Ihmiset osaavat pitää melua itsestään; osaako luonto?

On joulukuun 16. päivä. Istun autossa, matkalla kotiin mittavilta joululahjaostoksilta. Reissu oli onnistunut: vanhemmat, ystävät, kummit, naapurit ja kaimat… Kaikille on nyt jotakin. Vieressäni auton istuimella lepää viisi suurta muovikassillista tavaraa. Kannatan itse antimateriaalisia arvoja, mutta esineistähän kaikki ilahtuvat, eikö?

Samassa radiosta alkaa uutislähetys. Matalaääninen uutistenlukija luettelee vakavalla äänensävyllä tilastoja maapallon ympäristötilanteesta. Kasvihuonepäästöt ovat taas lisääntyneet, napajäätiköiden sulamisesta aiheutunut merenpinnan nousu on jälleen tehnyt täysin viihtyisästä alueesta elinkelvottoman, merillä lilluu ennätysmäärä muovijätettä.

Yhtäkkiä se kaikki materia, jonka olen juuri ostanut, ei tunnukaan ollenkaan niin mukavalta vieressäni.

Aloin miettiä ympäristöasioita vasta aivan äskettäin. Ajatuksenkulkuni muutos alkoi salakavalasti: kävin ensimmäisen lukiovuoteni toista puolikasta, kun päädyin sattumalta kahteen ympäristöaiheiseen keskusteluun. Ensimmäisellä kerralla olimme erään ystäväni kanssa tylsistyneitä, joten päädyimme etsimään netistä ”syvällisiä kysymyksiä” ja vastailemaan niihin. Toisella kerralla hengasin kahden muun toverini kanssa, kun toinen heistä yllättäen veti puheenaiheeksi uutisen maailmamme merien muovijätetilanteesta. Hän puhui aiheesta varsin huolestuneeseen sävyyn, mutta se, mikä oikeasti jäi samana iltana mieleeni pyörimään kauhuelokuvan tavoin, oli hänen havainnollistavana materiaalinaan käyttämänsä artikkeli, tai tarkemmin sanoen artikkelin kuvat. Muovijätettä kelluu vesistöissämme paljon. Paljon isolla P:llä.

Sitten kului muutama kuukausi, kunnes törmäsin lehtijuttuun, gallupiin, joka koostui suomalaisten nykynuorten ajatuksista ympäristön tilanteesta ja luontomme suojelusta. Silloin minulla napsahti.

Ympäristömme tilanne on vakava, sen tietävät kyllä todellisuudessa lähes kaikki. Jokainen tämänkin tekstin lukija voi kyllä varmasti sanoa, että tietää ilmastonmuutoksen olevan muutakin kuin pelkkää iltasatua. Mutta kuinka moni oikeasti tietää, kuinka vakava tilanne on käytännössä? Kuinka moni oikeasti on nähnyt, miltä näyttää silmänkantamattomiin jatkuva merimaisema kuorrutettuna käytetyillä muovimukeilla? Kuinka moni on kuullut siitä arviosta, jonka mukaan maapallo on elinkelvoton vuoteen 2030 mennessä, jos ympäristön kiduttaminen jatkuu samaan malliin? Ja kyllä vain, luit oikein. Se on sinun elinaikanasi. Mihin ajattelit mennä?

Vaan pitääkö meidän nyt vaipua epätoivoon? Hylätä toivomme, koska, aivan, emme voi tehdä tilanteelle mitään? Luulen, että se, mikä oikeasti useimmiten on ongelma –  syy, miksi ympäristömme tilanteelle ei tehdä mitään – on, ettei tiedetä keinoja, joilla vaikuttaa. Ajatellaan, että ympäristön suojeleminen edellyttää suuria päätöksiä, jotka vaikuttavat koko elämään, tai että tarvittavat teot ovat liian vaikeita toteuttaa arkisessa elämässä: Pitäisi ryhtyä vegaaniksi. Ostaa kaikki vaatteensa kirpputorilta. Myydä autonsa ja itkeä, kun ei omassa kotikylässä ole juna-asemaa.

