Joulu tulla jollottaa ja hiljalleen joulustressi alkaa painaa luokiolaisenkin selkää.

Alunperin kirjoittanut Ada Kalliomäki

Järvenpään lukio järjesti 100-vuotiaalle Suomelle itsenäisyyspäivän aattona 5.12.2017 mittavat juhlat. Maatamme juhlittiin monenmoisten puheiden, esityksien sekä tarjoilujen kera – juuri niin hienosti kuin pitäisikin.

Juhlat alkoivat varttia vaille neljä iltapäivästä Linnan juhlien tyylisellä sisääntulolla, kun juhlaviin asuihin pukeutuneet opiskelijat kättelivät ovilla odottavaa rehtoria ja apulaisrehtoria. Sen jälkeen matka jatkui kotiluokkiin, mihin kokoonnuttiin jättämään ulkovaatteet ja muut ylimääräiset tavarat, ja mistä myös alkumaljat lähtivät mukaan.

Puoli viideltä Areenalla alkoi tunnin kestävä varsinainen show. Ensin illan juontaja Kalle Tahkolahti toivotti vieraat tervetulleeksi, jonka jälkeen rehtori Marja-Liisa Lehtiniemi piti puheen. Tässä lyhyessä mutta ytimekkäässä puheessaan rehtorimme käsitteli Suomen itsenäisyyttä, ja ennen kaikkea mitä se tarkoittaa hänelle. Puheen jälkeen kohotettiin maljat satavuotiaalle Suomelle.

Seuraavaksi vuorossa oli Joona Uusitalon pianoesitys, johon koulumme tanssidiplomin suorittajat olivat koonneet esityksen. Tanssi oli mukavan kekseliäs idea ohjelmanumeroksi, mikä käsitteli kauniisti ja kunnioittavalla tavalla maatamme ja sen luonnetta. Pianistilta oli myös luonnollinen veto ottaa kappaleeksi tyypillistä suomalaista Sibeliusta — Romance Opus 24 ja numero 9.

Musisoinnin jälkeen lavalle asteli puhumaan vuoden 2016 pakolaisnainen Rita Kostama. Tämä puhe oli hieman pidempää laatua, mutta täyttä tavaraa. Kostama puhui koskettavalla ja ajatuksia herättävällä tavalla omista lapsuutensa kokemuksista siitä, kuinka oli päätynyt Suomeen ja siitä, mitä Suomi hänelle merkitsi. Kunnioitusta ei myöskään puuttunut. Kostaman valinta puhujaksi juhlavuoden gaalaan oli hieno ja modernia ajattelua osoittava veto lukioltamme.

Katso kuvagalleria täältä.
Suurenna kuvia klikkaamalla. Juttu jatkuu gallerian jälkeen.

Puheen jälkeen vuorossa olivat videotervehdykset. Kyseessä oli kolme hauskaa erilaista videota, joissa ainoat yhteiset tekijät olivat satavuotiaan Suomen onnittelu sekä lähettää terveisiä koulullemme. Tämä ohjelmanumero oli melko nopeasti ohi, ja seuraavaksi puoleksi tunniksi lavan valtasi improvisaatioteatteri Kolina. Tämä kolmen hengen ryhmä viihdytti onnistuneesti yleisöä, ja huumoripitoiset esitykset eivät varmasti jättäneet montaakaan ihmistä kylmäksi. Yleisö lähti reippaasti mukaan juttuun, mikä vain vahvisti vaikutelmaa onnistuneesta puolituntisesta.

Kolinan jälkeen yleisö pääsi vihdoin jaloittelemaan. Vuorossa olivat tarjoilujen haku ja vapaamuotoinen seurustelu, mikä olikin varmasti tervetullutta vaihtelua. Suunnilleen vartin kuluttua lavalle asteli myös Entäs Peltonen? -bändi. Jonkin ajan kuluttua yhtye piti tauon, ja valkokankaalle heijastuivat live-haastattelut. Kakkoskerroksessa haastattelujen pitäjä Hilpi-Maria Lyytikäinen tenttasi kahta koulumme vanhaa opettajaa itsenäisyyden juhlavuoteen liittyvistä asioista, ja haastateltavilla olikin vahvoja mielipiteitä sekä näkemyksiä vastauksiksi. Sitten tämä ensin musiikkia ja sitten live-haastatteluja sisältävä kuvio toistui vielä kerran. Kun kaikki varsinaiset ohjelmanumerot olivat ohitse, oli vuorossa Tuusulanjärvi Big Band ja vapaamuotoisen seurustelun jatkumista. Pikkuhiljaa myös Areenan keskelle raivattu tanssilattia täyttyi iloisista lukiolaisista.

