Nuoret eivät enää lue kaunokirjallisuutta koulun pakollisten lukutehtävien ohella. Sen voi päätellä ilman tilastojakin siitä, että kun ilmoittaa lukevansa vapaa-ajalla, kuulija nostaa kulmakarvojaan ihmetyksessä. Monet sanovat arvostavansa ihmisiä, jotka avaavat kirjan vapaaehtoisesti, mutta eivät silti itse tee niin. Mikä ajaa nuoria kauemmas kirjallisuudesta?

Yleisimmän ”no niin” -lausahduksen vastaan nousee nuorten keskuudessa sanat ”ei jaksa”. Ei jaksa tehdä läksyjä. Ei jaksa mennä ulos. Ei jaksa ajatella. Se on myös ehkä yleisin syy, miksi nuoret eivät lue. Ei jaksa. Myönnettäköön, ettei itselläkään aina tee mieli käyttää osaa vapaa-ajasta sanojen tuijotteluun. Minua kuitenkin motivoi ajatus sanojen takana. Viesti, jota lauseet yrittävät välittää. Olen myös tullut siihen tulokseen, että aika, jonka käytän lukien, menisi hyödyllisten arkisten askareiden ja läksyjen tekemisen sijasta puhelimella oloon. 

Yksi isoimmista virheistä lukiessa on valita vääränlainen kirja. Eihän kappalettakaan jaksa kuunnella loppuun, jos se ei ole omille korville mieluisa. Yksi huono kirja väärentää lukemisen tuottamia tunteita. Jännitys, mielenkiinto ja kutkuttava tunne vatsassa vaihtuu kyllästymiseen, pitkiin huokauksiin ja lopulta mahdollisesti kirjan kesken jättämiseen sekä päätökseen olla avaamatta mitään kirjoja.

Etsi siis oma genresi. Ota suosituksia vastaan ja tutustu vaihtoehtoihin. Suomalainen kirjailija Juha Vuorinen tarjoaa elämänläheistä komiikkaa. Englantilainen Jojo Moyes hurmaa lukijoita sydämellisillä romaaneillaan. Yuval Noah Hararin kirjat ovat taas täynnä tietoa ihmisistä ja niiden historiasta lajina. Historialliset fiktioromaanit ovat minun makuuni, ja voisin suositella esimerkiksi Anthony Doerrin kirjaa Kaikki se valo, jota emme näe. Kirjastoista löytyy dekkareita, fantasiaa, kauhua ja elämänkertoja. Ei uuteen genreen tutustuminen pahaa tee.

Pelkkä oman tyylilajin löytäminen ei välttämättä motivoi jokaista lukemaan kirjallisuutta. Miksi käyttää paljon aikaa kirjan selaamiseen, kun vastaavan tarinan voi nähdä elokuvana tai sarjana? Multitasking on suosioon noussut ilmiö, jossa sarja voi pyöriä taustalla samalla, kun esimerkiksi laittaa ruokaa. Voin kuitenkin väittää, että elokuvan ja kirjan tarjoamat elämykset eroavat toisistaan suuresti. Liikkuva kuva on vain pintaraapaisu siitä, mitä sanat voivat tarjota. Lukiessa tutustut päähenkilön ajatuksiin ja tapaan nähdä maailma. Yksityiskohdat eivät jää huomaamatta, toisin kuin ruutua tuijottaessa.

Elokuvia selaillessa Netflixissä saattaa huomata osion ”kirjoihin perustuvat”. Esimerkiksi Kevin Kwanin Crazy rich Asians sekä Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjat ovat monelle tuttuja elokuvateollisuuden ansiosta. Niitä lukiessa kuitenkin huomaa, ettei juoni kulje samalla tavalla kuin näytöllä. Itse tajusin lukevani aivan eri tarinaa, kuin minkä tiesin elokuvan perusteella. Elokuva on aina käsikirjoittajan näkemys kirjasta, eikä se takaa kirjailijan alkuperäiseksi tarkoittamaa kokemusta. 

Hektinen maailma haluaa kaiken heti ja nyt, mutta joskus olisi hyvä pysähtyä ja harjoittaa kärsivällisyyttä. Suomessa on loistava kirjastojärjestelmä, jonka vuoksi lukeminen on ilmaista. Hyödynnä sitä etua ja tutustu kirjallisuuteen. Lähde ajatuksesta yleissivistävä ja matkaa mielenkiinnosta nautintoon. Lukeminen on viihdettä siinä missä elokuvat ja sosiaalinen mediakin voivat olla. Anna sanoille mahdollisuus vaikuttaa. 

Delia Owensin kynäilemä Suon villi laulu on saavuttanut ympäri maailmaa huomattavaa menestystä: vuonna 2019 se oli USA:n myydyin kirja, ja tällä hetkellä se on kiikkunut The New York Timesin bestseller-listalla jo 110 viikon ajan. Halusin tarttua kirjaan ja ottaa selvää siitä, onko teos mielestäni kaiken sen hehkutuksen arvoinen.

Kirja kertoo nuoresta Pohjois-Carolinassa asuvasta Kyasta, joka ei-niin-onnekkaiden sattumien kautta päätyy asumaan itsekseen marskimaan reunamilla. Sitkeä Kya selviytyy vuosikausia itsekseen vain suo seuranaan. Hän tutustuu suon eliölajeihin, oppii selviytymään itsekseen ja tottuu ratkaisemaan ongelmansa omin neuvoin.