Mutta eihän sen nyt ihan noinkaan tarvitse olla. Ei ympäristöä suojellakseen tarvitse kääntää koko elämäänsä päälaelleen. Pienet teot merkkaavat, eikö? Koska juuri niin ne tekevät. Arkiset, lähes huomaamattomatkin muutokset, voivat olla suuri, jopa jättimäinen harppaus, jos niitä noudattavat kaikki, tai jos pelkästään yksikin ihminen noudattaa niitä tarpeeksi usein. Älä ryhdy vegaaniksi, jos et halua. Sen sijaan voit syödä viikossa vaikkapa yhden täysin vegaanisen aterian, tai vain vähentää punaisen lihan kulutustasi esimerkiksi vaihtamalla yhden jauhelihakastikkeen tonnikalaan. Kirpputoreilta taas löytyy todellisuudessa ihan kivoja vaatteita – ei, en olisi itsekään uskonut, mutta pari kertaa kokeiltuani hurahdin täysin. Eivät ne edes niin paljon eroa perus Henkkamaukan valikoimasta. Eikä täysin uusienkaan vaatteiden ostamisesta tarvitse luopua kokonaan – vaikkapa yksi kerran vuodessa tehtävä perusteellinen kirpparikierros on parempi idea kuin ei mitään.

Yksi tärkeimmistä oivalluksista nimittäin on, ettei ympäristönsuojelu ole vaikeaa. Se on tärkeää. Eikä se, että sulkee silmänsä näiltä tämän aihepiirin uutisilta ja esittää kuuroa, kun radiossa kerrotaan tilastoja, pelasta ketään. Ei tämä mörkö mene pois sillä, että esittää kuin sitä ei olisikaan. Eikä sen voittamista myöskään voi sysätä muiden harteille. Tyypillinen kommentti ”Ei minun tarvitse mitään tehdä, muut tekevät!” ei nyt toimi. Koska jos kaikki ajattelevat noin, niin normaalin tämän maailman logiikan mukaan kohta kukaan ei teekään mitään.

Nyt tässä vaiheessa palatkaamme hieman taaksepäin, sinne minun ensimmäiseen syvälliseen ympäristökeskusteluuni. Minä ja tämä eräs ystävättäreni siis olimme tylsistyneitä ja päätimme etsiä netistä syvällisiä kysymyksiä. Päädyimme pohtimaan tällaista kysymystä: Jos sinun olisi pakko valita toinen, kumman valitsisit: uran ihmisoikeusaktivistina vai uran ympäristöaktivistina? Tässä vaiheessa tämä ystävätär, ihminen, jota olin aina pitänyt aivan tavallisena, esitti näkemyksen, joka mullisti käsitykseni koko aihepiiristä: ”Ehdottomasti ottaisin uran ympäristöaktivistina. Ihmiset nyt osaavat aina pitää melua itsestään: he osaavat järjestää mielenosoituksia ja kiistellä ja kirjoittaa kolumneja lehtiin. Luonto ei kykene mihinkään näistä. Siksi meidän on kyettävä sen puolesta.”

Hmm.

Niinpä.

Ensi jouluna taidankin antaa lahjoiksi elämyksiä ja lämmintä mieltä.

Alunperin kirjottanut Henni Savolainen




Vuonna 2019 riittävän hyvä voisi olla uusi täydellinen

Kilpailu hyvistä suorituksista niin itsensä kuin muidenkin kanssa rasittaa monia. Tänä vuonna uudenvuodenlupauksesi voisi sisältää paremman kunnon tai parempien arvosanojen sijasta lupauksen jatkaa samaan malliin ja keskittyä olennaiseen.

Istuin sohvalla enkä tehnyt mitään, mutta mietin, mitä tekisin seuraavaksi. Voisin lukea kirjaa, mutten ollut sillä tuulella. Voisin siivota yhden laatikon, koska tiesin, että se on sotkuinen. En ole tehnyt vielä mitään hyödyllistä, ja on jo iltapäivä.

Mutta tarvitseeko minun aina tehdä jotain hyödyllistä?

Uutena vuotena monet ihmiset, minä mukaan lukien, haluavat aloittaa alusta. En ole koskaan tehnyt virallisia uudenvuodenlupauksia, mutta pidän ajatuksesta, että voisin unohtaa vanhat tavat viime vuodelta ja kokeilla uusia asioita tai parantaa tapaani tehda asioita.

Pysähdyn välillä miettimään, mitä kaikkea minulla on, millainen olen ja olenko tyytyväinen vai voisiko asioita parantaa. Ajattelin, että vuonna 2019 voisin toteuttaa tämän pohtimishetkeni paremmin.

Mutta silloin olenkin ongelmani ytimessä.

Kyseinen ajatusmalli näyttää yhdistävän useita meistä. Monet ihmiset, jälleen minä mukaan lukien, ajattelevat, että heidän on tehtävä asioita ja pyrittävä tekemään niitä paremmin. On pyrittävä parempaan suoritukseen kuin viimeksi, on pyrittävä antamaan parempia joululahjoja kuin ennen ja on pyrittävä tarttumaan hetkeen paremmin.

Mutta miten hetkeen edes tartutaan paremmin? Pääasiahan on, että siihen tarttuu.

