Lainaus kirjailijalta haastattelussa lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyen:

“Jos heräät aamulla ja haluat kirjoittaa, olet kirjailija” -Minttu Vettenterä, Kirjailija

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat taitoja, jotka opitaan tyypillisesti esikouluiässä. Kuitenkin näitä taitoja opiskellaan edelleen lukiossa. Miksi näin? 

Jyväskyläläisen Korpilahden yhteiskoulun opettajan Marjut Aholan mukaan lukeminen kehittää sanavarastoa, empatian kykyä, parantaa keskittymiskykyä, rauhoittaa sekä tukee aivoterveyttä. Kirjoittamista opiskellaan koulutuksen yhteydessä tekstien sujuvuuden parantamiseksi. Kieliopin ja kirjoittamisen osaaminen on kriittisen tärkeää esimerkiksi työnhaussa ja jatko-opiskelussa nykypäivänä. Äidinkielen osaamisen painotus useissa kolmannen asteen koulutuslaitoksissa on kasvanut merkittävästi.  

Lähdin kysymään Järvenpään lukion Jodel -keskustelupalstalla ihmisten lukemistottumuksia. Kyselyyn vastasi 195 ihmistä, joista enemmistö kertoi lukevansa kirjoja vapaa-ajalla. Kuitenkin jako oli todella tasainen. Tämä tarkoittanee sitä, että n. 90 oppilasta vastanneista ei lue kirjallisuutta vapaa-ajalla.  

Pisa-tutkimustuloksien valossa lukutaidon taso on heikentynyt nuorilla. Lukutaidon OCED-keskiarvo ylittävistä maista Suomi on suurimmassa laskussa. Tähän suurena syypäänä nähdään sosiaalisen median yleistyminen ja lukemisen vähentyminen. Suomessa nuoret ovat esimerkiksi oppitunneilla useammin puhelimilla, joka häiritsee opiskelua. Marjut Aholan mukaan lukemista tulisi lisätä eikä hänen mielestään pysty lukea liikaa.  

Sain mahdollisuuden haastatella kirjallisuuden ammattilaista Minttu Vettenterää tätä uutisartikkelia tehdessä. Minttu Vettenterä on 44-vuotias Riihimäkeläinen kirjailija. Hänen tuotoksiinsa kuuluvat esimerkiksi valtamediaan päässyt Jonakin päivänä kaduttaa sekä Möllärimestari -kirjallisuuden palkinnolla palkittu Jaaron ja Merenneitojenmaan prinsessat. Hän pyörittää nykyään pienkustantamoa nimeltä Pinkumi.  

Haastattelussa: Kirjailija Minttu Vettenterä

Esittele itsesi. Kuka olet?

Minä olen Minttu Vettenterä, kirjoittamisen sekatyöläinen. Olen kirjoittanut toistakymmentä kirjaa, joihin lukeutuu romaaneja, lasten-, fantasia- sekä kauhukirjallisuutta. Olen myös kirjoittanut tietokirjan gerbiileistä. Kirjojen ohella olen opettanut kirjoittamista ja nykyään omaan pienkustantamon.

Mitä lukeminen on sinulle?

Lukeminen on minulle tärkeää. Se rentouttaa ja avartaa maailmaa. Se on myös hyvä tapa oppia uusia asioita.

Luetko sinä kirjallisuutta?

Nykyisellään arki on hektistä, joten tulee enemmän kuunneltua äänikirjoja. Koen kuitenkin fyysiset kirjat tärkeiksi, koska fyysisessä kirjassa on oma juttunsa. Ihminen uppoutuu kirjaan toisella tavalla, jopa paremmin kun hän itse lukee.

Mistä saat inspiraatiota kirjoittamiseen?

Saan inspiraatiota luonnosta. Ylipäätänsä saan inspiraatiota kaiken ympärillä tapahtuvan seuraamisesta. Käytän tässä ajatusleikkiä: Miksi tapahtuu/mitä voisi tapahtua. Tällä ajatusleikillä ajattelen päivän tapahtumia. Minua kiehtoo ihmisen mieli ja se, miksi se toimii sillä tavalla kuin se toimii.

Mitä lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvää haluaisit sanoa lukiolaiselle nuorelle?

Lukekaa ja kirjoittakaa, mutta älä anna kenenkään sanella sitä, mitä sinun kuuluisi lukea tai kirjoittaa. Monesti lukemisen ilo tyssää siihen, että joutuu lukemaan “vääränlaista” kirjallisuutta, joka ei tuo itselleen iloa. Kirjoittamista kannattaa kokeilla, vaikka ei omalta jutulta tunnu, koska se on hyvä tapa jäsennellä ajatuksia. Sanotaan, että puhumisen ohella kirjoittaminen on ainoa riittävän hidas tapa ajatella.

