Tämä Marvel Studios:in tuottama elokuva rikkoi ennätyksiä jo ennen julkaisuaan. Ja nyt näyttää siltä, että se jatkaa samaan malliin kuin vain kaksi viikkoa julkaisun jälkeen, jolloin se on tienannut maailmanlaajuisesti jo yli huikeat 2 miljardia dollaria. Avengers: Endgame on Anthony ja Joe Russon ohjaama kauan odotettu Avengers: Infinity War -elokuvan jatko-osa, ja Avengers-elokuvasarjan päätösosa. Mitkä ovat mielipiteeni elokuvasta? Tässä on spoileriton arvosteluni Marvelin tuoreimmasta supersankariseikkailusta.

Endgame kertoo antisankari Thanosin Infinity War -elokuvassa aiheuttaman joukkotuhon jälkilöylystä. Puolet maapallon väestöstä on kadonnut tuhkana ilmaan, ja sankarien rivit ovat kutistuneet merkittävästi. Vielä elossa olevat Kostajat; Ironman, Thor, Captain America, Hulk, Black Widow ja Hawkeye, keräävät kasaan muut jäljellä olevat sankarit ja yrittävät kuumeisesti keksiä keinon tuhota Thanosin ja tuoda kaikki menetetyt takaisin.

Luultavasti kenellekään ei ole mikään yllätys se, että Endgame on visuaalisesti kaunis. Jokainen kohtaus näyttää ulkonäöltään ja valaisultaan upealta ja kohtaukseen sopivalta. Koomiset kohtaukset ovat värikkäitä ja valoisia, kun taas traagisissa ja dramaattisissa kohtauksissa korostuu haaleammin saturoidut värit. Hahmojen puvut ovat yksityiskohtaisia ja teknisesti kehittyneempiä kuin ensimmäisissä elokuvissa, mistä elokuvassa vitsaillaankin. Erikoistehosteet näyttävät niin realistisilta kuin ne vain voivat maailmalle ilman yliluonnollisia voimia ja teknologiaa.

Vaikka elokuva kestääkin kolme tuntia, sen tarina etenee sopivaan tahtiin. Juoni on mielenkiintoinen ja suurimmaksi osaksi arvaamaton vaikkakin yksinkertainen. Sen seuraaminen voi paikoittain tuottaa vaikeuksia vähemmän totisille faneille ja katsojille hahmojen lukumäärän ja aikahyppyjen takia. Rennompana fanina itse, minua hämmensi muutama kohtaus, mutta veljeni selitti nämä minulle. Lähes jokainen tapahtuma on tärkeä osa elokuvan pääjuonta. Vain muutama kohtaus tuntui hieman liian pitkältä tai suorastaan tarpeettomalta, koska kohtauksen pointti oli todistettu aikaisemmissa kohtauksissa. Nämä eivät kuitenkaan tunnelmaa juurikaan haitanneet kiitos hyvin huolitellun dialogin, hyvän huumorin ja Alan Silvestrin sankarillisen ja mahtipontisen musiikin.

Parhain osa elokuvassa on mielestäni sen ikoniset ja rakastetut hahmot. Ne ovat hauskoja ja puhkuvat persoonallisuutta. Elokuvassa näemme hahmojen monia eri puolia, jotka muovaavat niitä ja tekevät niistä erityisiä. Pidin erityisesti siitä, miten Endgame näyttää hahmojen erilaiset tavat käsitellä menetystä ja käyttää niihin hyvin aikaa. Vaikkakin Thanosin tavoitteet ja motiivit ovat vielä vähän heikkoja, niihin on lisätty muutama lause lisää, joka tekee hänen teoistaan hieman ymmärrettävämpiä. Muutamaan hahmoista on tehty merkittävämpiä ja fanien keskuudessa ristiriitaisia muutoksia, erityisesti niiden ulkonäköihin. Mielestäni niitä oli muutettu tilanteeseen sopivalla tavalla, vaikka erityisesti niiden ulkonäönmuutosta pidettiin enemmän vain vitsien kohteena. Nämä hyvinkirjoitetut ja pidetyt hahmot yhdessä tunteellisten kohtausten ja erinomaisten ja ilmeikkäiden näyttelijöiden kanssa tekee elokuvasta tunteiden vuoristoradan ja saa koko yleisön kannustamaan hyvän puolesta.

Lopuksi voin ilman spoilereita vain sanoa, että Avengers: Endgame on arvostuksensa ansaitseva mestariteos. Vaikka kaikilla elokuvilla on heikkoutensa, on Endgame kolme tuntia toimintaa, taistelua ja tunteita, yhdessä hyvin kirjoitetussa tarinassa. Se on myös erittäin onnistunut jatko- ja päätösosana siksi, että se ei tee edeltävästä osastaan itsellään hyödytöntä vaan tarjoaa Avengers-elokuville tyydyttävän lopetuksen. Suosittelen elokuvaa erityisesti Marvelin, toiminnan ja supersankareiden faneille, kuten myös elokuvia ja mahtavia tarinoita arvostaville.