Sohvalla istuessani huomasin, että oikeastaan olen aika tyytyväinen elämääni ja siihen, mitä se sisältää. Asiat menevät hyvin ja hoidan ne hyvin . Ei minulla oikeastaan ole tarvetta parantaa elämääni. Totta kai on asioita, joissa voisin olla parempi, mutta on myös asioita, joissa olen jo riittävän hyvä. Ja se olkoon tarpeeksi.

Jatkuva parempaan pyrkiminen tilanteessa, jossa siihen ei ole tarvetta, on turhaa ja rasittavaa. Ensi vuonna taidan siis keskittyä jatkamaan asioiden tekemistä sillä tasolla, jolla olen ne tähänkin asti tehnyt. Ja joskus aion vain istua alas tekemättä mitään, jos siihen on tilaisuus.

Alunperin kirjoittanut Marika Masalin




YouTube Rewind 2018 – Mitä tapahtui?

Vuoden lopussa ihmisillä on tapana muistella kulunutta vuotta – sen hyviä ja huonoja puolia ja sitä, miten se on muuttanut elämää. Niin on myös YouTubella ollut tapana jo vuodesta 2010 lähtien. Tänä vuonna se ei mennyt ihan nappiin. Mitä ihmettä tapahtui? Mikä meni pieleen? 

YouTube Rewind on videoreferaatti palveluun liittyneistä tapahtumista, suosituimmista trendeistä, videoista ja tubettajista eli YouTube-videoiden tuottajista vuoden ajalta. Tai sitä sen ainakin pitäisi olla. Joulukuun kuudentena päivänä YouTuben oma kanava YouTube Spotlight julkaisi vuoden 2018 Rewind-videon, joka suorastaan räjähti suosiosta. Tai epäsuosiosta? Siinä missä Justin Bieberin Baby-video on kahdeksan vuoden aikana kerännyt eniten dislikeja eli alaspäin peukutuksia koko alustalla, tämän vuoden Rewind, ironisesti, rikkoi vihatuimman videon ennätyksen yli 14 miljoonalla dislikella vain kuudessa päivässä.

YouTube Rewind 2018: Everyone Controls Rewind on ristiriitainen nimi videolle. Se antaa vaikutelman, että kaikki voisivat kontrolloida kyseisen videon sisältöä – ja näin osin saammekin. Mutta pääosan päättää kuitenkin itse YouTube ja sen valitut tubettajat. Toisin sanoen saamme vain YouTuben valitsemat trendit ja kanavat.

Ajan myötä palvelun käyttö on yleistynyt ja sen sisältöä on rajoitettu. Koska YouTube haluaa Rewindille suuren yleisön, videoon on valittu lapsiystävällisimmät trendit, joilla on paikattu vuoden epäsoveliaat kohokohdat. Esimerkiksi Japanin itsemurhametsän ja Logan Paulin sijaan metsässä nähdään Fortnite-tanssiesitys kuolleiden kanavien esittämänä.

Youtube esittelee videolla myös monipuolisuuttaan muun muassa ASMR:lla, animaattoreiden osilla ja K-Popilla, joista kaksi on maailmanlaajuisesti erittäin suosittuja.

Rewindissä on myös kohtaus, jossa tubettajat luettelevat ihmisiä, jotka oikeasti ansaitsisivat olla videossa, ja pitävät hetken aasialaiselle edustukselle viihteessä ja kaikille naisille. Tätä seuraa pahamaineinen kohtaus, jossa luetaan ”kommentteja”. Näissä kommenteissa ei ole käyttäjänimiä eikä edes profiilikuvia, yksityisyyden suojelemiseksi, mutta ne mainitsevat suurimman osan Rewindissä esiintyneistä trendeistä. Sattumaa?

Miksi sitä vihataan niin paljon? Mitä siinä sitten olisi pitänyt olla? Tämä on kuitenkin subjektiivinen asia. Monet tuntuvat vain hyppäävän trendijunan mukaan ja antavan sille dislikeja, koska sen vihaaminen on suosittua ja coolia. Yleinen mielipide on, että se ei juurikaan sisältänyt koko YouTube-vuotta, vaan vain Fortnite-tanssiliikkeitä ja vähemmän ajankohtaisia asioita palveluun liittyen. Video jättää katsojan pohtimaan muun muuassa seuraavia kysymyksiä: miksi Twitch-striimaaja on videossa ja vain eniten tilatun YouTube-kanavan omistaja koko sivustolla ei saa edes videoihinsa mainoksia tai kunnioitusta YouTubelta? Miten jalkapallo liittyy YouTuben vuoteen? Miksi vain naisten saavutuksille pitäisi pitää hetki, kun maapallolla on miehiäkin? Me kaikki tiedämme, ettei Will Smith olisi halunnut Fortnitea videoon.