Mitä kouluja olet itse käynyt?

Olen opiskellut kirjoittamista ja viestintää avoimella yliopistolla Turussa ja Jyväskylässä.

Omaa sanottavaa?

Monet pohtivat, miten tullaan kirjailijaksi? Jos heräät aamulla ja halua kirjoittaa, olet kirjailija.

Kiitos.

Nora Roberts on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on kirjoittanut yli 200 teosta, joista useat ovat päätyneet New York Timesin bestseller-listalle. Järjen toimittaja Kaisa Mäkelä päätti ottaa selvää, mistä Robertsin River’s End-kirjassa onkaan kyse.

Kirjan päähenkilö Olivia Tanner on vain neljä-vuotias, kun hänen täydellinen elämänsä Los Angelesissa kahden tunnetun näyttelijän lapsena muuttuu täysin yhdessä yössä. Hänen kaunis ja hyvin menestynyt äitinsä Julie MacBride murhataan, ja hänen isänsä Sam Tanner tuomitaan vankeuteen kyseisestä rikoksesta. Olivia, joka tunnetaan myös nimellä Livvy, lähetetään asumaan omien isovanhempiensa luo Washingtoniin kauas julkisuudesta ja lehdistön juoruista. Ajan kuluessa Olivian muistikuvat alkavat sumentua yön tapahtumista. 12-vuotiaana hän kuitenkin löytää nipun vanhoja lehtiä, jotka kertovat, mitä todella tapahtui, eikä hän sen jälkeen voi enää unohtaa. 

Olivian ollessa 19-vuotias hän saa vieraakseen äitinsä murhan tapausta tutkineen poliisin pojan Noah Bradyn. Noah on nuori kirjailijan urasta haaveileva toimittaja, joka on hyvin kiinnostunut Sam Tannerin ja Julie MacBriden tapauksesta ja toivoo saavansa Olivialta vastauksia kysymyksiinsä tapausta koskien. Olivian ja Noahin välillä alkaa pian kipinöidä, mutta tilaisuutta rakkaudelle ei tule Noahin ollessa epärehellinen kirjahankkeestaan. 

Vuosia myöhemmin, Noahista on tullut menestynyt true crime-kirjailija. Sam Tanner ottaa häneen yhteyttä ja kertoo haluavansa Noahin kirjoittavan oman tarinansa. Noah, joka edelleen haaveilee kyseisen kirjan kirjoittamisesta menee San Quentinin vankilaan kuulemaan Samin tarinan jo 20 vuotta sitten tapahtuneesta murhasta. Hän alkaa kirjoittamaan kirjaansa, vaikka kaikki tapahtumien osalliset eivät olekaan yhtä mieltä, että se on hyvä idea. Pian Noahin saadessaan kirjansa alkuun Sam vapautetaan vankilasta. Samaan aikaan Noahin ja Olivian välit lämpenevät jälleen. Tunnelma alkaa kuitenkin kiristyä Samin ollessa jälleen vapaana. 

Mielestäni River’s End on hyvä, muttei kovin erityinen kirja. Odotin hieman enemmän, mitä kirja lopulta antoi, mutta lukukokemuksena se on oikein mielekäs. Kirjassa pysyy hyvä tasapaino läpi koko tarinan sen sisältäessä hyvin tapahtumarikkaiden ja jännittävien lukujen lisäksi myös rauhallisia ja pohdiskelevia hetkiä. Kirjassa erityisen mielenkiintoista on mielestäni seurata Olivian kasvua lapsesta nuoreksi aikuiseksi tarinan edetessä. 

Roberts kirjoittaa tavalla, joka saa lukijan tuntemaan itsensä jollain tapaa osaksi tarinaa. Miljöö sekä henkilöt kuvataan tarkasti, ja lukijan on helppoa saada jonkinlainen kuva mieleensä kirjan ympäristöstä sitä lukiessa. Vaikka kyseinen kirja onkin kirjoitettu monta vuotta sitten, sen tapahtumat sopivat silti hyvin myös tähän päivään. Kirjan tapahtumat olivat hieman ennalta-arvattavia, mutta lukeminen ei missään kohdassa tuntunut työläältä. Roberts kirjoittaa selkeää ja helppolukuista tekstiä, ja vaikka River’s End ei aivan täyttänyt odotuksiani, aion ehdottomasti lukea lisää Robertsin kirjallisuutta. 

