ”Se on aika surullinen loppu, että käytetään hyväksi marjanpoimijoita.”

Mentula kuitenkin kertoo, että tulkintoja tuli onnellisestakin lopusta, siitä, kuinka aina on toinen mahdollisuus. ”On toki tärkeää, että jokainen saa tulkita taidetta tavallaan. Sen haluaisin jättää lukijoille.”

• Kirjoitatko vain itsesi vuoksi vai haluatko myös saavuttaa jotain teoksillasi?

”Onko se tärkeää, että taideteoksella ylipäätänsäkään on jokin sanoma?” hän pohtii. Lähtökohtaisesti Mentulalla ei ole ollut teksteissään sanomaa, vaan tarina, jonka hän tahtoo kertoa.” Lähtökohta ei ole saavuttaa”, hän hymyilee. Jääkaudessa hänen mukaansa kiusaaminen on teema, mutta siinäkään ei kiusaamattomuuden sanoma ollut perimmäisenä syynä kirjoittamiseen. Se tekee kirjasta tärkeän, mutta ei ollut ensisijainen tavoite. ”Käydään keskustelua, saako taiteella olla sanoma – totta kai saa!”

Mooses Mentula vetää Järvenpäässä kuukausittain kokoontuvaa kirjoittajaryhmää nimeltä Säilä. Paikkoja ryhmään ei ole kovin paljon, mutta Mentula kehottaa nuoria kirjailijanalkuja ottamaan rohkeasti yhteyttä esimerkiksi Nuoren Voiman liittoon, mikäli tahtoo palautetta teksteistään. Muitakin kirjoittajaryhmiä löytyy lähiseudulta.

”Onko sulla vielä jotain, mistä haluaisit kertoa?” Lempiäinen kysyy.

”Jaa, no en kyllä ollut miettinyt tämmöstä puhetta tähän loppuun”, Mentula hymyilee.
”No semmosen voin vielä, kun niistä tarinoista tykkään. Olin Saksassa, kun siellä julkaistiin tuo Isän kanssa kahden. Ja Saksassa semmoset tilaisuudet on hyvin suosittuja, joissa joku näyttelijä lukee romaania. Ihmiset siis maksaa lipuista ja tulee kuuntelemaan sitä luentoa. Ne laittaa silmät kiinni, kun se lukeminen alkaa, ja kuuntelee. Minä menin sitten tämmöseen kirjakauppaan, tämmöseen tilaisuuteen sinne, ja siis minun kirjaa siellä aiottiin kohta lukea. Siinä eturivissä oli mies ja koira. Siinä sitten naureskeltiin, että sä otit ihan koiran mukaan.

Tämä mies sanoi, että joo, minunkin oli pakko tulla, kun koira halusi.”

Yleisö nauraa. Tarinankertoja Mooses Mentulaa kiitetään aplodein.

Alunperin kirjoittanut Matilda Oksanen

Kolmen nuoren miehen muodostama jazz-trio Milo & Moses on juuri lopettanut settinsä Järvenpään lukion auditoriossa ja pyydän heitä antamaan lyhyen haastattelun.

Toisin kuin juuri keikalta tulleet rokkarit, nämä muusikot eivät onnekseni ole hikisiä ja haisevia, sillä keikka sisälsi vähemmän lavalla liikkumista ja enemmän huomion kiinnittävää virtuoosimaista soittamista, kuten kunnon jazz-keikan kuuluukin.

Milo & Moses sisältää kitaristi Milo Mäkelän, rumpali Mooses Kuloniemen ja basisti Jon Pettersonin. Tämä herättää heti kysymyksen: Minkä takia vain kitaristin ja rumpalin nimet muodostavat trion nimen? Onko tämä jonkinlaista basistien syrjimistä, mistä itsekin basson soittaja voisin loukkaantua? “Ei sentään vaan homma lähti siitä, että Milo ja Mooses kirjoittivat kahdestaan levytyssopimuksen ja basisti vaihtui vasta sen jälkeen ja nyt on ensi elokuussa uusi levy ja nimeäminen tulossa”, Jon vastaa. Basisteja ei siis syrjitä ja kaikki on hyvin maailmassa.