Alunperin kirjottanut Sini Torkki

Kävin tuossa pari viikkoa taaksepäin katsomassa DreamWorks Animation -studion tuoreimman elokuvan, Näin koulutat lohikäärmeesi -trilogian viimeisen osan; Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon 3: The Hidden World), jonka on ohjannut Dean DeBlois. Muistan katsoneeni elokuvan trailerin jo ennen vuoden vaihdetta ihaillen sen upeaa animaatiota, nauraen sen vitseille ja muuten innostuen elokuvasta. Mutta onko elokuva niin hyvä kuin miltä se näyttää?

Näin koulutat lohikäärmeesi 3 sijoittuu vuoden eteenpäin Näin koulutat lohikäärmeesi -trilogian toisesta osasta. Elokuvan päähenkilö Hikotus ystävineen ovat pelastustehtävällä vapauttamassa napattuja lohikäärmeitä ja viedäkseen ne turvaan heidän kotikyläänsä Berkiin. Jatkuva lohikäärmeiden tuominen kylään on johtanut lohikäärmekannan paisumiseen, jonka vuoksi Hikotus ottaa tehtäväkseen etsiä lohikäärmeiden paratiisin Piilotetun Maailman, josta hänen jo edesmennyt isänsä kertoi tarinoita hänelle. Sillä välin elokuvan antagonisti, Grimmel vapauttaa nappaamansa lohikäärmeen, valkoisen yön raivon, jonka toinen päähahmo Astrid myöhemmin nimeää Valkearaivoksi, pyydystääkseen ja tappaakseen Hampaattoman, Hikotuksen yön raivon.

Animaation korkean tason pystyi jo näkemään elokuvan trailerista, toisin sanoen se ei todellakaan pettänyt. Näin koulutat lohikäärmeesi 3 on äärimmäisen kaunis visuaalisesti koko elokuvan läpi. Pidin erityisesti eri ympäristöjen, hahmojen hiusten ja ilmeiden ja tietysti lohikäärmeiden animaatioista. Ympäristöt ja niiden eri elementit, kuten kasvit, sora ja puut, näyttävät häkellyttävän realistisilta. Hahmot ja lohikäärmeet ovat eloisia liikkeillään ja ilmeillään, kuten voi olettaakin.

Henkilöhahmojen uudet ulkonäöt ovat kauniita, ja tykkäsin erityisesti heidän lohikäärmeennahkaisista haarniskoista kaikkine yksityiskohtineen. Kuitenkin yhden lohikäärmeen ulkonäön kanssa minulla oli ongelma. Miksi Valkearaivo on valkoinen? Valkearaivonhan pitäisi olla naaraspuolinen yönraivo lajiltaan? Yönraivo on musta, jotta se ei erottuisi tähtitaivaan joukosta yöllä ja sen olisi helpompi saalistaa. Joten miksi tämä yksilö on valkoinen? No sehän voisi olla täysin eri laji. Mutta miksi se sitten näyttää vartaloltaan samalta kuin yönraivo? Ainakin se osaa suojata itsensä… muuttumalla näkymättömäksi tulessa? No ainakin Valkearaivon designissa on se hyvä puoli, että sen sirosta pienestä rakenteesta erottaa selvästi sen olevan naaras.

Elokuvan juoni on hyvin simppeli. Melkeinpä niin simppeli, että se on lainannut monta eri tarinaelementtiä itseään edeltävistä osista – paitsi, että tähän osaan on ahdettu liian nopeasti kehittyvä rakkaustarina mukaan. Kohtaus, jossa Hikotus ja Astrid löytävät Piilotetun Maailman, tuntuu hyvin samanlaiselta verrattuna ensimmäisen Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan kohtaukseen, jossa Hikotus ja Astrid löytävät lohikäärmeiden pesän.

Tällaiset samankaltaisuudet voivat olla tarkoituksellakin viittauksena trilogian muihin osiin ja siihen, miten viikinkien aika ja maailma on elokuvissa muuttunut, esimerkiksi toisessa Näin koulutat lohikäärmeesi 3 -elokuvan kohtauksessa, jossa Hampaaton tapaa Valkearaivon. Hampaaton yrittää epätoivoisesti saada Valkearaivon huomion epäonnistuen, kunnes hän nostaa puunoksan maasta, ja alkaa piirtämään Valkearaivon kuvaa hiekkaan. Näin kävi myös trilogian ensimmäisessä osassa, jossa Hampaaton ystävystyi Hikotuksen kanssa piirtämällä tämän kuvan hiekkaan. Hampaattoman ja Valkearaivon liian nopeaa ystävystymistä lukuun ottamatta käsikirjoitus oli hyvä ja juoni edistyi hyvällä nopeudella. Vitsit olivat hauskoja ja dialogi ja musiikki kohtauksiin sopivaa.