Alunperin kirjoittanut Kaisa Makela

Luin tässä parisen viikkoa sitten loppuun Lauren Oliverin teoksen Delirium – Rakkaus on harhaa. Olen aina pitänyt hiukan persoonallisemmista kirjoista, sellaisista, jotka eivät ole ihan peruskauraa. Kun sitten kouluhommien yhteydessä sain käsiini tiedon, että tämä kirja on olemassa, en voinut vastustaa kiusausta lukea sitä.

Ennakko-odotukseni kirjalle olivat täynnä dramatiikkaa, jännitystä ja ajatuksia herättävää sanomaa – ja täytyy sanoa, että teos täytti odotukset. Hyvässä vai huonossa mielessä – se on toinen juttu.

Tarina sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan USA:han, missä yksilön elämä ja päätökset ovat tiukasti säädeltyjä, sananvapaus – tai yhtään mikään vapaus – ovat kaukaisia haaveita, ja rakkaus, Amor Deliria Nervosa, tappavaksi luokiteltu sairaus. Taudin poistamiseksi yhteiskunnasta hallitus on jo monta vuotta järjestänyt kirurgista toimenpidettä, proseduuria, jonka avulla ihmisen voimakkaat ääritunteet tasataan ja kyky rakastaa tai rakastua poistetaan. Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Lena, tyypillinen kiltti tyttö, joka omaa tasan 95 päivää omaan proseduuriinsa. Hän on menettänyt äitinsä sairaudelle, nähnyt sen vaikutukset muissa ihmisissä ja oppinut näkemään rakkauden pahana. Mutta sitten hän tutustuu Alexiin, kapinahenkiseen vastarintalaiseen, eivätkä asiat olekaan enää aivan niin yksinkertaisia.  

Jos ei muuta, niin kirja oli ainakin erikoinen kokemus. Ensinnäkin, tarinan henkilöhahmot olivat kiinnostavinta seurattavaa aikoihin. Yhteiskunnallisten mallien ja sitä kautta opittujen ajattelutapojen vuoksi heidän mielenmaisemansa oli kaukana omastani tai ylipäänsä siitä, mitä käsitykseni mukainen nykyihminen ajattelee, ja tämä seikka teki hahmoista kiinnostavia – joskin ajoittain vaikeita ymmärtää. Onneksi tarinassa tuodaan myös hyvin esille, että vaikka esimerkiksi päähenkilö-Lena yrittäisi kuinka kovin olla se luokan kiltein henkilö, joka ihannoi proseduuria ja kammoksuu tunteita, on hänkin lopulta syvällä sisimmässään täysin inhimillinen tyyppi.  

Muita asioita, jotka ainakin minulla pistivät kirjassa positiivisesti silmään, olivat ylipäätänsäkin tarinan toteutus ja se, kuinka asiat oli tietyiltä osin kerrottu. Pidin siitä, kuinka yhteen kirjaan oli saatu tavallaan monta pienenpää stooria – näiden samojen kansien sisältä löytyi niin päähenkilön ja tämän uuden tuttavuuden Alexin rakkaustarina, samaisen päähenkilön ja tämän bestiksen Hanan ystävyyssuhdepulmat ja vielä Lenan äidin mystinen tarina. Kaikki nuo ovat opuksen alussa melko irrallaan toisistaan, mutta loppua kohden kaikki alkaa linkittyä toisiinsa järkevästi, mikä on myös hauskaa seurattavaa. Kirja oli myös todella tunteita – ja ajatuksia – herättävä lukukokemus, mikä ei ainakaan minun mielestäni voi oikein koskaan olla huono juttu.  

Toki kritisoitavaakin löytyy. Sanoessani pitäneeni tarinan toteutuksesta tietyiltä osin, tarkoitan todella tietyiltä osin. Kirjassa oli tasan 350 sivua sekä 27 lukua luettavaa, mikä on kohtalaisen paljon. Tämä ei ole ongelma; ongelma on se, kuinka ainakin minun näkövinkkelistäni tarinan alusta suunnilleen kaksi kolmasosaa kului melko lailla pelkkään paikoillaan junnaamiseen, samojen arkipäiväisten asioiden kertaamiseen ja minkään tapahtumattomuuteen. Toisin sanottuna, suurin osa kirjan alusta oli melko tylsää. Se yhdistettynä faktaan, että noin viimeiset viisi lukua tarinassa tapahtuukin sitten ihan kunnolla, tekee kokonaisuudesta jotenkin epätasapainoisen. Myös opuksen kielestä voisin sanoa sen verran, että se sisältää epätavallisen paljon kiroilua. Ymmärrän kyllä, että se on vain tehokeino luomaan tunnetta ja kuvastamaan hahmojen persoonaa, mutta ainakin itselleni tuli mieleen myös pohdinta, olisiko nuo seikat voinut ilmaista jotenkin toisinkin.  