Kyan asuinpaikka tunnetaan kylällä valkoisen roskasakin tyyssijana. Täten tytön lempinimeksi valikoituukin Rämelikka. Kylällä hänestä liikkuu jos jonkinmoisia juttuja, eikä hän saa arvostusta juuri keneltäkään. Läheisen huoltamon Jumpin vaimoineen kuitenkin päättää auttaa tyttöä ja ottaa hänet siipiensä suojaan. Heistä tuleekin yksinäisen tytön ainoat ihmiskontaktit ja suurin tuki ties kuinka pitkäksi aikaa.

Jännitystä tarinaan lisää kylän kultapojan salaperäinen kuolemantapaus. Onko kyseessä murha vai silkka onnettomuus?

Vaikka monet katsovatkin Kyaa nenänvarttaan pitkin, hän kohtaa matkansa varrella myös ihmisiä, jotka eivät välitä huhupuheista vaan kohtaavat hänet sellaisena kuin hän on – toisinaan hieman ikävin taka-ajatuksin. Kaikki eivät ole Kyan luottamuksen arvoisia, mutta elämänsä varrella hänelle selviää, että on olemassa myös ihmisiä, jotka eivät ole tulleet vain lähteäkseen.

Suon villi laulu yhdistää lumoavalla tavalla dekkarin ja kasvutarinan ja tuo esille yhteiskunnallisesti merkittäviä teemoja. Teos tuo yhteen mielenkiintoisella, uudella tavalla useita eri genrejä ja kokoaa ne yhdeksi paketiksi. Owens todella on onnistunut luomaan omaperäisen, koskettavan ja eheän teoksen. Se on kirjoitettu niin kauniilla tavalla, että se ottaa lukijan mukaansa matkalle. Matkalle, joka saa hymyilemään ja itkemään, rakastamaan ja vihaamaan.

Suon villi laulu on mielestäni tarina siitä, mitä kenenkään ei pitäisi kokea. Samalla se on huima kasvutarina ja kertomus siitä, miten upea luonto voi parhaimmillaan olla: miten se voi sitä tarvitsevalle tarjota turvapaikan ja olla kovasti kaivattu ystävä.

Teos tuo myös esille sitä, millaisia ennakkoluuloja nyky-yhteiskunnassa yhä on: miten erilaisuutta edelleen vieroksutaan ja oudoksutaan sekä miten ihmisillä ei edelleenkään välttämättä ole kykyä kohdata jokaista henkilöä omana, arvokkaana itsenään. Oli surullista lukea, miten hylättyä tyttöä kohdeltiin kuin roskaa, koska sitä hän ei koskaan ollut – hän oli vain pieni lapsi, jonka täytyi oppia selviytymään omillaan muiden ihmisten ennakkoluulojen vuoksi.

Vaikka teoksessa oli monia elementtejä, joista pidin, se ei mielestäni ole kaiken saamansa hehkutuksen arvoinen, vaikka hyvä kirja onkin. En kuvailisi sitä vuosisadan kirjaksi. On kirjoja ja kirjoja, jotka jäävät mieleen. Valitettavasti Suon villi laulu jäi mielestäni hieman yksiulotteiseksi ja latteaksi lukukokemukseksi, minkä vuoksi luokittelen sen vain yhdeksi kirjaksi muiden joukossa.

Tarina itsessään oli klassinen ja sisälsi paljon kulutettuja ja kliseisiä elementtejä, mikä ei toki automaattisesti ole huono asia. Itse löysin teoksesta viitteitä muihin tarinoihin: oikeudenkäyntikohtauksesta tuli mieleen Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, ja Kyasta itsestään minulle tuli mieleen esimerkiksi Disneyn Viidakkokirja.

Vaikka teoksessa oli puolensa, en juurikaan pitänyt siitä, miten tarina oli hieman yksinkertainen, naiivikin. Perinteinen asetelma syrjitystä, hylätystä pikkutytöstä metsän keskellä ei ihan napannut. Pakko on kuitenkin myöntää, että idea tarinassa oli hieno: se oli kasvutarina, jossa otettiin mielestäni hienosti mukaan luonto ja sen merkitys.

Kerronta hieman ontui, vaikka kieli olikin hyvin kaunista. Välillä se juuttui paikoilleen kuin auton pyörät saviseen maahan. Paikoitellen lauserakenteet tuntuivat hieman tökkiviltä ja merkityksettömiltä, eikä niistä saanut kovin paljoa irti. Satunnaisesti teki mieli kääntää muutama sivu niitä lukematta ja jatkaa lukemista sitten, kun jotain tärkeää tapahtuisi. Lisäksi henkilöhahmot jäivät hieman pintapuolisiksi, eikä niissä mielestäni ollut tarpeeksi ulottuvuuksia.

Oli kirjassa toki paljon kauniitakin kohtia. Kohtia, jotka saivat mielen siirtymään Pohjois-Carolinaan, tuntemaan marskimaan tuoksun nenässä ja näkemään sielun silmin kaikki sen ihmeet.

Mikä sitten on lopullinen mielipiteeni kirjasta? Suon villi laulu tarjoili kauniin tarinan, joka sai muun maailman unohtumaan. Siinä oli paljon hienoja kohtia ja tarinassa hienoja merkityksiä. Kirja oli eheä kokonaisuus, mutta itse jäin vielä kaipaamaan ”sitä jotakin”.

Vaikka teos oli kokonaisuudessaan minulle hienoinen pettymys, suosittelen silti lukemaan sen ilman ennakkoluuloja, avoimin silmin. Voi hyvin olla, että ihastut kirjaan niin kuin monet muut sen lukeneet!