Kolmen nuoren miehen muodostama jazz-trio Milo & Moses on juuri lopettanut settinsä Järvenpään lukion auditoriossa ja pyydän heitä antamaan lyhyen haastattelun.

Toisin kuin juuri keikalta tulleet rokkarit, nämä muusikot eivät onnekseni ole hikisiä ja haisevia, sillä keikka sisälsi vähemmän lavalla liikkumista ja enemmän huomion kiinnittävää virtuoosimaista soittamista, kuten kunnon jazz-keikan kuuluukin.

Milo & Moses sisältää kitaristi Milo Mäkelän, rumpali Mooses Kuloniemen ja basisti Jon Pettersonin. Tämä herättää heti kysymyksen: Minkä takia vain kitaristin ja rumpalin nimet muodostavat trion nimen? Onko tämä jonkinlaista basistien syrjimistä, mistä itsekin basson soittaja voisin loukkaantua? “Ei sentään vaan homma lähti siitä, että Milo ja Mooses kirjoittivat kahdestaan levytyssopimuksen ja basisti vaihtui vasta sen jälkeen ja nyt on ensi elokuussa uusi levy ja nimeäminen tulossa”, Jon vastaa. Basisteja ei siis syrjitä ja kaikki on hyvin maailmassa.

Jazz muusikoista on olemassa paljon hauskoja stereotypioita, joista muutaman haluan käydä läpi nyt, kun on näin hyvä tilaisuus koittanut.

Heti ensimmäisenä on aika kovan kuuloinen väite: jazz-muusikot ovat synnynnäisiä lahjakkuuksia, joiden ei tarvitse harjoitella, sillä he osaavat jo kaiken. Suureksi yllätyksekseni saan kuulla että tämä väite ei ole totta, sillä näköjään myös jazz-muusikoidenkin täytyy harjoitella. “Jos jazz-muusikolta kysyy, että mitä hänen täytyy tehdä, niin vastaus on että harjoitella”, kuuluu ainakin näiden muusikoiden vastaus. Kun kysyn päivittäisen harjoittelun tuntimäärää, niin lukemat ovat 2–3 tuntia päivässä ja bändin nykyinen kokoonpano on soittanut ainakin sata tuntia yhdessä. Keikkojakin on yleensä muutama kuukaudessa, joten kyllä soittamista mahtuu jazz-muusikon arkeen paljon.

Seuraavaksi kysyn varmaan yleisimmän stereotypian: kaikki jazz-muusikot käyttävät paljon päihteitä. Tämäkään ei ole totta ainakaan tämän bändin kohdalta. “Yksikään meistä ei käytä päihteitä. En voi kaikkien muusikoiden puolesta puhua, mutta kaikki, joihin olen törmännyt, ovat olleet raittiita”, Milo vastaa suoraan. “Nykyään on menty vähän toiseen suuntaan”, Jon jatkaa. ”’Elä kovaa ja kuole nuorena’ -väite on nykyään ’soita hyvin ja vanhene viisaana’”, hän naurahtaa.

“Mustien soittaminen tulee sielusta, mutta valkoiset ovat teknisiä nysvääjiä”, on väite, jossa bändin mielestä on enemmän totuuden perää.

“Jazziin liittyvä voimakas rotuhistoria teki genrestä mustille paljon henkilökohtaisemman sen alkuaikoina, mutta nykypäivänä tällä ei ole ehkä enää niin paljon vaikutusta”, on bändin jäsenten vastaus tähän väitteeseen. Mutta eivät nämäkään muusikot pelkkiä “teknisiä nysvääjiä” ole, vaan kyllä heiltäkin lähti sooloilu jostain muualta kuin pelkistä teoriaopinnoista, kuten musiikissa kuuluukin. Lähes koko setti oli heidän omaa materiaaliaan ja improvisaatiota oli paljon, joten oma ääni ja persoona kuului musiikissa vahvasti.

Iiro Rantala, suomalaisten jazz-muusikoiden tunnetuimpiin nimiin lukeutuva henkilö, on joskus lausunut näin: ”Yksi virhe on jazzia, kaksi virhettä on soolo ja kolme virhettä on apuraha.” Tämä herättää hiukan naurahdusta, mutta Milo kertoo, että uskoisi tämän olevan pelkkää huumoria, jos hän ei Iiroa olisi tavannut, mutta uskoo Iiron olevan ihan tosissaan tämän asian kanssa. Jon jatkaa myös, että suomalaisten muusikoiden palkat ovat Iirolle sydämen asia, sillä Suomessa eivät muusikot kovin paljoa tienaa. Tunnetusti popmuusikot soittavat kolme sointua kolmelle tuhannennelle ihmiselle, kun taas jazz-muusikot soittavat kolme tuhatta sointua kolmelle ihmiselle, joten suomalaisen jazz-muusikon tienestit eivät varmaan kovin päätä huimaavia ole.

Vielä viimeiseksi annan bändin jäsenille tehtäväksi kuvailla musiikin soittamisen kolmella tai vähemmällä sanalla. “Me räjäytetään”, aloittaa Mooses. “Flow, jytä, svengi”, jatkaa Jon. “Me räjäytetään”, lopettaa Milo. Ehkä sen näin kuuluukin mennä, basistina totean. Kitaristi ja rumpali räjäyttää ja basisti hoitaa flown, jytän ja svengin.

Alunperin kirjoittanut Toni Makkonen

Syksyn pimeyttä ja kylmyyttä karkotettiin jälleen koulumme taidokkaiden oppilaiden avulla.