Suurin osa hahmoista ovat kaiken kaikkiaan hyvin-kirjoitettuja ja hauskoja. No ainakin se kolmasosa. Hikotus, Astrid, Hampaaton ja Valkearaivo ovat selvästi elokuvan keskipisteenä. Kaikki muut sivuhenkilöt ovat elokuvassa vain komediallisista syistä. Olisin toivonut, että edes Hikotuksen kauan sitten kadonnut äiti Valka olisi saanut vähän isomman roolin elokuvassa, kun vain olla komedian ytimenä Limalotjan ihastuksena. Limalotjasta puheen ollen… miksi hän on ihastunut Hikotuksen äitiin? Saihan siitä ihan hauskoja vitsejä, sivumakuna siitä tuli kyllä epämukava tunne. Lisäksi elokuvan vihollisella Grimmelillä oli mielestäni heikot motiivit, jotka tekivät hänestä niin unohdettavan, että en edes muistanut hänen nimeään, kun vasta silloin kun aloin kirjoittamaan tätä arvostelua.

Nyt kun olen nähnyt tämän elokuvan, minun täytyy sanoa, että se taisi juuri jäädä alle odotuksieni. Silti pidin elokuvasta aika paljonkin. Tyrmistyttävää animaatiota hauskojen vitsien ja rakastettujen hahmojen kanssa. Harmi vain, että elokuvan traileri paljasti melkeinpä koko elokuvan juonen, ei onneksi loppua. Näin koulutat lohikäärmeesi 3 on hyvä lopetus Näin koulutat lohikäärmeesi -trilogialle, ja suosittelen sitä kaikille animaation, elokuvien, hyvien tarinoiden ja, ennen kaikkea, Näin koulutat lohikäärmeesi -faneille.

Alunperin kirjottanut Sini Torkki

Perjantaina 27.10. koitti uusimman Tuntematon sotilas –elokuvan ensi-ilta. Kyseessä on kolmas Väinö Linnan klassikkoromaaniin Tuntematon sotilas perustuva elokuva, tällä kertaa Aku Louhimiehen ohjaamana. Tämä puhutteleva sotakertomus on tuotu takaisin osana Suomen satavuotisjuhlaa, ja siihen onkin panostettu: elokuva on kallein ikinä tehty suomenkielinen elokuva. 

Tuntematon sotilas on vaikuttava kolmen tunnin elokuvakokemus ja se on visuaalisesti hyvin kaunis. Satunnaiset kohtaukset ikonisesta konekiväärikomppaniasta taivaltamassa suomalaisissa maisemissa näyttävät taideteoksilta, jotka voisi ripustaa seinälle. Se on tunteita täynnä ja veti jo aloitusviikonloppunaan yli 120 000 suomalaista katsojaa puoleensa.

Elokuvaan valitut näyttelijät sopivat rooleihinsa hyvin ja tekivät porukasta juuri niin persoonallisen kuin sen kuuluikin olla. Komediaelokuvista tunnettu Aku Hirviniemikin toi epäilijöille mielenrauhan sopimalla vallan hyvin tähän vakavampaan filmiin. Sen sijaan osa katsojista saattoi yllättyä nähdessään valkokankaalla Robin Packalenin – laulaja tuntui ensin pistävän esiin liikaa, mutta sulautui lopulta roolihahmoonsa yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Artistin valitseminen osaksi elokuvaa oli kuin suomalainen vastine heinäkuussa julkaistulle Dunkirk -sotaelokuvalle, jossa rintamalle asteli Harry Styles.

Louhimiehen Tuntematon ei eroa paljon edeltäjistään ja voi tuntua turhaltakin projektilta, mutta se on laadukas ja sitä on edeltäjiään hienompi katsoa. Jatkosodan todellisuutta ei turhaan kaunistella, ja sanoma pysyy yhtä sodanvastaisena kuin se on aina ollutkin. Monet koomisista hetkistä on karsittu pois, mutta hieman on kuitenkin jätetty keventämään muuten erittäin raskasta elokuvaa. Tarina liikkuu välillä jokseenkin tönkösti, eivätkä lyhyet katsahdukset kotirintamalle tunnu täysin kuuluvan tunnelmaan. Kyseessä on loppujen lopuksi kolmen tunnin sotaelokuva, joten katsojan pitäminen kiinnostuneena on haastavaa. Siinä elokuva ei onnistu aivan virheettömästi.

Tuorein tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta on tuttu juttu ripauksella uutta. Se ei ole täydellinen, mutta must-see kaikille niille, jotka eivät kaihda tunteisiin meneviä pitkiä elokuvia. Elokuva on niille, jotka syövät rautaa ja paskovat kettinkiä.

Alunperin kirjoittanut Siiri Salo

Dokumenttielokuva Jälkeläiset kertoo Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä nykyaikana. Tuttujen maisemien, syvällisten pohdiskelujen ja huumorin täyttämä elokuva kertoo pintaa syvemmältä kasvoista taiteen takana. Elokuvan ohjannut Järvenpään lukion vanha opiskelija Aino Mättö sai idean dokumenttiin tavatessaan vuonna 2015 Lontoossa dokumentintekijöitä Bagdadista.[pullquote-right]”Taide on tarpeellista ihmiskunnalle.”[/pullquote-right] Nämä kertoivat kuvauksistaan, joissa toisinaan räjähtelevien pommien takia elokuvan tekeminen on vaikeaa.”Kysyin, että miksi he eivät muuta esimerkiksi Lontooseen”, Mättö kertoo. Irakilaisilla oli selvä vastaus: “Meidän juuremme ja sydämemme ovat Bagdadissa, siksi. Mielestämme jokaisen pitäisi tehdä elokuvia omista juuristaan.”