Loppujen lopuksi YouTube Rewind 2018 -videosta on tullut… mielenkiintoinen pala sivuston historiaa ja merkittävä meemien lähde. Video yritti haukata enemmän kuin se pystyi tiivistämällä koko vuoden myös YouTuben ulkopuolelta. Mutta ehkä YouTube oppii tästä jotain, ja ensi vuoden Rewind on parempi. Tai toisin päin.

Alunperin kirjottanut Sini Torkki




Suomi 100 vuotta – on aika olla äänekkäämpi

Uskoisin, ettei keneltäkään ole jäänyt huomaamatta, että vuosi 2017 on Suomen itsenäisyyden juhlavuosi. Paremmin juhlavuosi tunnetaan nimellä ”Suomi 100”, sillä onhan valtio nimeltä Suomi ollut itsenäinen jo sata vuotta.

Juhlavuoden teema Yhdessä ei tunnu sopivan suomalaisuuteen, sillä mehän viihdymme yksinämme. Suomi on maa, jossa panostetaan yksilötaitoihin. Junissa ja muissa julkisissa kulkuvälineissä ei puhuta vieraille. Tuttua ehkä kuuluisi moikata kaupassa, mutta ei se ole huono asia, jos jättää moikkaamatta. Meillä on jopa sanonta ”puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa”. Näistä syistä yksi klisee suomalaisista onkin, että olemme ujoja ja epäsosiaalisia verrattuna esimerkiksi etelä- tai keskieurooppalaisiin.

Oikeasti, kulttuuria on monenlaista. On totta, että yhteisöllisemmässä ja ilmapiiriltään lämpimämmässä yhteiskunnassa voi olla mukavampaa elää, koska ihminen on sosiaalinen olento, joka kaipaa sosiaalista kanssakäymistä muiden kanssa. Se ei kuitenkaan ole meidän juttumme. Sen ei tarvitse olla osa kulttuuriamme, sillä moni suomalainen on tyytyväinen saadessaan istua junassa yksin ja keskityttyä omiin ajatuksiinsa. Osaamme antaa ihmisille omaa rauhaa.

Kaikkien ei tarvitse puhua äänekkäästi koko ajan. Oman rauhan antaminen ei kuitenkaan tarkoita, että meidän ei tarvitsisi olla kohteliaita ja ottaa muita huomioon. Jos satut näkemään tutun julkisella paikalla, miksi et moikkaisi häntä? ”Hei” on vain yksi sana ja parhaimmassa tapauksessa voit saada aikaan paljon hyvää. Eikä kukaan pahastu tullessaan huomatuksi positiivisella tavalla. Ehkä teema Yhdessä onkin kannustin sosiaalisempaan ja yhteisöllisempään Suomeen. Ehkä meidän pitäisi olla hieman lämpimämpiä ja huomaavaisempia, ainakin tuntemiamme ihmisiä kohtaan. Se ei ole iso muutos, eikä meidän silti tarvitse alkaa viljellä small talkia satunnaisille henkilöille, joita emme tunne.

Alunperin kirjoittanut Marika Masalin




Kohti tuntematonta

Muutos tarkoittaa prosessia, jonka aikana jokin tulee toisenlaiseksi kuin se oli. Elämässä ollaan jatkuvassa muutostilassa, huomasi sitä tai ei.

Olen pohtinut muutosta ja sen merkitystä paljon lähiaikoina. Abivuosi loppui, lukuloma alkoi. Alle kahden kuukauden päästä kolmen vuoden lukio-opintoni ovat ohi. On tehtävä isoja päätöksiä tulevaisuuteni suhteen; mitä haluan opiskella jatkossa, pitäisikö muuttaa pois kotoa, mitä teen jos en pääsekään mihinkään kouluun? Olen valvonut öitä, murehtinut ja stressannut. Olen myös toivonut, haaveillut ja innostunut.

Ihminen suhtautuu luonnostaan uuteen varauksellisesti ja epäillen. Tietty ennakkoluuloisuus on hyvä luontainen puolustusmekanismi, jolla suojellaan itseä ja muita mahdolliselta pahalta. Me kaikki pelkäämme muutosta enemmän tai vähemmän, mutta koska pelko on juurtunut niin kiinteästi osaksi ajatus- ja toimintamallejamme, emme välttämättä edes tiedosta koko asiaa. Vasta kun tapahtuu jotakin merkittävää – edessä on muutto, parisuhde päättyy tai joku läheinen kuolee – se nousee esiin. Elämän tasapaino järkkyy.