Ilta sai päätöksensä kello kahdeksalta Maamme-lauluun. Edellä mainittuja tansseja säestänyt orkesteri sekä esilaulaja Kevin Sarinko johtivat illan viimeistä ohjelmanumeroa, ja juhlat saivat varmuudella arvoisensa päätöksen. Kokonaiskatsauksella voisi sanoa, että lukiomme Suomi 100 -teemaiset iltajuhlat olivat melko lailla onnistuneet. Tunnelma oli juhlava ja kunnioittava, mutta kuitenkin rento – siis juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Lukiolaiset olivat ottaneet pukukoodin huomioon, ja käyttäytyminen oli asiallista alusta loppuun saakka. Jokainen tiesi, että nyt on tärkeät juhlat käynnissä.

Alunperin kirjottanut Henni Savolainen

“Vitsi päivässä karkottaa kaamoksen.” Näinhän se sanonta menee, eikö? Tällä kertaa kaamosta ei karkotettu vitseillä, vaan oppilaiden luomilla taidokkailla musiikkiesityksillä, joita nähtiin kahden päivän ajan Areenalla.

Jo perinteeksi muodostuneet Kaamoksen karkottajaiset pidettiin tänä vuonna torstaina 16.11 ja perjantaina 17. 11 juuri ennen koeviikon alkua. Lavalla nähtiin upeita muusikoita uusista tulokkaista koulussamme hyvin tunnettuun Läikky-orkesteriin saakka.

Tänä vuonna tapahtumaa juonsivat Henna Vainio ja Sanni Vallin

Kaamoksen karkottajaiset alkoivat torstaina seesteisissä tunnelmissa. Koko tapahtuman avasi 17C -luokan lauluyhtye hienosti esitetyllä kappaleellaan “Imagine”.  Muita kuultuja balladeja olivat muun muassa Assin laulama ja Jasminin säestämä “State of Mind” sekä Elmalinin, Valentinin, ja Venlan versio kappaleesta “A Thousand Years”. Myöhemmin iltapäivällä balladilinjalla jatkoivat vielä Sandra, Toni, Venla, Jyry ja Sakke Paula Vesalan kappaleella “Tequila”.

“If I go I’m going” -kappaleen esittänyt Leo Salmio kertoo kyseisen tapahtuman olevan mukava piristys marraskuiseen pimeyteen. “Oppitunneilta poispääsemisen lisäksi Kaamoksen karkottajaisissa on yleisesti paljon laadukasta ja hyvin harjoiteltua musiikkia, jota on mukava kuunnella”, sanoo Leo. “Tänä vuonna on mukava päästä itsekin esiintymään”, hän vielä lisää.

Perjantaina nähtiin vielä lisää loistavia esityksiä, kuten Läikky-orkesterin ja Leo Salmion hieno tulkinta kappaleesta “Autumn leaves”.

Kaamoksen karkottajaiset huipentui Läikky-orkesterin fantastiseen potpuriin, jossa he esittivät yhdistelmän monista eri Muumilaakson lauluista. Tämän mahtavan lopetuksen jälkeen opiskelijat palasivat luokkiinsa piristyneinä ja virkeinä kuin muumit laaksoonsa. Kaamos oli jälleen kerran karkotettu!

Tapahtuma oli kokonaisuudessaan virkistävä ja energisoiva näin synkkien alkutalven päivien keskellä. Kysellessäni ystäviltäni mielipiteitä Kaamoksen karkottajaisista monet sanoivat sen olevan kiva tapa muuttaa tavallista arkipäivää ja luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta kouluumme. Mainostamista voisi ensi vuonna tehostaa, sillä osa ei silti tuntenut tapahtumaa nimen perusteella.