Nykyään omassa elokuvia ja mainoksia tekevässä yrityksessään luovana johtajana toimiva Mättö intoutui pohtimaan omia juuriaan, joihin sisältyvät niin Järvenpää, Tuusulanjärvi, Sibelius, musiikki kuin taidekin. Jälkeläisissä hän tutkii kaikkea edellä mainittua. “Elokuvani suurin sanoma on, että taide on tarpeellista ihmiskunnalle ja meidän pitäisi vaalia omaa kulttuuriperintöämme”, Mättö toteaa.

Järvenpään lukiolla on vahva side dokumenttiin, sillä suurimman osan kaksi vuotta kestäneistä kuvauksista kameraa operoi elokuvataiteen opettaja Sakari Mäkelä. Fiktiiviseen kuvaukseen tottuneen Mäkelän mielestä oli haastavaa mutta antoisaa kuvata tilanteiden mukaista realistista materiaalia, sillä dokumenttia kuvattiin kahden vuoden aikana kuudella eri kameralla hyvin vaihtelevissa oloissa. “Oli hieno mahdollisuus päästä luomaan visuaalista maailmaa tälle tarinalle Tuusulanjärven nykyisestä taiteilijayhteisöstä”, Mäkelä summaa. Parasta hänen mielestään oli päästä tutustumaan alueen taiteilijoihin tekoprosessin myötä. Lähes nollabudjetilla toteutetusta elokuvasta jää katsojalle käteen paljon miettimisen aihetta taiteesta, sen tuottamisesta ja sen saamasta arvostuksesta.

Jälkeläiset on nähtävissä lukion auditoriossa keskiviikkona 12.4. klo 10:15-11:30. Lisää tulevia näytöksiä voi bongailla elokuvan verkkosivuilta täältä.

Alunperin kirjoittanut Aliisa Rantanen

Kuluva vuosi on ollut Harry Potter -kirjasarjan kannalta tuloksekas. Faneille on tarjoiltu toinen toistaan kutkuttavampia uutisia: Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmä, kolme uutta miniromaania ja elokuva nimeltä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (engl. Fantastic Beasts and Where to Find Them) sijoittuu 1920-luvulle ja kertoo Lisko Scamanderin saapumisesta New Yorkiin maailmanympärimatkaltaan, jossa hän keräsi tietoa taikaolennoista ja niiden hoidosta oppikirjaansa varten. Amerikkalaisen velhomaailman taikaeläinten vastaisten lakien takia Scamander joutuu kuitenkin ongelmiin heti laivasta astuttuaan. Matkalaukkusekoilun tuloksena osa Scamanderin keräämistä olennoista karkaa kaupungin yöhön, mutta ihmeotukset eivät ole New Yorkin taikapopulaation paljastumisen kannalta ainoa uhka.

Elokuvan tyyli ja tunnelma erottavat sen jo alussa Harry Potter -elokuvasarjasta. Juoni tuntuu kevyemmältä, mutta katsoja huomaa sen syvenevän loppua kohti kiihtyvällä tahdilla Scamanderin ja ystävien kompastellessa jatkuvasti uusiin käänteisiin. Elokuvassa olevat motiivit voivat kuitenkin jäädä hämäriksi niille, joilla Harry Potterissa kerrottu historia ei ole lähimuistissa. Taikamaailman luomiseen käytetään paljon vaivaa, ja sen eläinkuntaan on selvästi panostettu. Jopa näkymättömälle taikaolennolle on onnistuttu luomaan persoona! Nimensä mukaisesti ihmeotukset ovat elokuvan parhaimmistoa.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on teknisesti loistava, kuten ohjaaja David Yatesilta voi olettaa. Hän on vastuussa Harry Potter -sarjan jälkimmäisen puolikkaan henkiinherättämisestä, mutta tällä kertaa Yates on päässyt todella toteuttamaan itseään luomalla uudelle mantereelle täysin omanlaisensa taikayhteisön. Elokuva on kuvattu kauniisti, ja ääni- ja värimaailma tukee tarinaa viimeiseen asti. Kuvaukset pidettiin kokonaan Warner Brosin studioilla Lontoossa, ja vaikka CGI-tiimi on tehnyt upeaa työtä, joissakin kohdissa Yhdysvaltojen taikamaailma tuntui liiankin keinotekoiselta.

Näyttelijät suoriutuivat odotusten mukaan kuitenkaan niitä ylittämättä. Parhaiten mieleen painuivat Eddie Redmaynen näyttelemä Lisko Scamander ja Dan Foglerin esittämä Jacob Kowalski. Muissa rooleissa nähtiin Katherine Waterston (Porpentina “Tina” Goldstein), Alison Sudol (Queenie Goldstein), Colin Farrell (Percival Vaka) ja Carmen Ejogo (Seraphina Picquery).