Kirja ei ollut paras kokemani lukukokemus – mutta ei huonoinkaan. Tarina sisälsi jonkin verran miinuspuolia ja epäloogisuuksia, mutta niistä huolimatta kyseessä on voimakas ja eläydyttävä lukukokemus. Ja jos nyt ei muuta, niin ainakin päätavoitteessaan teos on onnistunut: se herättää lukija pohtimaan ihmisen oikeuksia ja yksilönvapautta, ihan täällä meidän nyky-Suomessakin.

Julkaistu 2011, kustantanut WSOY, suomentanut Marja Helanen-Ahtola, sisältää 350 sivua. 

Alunperin kirjottanut Henni Savolainen

”Minulla oli sataseitsemäntoista päivää aikaa vakuuttaa Will Traynor siitä, että hänen kannatti elää.”

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (2015 Gummerus) on sydäntä särkevä rakkaustarina, joka ei tuota pettymystä romantiikan ystävälle. Kirja käsittelee taitavasti yhteiskunnan moraalisia kysymyksiä ja kykyä sopeutua vastoinkäymisiä kohdatessa.

26-vuotias Louisa Clark asuu vanhempiensa kanssa eikä uskalla kurkistaa ulos omalta mukavuusalueeltaan. Menetettyään mukavan työnsä kahvilassa hän joutuu perheen taloudellisesti epävakaan tilanteen vuoksi etsimään uuden työn. Työ neliraajahalvaantuneen ja ärtyisän Will Traynorin omahoitajana pakottaa Louisan kyseenalaistamaan koko entisen elämäntyylinsä.

Will Traynor, entinen extreme-urheilija, bisnesmies ja naistennaurattaja, rakasti elämäänsä ennen kohtalokasta onnettomuutta. Nyt hänen päivänsä kuluvat tyhjin katsein pyörätuolissa. Häntä ärsyttää Louisan tapa heittää elämä hukkaan, vaikka koko maailma olisi hänelle avoinna.

Williä ärsyttää Louisan tapa heittää elämä hukkaan, vaikka koko maailma olisi hänelle avoinna.

Louisan työtehtäviin kuuluu suurimmaksi osaksi Willin piristäminen, mikä osoittautuukin ajateltua hankalammaksi. Nämä kaksi ovat kuin yö ja päivä, ja Louisa on Willin jatkuvan piikittelyn kohteena. Louisa on jo lähellä lopettaa puolen vuoden määräaikaistyönsä, kunnes yhteys alkaakin syntyä. Rakkauden roihahtaminen ei ehkä yllätä ketään.

Kevyttä ja raskasta, rakastavaa ja raastavaa

Kirjaa ei malta laskea kädestään sen aloitettuaan, vaikka mitäänsanomaton suomennos kirjan nimestä herättääkin ennakkoluuloja. Lukiessa ei välty itkulta eikä naurulta. Kirja on höystetty juuri sopivalla määrällä huumoria, rakkautta ja yhteiskunnallista pohdintaa. Kirjassa paikoittain esiintyvä Louisan ja hänen isosiskonsa välinen kinastelu kuulosti kotoisan tutulta, ja Clarkin perheen keskinäinen kommunikointi herätti naurahduksia. Vaikeasta aiheestaan huolimatta Moyes on onnistunut löytämään sopivan tasapainon kepeyden ja raskaan aiheen välille. Juonen eteneminen ei silti aina ollut sutjakkaa vaan paikoittain tökkivää.

Kirjassa käsiteltiin hienosti vaikeita moraalisia kysymyksiä, toisin kuin romaanin pohjalta tehdyssä elokuvassa, jossa tällainen synkistely oli suurimmaksi osaksi jätetty pois. Perheen sisäiset ongelmat oli myös häivytetty, mikä oli pienoinen pettymys, ja myös loppuratkaisusta oli tehty helpommin käsiteltävä. Näin ollen katsojalle jäi elokuvasta kevyempi mieli kuin kirjan alkuperäinen juoni olisi antanut olettaa. Elokuvan tunnelma oli lämpimän mukaansa tempaava eikä edes karkkien puuttumista ehtinyt huomata kyyneleiden valuessa poskia pitkin. Moyes itse on toiminut elokuvan käsikirjoittajana, joten elokuva on ainakin kirjailijan toiveiden mukainen.