Eräs ystäväni on kauhuissaan valmistumisesta, sillä sen jälkeen on luovuttava tutusta ja turvallisesta kaveripiiristä ja kouluympäristöstä ja lähdettävä omille teilleen. [pullquote-left]Juuri epävarmuus on pelon lähde; emme voikaan luottaa siihen, että tiedämme, mitä tulee tapahtumaan.[/pullquote-left] Hänen pelkonsa on ymmärrettävää, sillä sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen on usein hankalaa ja vie aikaa. Juuri epävarmuus on pelon lähde; emme voikaan luottaa siihen, että tiedämme, mitä tulee tapahtumaan. Epävarmuus on kuitenkin myös mahdollisuus. Monet asiat, joita joskus vierasti, tuntuvat nykyään itsestäänselvyyksiltä. Epävarmuutta piti hetki sietää, mutta loppujen lopuksi se muuttui onneksi, esimerkiksi alkukankeuden jälkeen rutinoituneeksi liikuntaharrastukseksi ja paremmaksi voinniksi.

Muutos voi olla aluksi jännittävää, mutta se ei tarkoita, että asiat olisivat huonosti. Ne eivät ole enää samalla tavalla kuin ennen, mutta niin sen kuuluukin mennä. Elämä on pysähtymätön virta, siinä ei voi pysyä jatkuvasti paikallaan. Me synnymme, kasvamme ja kuolemme. Ihmissuhteita tulee ja menee, kiinnostuksen kohteet vaihtuvat, asumme siellä sun täällä. Usein nämä muutokset eivät edes ole kovin suuria, vaan lähestulkoon huomaamatta tapahtuvaa hivuttautumista uuteen suuntaan. Aina kun päivät alkavat sulautua toisiinsa ja tunnen olevani jumissa, mietin kirjailija C.S. Lewisin sanoja:

Isn’t it funny how day by day nothing changes, but when you look back, everything is different.

Rakas ystävä, olet selvinnyt kaikista elämäsi muutoksista, suurista ja pienistä, tähän päivään – miksi et selviäisi nytkin? On okei olla peloissaan, mutta älä paisuta pelkoasi mörön mittoihin! Et tule olemaan ainoa yksinäinen, pelokas opiskelija tulevassa kotikaupungissasi, sillä lukuisia muita on samassa tilanteessa. Tutustu ja tukeudu heihin. Kun seinät kaatuvat päälle ja tuntuu, ettet osaa mitään, hengitä syvään. Epäonnistuminen ei tee sinusta huonoa ihmistä. Kaikista ihmissuhteista ei tarvitse pitää kiinni kynsin hampain. Anna joidenkin kaverien mennä ja salli heidän tilalleen tulla uusia, erilaisia mutta silti ihania ihmisiä.

Muutos voi tapahtua kertarytäkässä tai hiljalleen. Se voi stressata, surettaa ja pelottaa, mutta myös kutkuttaa, innostaa ja ihastuttaa. Se on tilaisuus oppia ja kasvaa, tulla vaikeuksien kautta vahvemmaksi ja viisaammaksi versioksi itsestään.

Rohkeutta elämään: kuuntele Jukka Pojan biisi Potentiaali tästä!

Alunperin kirjoittanut Vilhelmiina Virtanen




Feminism = gender equality?

During the last few years, in Latin America and the world, women have been raising their voice, demanding gender equality between the woman and the man. But what do we know about feminism?

The struggles of women were first really noticed during the French revolution in 1790s due to the liberal and rational ideologies typical to that era, and the new, bad work conditions that the industrial revolution created for the working class. Nowadays the idea of feminism has grown to be rather misinterpreted. Ignorant and/or uninformed people with irrational hatred for women say that feminism doesn’t exist or isn’t needed; there’s just gender equality. Feminism as a concept is about equality between men and women. It’s trying to eradicate many everyday actions and events that are under society’s camouflaged patriarchy, aspects ranging from catcalling on the street, division of baby pink and blue (that are supposed to ”determine” the sex of the child), the fact that women get less salary than a men, gender roles… The list goes on and on.

In Brazil 15 women die every day just because they’re female.

However, the most complex problem is violence. I would like to talk about a specific case in this article: in Latin America where machism – from the word ”macho” – is practiced everyday abuse and assaults happen in both daylight and in the dark, regardless of the victim’s age or social class. In Brazil 15 women die every day just because they’re female. Argentina outran many other Latin American countries with 277 femicides in 2014; 88 women were killed by their partners or ex-partners in Colombia, 83 in Perú, 71 in Dominican Republic, 46 in El Salvador and 25 in Uruguay. This year 16 women have died from domestic violence in Chile. (Statistics from http://www.elobservador.com.uy)

These numbers rise and rise and still the society is not taking the problem as seriously as it should. We women are still being silenced – they say we’re ”exaggerating”, ”violent” or “Feminazis” for demanding respect, for wanting an enviroment safe enough to walk freely in and without fear, for wanting to dress in whatever we want without being called whores. Society doesn’t decide at the time to talk about our bodies, for when we say no, the meaning is no. We want to eliminate stereotypes and sayings that affect both men and women negatively, and above all the society, the people.