Alunperin kirjoittanut Sofia Zamora ja Elsa Helovuo

Urapäivä stressaa — myös uikkua. Ehkä ensi vuonna sekin keksii, mitä tulevaisuudellaan tekisi.

Alunperin kirjoittanut Ada Kalliomäki

Perjantaina 27.10. koitti uusimman Tuntematon sotilas –elokuvan ensi-ilta. Kyseessä on kolmas Väinö Linnan klassikkoromaaniin Tuntematon sotilas perustuva elokuva, tällä kertaa Aku Louhimiehen ohjaamana. Tämä puhutteleva sotakertomus on tuotu takaisin osana Suomen satavuotisjuhlaa, ja siihen onkin panostettu: elokuva on kallein ikinä tehty suomenkielinen elokuva. 

Tuntematon sotilas on vaikuttava kolmen tunnin elokuvakokemus ja se on visuaalisesti hyvin kaunis. Satunnaiset kohtaukset ikonisesta konekiväärikomppaniasta taivaltamassa suomalaisissa maisemissa näyttävät taideteoksilta, jotka voisi ripustaa seinälle. Se on tunteita täynnä ja veti jo aloitusviikonloppunaan yli 120 000 suomalaista katsojaa puoleensa.

Elokuvaan valitut näyttelijät sopivat rooleihinsa hyvin ja tekivät porukasta juuri niin persoonallisen kuin sen kuuluikin olla. Komediaelokuvista tunnettu Aku Hirviniemikin toi epäilijöille mielenrauhan sopimalla vallan hyvin tähän vakavampaan filmiin. Sen sijaan osa katsojista saattoi yllättyä nähdessään valkokankaalla Robin Packalenin – laulaja tuntui ensin pistävän esiin liikaa, mutta sulautui lopulta roolihahmoonsa yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Artistin valitseminen osaksi elokuvaa oli kuin suomalainen vastine heinäkuussa julkaistulle Dunkirk -sotaelokuvalle, jossa rintamalle asteli Harry Styles.

Louhimiehen Tuntematon ei eroa paljon edeltäjistään ja voi tuntua turhaltakin projektilta, mutta se on laadukas ja sitä on edeltäjiään hienompi katsoa. Jatkosodan todellisuutta ei turhaan kaunistella, ja sanoma pysyy yhtä sodanvastaisena kuin se on aina ollutkin. Monet koomisista hetkistä on karsittu pois, mutta hieman on kuitenkin jätetty keventämään muuten erittäin raskasta elokuvaa. Tarina liikkuu välillä jokseenkin tönkösti, eivätkä lyhyet katsahdukset kotirintamalle tunnu täysin kuuluvan tunnelmaan. Kyseessä on loppujen lopuksi kolmen tunnin sotaelokuva, joten katsojan pitäminen kiinnostuneena on haastavaa. Siinä elokuva ei onnistu aivan virheettömästi.

Tuorein tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta on tuttu juttu ripauksella uutta. Se ei ole täydellinen, mutta must-see kaikille niille, jotka eivät kaihda tunteisiin meneviä pitkiä elokuvia. Elokuva on niille, jotka syövät rautaa ja paskovat kettinkiä.

Alunperin kirjoittanut Siiri Salo

Opiskelijakunnan kokouksessa 30.10. tapahtunutta.

Maanantaiaamupäivän kokous avattiin pohtimalla Frank-alennuksia. Frank on Suomen lukiolaisten liiton opiskelijakorttiin liittyvä etupalvelu. Pohdinnan tarkoituksena oli saada ehdotuksia mihin kaikkiin järvenpääläisiin yrityksiin opiskelijakunnan hallitus lähtisi kyselemään mahdollisista Frankin opiskelija-alennuksista. Vastineena alennuksista yritykset saisivat mainostilaa Frankilta. Kokoukseen osallistuneet opiskelijat toivoivat ainakin paikallisilta ruokapaikoilta ja kuntosaleilta alennuksia.