Jazz muusikoista on olemassa paljon hauskoja stereotypioita, joista muutaman haluan käydä läpi nyt, kun on näin hyvä tilaisuus koittanut.

Heti ensimmäisenä on aika kovan kuuloinen väite: jazz-muusikot ovat synnynnäisiä lahjakkuuksia, joiden ei tarvitse harjoitella, sillä he osaavat jo kaiken. Suureksi yllätyksekseni saan kuulla että tämä väite ei ole totta, sillä näköjään myös jazz-muusikoidenkin täytyy harjoitella. “Jos jazz-muusikolta kysyy, että mitä hänen täytyy tehdä, niin vastaus on että harjoitella”, kuuluu ainakin näiden muusikoiden vastaus. Kun kysyn päivittäisen harjoittelun tuntimäärää, niin lukemat ovat 2–3 tuntia päivässä ja bändin nykyinen kokoonpano on soittanut ainakin sata tuntia yhdessä. Keikkojakin on yleensä muutama kuukaudessa, joten kyllä soittamista mahtuu jazz-muusikon arkeen paljon.

Seuraavaksi kysyn varmaan yleisimmän stereotypian: kaikki jazz-muusikot käyttävät paljon päihteitä. Tämäkään ei ole totta ainakaan tämän bändin kohdalta. “Yksikään meistä ei käytä päihteitä. En voi kaikkien muusikoiden puolesta puhua, mutta kaikki, joihin olen törmännyt, ovat olleet raittiita”, Milo vastaa suoraan. “Nykyään on menty vähän toiseen suuntaan”, Jon jatkaa. ”’Elä kovaa ja kuole nuorena’ -väite on nykyään ’soita hyvin ja vanhene viisaana’”, hän naurahtaa.

“Mustien soittaminen tulee sielusta, mutta valkoiset ovat teknisiä nysvääjiä”, on väite, jossa bändin mielestä on enemmän totuuden perää.

“Jazziin liittyvä voimakas rotuhistoria teki genrestä mustille paljon henkilökohtaisemman sen alkuaikoina, mutta nykypäivänä tällä ei ole ehkä enää niin paljon vaikutusta”, on bändin jäsenten vastaus tähän väitteeseen. Mutta eivät nämäkään muusikot pelkkiä “teknisiä nysvääjiä” ole, vaan kyllä heiltäkin lähti sooloilu jostain muualta kuin pelkistä teoriaopinnoista, kuten musiikissa kuuluukin. Lähes koko setti oli heidän omaa materiaaliaan ja improvisaatiota oli paljon, joten oma ääni ja persoona kuului musiikissa vahvasti.

Iiro Rantala, suomalaisten jazz-muusikoiden tunnetuimpiin nimiin lukeutuva henkilö, on joskus lausunut näin: ”Yksi virhe on jazzia, kaksi virhettä on soolo ja kolme virhettä on apuraha.” Tämä herättää hiukan naurahdusta, mutta Milo kertoo, että uskoisi tämän olevan pelkkää huumoria, jos hän ei Iiroa olisi tavannut, mutta uskoo Iiron olevan ihan tosissaan tämän asian kanssa. Jon jatkaa myös, että suomalaisten muusikoiden palkat ovat Iirolle sydämen asia, sillä Suomessa eivät muusikot kovin paljoa tienaa. Tunnetusti popmuusikot soittavat kolme sointua kolmelle tuhannennelle ihmiselle, kun taas jazz-muusikot soittavat kolme tuhatta sointua kolmelle ihmiselle, joten suomalaisen jazz-muusikon tienestit eivät varmaan kovin päätä huimaavia ole.

Vielä viimeiseksi annan bändin jäsenille tehtäväksi kuvailla musiikin soittamisen kolmella tai vähemmällä sanalla. “Me räjäytetään”, aloittaa Mooses. “Flow, jytä, svengi”, jatkaa Jon. “Me räjäytetään”, lopettaa Milo. Ehkä sen näin kuuluukin mennä, basistina totean. Kitaristi ja rumpali räjäyttää ja basisti hoitaa flown, jytän ja svengin.

Alunperin kirjoittanut Toni Makkonen