Lukiessa ei välty itkulta eikä naurulta.

Pääosanäyttelijöiden kemiat kohtaavat

Elokuvassa Louisaa näyttelevän Emily Clarken ja Williä näyttelevän Sam Claflinin välillä lentelee selvästi kipinöitä, eikä romantiikassa ole säästelty. Näyttelijöiden upeat roolisuoritukset herättävät tarinan henkiin, ja esimerkiksi Louisan ja Willin välillä oleva sarkasmin sävyttämä huumori korostuu. Aurinkoisen Louisan vaatetyyli piristää katsojia suuresti, ja myös pelkästään silmiinpistävän komean Claflinin tuijottelu käy hyvästä viihteestä.

Sekä kirja että elokuva tuovat mukavaa piristystä pimeneviin syysiltoihin. Jos loppuratkaisu ei tyydytä, kirjasta on julkaistu myös jatko-osa Jos olisit tässä, joka on myös ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Alunperin kirjoittanut Elsa Helovuo ja Olivia Horjamo

Kirjailija Pauliina Susi vieraili Järvenpään lukiolla 29.10.2015 kertomassa uusimmasta romaanistaan Takaikkuna (2015). Vuonna 1968 syntynyt Susi on valtiotieteiden maisteri, vapaa toimittaja ja kahden lapsen äiti.Aikaisemmin hän on kirjoittanut kuunnelmia, novelleja eri kokoelmateoksiin sekä neljä menestynyttä romaania.

Esikoisteos Ruuhkavuosi (Tammi, 2005) sekä sitä seurannut Lukot (Tammi, 2008) käsittelevät ihmissuhteita. Äitiyden ihanuudesta ja kamaluudesta vitsiä vääntävän Ruuhkavuoden pääosassa on kolmekymppinen Minna, joka päättää yhden vuoden aikana rakentaa talon, tehdä gradun ja hankkia lapsen. Sanomattakin tietää, että onhan siinä hirveä urakka. “Ammensin kyllä ideoita omista kokemuksistani”, Susi sanoo ja hymyilee vinosti. Luulisi, että kotoa käsin työskentelevällä kirjailijalla olisi aina aikaa perheelle, mutta Susi sanoo toista: kirjailijan ammatin huono puoli on siinä, että työasioita ei voi jättää työpaikan oven taakse ja vaihtaa vapaalle kotiin tullessa. Työ- ja vapaa-aikaa on välillä vaikea erottaa toisistaan

Romaanien kirjoittamisen lisäksi Susi on tekee töitä vapaana toimittajana. Freelancerin hommien välillä hän on työskennellyt toimitussihteerinä esimerkiksi Sara- ja Kotiliesi-lehdissä sekä Helsingin yliopiston Yliopistolainen-lehden päätoimittajana. Samasta yliopistosta hän aikoinaan valmistui valtiotieteiden maisteriksi pääaineenaan sosiologia ja sivuaineenaan viestintä. Ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen ja markkinoinnin tuntemus on selvästi vaikuttanut hänen kolmen uusimman jännitysromaaninsa, Pyramidin (Tammi, 2009), Nostalgian (Tammi, 2010) ja Takaikkunan teemaan. Ne sijoittuvat kylmään bisneksen maailmaan, jossa aika on rahaa ja harvat pääsevät huipulle. Takaikkunan aihe on hyytävän ajankohtainen: stalkkaus ja verkkorikollisuus. “Taustatyötä tehdessäni opin paljon internetin vaaroista”, Susi toteaa.

Yhteiskuntakriittisyys on siis Suden tuotannolle tyypillistä. Pyrkiikö hän kirjoittamalla vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin vai tuottamaan puhdasta viihdettä? “Kirjoittamisessa on ensisijaisesti kyse tarinoiden kertomisesta. Kun syntyy hyvä tarina, sen haluaa tietenkin jakaa muille”, Susi sanoo. “Haluan kyllä kirjoittaa ajankohtaisista aiheista, sillä ne kiinnostavat minua.” [pullquote-left]Yhteiskuntakriittisyys on siis Suden tuotannolle tyypillistä.[/pullquote-left] Kirjailijan tai toimittajan ammatista haaveilevia nuoria Susi kehottaa lukemaan, kirjoittamaan ja seuraamaan maailman tapahtumia aktiivisesti. Hän itse on nauttinut kirjoittamisesta pienestä lähtien ja tiesi jo lukiossa haluavansa valtiotieteelliseen ja sitä kautta toimittajaksi. Ahkeruus ja päämäärätietoisuus kannattavat, on unelmana sitten kärkevien kolumnien tai hömppäkirjojen kirjoittaminen.