Tulevaisuudessa opiskelijat tulevat ostamaan itse Abitti-kokeissa käytettävät muistitikut. Aihe herätti auditoriossa kiivasta keskustelua, sillä lukiokoulutuksen hintalappu on jo nyt korkea. Opiskelijoiden tulee myös päivittää tikut itse ja pitää huolta siitä, että ne pysyvät tallessa. Kokouksessa äänestettiin, että opiskelijakunnan kioski alkaa myymään muistitikkuja.

Opiskelijakunnan hallitus otti suunnakseen sen, että he pyrkivät estämään nykyisiä opiskelijoita joutumasta niin sanotun “pakkotikutuksen” kohteeksi. Muistitikkujen ostovelvollisuus koskisi siis vuonna 2018 ja sen jälkeen aloittavia lukiolaisia. Opiskelijat saisivat silloin mahdollisesti hankittua tikkunsa koulun kautta tietokoneen lisänä, jolloin koneen hinnan omavastuu nousisi hieman.

Toimintavastaavat avasivat suunnitelmiaan tulevasta Halloween-tapahtumasta. Kyseessä olisi Areenalla tapahtuva Halloween-aiheinen kisakompleksi, joka muodostuisi tieto-, toiminta- ja taideosuudesta. Budjetiksi sovittiin noin 50 euroa, joka menee kilpailun tarvikkeisiin ja palkintoihin.

Lisäksi pohdittiin laturihankkeen edistymistä. Dell-koneiden latureita on jo opiskelijakunnan kopilla, mutta viime kokouksessa sovittu puhelimien latureita koskeva idea ei ole edennyt. Tietokoneiden hätälatauspiste sijaitsee siis OPK:n kopilla, mutta puhelimien latureiden sijainniksi pohdittiin esimerkiksi vahtimestarin koppia ja kirjastoa.

Alunperin kirjoittanut Emma Virtanen

Näytelmän ohjaaja Tuija Töyräs kertoo vakuuttuneensa projektin aikana siitä, kuinka paljon lapsuus vaikuttaa siihen, millainen ihmisestä tulee aikuisena.

Alkumusiikki lakkaa, lukion keskuksena toimiva Areena pimenee ja 800-päinen lukiolaisjoukko vaipuu ennenkuulumattomaan hiljaisuuteen. Koulun käytäville toisen jakson aikana ilmestyneille kukkaruukuille, lätkäjulisteille ja tyhjälle pyörätuolille saadaan kohta selitys. Keudan sinisiin haalareihin pukeutuneet “raksamuusikot” marssivat lavalle nyt kolmatta ja viimeistä kertaa tätä näytelmää varten.

Hannes Ripatti näyttelee jääkiekon suurlupauksen pikkuveljeä Kalle Peurankaa, joka ryhtyy kirjoittamaan tarinaa lapsuusmuistoistaan. Takautuvasti esitetyissä kohtauksissa lapset leikkivät pihalla kauppaa ja hyppivät hyppynarulla. Vihainen ja hieman pelottava isä, Pasi Peuranka (Eppu Pesonen) katkaisee lasten leikit muutamaan otteeseen karjumalla, mikä herättää naurunpyrähdyksiä yleisössä. Kaava toistuu koko näytelmän ajan: isä painostaa lapsiaan jääkiekon pariin ja myöhemmin myös kaupunginjohtaja ja pihapiirin lapset ovat mukana leikissä.

“Nuoret ovat tekemisessä mukana koko sydämellään, koska heille kokemus on ainutkertainen. Myös ryhmähenki porukassa on ollut mukavaa katseltavaa. Se on myös erittäin tärkeää projektin onnistumisen kannalta, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen”, ohjaaja Tuija Töyräs kertoo.

Pienillä huumorin murusilla varustettu näytelmä sai loistavan vastaanoton yleisöltä. Areenan hyödyntämiselle annettiin uusi dimensio, kun toista ja kolmatta kerrosta käytettiin näytelmässä parvekkeina. Dramatiikkaa toivat kovat äänet ja vilkkuvat valot näyttämön ympärillä.

Tulevaisuus on Tuntematon

Draamaprojekti on kokonaan lukiolaisten tekemä, mutta eri ideoiden yhdistelijänä toimi ohjaaja Tuija Töyräs.