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tulee ensi-iltaan 23. marraskuuta ja se on kielletty alle 12-vuotiailta. Se kestää 2 tuntia ja 13 minuuttia ja sille on suunnitelmissa neljä jatko-osaa.

Alunperin kirjoittanut Aliisa Rantanen ja Niklas Mäkelä

Suicide Squad on viime aikoina herättänyt paljon puhetta sekä eroavia mielipiteitä. Elokuvan pääosissa nähdään Margot Robbie Harley Quinnin roolissa, Jared Leto Jokerina, Will Smith Deadshottina, Cara Delevigne Lumoojattarena. Jai Courtney nähdään esittämässä Kapteeni Bumerangia, Adewale Akinnuoye-Agbaje Killer Crocoa, Jay Hernandez  Diablona sekä Viola Davis  Amanda Walleria.

Näyttelijäsuoritukset vaihtelivat kehnosta odotukset ylittävään

Erityisesti Jared Leton selviytyminen Jokerin roolista on aiheuttanut paljon kiistaa. Heath Ledger esitti todella vaikuttavasti Jokeria elokuvassa The Dark Knight, näyttäen Jokerin anarkistisena ja  kaaosta viljelevänä nerona. Suicide Squad- elokuvassa nähtävä Jared Leto tuo Jokeria esiin enemmänkin rikollisjärjestön johtajana. Kaikkiin tämä raikas mafiatyylinen kuvaus ei kuitenkaan iskenyt.

Myös paljon keskustelua herättänyt aihe on Harley Quinnin ja Jokerin välinen suhde. Elokuvassa Harley ja Jokeri ovat pariskunta, ja kun Harley joutuu vankilaan Jokeri lähtee pelastamaan häntä. Kun heidän suhdettaan verrataan alkuperäisissä sarjakuvissa ja tv-sarjoissa esiintyvään suhteeseen, ne eroavat suuresti. Harley suhtautui alkuperäisissä tuotannoissa Jokeriin pakkomielteisesti ja oli täysin tämän armoilla. [pullquote-right]Jared Leto tuo Jokerin esiin enemmänkin rikollisjärjestön johtajana[/pullquote-right] Jokeri käytti häntä vain hyväkseen ja kun Harley osoittautui ärsyttäväksi tai turhaksi, Jokeri heitti tämän ikkunasta ulos. Kun tätä vertaa elokuvan hellyyttävään sekopäiseen pariskuntaan, muutos on liian suuri. Toki se antaa pariskunnille yhteisen asuidean seuraavalle Halloweenille, mutta todellisuudessa se pilaa hahmojen suhteen ja vääristää niiden persoonaa alkuperäisen tuotannon kannalta.

Will Smith kuitenkin suoriutui Deathshotin roolista loistavasti. Hän sai vangittua hahmon luonteen uskottavasti. Muut hahmot jäivät taustalle, eikä heidän tarinaansa kerrottu tarpeeksi, jotta he olisivat olleet juonen kannalta oleellisia. Batmanin lisäys elokuvaan toi yhtenäisyyttä muiden leffojen välille.

Keskiverron juonen pelastivat erikoistehosteet

Elokuva rakenteeltaan oli kohtalainen, rytmitys huono ja leikkaukset välillä sekavia. Toisaalta värimaailma oli miellyttävä ja neon-värit olivat mukava lisä. Jokaisessa toimintapohjaisessa leffassa pitää olla taustalla hyvä soundtrack, joka tukee kohtauksia ja tuo eeppisyyttä klassisella rockilla ja vanhoilla klassikoilla.

Toimintakohtaukset olivat hyvin suunniteltuja, eikä väkivallalla mässäilty liikaa. Lisäksi on aina plussaa kun toimintaan on saatu yhdistettyä huumoria. Elokuvan loppua kohti edetessä juoni hiipui, mutta tällä kertaa ei saatu nähdä perinteistä lopetusta, jossa kaikki elävät elämänsä onnellisina loppuun asti. Vaikka elokuva huijaa katsojia ja itse hahmoja luulemaan olevansa oikeasti hyvien puolella ja se tuo pahiksista tahallaan esiin inhimilliset ja hyvät puolet, elokuvan lopetus muistuttaa, ettei kuitenkaan niin ole.

Alunperin kirjoittanut Peppiina Puttonen

En koskaan ajatellut liikuttuvani kalojen ja muiden merenelävien välisistä suhteista ja tunteista, mutta näköjään sekin päivä koitti.

Doria etsimässä (Finding Dory) on Pixarin uusi paljon kohuttu animaatio-elokuva, joka sai ensi-iltansa Suomessa 26.8.2016. Elokuvan nimi kuitenkin saattaa viedä hieman harhaan. Pääetsittävänä ei nimittäin ole Dori, vaan hänen vanhempansa, joiden olemassaolon Dori yhtenä päivänä muistaa. Dori ei tunne itseään enää kokonaiseksi ja lähtee kaipuun vauhdittamana matkaamaan pitkin valtamerta tuttujen klovnikalojen Marlinin ja Nemon kanssa. Matkan aikana katsojalle luonnollisesti esitellään liuta uusia tuttavuuksia. Niistä itselleni ylivoimaisesti parhaiten jäi mieleen väriä vaihtava mustekala Hank, joka on erittäin ristiriitainen persoona, jolla on synkkä menneisyys. Itse olisin halunnut kuulla Hankin historiasta enemmän, mutta hahmon tausta jätettiin kutkuttavasti pimentoon. Elokuvan edetessä Dorin ja hänen ystäviensä on kohdattava pelkonsa, opittava avaamaan mielensä uusille ajattelutavoille ja opittava elämään hetkessä.

