“Voimme vain toivoa, että Venezuelan tilanne raukeaa rauhanomaisen vallanvaihdoksen kautta, ja että Venezuela saapuu demokratian, vapauden ja vakauden piiriin.” kirjoittaa Seán McLoughlin Venezuelan kiihkeästä valtataistelusta.

Venezuelan bolivariaanista tasavaltaa on noin kahden vuosikymmenen ajan johdettu autoritaarisen sosialismin ottein. Sosialistinen hallinto alkoi presidentti Hugo Chávesin valtaannoususta ja tämän vuonna 1999 suorittamasta “bolivaarisesta vallankumouksesta”. Cháves paisutti Venezuelan julkisen sektorin ja teki maasta yhden latinalaisen Amerikan vauraimmista ja hyvinvoivimmista maista, muun muassa valtion öljynmyyntitulojen siivittämänä. Tämä hetkellinen vauraus kuitenkin rapistui sosialistisen suunnitelmatalouden, heikosti monipuolistetun talouden sekä korruption paineiden alla. Kiteytettynä, Venezuelan talous oli liian riippuvainen matalan jalostusasteen öljyn viennistä vauraudensa takaajana. Myös korruptio oli julkisen vallan ja erityisesti armeijan piirissä valtaisaa. Yhdysvaltojen Venezuelan vastaiset talouspakotteet eivät myöskään helpottaneet maan asemaa.

Vallan siirryttyä vuonna 2013 presidentti Nicolas Madurolle, maan kansantalous oli kovien paineiden alla ja öljyn globaalien markkinahintojen romahtaessa vuonna 2014, Venezuelan talous alkoi vyöryä alamäkeen ja inflaatio laukata villinä. Venezuelan taloudellisten ja yhteiskunnallisten ongelmien kulminoiduttua vuoden 2017 alla tuhansien prosenttien hyperinflaatioksi, krooniseksi elintarvikepulaksi sekä sähkökatkoksiksi, alkoi kansa osoittaa tyytymättömyyttään mielenosoituksilla. Mielenosoitukset yltyivät ja levisivät vuoden 2018 ajan ja kansanliikkeen keulakuvaksi nousi tammikuussa 2019 väliaikaiseksi presidentiksi nimitetty Venezuelan parlamentin puheenjohtaja Juan Guaidó. Länsivallat (Yhdysvallat ja EU) julistivat nopeasti tukensa Guaidólle ja tunnustivat tämän maansa oikeutetuksi päämieheksi. Maduron hallintoa sen sijaan jäivät tukemaan sosialistinen Kuuba sekä Kiina ja Venäjä, joilla on taloudellisia ja poliittisia siteitä Venezuelaan. Esimerkkeinä näistä siteistä ovat Venäjän valtiollisen öljy-yhtiön Rosneftin tekemät valtavat investoinnit Venezuelan valtion öljy-yhtiöön PDVSA:an, Venäjän myöntämät kymmenien miljardien dollarien lainat Venezuelan valtiolle sekä maiden välinen laaja asekauppa.

Venezuelan presidentti Nicolas Maduron kauden aikana maa on ajautunut historiansa vakavimpaan talouskriisiin. (Kuva:Tasnim News Agency)

Tilanne on jatkunut koko kevään hyvin epävakaana ja kansalaiset ovat yhä kasvavassa määrin siirtyneet kaduille osoittamaan mieltään Maduron hallintoa vastaan. Maduro ei ole hyväksynyt maahan kansainvälistä ruoka- ja tarvikeapua, ja nälkä ja köyhyys maassa ovat johtaneet rikollisuuden ja massasiirtolaisuuden räjähdysmäiseen nousuun. Epävakauden jatkuessa ulkovallat ovat esittäneet omia arvioitaan Venezuelan tilasta ja tulevaisuudesta. Tiistaina 30. huhtikuuta itsensä presidentiksi julistanut Juan Guaido yllytti maansa kansalaiset viimeiseen kansannousuun Maduron hallintoa vastaan, jonka jälkeen mielenosoitukset ja mellakat kiihtyivät entisestään ja mielenosoittajat ja hallinnon turvallisuusjoukot ottivat entistä kiihkeämmin yhteen. Guaido on myös yllyttänyt Venezuelan julkisen sektorin työntekijöitä lakkoiluun sekä Maduron upseereita ja armeijan joukkoja laskemaan aseensa.