Alunperin kirjoittanut Vilhelmiina Virtanen

John Greenin kulttisuosiota nauttiva The Fault in Our Stars löytynee lähestulkoon joka toisen lukemista harrastavan länsimaalaisen nuoren kirjahyllystä.Romaani, jonka nimi kääntyy suomalaisittain muotoon Tähtiin kirjoitettu virhe, on päässyt muun muassa The New York Timesin bestseller-listan kärkeen, ja nostanut samalla kirjoittajansa maailmanlaajuiseen suosioon. Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Hazel Lancaster, sairastaa parantumatonta kilpirauhassyöpää ja suhtautuu kutakuinkin kaikkeen joko pessimistisesti tai välinpitämättömästi. Hazelin elämä muuttuu kuitenkin kertaheitolla, kun hän tapaa 17-vuotiaan Augustus Watersin, johon lopulta rakastuu. Lukijaa siis odottaa sydäntäraastavan kaunis rakkaustarina, eikö?

No ei.

En liioittele lainkaan sanoessani, ettei Tähtiin kirjoitettu virhe herättänyt minussa lukijana kuin kiusaantuneisuutta. Kirjan hahmot ovat valtavan yksiulotteisia, mikä tekee heihin samaistumisen tai myötäelämisen liki mahdottomaksi. Tarinankerronta ei ole muutenkaan suoranaisesti kielellisen lahjakkuuden riemujuhlaa: romaanin puuduttavan tylsät lauserakenteet saivat monin paikoin ajatukseni harhailemaan jossakin huomisen kouluruuan ja Narnian välimaastossa.

[pullquote-right]Kielikuvat vetävät kankeudessaan vertoja jopa eduskunnan kyselytunnille.[/pullquote-right]Kaikkein tuskallisinta luettavaa ovat kuitenkin minäkertojana toimivan Hazelin sisäisten monologien sijaan kirjan henkilöiden väliset vuoropuhelut. Puheenvuorot eivät ole pelkästään väkinäisiä ja epärealistisen pitkiä, vaan ne sisältävät lukemattomia mukamas syvällisiä pohdintoja esimerkiksi maailmankaikkeudesta tai ikuisuuden olemuksesta. Päähenkilöiden käyttämät kielikuvat vetävät kankeudessaan vertoja jopa eduskunnan kyselytunnille, ja se on jo paljon se.

Augustuksen ja Hazelin välinen suhde ei sekään ole uskottavimmasta päästä. Augustus huomaa Hazelin ensimmäisen kerran tämän lähtiessä kotiin syöpää sairastavien tukiryhmästä. Sen sijaan että pitkiä repliikkejä rakastava Augustus vaikkapa esittelisi itsensä, hän tuijottaa Hazelia ensin etäisyydeltä ja kutsuu tämän sitten kotiinsa. Hienovaraista. Pariskunnan vuorovaikutus on alusta loppuun melkoisen käsikirjoitetun oloista, enkä saanut heistä kumpaankaan minkäänlaista tuntumaa koko kirjan aikana. Kun Augustus on päässyt käyttämään tarpeeksi montaa B-luokan metaforaa, ollaankin jo kirjan loppuvaiheilla, ja on puolipakollisen traagisen juonenkäänteen vuoro. Henkilökohtaisesti olin enimmäkseen helpottunut romaanin viimeisten sivujen lähestyessä.

[pullquote-right]Virhe on kirjoitettu jonnekin aivan muualle kuin tähtiin.[/pullquote-right]Tähtiin kirjoitettu virhe oli lukijalle enemmän kuin hienoinen pettymys, ja odotin romaanin saavuttaman suosion vuoksi siltä paljon enemmän. Karikatyyrimaisia hahmoja tai ennalta-arvattavaa juonta tuskin tulee ikävä, joskin kirjan tahaton komiikka oli paikoin viihdyttävää luettavaa. Mielestäni John Greenin on täysin turhaa syyttää taivaankappaleita, virhe on nimittäin kirjoitettu jonnekin aivan muualle kuin tähtiin.

Alunperin kirjoittanut Ossi Laurila