Tämä kyseinen teatteritaiteen maisteri, näyttelijä ja teatterikäsikirjoittaja aloitti lukiossa draamaopettajana vanhempainyhdistyksen ja rehtorin innoittamana. Lukion draamakursseilta tutuksi tullut Töyräs kertoo, kuinka viime keväänä syntyi ajatus uudesta, tällä kertaa hieman isommasta, näytelmästä.

Teatteriprojektia lähdettiin toteuttamaan Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Opiskelijat olivat kaikki yksimielisiä siitä, että työstä tulee näytelmä, ja yhtenä ajatuksena nousi Tuntematon Sotilas. Tuija Töyrästä huvitti: “Kaikki tekevät tänä vuonna jotakin sen kaltaista!” Sitten ideaksi saatiin jotain ihan muuta.

– Historian sijaan alettiin katsomaan tulevaisuuteen. Siitä saatiin myös projektin nimi. Ihminen ei voi koskaan tietää, mitä tulevaisuus pitää sisällään: se on tuntematon.

Tarinan ideoiminen lähti teemasta “sankaruus”. Projektissa mukana olleet nuoret yhdistivät sankaruuden nopeasti ystävyyteen, perhesuhteisiin ja niin sanottuihin takapihan sankareihin.

Näytelmässä kirjoituskonetta näpyttelevää Kalle Peurankaa esittänyt Hannes Ripatti kertoo, että tarina merkitsee hänelle paljon. “Se kertoo ystävyydestä, luottamuksesta, periksiantamattomuudesta ja kaikkein tärkeimmästä eli välittämisestä.”

Tuija Töyräälle projekti on aina matka

Töyräs pyrkii ymmärtämään ja oppimaan uutta sekä tarkastelemaan asioita uusista näkökulmista. Hän kertoo ennen kaikkea ymmärtäneensä tämän projektin aikana, kuinka vahvasti lapsuus vaikuttaa koko elämään. Kaikki pienenä koetut asiat, kuten vanhempien läsnäolo ja sen laatu, vaikuttavat siihen, millaisia meistä tulee aikuisina.

“Lapsen kanssa olisi tärkeä olla läsnä ja olla luomatta suorituspaineita.” Töyräs toivoo, että etenkin esitystä katsomassa olleet vanhemmat ymmärtävät tämän. “Lapsi laittaa ensimmäistä kertaa luistimet jalkaansa, ja heti sanotaan, että no sinusta tulee seuraava huippujääkiekkoilija”, ohjaaja summaa.

“Maailma luo jo itsessäänkin ihan tarpeeksi paineita kasvavalle sukupolvelle – miksi vanhempien pitää vielä lisätä niitä?”

Tuija Töyräs toivoo, että nuoret ovat näyttelemisen lisäksi oppineet pienten elementtien tärkeyden teatterissa. ”Teatteritaitoihin sisältyy monia eri osa-alueita, kuten lavastus, puvustus, valo- ja äänisuunnittelu, maskeeraus, tarpeisto ja musiikki. Oppilaat usein yllättyvät siitä, miten pienetkin jutut vaikuttavat lopputulokseen. Ei ole samantekevää, onko hahmolla punainen vai vihreä paita tai millaista musiikki on. Taustalla olevat elementit auttavat luomaan oikeanlaista tunnelmaa.”

Näytelmässä Timjamia esittänyt Sanni Ahto kertookin projektin opettaneen hänelle käytännön asioita. Hän oppi, kuinka lavalla ollaan ja miten ääni saadaan kuuluviin. “Opin myös löytämään itsestäni niitä hyviä puolia, joita tulisi arvostaa enemmän, sekä niitä asioita, joissa on vielä kehitettävää”, kertoo Ahto.

Viime keväänä Järvenpään lukio toimi Kinnarin alakoulun 1.-2. -luokkalaisten evakkotilana. Töyräs ja muu porukka saivat idean ottaa heidät mukaan alkuvaiheen harjoituksiin, missä he pyysivät lapsia laulamaan jonkin laulun. Kun muut lapset seisoivat ujoina paikoillaan, yksi pieni poika rohkaistui ja alkoi laulamaan lujaan ääneen “Paljon onnea vaan” Suomelle. Tilanne oli niin mieleenpainuva, että se pääsi näytelmäänkin.