Women don’t hate the male sex. We’re not looking for superiority, we’re looking for EQUALITY.

Originallt written by Valentina Sagredo




Football and pulla – first impressions of Finland

Hi everyone! I’m Chiara and I’m 17. I’m going to stay here in Finland for 10 months.

I’m from Northern Italy; my home is a small village of about 2000 people in the Alps. I like the place I live in because it’s very close to the Lake Como and the mountains so in winter it’s possible to go skiing. I go to school in another town near mine of about 20 000 people. Right now I’m in my fourth year of high school and, after two years, I’ll finally be able to go to university! I like school because I enjoy both studying and meeting friends.

I’m from Northern Italy; my home is a small village of about 2000 people in the Alps.

My Italian family includes, my mom Maria and my dad Loredano: I love them, they’re great and supportive. To tell the truth, I’ve already been in Finland with my family but we’ve just visited Helsinki. Now I’ve been here for two months already and I swear that every single day is wonderful and incredible. I just love this country!

img_20160824_165225Here in Finland I live in a small village called Jokela of about 6000 people but I go to school in Järvenpää. My host family is  lovely! I have my host mom Jaana, my dad Juho and two little brothers: Santeri, who is ten years old, and Juuso, who is seven. I really like the whole family, they’re great and they get me involved in everything. The boys are fantastic and they both love football so, sometimes, we play it all together – even though I’m really bad at it.

Differences between Italy and Finland

As I mentioned, I like going to school. The Finnish school system is completely different from the Italian one. In Finland I usually start school at 8:15 or 9:45 and I finish it at 14:20 or 15:50. Each lesson lasts for 75 minutes and between each lesson there’s a break of 15 minutes. Moreover, around 11:00 to 11:40 I have lunch in Areena and the food is quite good. In Italy, instead, my days last from 8 to 13. Each lesson is about 60 minutes long and we just have one break of 10 minutes. We have lunch at home. We go to school also on Saturdays!

Finnish people use a lot of butter and drink a lot of milk, COLD milk!

Talking about food, I can tell that my favourite one is pulla, a traditional Finnish sweet and I really would like to learn how to make them! Moreover, Finnish people use a lot of butter and drink a lot of milk, COLD milk! Another difference you may notice in Finland is the weather: starting from November it’s usually dark, but with the snow everything is different and I’m really looking to it! I’m also waiting for February which is the coldest month of the whole year, or so I’m told. I really want to try to “survive” with -20° or even -25°.

Anyway, I’m so excited to be in this beautiful place for still eight months and to know and learn something more about this beautiful country and Finnish people who are absolutely kind and available any time I need help!

Chiara, 24th October

img_20160824_171736

Originally written by Chiara Gerna




Painostava hiljaisuus?

Taas yksi kiinnostavalta tuntuva ihminen, mutta enpä uskalla mennä juttelemaan. Mitä jos tilanne muuttuukin tosi kiusalliseksi ja osaan puhua pelkästä säästä taas? Miksi oikeastaan edes ajattelen tätä, miksen vain voi mennä ja avata suutani?

Koska olen niin hiljainen.

Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: Niitä, jotka voivat tavata uusia ihmisiä päivittäin tuntematta oloaan miksikään muuksi kuin energiseksi. Niitä, jotka näkevät kaikessa vain mahdollisuuksia, eivätkä ajattele juurikaan, mitä muut heistä ajattelevat. Tällaisista ihmisistä on helppo pitää, he ovat mukavia ja hauskoja ja heihin tutustuu nopeasti. He löytävät toisensa.

Sitten on taas niitä hiljaisia. Niitä, jotka istuvat yksin. Niitä, jotka miettivät onko uusi tilanne uhka vai mahdollisuus. Niitä, jotka ajattelevat ehkä liikaakin kaikkea omassa kuplassaan. He saattavat olla ihan mukavia, kun heihin tutustuu, mutta se ei ole niin helppoa, koska porukassakin he ovat niin hiljaa. Heihin ei tunnu saavan kontaktia.

Väitän kuitenkin, että molemmanlaisiin ihmisiin kannattaa tutustua. Me tarvitsemme niitä puheliaita ystäviä, joiden kanssa on hauskaa, mutta myös niitä, jotka oikeasti kuuntelevat silloin kun puhumme heille (heidänkin kanssa voi kuitenkin olla hauskaa).