Tänä vuonna perinteiset Kaamoksen karkottajaiset oli jaettu kolmeen eri konserttiin, joissa eri vuosikurssien opiskelijat esittelivät musiikillisia taitojaan. Teimme torstain ja perjantain konserteista koosteen, jonka voit katsoa, jos missasit esitykset tai haluat palata niihin ihan muuten vain.

Torstain ensimmäinen välituntikonsertti oli toteutettu akustisesti. Kuulimme viisi eri kappaletta eri oppilailta, muun muassa lukion oman lauluyhtyeen debyyttiesityksen sekä Sakari Heikkilän Ben and Jerry’s -jäätelölle omistetun kappaleen “The Way You Make Me Feel”. Torstain myöhempi konsertti toimi mukavana kontrastina aamun rennolle musiikille, sillä tällä kertaa kuulimme niin räppiä, balladeja kuin vahvoja metallibiisejäkin.

Perjantain konsertti oli tunnin pituinen piristysruiske juuri sulaneen lumen keskelle. Oppilaat esittivät laajan skaalan eri tyylisiä kappaleita jazzahtavasta musiikista poppiin. Kuulimme muun muassa versioita Birdyn, Anna Puun ja Lady Gagan kappaleista. Nappasin konsertin jälkeen haastateltavaksi kolme koulumme artistinalkua: Kevin Saringon, Jyry Halosen ja Toni Makkosen.

Vaikka konsertin valmistelemiseen kuluikin paljon aikaa, pitivät Kevin, Jyry ja Toni Kaamoksen karkottajaisissa esiintymisestä paljon. Kitaraa, bassoa ja ksylofonia soittanut Toni kertoi harjoitelleensa kappaleita todella vaihtelevan määrän aikaa. Bassoa, rumpuja, kitaraa ja cajonia soittanut Jyry paljasti, että yksinkertaisimpien kappaleiden kohdalla riitti niiden läpikäyminen koko ryhmän kanssa, kun taas joitain kappaleita täytyi harjoitella enemmän. Kevinin mukaan heidän esitystään oli treenattu jo jakson alusta asti. Hänellä oli selvä visio kokoonpanostaan, sillä hän tiesi Jyryn ja Tonin olevan “niin hiton hyviä”.

Esiintyjien mukaan Kaamoksen karkottajaisissa oli todella hyvä fiilis. ”Yleisössä oli paljon innostusta ja oli vitsin kiva esiintyä, kun ihmiset jaksoivat katsoa”, sanoi Jyry. Muut nyökkäilivät, kaikkien mielestä yleisö oli hyvin mukana. ”Jari ei voi istua kesällä paljussa oli paras”, kommentoi Toni. Kevin kertoi siitä, että konsertti vaati valmisteluita, eikä sen vain annettu mennä niin kuin menee. ”Me handlattiin tämä”, hän sanoi lopuksi.

Tonin mukaan koulussa esiintyminen eroaa muista esityksistä ehkä fiilikseltään. Koulun esiintymiset eivät hänestä tunnu niin isoilta asioilta kuin muut keikat. Koulun konsertit tuntuvat rennommilta myös Jyryn mielestä, ja niissä usein uskaltaa tehdä tyhmempiäkin asioita. Kevin puolestaan sanoo kouluesitysten jännittäneen häntä aluksi, sillä hän ei halunnut mokata tuttujen ihmisten edessä. Nyt kun esityksiä on takana jo useampia, hän on tottunut niihin ja osaa nauttia esiintymisestä.

Jyry kertoi pitäneensä esistyskappaleista siitä huolimatta, vaikka ne eroavatkin hänen omasta musiikkimaustaan. “Jos haluaa esiintyä, niin täytyy tykätä vähän kaikenlaisesta musiikista. Ei voi sanoa että ‘en minä halua tätä genreä vetää’ – ei se niin toimi”, hän kommentoi. Kevinin mielestä kaikki hänen kuulemansa kappaleet olivat hyviä, mutta sanoo ettei esimerkiksi jazzia ole vielä päässyt soittamaan vaikka sitä kuunteleekin. “Ne kappaleet mitä minä esitän, niihin minulla on yleensä joku yhteys”, hän kertoi.

Kaikilla kolmella on yhteinen unelma: kaikki haluaisivat tehdä musiikista itselleen ammatin. Jyry epäilee unelman realistisuutta Suomessa, mutta jos hän pystyisi elättämään itsensä musiikilla, olisi elämä hyvällä mallilla. Hänen mukaansa tämän kaltaisista ajatuksista ei kuitenkaan aina puhuta.

Viimeiseksi Jyry, Toni ja Kevin miettivät biisisuosituksia jutun lukijoille. Toni päätti empimättä suositella Steamy Groin of the Pregnant Piisamin kappaletta Pelon Voittaminen. Kappaleessa on hänen mielestään todella hyvä neuvo perjantai-iltaan: krapulaa ei saa pelätä. Kevin suosittelee esittämäänsä kappaletta, Lady Gagan Perfect Illusionia. Jotkut saattavat hänen mukaansa löytää kappaleesta merkityksen, mutta se on myös hyvä ‘popitusbiisi’. “Kappaleesta pitävät varmasti erilaiset ihmiset, sillä se ei ole mitään yhtä genreä.” Oman pohdintansa jälkeen Jyry päätti vielä suositella Anal Trumpin levyä, joka kestää noin kolme minuuttia ja sisältää kolmekymmentä kappaletta. ”Se on hieno levy, kannattaa kuunnella.”

Alunperin kirjoittanut Siiri Parviainen ja Emma Virtanen