Kansannousun julistus sai myös ulkovallat reagoimaan ja Yhdysvaltain hallinto varoitti Venäjää sekaantumasta Venezuelaan, jonka se näkee omaksi geopoliittiseksi “takapihakseen”. Yhdysvallat ovat tukeneet Venezuelan oppositiotoimintaa ja tunnustaneet Juan Guaidon Venezuelan oikeutetuksi presidentiksi. Yhdysvallat ovat viime vuosina lisänneet taloudellisia sanktioita Venezuelaa vastaan ja tammikuussa 2019 presidentti Donald Trumpin hallinto käytännössä kielsi kaupankäynnin Venezuelan öljy-yhtiö PDVSA:n kanssa. Myöhemmin keväällä Yhdysvallat sulkivat suurlähetystönsä Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa. Trumpin hallinto on toistuvasti ilmaissut tukensa Venezuelan siirtymiselle demokratiaan ja rauhanomaiselle vallanvaihdokselle, muttei myöskään poissulje esimerkiksi sotilaallisen intervention mahdollisuutta. Viimeisimpänä, lauantaina 4. toukokuutaYhdysvaltain ulkoministeri Mike Pompeo yllytti videoviestissään suoraan Venezuelan kansaa kaatamaan Maduron hallinnon. Yhdysvaltain kiinnostus Venezuelaa kohtaan kumpuaa sen maantieteellisestä läheisyydestä ja Yhdysvaltain jo 200-vuotta vanhasta Monroen doktriinista, jonka mukaan latinalainen Amerikka kuuluu sen etupiiriin, sekä maan valtavista öljyvarannoista.

Venezuelan pohjoisosissa sijaitsevat maailman suurimmat todistetut öljyvarannot. (Kuva: Wilfredo Rodriguez)

Kolikon toisella kääntöpuolella ovat Kuuba ja Venäjä, jotka tukevat Maduron hallintoa taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti. Kuuballa on runsaasti tiedusteluviranomaisia, upseereita ja turvallisuusjoukkoja Maduron hallinnossa ja Venäjä on taloudellisen tukensa lisäksi lähettänyt palkkasotilaita turvaamaan Maduroa ja tämän lähipiiriä. Nämä ristiriitaiset suurvaltaintressit tekevät Venezuelasta uuden ja riskialttiin näyttämön globaalissa valtapelissä muun muassa Yhdysvaltojen ja Venäjän sekä osaltaan Kiinankin välillä. Voimme vain toivoa, että Venezuelan tilanne raukeaa rauhanomaisen vallanvaihdoksen kautta, ja että Venezuela saapuu demokratian, vapauden ja vakauden piiriin. Tämä kuitenkin vaatii Maduron luopumista tai syöksemistä vallasta sekä suurvaltojen intressien välisen liennytyksen. Maduron vallassa pysyminen näyttää tällä hetkellä erittäin epätodennäköiseltä ja kansan ylivoimaisen enemmistön sekä taloudellisten ja poliittisten paineiden ollessa häntä vastaan, hän voi enää korkeintaan viivytellä putoamistaan hallitsijan asemasta. Mitä enemmän suurvallat, kuten Venäjä kuitenkin investoivat Maduron hallinnon säilyttämiseen, sitä vaikeammaksi tilanteesta perääntyminen tulee olemaan sekä oppositiota tukeville että Maduron hallintoa tukeville tahoille.

Suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kiistellyimpiä kysymyksiä on mahdollinen jäsenyys sotilasliitto Natossa. Maamme poliittinen johto on vuosikymmeniä kaihtanut jäsenyyttä läntisessä sotilasliitossa ja keskustelu Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta on ollut puutteellista. Tässä jutussa pyritään avoimeen ja rehelliseen analyysiin Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä.

Viime kevään presidentinvaalit toivat turvallisuuspoliittisen keskustelun erityisen voimakkaasti esille, ja on sekä todennäköistä että toivottavaa että turvallisuus nousee keskeiseksi teemaksi myös tämän kevään eduskunta- ja eurovaaleissa. Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun kenties kinkkisin kysymys lienee maamme mahdollinen Nato-jäsenyys .

On selvää, että tällä hetkellä enemmistö suomalaisista äänestäjistä vastustavat hakemista sotilasliitto Naton jäseneksi ja että Suomen poliittinen johto ei ole koskaan pitänyt sitä riittävän aiheellisena ottaakseen sen eteen vaadittavia askelia. Voisiko kuitenkin olla, että Nato-jäsenyys olisi Suomelle hyväksi? Ja voisiko olla, että Suomen liittyminen sotilasliittoon vakauttaisi Itämeren turvallisuuspoliittisen tilanteen sekä takaisi Suomen itsemääräämisoikeuden?

Usein Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa ilmaistaan huoli siitä, että Suomen sotilaallinen päätösvalta vietäisiin eikä Suomi enää pystyisi itse päättämään maanpuolustuksellisista perusperiaatteistaan. Nato on kuitenkin hallitustenvälinen organisaatio, jolla ei ole ylikansallista päätösvaltaa. Liittokunnan päätöksenteko vaatii aina jäsenmaiden yksimielisyyden. Jokaisella jäsenmaalla on siten myös mahdollisuus pysäyttää liittokunnan päätöksenteko silloin, kun merkittävät kansalliset edut ovat kyseessä.

Suomen jäsenyys Natossa ei myöskään merkitsisi muiden liittokunnan jäsenten sotavoimien automaattista asettamista tänne, vaan kaikki päätökset joukkojen ja kaluston siirtelystäkin tapahtuu yksimielisesti. Ensisijainen maanpuolustuksellinen vastuu Suomessa pysyisi Nato-jäsenyydenkin alla Suomella.

Presidentit Trump ja Putin tapasivat heinäkuussa 2018 Helsingissä. Suomi on koko historiansa ajan ollut tukalassa asemassa lännen ja idän välisessä kamppailussa.

Suomelle Nato-jäsenyyden hinta olisi ennestään suhteellisen matala. Usein mainittu Naton suositus kansallisen puolustusbudjetin 2% osuudesta bruttokansantuotteesta on vain viitteellinen tavoitetaso, eikä edes suurin osa liiton nykyisistä jäsenistä täytä kyseistä suositusta. Suomen puolustusmenojen BKT-osuuden odotetaan myös nousevan uusien hankintojen myötä 2020-luvulla jo 1,7-1,9% nykyisestä 1,29%. Nato-jäsenyyden pakolliset kustannukset muodostuvat lähinnä maksuosuudesta liittokunnan yhteisiin budjetteihin sekä henkilöstömenoista.

Tarkastellessa Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä, on myös arvioitava suuren itänaapurimme turvallisuuspolitiikkaa ja sen suhtautumista omaan kansainväliseen asemaan. Venäjän sotilaallisella ja poliittisella johdolla on koko presidentti Vladimir Putinin valtakauden aikana vallinnut käsitys kansainvälisestä politiikasta, jonka mukaan Neuvostoliiton jälkeinen EU:n ja erityisesti Naton leviäminen Venäjän rajoille on eksistentiaalinen uhka valtiolle.