“Draamaprojekti on ollut yksi parhaista asioista, johon olen päässyt mukaan. Olen saanut tutustua ihaniin ihmisiin ja päässyt harjoittelemaan näyttelijäntaitojani. Viimeisen näytöksen jälkeen oli vaikea uskoa kaiken sen olevan nyt ohi, sillä pitkät iltaharjoitukset olivat jo rutiinia ja ryhmä oli lähentynyt huomattavasti. Voisin todellakin suositella samantapaisia projekteja vähänkin kyseisestä alasta kiinnostuneille, sillä prokkis sisälsi myös paljon muuta”, Sanni Ahto kertoo.

“En kyllä vielä kykene uskomaan, että kaikki on ohi. Projekti on ollut iso ja hauska homma!” Tuija Töyräs kertoo vielä lopuksi. Seuraavaksi Töyräs suuntaa kirjoittamaan ulkomaille, ja keväällä alkaa taas uusi teatterikurssi.

”Areena on korkattu!”

Alunperin kirjoittanut Emma Virtanen ja Henni Savolainen

Tiesitkö, että koulumme maantiedon ja biologian opettaja Ville Leppäniemi on nähnyt ensimmäisen pyydystetyn varsieväkalan ja että hän tahtoisi matkustaa Brasiliaan?  Oletko miettinyt, miten hän päätyi opettajan ammattiin tai mitä arvosanoja hän sai opettamistaan aineista YO-kokeissa? Näistä asioista haastattelimme Leppäniemeä koeviikon kiireiden keskellä, ja saimme paljon mahtavia vastauksia sekä sisäpiirin tietoa hänen elämästään.

• Miten päädyit biologian ja maantiedon opettajaksi?

Opiskeluihini liittyi tutkimusharjoittelu, joka tehtiin tutkimuslaitoksessa. Olin vuoden ajan Paltamossa, Kainuussa, harjoittelemassa ja siellä juteltuani tutkijoiden kanssa tajusin, että minusta ei ole tutkijan katakombeihin tutkimaan Exceliä päivät pitkät. Tutkijan työssä on myös aika lailla oma rahoitus, ja minä halusin kapeamman mutta ehkä pidemmän leivän. Päädyin siitä syystä valitsemaan opettajan hommat.

• Mitkä YO-arvosanasi olivat opettamistasi aineista?

YO-kokeissa… Pitäisi käydä katsomassa tuolta kassakaapista rehtorilta. Silloin ei ollut ainereaalia, vaan sai kaikki reaaliaineiden kysymykset. Vastasin mantsaan ja bilsaan ja ehkä jonnekin muualle, en muista. Vastaukset lähti C:nä ja tuli takaisin E:nä.

• Mikä on opettajaurasi paras muisto?

Aika vaikea kysymys, joka kurssilta on aina hyviä ja huonoja muistoja. Varmaan sellainen mitä ei enää tule oli se presidentinvaalihässäkkä, joka täällä järjestettiin vuonna 2012. Se oli sellainen aika hieno ja yhdistävä kokemus koko tälle koululle. Ne ketä silloin oli muistaa sen ajan. Sauli Niinistökin kyseli multa niitä saakelin paitoja mitä silloin jaettiin, että olisko mulla antaa sellanen. Muistan sen että oli, ja vaihdoin sen kanssa pari sanaa. Ehkä se on jääny nytten päälimmäisenä mieleen.

• Mikä maa on mielestäsi ekosysteemiltään mielenkiintoisin?

Olen aina halunnut mennä Brasiliaan, Amazonin sademetsiin.

• Mikä on paras kalamuistosi?

Voi niitähän on niin paljon! Ehkä paras muisto on keväältä 2016. Olin kahden tosi hyvän ystävän kanssa Porissa ja saatiin tuplatärppi. Kaksi kalaa yhtä aikaa kiinni, toinen oli 14,5 ja toinen 18 kilon lohi. Siinä vaiheessa oli suu aika messingillä. Se on ehkä paras, mitä tähän nyt kättelyssä tulee mieleen.