— itselleni ylivoimaisesti parhaiten jäi mieleen väriä vaihtava mustekala Hank, joka on erittäin ristiriitainen persoona, jolla on synkkä menneisyys.

Elokuvan aikana seikkaillaan enimmäkseen Kalifornian rannikolla olevassa kalojen kuntoutuslaitoksessa ja sen karanteenissa. Vaikka paikkojen vaihtuvuus ei olekaan huima, löytyy pieneltäkin alueelta aina uusia ulottuvuuksia. Elokuva on mukavan vauhdikas alusta asti, eikä juoni missään vaiheessa jää paikoilleen. Vaikka loppuratkaisu saattaa vaikuttaa ennalta-arvattavalta, tulee kuitenkin kohtia, joissa lopputuloksesta ei olekaan aivan varma. Juoneen on hyvin saatu niin nopeita kohtauksia kuin myös syvällistä pohdintaa.

Vaalittiin vanhaa, mutta raikkaalla otteella

Elokuvassa on suhteellisen paljon viittauksia Nemoa etsimässä -elokuvaan, joten elokuvasta saa parhaiten kaiken irti katsomalla ensin sen edeltäjän. Silloin esimerkiksi ymmärtää paremmin sen, miksi Marlin edes suostui järkevänä kalana lähtemään vaaralliselle matkalle. Elokuvassa on myös muutama samanlainen kohtaus kuin sen edeltäjässä. Se on kuitenkin suurin piirtein onnistunut välttämään vanhojen ideoiden kierrättämisen. Lopun herkkä kohtaus saattaa saada herkemmille tipan linssiin, mutta 3D:nä katsottaessa ei lasien takaa onneksi vesiputouksia erota.

Lopun herkkä kohtaus saattaa saada herkemmille tipan linssiin, mutta 3D:nä katsottaessa ei lasien takaa onneksi vesiputouksia erota.

Elokuva on kaunis kokemus niin teknisesti kuin myös sisällöllisesti. Suomalaiset äänet onnistuvat loistavasti ja leffa on viihdyttävä katsojan iästä riippumatta. Tosin, jos käyttäytyy kuin vieressäni istunut perheenisä, jonka kiinnostus pysyi enemmän kännykän käytössä kuin elokuvan seuraamisessa, jäävät juonen tärkeät teemaat ymmärtämättä Whatsappin laulaessa. (Vanhemmat, jos teini selviää ilman somea kahden tunnin ajan, pärjäätte tekin!)

Alunperin kirjoittanut Anni Säynätjoki

Chris Millerin ja Phil Lordin ohjaama 22 Jump Street on yksi vuoden odotetuimmista jatko-osista. Valitettavasti 22 Jump Street osoittautuu pettymykseksi. Kömpelö, yli kolmekymppinen poliisikaksikko Morton Schmidt (Jonah Hill) ja Greg Jenko (Channing Tatum) pääsee jälleen yliopistoon rikoksen perässä. Tällä kertaa kaksikko joutuu valeidentiteettiensä varassa soluttautumaan koulun piireihin selvittääkseen huumekuolemaa.

Jump Streetin historia juontuu 1980-luvulle, jossa Johnny Depp tähditti  yliopistomaailmaan sijoittuvaa samannimistä televisiosarjaa 21 Jump Street. Elokuvat on tehty kyseisen sarjan pohjalta, mutta nämä kehnot teokset eivät ole menestyneet maailmalla. Toimintakomedia 22 Jump Street on jatko-osa kuitenkin ainakin Suomessa suosiota niittäneelle 21 Jump Streetille, joka ei päässyt elokuvateattereihin asti. Sen sijaan 22 Jump Street tuotiin valkokankaalle, mutta valitettavasti se ei palvele katsojaansa edes edeltäjänsäkään tavoin.

Vain ajoittain onnistuvat vitsit eivät pelasta elokuvaa. Hillin tai Tatumin onnistumiset kameran edessä ovat yhden käden sormilla laskettavissa, eikä elokuva tahdo edetä sujuvasti. Aina silloin tällöin vitsi-kriisiä lieventää osuvasti rooliinsa poliisipäällikkö Dicksoniksi valittu Ice Cube räväkällä kielenkäytöllään ja toiminnallaan. Välillä tuntuu, että elokuva on tehty kokonaan improvisoimalla. Lopputuloksesta huomaa, että ohjaajien huomiosta kamppaili samaan aikaan valmistuva The LEGO Movie.