Venäjän johto katsoo Neuvostoliiton hajoamista ja siitä seurannutta 1990-luvun lamaa ja yhteiskunnallista epävakautta suurena nöyryytyksenä -Putinin omin sanoin “viime vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina”- Tällä asenteella Putin on lähtenyt uudistamaan Venäjän sotavoimia sekä palauttamaan maan asemaa kansainvälisen politiikan voimapelurina.

Merkittävin herätys Euroopalle ja kansainväliselle yhteisölle oli kuitenkin kevään 2014 tapahtumat Ukrainassa, kun Venäjä liitti itseensä Krimin niemimaan ja alkoi tukea Itä-Ukrainan separatistijoukkoja. Konfliktin puhkeaminen sekä siitä seurannut läntisen maailman ja Venäjän välinen sanktioiden asettelu ja poliittinen nokittelu ovat nostattaneet turvallisuuspolitiikan julkisen keskustelun keskiöön Euroopassa.

Huoli siitä, että Venäjä reagoisi taloudellisella tai sotilaallisella voimankäytöllä Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen on kaikunut usein turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Liittokunnan jäsenyyden perimmäinen idea onkin juuri sotilaallisen pelotteen luomisessa ja sen asettamisessa niin korkealle, ettei mikään loogisesti laskelmoiva valta ryhtyisi sotilaalliseen aggressioon sen jäsenmaata vastaan.

Suomi jakaa Venäjän kanssa n. 1340km pitkän rajan. Suomi sijaitseekin Venäjän läntisen sotilaspiirin strategisessa keskiössä.

On myös sanottu, että Suomen ei tarvitsisi liittyä Natoon, sillä liittokuntien ulkopuolella Suomi kykenisi jotenkin pysymään erillään eurooppalaisista konflikteista. Liittoutumattomuutta yritettiin 1930-luvulla päättyen epäonnistumiseen Puna-armeijan hyökätessä rajan yli talvella 1939. Tällöin, Suomen vakuuttamasta liittoutumattomuudesta ja puolueettomuudesta huolimatta Neuvostoliiton johto näki Suomen liian suurena riskinä jättääkseen sen turvaamattomaksi.

Riskinä oli, että jos Suomi ei mukaudu Neuvostoliiton satelliittivaltioksi tai varsinaiseksi osaksi Neuvostoliittoa, se mukautuu Saksan etupiiriin ja sallii maansa käytön tukialueena Neuvostoliiton vastaisessa hyökkäyksessä. Suomi menetti 11 % pinta-alastaan ja solmi läntisen kansainvälisen yhteisön paineessa Neuvostoliiton kanssa rauhan. Myöhemmin jatkosodassa Suomi taisteli suoranaisesti yhdessä rintamassa Saksan kanssa, eikä olisi onnistunut hillitsemään Puna-armeijan vyöryä sodan loppua kohden ilman aseapua ja tarviketukea Saksalta. Sodan jälkeen Suomi päätyi tukalaan asemaan Neuvostoliiton kainaloon koko kylmän sodan ajaksi.

Aivan kuten talvisodan aikaan, nytkään liittoutumattomuuspolitiikka ei ole Suomen alueellisen koskemattomuuden uskottava tae. Suomi on jo kuitenkin EU:n keskeinen jäsenmaa ja Naton aktiivinen kumppani monella saralla, jota tarkastellessaan Venäjän sotilaallinen johto näkee läntisen vallan, joka konfliktin tullessa olisi muodossa tai toisessa osa läntistä liittoumaa eli käytännössä Naton piirissä.

Suomen sijainti suhteessa Pietariin ja Kuolan niemimaahan sekä rooli tukiasemana Baltiassa käydylle sodalle olisi liian merkittävä jäädäkseen varmistamatta jommankumman osapuolen toimesta. Tämän takia Suomen liittyminen Natoon vakauttaisi myös Itämeren turvallisuuspoliittista tilannetta ja vähentäisi konfliktin riskiä, poistaen liittoutumattomiin maihin liittyvän diplomaattisen ja sotilaallisen epävarmuuden.