Järki 1-07/08: Haastateltavana… Ville Leppäniemi

• Lisäkysymys 10 vuotta sitten esitettyyn kysymykseen: kerro meille varsieväkaloista ja siitä, mikä tekee niistä niin mahtavia

No ensinnäkin se, että olen nähnyt sen ensimmäisen varsieväkalan, joka pyydettiin Intian valtamerestä joskus 1930-luvulla. Sattumalta kävin sellaisessa eteläafrikkalaisessa kaupungissa kun East London, oltiin häämatkalla ja meillä oli siellä vähän aikaa ja ennen kuin bussi lähti, kävimme paikallisessa museossa. Sitten olin aivan shokissa kun katsoin että ei hemmetti täällähän on tutun näköinen jööti vitriinissä ja katoin että tää on se niinkun se ihka ensimmäinen.

Miksi se oli niin maailmanlaajuisesti merkittävä juttu, on koska se oli tällainen elävä fossiili jossa oli sekä varhaisen sammakkoeläimen että kalan piirteitä. Se käveli vähän niin kuin niillä raajoillaan ja sitä pidetään tällaisenä välimuotoveijarina, joka on säilynyt muuttumattomana. Se on vähän sama kuin löytyisi elävä tyrannosaurus rex, koska näitä varsieväkaloja edelleen löytyy montakin lajia Tyynestä valtamerestä ja Intian valtamerestä. Niitä aina silloin tällöin jää kalastajien pyydyksiin, se ei ole enää mikään mullistus mutta siihen aikaan oli.

Siellä oli seinällä juttu, missä kerrottiin että siellä kävi 50 000 kävijää kattomassa sitä ensimmäisten kuukausien aikana. Ja mä oon niinku nähny sen, the first! Se oli kyllä kuollut, joku oli rapsutellu sen kyljestäkin jotain palasia pois. Musta on kuvakin siinä vieressä kun mä patsastelen siinä.

• Terveisiä opiskelijoille?

Te olette tosi hyviä. Parempia varmaan kun minä, te olette aktiivisempia ja varmaan osaatte ja uskallatte olla oma itsenne enemmän kuin mitä itse ehkä osasin lukioaikana. Siinä mielessä teillä on aika hyvin pullat uunissa. Jatkakaa vaan samaan malliin, uskaltakaa viitata ja olkaa aktiivisia ja jos pyydetään vapaaehtoisia, ilmoittautukaa heti ekaksi niin kaikki menee aina parhain päin. Jatkakaa hyvää duunia. Mäkin yritän!

Alunperin kirjoittanut Siiri Parviainen

Muistakaa nyt, että koulukuvaus on heti syyslomaviikon jälkeen!

Alunperin kirjoittanut Ada Kalliomäki

Luin tässä parisen viikkoa sitten loppuun Lauren Oliverin teoksen Delirium – Rakkaus on harhaa. Olen aina pitänyt hiukan persoonallisemmista kirjoista, sellaisista, jotka eivät ole ihan peruskauraa. Kun sitten kouluhommien yhteydessä sain käsiini tiedon, että tämä kirja on olemassa, en voinut vastustaa kiusausta lukea sitä.

Ennakko-odotukseni kirjalle olivat täynnä dramatiikkaa, jännitystä ja ajatuksia herättävää sanomaa – ja täytyy sanoa, että teos täytti odotukset. Hyvässä vai huonossa mielessä – se on toinen juttu.

Tarina sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan USA:han, missä yksilön elämä ja päätökset ovat tiukasti säädeltyjä, sananvapaus – tai yhtään mikään vapaus – ovat kaukaisia haaveita, ja rakkaus, Amor Deliria Nervosa, tappavaksi luokiteltu sairaus. Taudin poistamiseksi yhteiskunnasta hallitus on jo monta vuotta järjestänyt kirurgista toimenpidettä, proseduuria, jonka avulla ihmisen voimakkaat ääritunteet tasataan ja kyky rakastaa tai rakastua poistetaan. Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Lena, tyypillinen kiltti tyttö, joka omaa tasan 95 päivää omaan proseduuriinsa. Hän on menettänyt äitinsä sairaudelle, nähnyt sen vaikutukset muissa ihmisissä ja oppinut näkemään rakkauden pahana. Mutta sitten hän tutustuu Alexiin, kapinahenkiseen vastarintalaiseen, eivätkä asiat olekaan enää aivan niin yksinkertaisia.  