Kun tutustut tuohon hiljaiseen ihmiseen, hän saattaa vaikuttaa kiusaantuneelta, ja se saa sinutkin kiusaantuneeksi, mutta usko vain, hän on sisällään vielä jännittyneempi kuin sinä. Joku on vihdoinkin avannut suunsa ja tullut juttelemaan juuri hänelle. Tämä on ihme, tämä on mahdollisuus, jota ei saa hukata. Mutta sitten keskustelu tyrehtyy ja molemmat seisotte hiljaa.

”Voi ei, pilasin taas kaiken”, hän saattaa ajatella.

Mutta jatka vain rohkeasti, uudelta hiljaiselta ystävältäsi menee vain hieman kauemmin päästä luontevasti mukaan keskusteluun kuin sinulta.

Myöhemmin tulette samaa matkaa kaverisi juhlista. Molemmat olette iloisia ja hyvällä tuulella. Ilma on vielä kaunis ja sinä kysyt haluisiko uusi ystäväsi tulla kanssasi vielä hetkeksi luoksesi. Hän kieltäytyy kohteliaasti, vaikka hänellä on ollut aidosti hauskaa. Nyt kun juhlat ovat ohi, hän kuitenkin haluaa vain mennä kotiin ja viettää loppuiltansa yksin kuunnellen vaikka Beethovenin Kuutamosonaattia (eivät he kaikki kuitenkaan kuuntele Beethovenia).

Sellaisia he ovat. Mutta ilman heidänlaisiaan ei olisi ehkä koskaan syntynyt vaikkapa suhteellisuusteoriaa, sillä Albert Einsteinkin kuului tällaisiin hiljaisiin ihmisiin.

Uudella, hiljaisella ja asioita pohtivalla ystävälläsi voi olla sinulle vielä paljon annettavaa.

Alunperin kirjoittanut Marika Masalin




Katsokaa, meillä on hauskaa!

Loputtoman hauskat Snapchat-mystoryt illoista kavereiden kanssa ulkona. Täydellinen Instagram-feed taiteellisen nimimerkin alla. Pikku Kerttulin touhut liutana äidin Facebookissa; varma Nobel-voittaja tiedossa. Ah, täydellinen elämä, vai?

Yleensä suurentelemme asioita sosiaalisessa mediassa. Haluamme toisten saavan täydellisen kuvan elämästämme. Blogeissa kauniit, muokatut kuvat shoppailureissun ostoksista tai huippu onnistuneesta treenistä saattavat olla vain puoli totuutta. Näemme harvemmin postauksia elämän pohjanoteerauksista tai epäonnistumisista. Milloin viimeksi näit tuttusi päivittävän ripulistaan tai siitä, ettei hän ole käynyt koko viikonloppuna ulkona, koska ei ole päässyt sängystä ylös.

Faktana voimme todeta, ettei täydellistä elämää ole olemassakaan. Aina ei ole hauskaa. Oikeassa elämässä emme muokkaa kuvaamme täydelliseksi tai suodata sitä filtterin läpi. Sosiaalisessa mediassa teemme näin lähes aina.

Ei, en välttämättä halua lukea vatsataudistasi Facebookista. Blogiteksteistä ja Youtube-videoista tulee vain niin usein sellainen olo, että kaikkien muiden elämä on pelkkää lempeää merituulta ja surffaajapoikia. Tässä tilanteessa oma navetanhajulta tuntuva elämä Järvenpäässä vaikuttaa pelkästään säälittävältä. Pitäisiköhän panostaa enemmän Instagram-seinäni kuvien yhteensopivuuteen? Ehkä olisin samalla onnellisempi.

Huomaan pyytäväni kavereitani yllättävän usein menemään hauskaan hetkelliseen asentoon tai tilanteeseen uudestaan, jotta saan siltä illalta hienon kuvan Instagramiin. Se häiritsee. Mikä välttämätön tarve minulla on näyttää muille, että meillä on hauskaa? Se vie ilon pois siitä hetkestä. Eikä päivästä tule välttämättä yhtään parempi, vaikka mystory olisi pullollaan videoita todisteeksi siitä, kuinka minulla on siisti elämä ja hauskoja kavereita. Välillä tuntuu, että yhteisessä illanvietossa tärkeämmäksi muodostuvat hyvät kuvat muille jaettavaksi kuin yhdessä vietetty aika.

Elämän ensi prioriteetteina ei kuitenkaan pitäisi olla cool somepersoona. Lenkkipolun raikas ilma on varmasti virkistävä ilman siitä pakon alla Snapchatiin päivittämistäkin. Kavereiden kanssa kännykän voi rauhassa hylätä nurkkaan: ei tästä ole pakko tiedottaa sosiaaliseen mediaan. Se tapahtui oikeasti, ilman todistelua muulle maailmalle.