Monin puolin kylmäksi jättänyt 22 Jump Street tulee unohtumaan ihmisten keskuudesta nopeasti, eikä Jump Streetin kadulle karun vastaanoton jälkeen enää luultavasti palata. Elokuvassa vitsien tai näyttelijäsuoritusten saralla onnistumista seurasi lähes aina epäonnistuminen. Ponnahduslauta komedian kärkikahinoihin tämä ei missään nimessä ollut, mutta uskon vielä kuulevani Tatumista ja Hillistä paremmissa merkeissä.

Arvosanaksi 22 Jump Street saa 2/5.

Alunperin kirjoittanut Riku Tauschi

Ylitettyään petolliset Sumuvuoret kolmentoista kääpiön, hobitin ja velhon saattue jatkaa matkaa. Kohteena ovat yksinäiset vuoret.

Hobitti – Smaugin autioittama maa – on jatkoa Peter Jacksonin elokuvalle Odottamaton matka ja väliosa trilogian loppuhuipennukseen Sinne ja takaisin. Nyt Matka on lähtenyt jo vauhtiin, Elokuvasarja, joka on kasvanut omaksi mikrokosmoksekseen Taru Sormusten Herrasta elokuvien myötä, jatkuu tässä uusimmassa Peter Jacksonin ohjaamassa elokuvassa. On niin örkkejä, hukkia, nahanvaihtajia, kaamea haamu, juoppoja viranhaltijoita kuin lohikäärmekin, aidoin koskaan nähty.

13 kääpiötä, Bilbo-hobitti ja Gandalf velho jatkavat yhä matkaansa läpi petollisen Erämaan, örkkejä paossa. Edellisen osan iso, ruma ja paha kalpea örkki Azog (Manu Bennet) on edelleen ruma, iso ja paha ja kaiken lisäksi taittanut matkan edellisen elokuvan jyrkänteeltä aivan sankarien niskaan. Nämä joutuvat hakeutumaan suojaan epätodennäköisen ystävän taloon pyrkiessään valtaamaan takaisin kotimaansa sen ryövänneeltä lohikäärmeeltä. Azogilla on kuitenkin tärkeämpää puuhaa kuin yhden kääpiön metsästäminen; maailman valtaaminen mystiselle mestarilleen, joka asuu Dol Guldurin gulaggimaisessa noitalinnassa. Kiireen pakottamana hän delegoi kansanmurhan loppuunsaattamisen poikansa Bolgin (Lawrence Maokorare) niskoille. Pojasta polvi pahenee, ja Bolg onkin Down-syndroomainen örkki, jonka suosikkisana on: ”Tappakaa!” ja joka heiluttelee kaksi kertaa itsensä kokoista asetta. Ai niin, hän on myös ruma.

Jos sarjan fanit aikaisempien elokuvien kohdalla ovat haukkoneet henkeään huomatessaan ohjaajan ja käsikirjoittajien ottaneen vapauksia kirjojen tulkitsemisessa laajakangasformaatin suhteen, nämä tulevat tässä elokuvassa hämmentymään entistä pahemmin. Suurta ihmetystä herätti Evangeline Lilyn, Lost-sarjan entisen näyttelijän, sijoittaminen Tauriel nimiseksi metsänhaltijaksi Synkmetsään, kuningas Thranduilin (Lee Pace) kaartin kapteeniksi.

Koska Smaugin autioittama maa todellakin ottaa aikaisempiin elokuviin nähden yhä suurempia vapauksia, voi olla varma, etteivät monet tosifanit tätä purematta niele. Kirjan lukeminen ei tarinan ymmärtämisen vuoksi onneksi ole kaikille pakollista, koska elokuva on, kuten jo sanottu, oma kertomuksensa. Siksi elokuva jättää taatusti yllätyksiä myös kirjan lukijoille. On syytä muistaa, että Peter Jackson on tehnyt lastenkirjasta oman versionsa, synkemmän ja omaan elokuvakaanoniinsa sopivan, eikä se välttämättä miellytä kaikkien odotuksia.

Kesken kaiken matkaa ja örkkien iloista perheneuvottelua Gandalfin pitää kuitenkin lähteä toisiin tehtäviin, velvollisuus kutsuu häntä valtiatar Galadrielin haltiahahmossa. Hänen on selvitettävä toisen höynähtäneen, mutta viisaan ukon, Sylvester McCoyn kanssa Do Guldurin linnakkeessa asustavan pahuuden olemus. Näin hobitin keveys vihjaa kevyesti Taru Sormusten Herra elokuvien suurempaan patetiaan. Kääpiöt joutuvat eroamaan tutusta ja turvallisesta Gandalfista matkan kriittisimmässä vaiheessa.  Yksinäisellä Vuorella heitä kuitenkin odottaa vielä viimeinen vihollinen, joka haastaa sen, mitä itse kukin pitää totuutena.

Matkalle he kohtaavat äreän nahanvaihtajan (Mikael Persbrandt), ärhäkän ja isolationalistisen haltiakuninkaan (Lee Pace), osoituksen, että Hollywood elokuvien toimintakohtaukset räjähtelevine autoineen eivät ole mitään verrattuina 15 joessa virtaavaan tynnyriin, sekä kelvottoman Järvikaupungin isännän (Stephen Fry). Valtiatar Galadrielin (Cate Blanchett) sijaan metsänhaltia Tauriel (Evangeline Lily) pitää käsissään elokuvan feminiinistä puolta, iskien haltiafilosofian mukaan ensin toiselle örkkiposkelle veitsillään ja lasauttaen sitten nuolen sekä pään että valkokankaan läpi.