Jos ei muuta, niin kirja oli ainakin erikoinen kokemus. Ensinnäkin, tarinan henkilöhahmot olivat kiinnostavinta seurattavaa aikoihin. Yhteiskunnallisten mallien ja sitä kautta opittujen ajattelutapojen vuoksi heidän mielenmaisemansa oli kaukana omastani tai ylipäänsä siitä, mitä käsitykseni mukainen nykyihminen ajattelee, ja tämä seikka teki hahmoista kiinnostavia – joskin ajoittain vaikeita ymmärtää. Onneksi tarinassa tuodaan myös hyvin esille, että vaikka esimerkiksi päähenkilö-Lena yrittäisi kuinka kovin olla se luokan kiltein henkilö, joka ihannoi proseduuria ja kammoksuu tunteita, on hänkin lopulta syvällä sisimmässään täysin inhimillinen tyyppi.  

Muita asioita, jotka ainakin minulla pistivät kirjassa positiivisesti silmään, olivat ylipäätänsäkin tarinan toteutus ja se, kuinka asiat oli tietyiltä osin kerrottu. Pidin siitä, kuinka yhteen kirjaan oli saatu tavallaan monta pienenpää stooria – näiden samojen kansien sisältä löytyi niin päähenkilön ja tämän uuden tuttavuuden Alexin rakkaustarina, samaisen päähenkilön ja tämän bestiksen Hanan ystävyyssuhdepulmat ja vielä Lenan äidin mystinen tarina. Kaikki nuo ovat opuksen alussa melko irrallaan toisistaan, mutta loppua kohden kaikki alkaa linkittyä toisiinsa järkevästi, mikä on myös hauskaa seurattavaa. Kirja oli myös todella tunteita – ja ajatuksia – herättävä lukukokemus, mikä ei ainakaan minun mielestäni voi oikein koskaan olla huono juttu.  

Toki kritisoitavaakin löytyy. Sanoessani pitäneeni tarinan toteutuksesta tietyiltä osin, tarkoitan todella tietyiltä osin. Kirjassa oli tasan 350 sivua sekä 27 lukua luettavaa, mikä on kohtalaisen paljon. Tämä ei ole ongelma; ongelma on se, kuinka ainakin minun näkövinkkelistäni tarinan alusta suunnilleen kaksi kolmasosaa kului melko lailla pelkkään paikoillaan junnaamiseen, samojen arkipäiväisten asioiden kertaamiseen ja minkään tapahtumattomuuteen. Toisin sanottuna, suurin osa kirjan alusta oli melko tylsää. Se yhdistettynä faktaan, että noin viimeiset viisi lukua tarinassa tapahtuukin sitten ihan kunnolla, tekee kokonaisuudesta jotenkin epätasapainoisen. Myös opuksen kielestä voisin sanoa sen verran, että se sisältää epätavallisen paljon kiroilua. Ymmärrän kyllä, että se on vain tehokeino luomaan tunnetta ja kuvastamaan hahmojen persoonaa, mutta ainakin itselleni tuli mieleen myös pohdinta, olisiko nuo seikat voinut ilmaista jotenkin toisinkin.  

Kirja ei ollut paras kokemani lukukokemus – mutta ei huonoinkaan. Tarina sisälsi jonkin verran miinuspuolia ja epäloogisuuksia, mutta niistä huolimatta kyseessä on voimakas ja eläydyttävä lukukokemus. Ja jos nyt ei muuta, niin ainakin päätavoitteessaan teos on onnistunut: se herättää lukija pohtimaan ihmisen oikeuksia ja yksilönvapautta, ihan täällä meidän nyky-Suomessakin.

Julkaistu 2011, kustantanut WSOY, suomentanut Marja Helanen-Ahtola, sisältää 350 sivua. 

Alunperin kirjottanut Henni Savolainen