Kyllä, voit olla ”cool” myös ilman kuvaa joka kahvilakäynniltä tai illalta ulkona. Jos jatkuva sosiaalisessa mediassa elämän paranteleminen ei sinua haittaa, ei ongelma ole tämän näköinen. Voihan siitäkin tulla vaikka hetkeksi iloiseksi. Sinun viileä tarinasi villissä verkossa. Minä totean, että huomaan itseni liian usein todistelemassa sosiaalisessa mediassa elämäni ruusuisuutta. Siistiä on myös yhdessä perheen tai kavereiden kanssa vietetty ilta, hyvä ruoka ja hauskat tarinat, ilman yhtään pakollista somepäivitystä.

Alunperin kirjoittanut: Vilma Niskanen




Kohta tämänkin kolumnin kirjoittaa robotti

Joukko lumalinjalaisia kävi Teknolgia 15 –messuilla Helsingin messukeskuksessa tutustumassa automaatioalaan. Robotteja, koneita ja ties mitä antureita oli moneen lähtöön – jopa niin paljon, että heräsi kysymys: riittääkö töitä tulevaisuudessa myös ihan meille ihmisille?

Näin tulevana abiturienttina pitäisi jatko-opintosuunnitelmien olla jo loppusuoralla. Monivaiheisen pähkäily- ja nopanheittoprosessin tiimellyksessä on kokonaan unohtunut, jos oma tulevaisuuden ammatti onkin koulusta valmistuessa lähes täysin automatisoitu ja töitä ei täten löydykään. Valitsemalla mahdollisimman akateeminen ura on kai mahdollisuuksia välttyä tältä, mutta työpaikasta voi oikeasti kilpailla robotti pian useammassakin yrityksessä. Työnhaussa tämä tuottanee ongelmia etenkin suppeammin koulutetuille.

IMGP20862

Pääministeri luottaa suomalaiseen automaatio-osaamiseen.

Vielä pitkään automatisaatio tulee koskemaan lähinnä vain hyvin tylsiä ja konemaisia toimintoja, kuten pakettien lajittelua tai tuotteiden valmistusta tehtaissa. Tulevaisuudessa toivoisin kuitenkin näkeväni myös paljon monimutkaisempia järjestelmiä täysin automatisoituna – itsestään ajavat autot ovat jo siirtyneet suunnittelupöydiltä todellisuuteen, mutta miltä kuulostaisi esimerkiksi automatisoitu juna? Ainakaan nykyisenkaltaisia säästöpaineita ei robottikonnareihin ja kuljettajiin kohdistuisi.

Nykyisen hallituksen nokkamies näkeekin automatisaatiossa suuria mahdollisuuksia, jos ei junissa niin ainakin perinteisessä teollisuudessa. Tuotanto voitaisiin siirtää halpamaista takaisin Suomeen, mikä hyödyttäisi erityisesti pieniä yrityksiä. Kokonainen tehdas voisi siis pyöriä muutaman ihmisen voimilla, mutta hetkinen, lyhyelläkin matematiikalla tajuaa työpaikkojen määrän tässä esimerkissä vähenevän. Kaikkien alalla toimivien mielestä asia on toisinpäin, mutta ei pääministeri Juha Sipilälläkään Teknologia 15 –messujen puheessa ollut tarjota täysin vedenpitäviä ehdotuksia. Työttömien määrässä voidaan siis nähdä aluksi nousua, mutta ratkaisuna lienee vain sopeutua ja hankkia uusi ammatti – tai alkaa kehittää niitä robotteja itse.

Vaikka tarinat vanhusten kanssa juttelevista hoitajaroboteista jäävätkin vielä tiedelehtiin ja itsestään kulkevat junat busseihin kypsyneen lukiolaisen haaveeksi, voivat hurjimmatkin kuvitelmamme muuntua yllättäen todeksi. Sitä ennen automatisaatio, robotisaatio, tai mikä tahansa muu Twitterissä hyvältä näyttävä muotisana tulee tavalla tai toisella uudistamaan jokaisen ammattia. Onhan pohjimmiltaan kyse vain siitä, että ihmiset siirtävät laiskuuksissaan töitään muille, tässä tapauksessa koneille. Ja jos ajattelit välttyä koneellistumiselta hankkiutumalla kirjailijaksi, olet turvassa vain hetken: nykyisestä Wikipediastakin yli puolet on koostettu ilman ihmisajattelua.

Alunperin kirjoittanut Ville Tuominen