Katsojalle esitetään monia uusia henkilöhahmoja. Tauriel ei jää pelkäksi tyttömäiseksi fanitytöksi, jolla ei ole lainkaan omia mielipiteitä, tai joka määritellään vain miesten kautta. Vaikka kyllä romantiikkaakin löytyy…

Uudet hahmot ja pidennetty materiaali toimivat elokuvassa paremmin kuin voi myöntääkään. Hyviä puolia voi löytää lukuisia.

3-D efektit ovat huimaavia. Itse kävin katsomassa elokuvan HFR:nä, jossa kankaalla näkyy 48:n kuvaa sekunnissa. Monet arvostelijat kalttasivat ensimmäisen elokuvan juuri tämän vuoksi. Voin omasta puolestani sanoa, että ikokemus on alussa hämmentävä, mutta siihen tottuu. Hahmojen liikkumiseen tottuminen saattaa kestää hetken aikaa, mutta viimein tuntuu kuin tosiaan olisit osa elokuvaa. Kun Thorin Tammikilpi (Richard Armitage) syö käristettyä lihaa ja juustoa, tuntuu kuin istuisit häntä vastapäätä.

Elokuva on toteutettu elävällä tarkkuudella. Weta Digital Companyn tehosteet saavat luotua eksoottiset paikat aina synkistä keskiaikaisista metsistä, haltiasaleihin ja aina dickensiaaniseen Lontoota muistuttavaan Järvikaupunkiin, oman ilmapiirinsä erikoistehoisteiden, mallien ja valaistuksen hienovaraisella käytöllä. Henkeäsalpaavia maisemiakin näytetään. Niin ulkona kuin sisällä Yksinäisessä Vuoressa katsoja haukkoo henkeään, sillä tässä kleptomaanikon toiveunessa kultavuoret ja timanttiläjät saisivat Roope Ankankin rahasäiliön vaikuttamaan 8-vuotiaan poikasen säästöpossulta.

Kirsikkana kakun päällä on Smaug, Hirvein ja Kauhein kaikista kamaluuksista, jonka kynnet ovat kuin miekat, siivet kuin pyörremyrsky ja henkäys yhtä kuin kuolema. Tämä venyttelevä, vihan, ylpeyden ja lipevyyden välillä tasapainotteleva kärmes puhuu Beneditch Cumberbatchin äänellä ja lumoaa ei vain pientä Hobittia syvällä vuorenalaisissa holveissa, vaan myös yleisön. Viimeinen kohtaaminen pedon kanssa uhkaa romahduttaa koko vuoren ja 3-D varmasti tekee elämyksestä entistä hurjemman. Howard Shoren musiikki on jälleen kerran oma lukunsa. Herkät kappaleet vaihtuvat viulujen kauhunvihlaisuihin ja luovat omalta osaltaan fantasiamaailmasta elämään. Tosin elokuvan pituus 2 tuntia 44 minuuttia, voi olla liikaa, mutta se riippuu katsojasta itsestään.

Itse elokuvassa minua jäi vaivaamaan, että kolmestatoista kääpiöstä liian vähän on yksilöitä. Ainoastaan Richard Armitagen upeasti kuvaama ahneuden peikon kalvama Thorin, viisas Balin (Ken Stott) nuori Kili (Aidan Turner) tämän veli Fili (Dean O’Gorman) ja raisu Dwalin (Graham McTavish) tuntuvat vahvasti näkyvissä olevilta persoonilta. Muut ovat enemmän tai vähemmän persoonattomia ja toivottavasti heille löydetään viimeisessä osassa enemmän aikaa. Taistelukohtauksia on paljon, mutta merkittäviä menetyksiä katsoja ei koe, kääpiöt selviävät niin tynnyrijahdista kuin vuorenalaisista saleista pienin ruhjein. Lisäksi elokuvassa löytyy lähes väkisin puristettu rakkaustarina. Kenties sillekin löytyy sijansa kolmannessa elokuvassa, jossa Jackson saa vapaasti tappaa juonihenkilönsä.

Smaugin autioittama maa toimii selkeästi kohottajana kohti eeppistä päätössä, kun ihmiset, kääpiöt ja haltiat joutuvat taistelemaan nousevaa pahuutta vastaan. Moni voi ärtyä elokuvan cliffhangerimaisesta lopetuksesta, koska jatkoa suodaan vasta vuoden päästä.

Tuskinpa Hobitti-trilogia oscareita saa, eikä tämä osa ainakaan Taru Sormusten Herran emotionaalisille ja temaattisille syvyyksille yllä. Mutta viihdyttävää, hauskaa ja tunteita herättävää katsomista talvisäässä se on kieltämättä.

Kaiken kaikkiaan elokuvissakäyvän lukiolaisen arvosanana tälle elokuvalle on: Magna cum laude.