1

Järvenpään lukion opiskelijakunta vaatii lukion sulkemista toistaiseksi koronapandemian vuoksi

SARS-CoV-2-viruksen
aiheuttaman COVID-19 leviämisen ehkäisemiseksi Järvenpään lukion opiskelijakunta
vaatii Järvenpään lukion sulkemista seuraaviksi viikoiksi. Suomen hallitus on
määrännyt kaikki yli 500 henkilön tilaisuudet peruutettaviksi, ja Järvenpään
kaupunki on tiukentanut linjaa entisestään peruuttamalla yli 50 henkilön tapahtumia.
Järvenpään lukiossa opiskelee ja työskentelee yhteensä noin 1000 henkilöä, mikä
ylittää hallituksen linjauksen kaksinkertaisesti ja Järvenpään kaupungin toimet
ainakin 20-kertaisesti.

Järvenpäässä
on jo todettu ainakin yksi koronavirustartunta, ja viruksen leviämisen
mahdollistaminen, varsinkin niin suureen oppilaitokseen kun Järvenpään lukio,
olisi välinpitämätöntä. Merkittävä
osa lukion opiskelijoista, henkilökunnasta ja heidän läheisistään kuuluvat riskiryhmään,
ja varsinkin heidän terveytensä vaarantaminen olisi suorastaan epäinhimillistä.
Lisäksi jopa Helsingistä
ja Hämeenlinnasta asti Järvenpään
lukiolle matkustavat opettajat
ja opiskelijat lisäävät
tartuntariskiä – tartuntoja voi siis tulla Järvenpäähän hyvinkin laajalti Helsingin
ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin alueelta, minne suurin osa Suomessa todetuista
tartuntatapauksista sijoittuvat.

Satojen opiskelijoiden
saapuminen lukiolle riskeeraa myös tulevan viikon aikana ylioppilaaksi kirjoittavien
opiskelijoiden terveyden ja sitä kautta mahdollisimman hyvän suoriutumisen
ylioppilaskokeissa. Jäljellä olevien kevään ylioppilaskokeiden siirtyminen tulevalle
viikolle aiheuttaa jo suurta ahdistusta opiskelijoissa, eikä mitään
lisähäiriötä kaivata. Koulutuksen jatkuminen Järvenpään lukiossa tulisi siis
tapahtua etäopetuksena niin kauan, kun riski viruksen laajemmasta leviämisestä
on olemassa.

Tanska,
Norja ja Viro ovat jo sulkeneet koulunsa koronariskin vuoksi, ja Suomessakin
monessa koulussa opiskellaan etäopetuksen avulla. Miksi odottaisimme, että
tartunnat leviävät entisestään ennen kuin alamme merkittäviin toimenpiteisiin?
Etäopiskelu on nykyteknologian ja oppilaitosten yleisesti käytössä olevien
ohjelmien ansiosta mahdollista ja jopa yksinkertaista, ja varsinkin lukio-opiskelijoilta
etäopiskelun pitäisi onnistua sujuvasti. Kotona opiskelu toki vaatii niin
opiskelijoilta kuin opettajiltakin paljon, mutta yhdenkin ihmishengen
turvaaminen on kaiken tarvittavan työn arvoista.

Tilanteen
aiheuttama stressi vaikeuttaa opiskelijoiden kykyä keskittyä opiskeluun sekä
tulevaan koeviikkoon ja ylioppilaskirjoituksiin. Suuri osa Järvenpään lukion
opiskelijoista eivät joka
tapauksessa osallistu
ensi viikolla tuntiopetukseen paikan päällä, sillä he tiedostavat itseensä ja
läheisiinsä kohdistuvan riskin, jota joillakin ei todella ole varaa ottaa. Toisaalta
jotkut tulevat kipeinä kouluun liiallisten poissaolojen pelossa.

Lukion
pitäminen auki olisi monin puolin epäoikeudenmukaista useita opiskelijoita
kohtaan. Järvenpään lukion opiskelijakunta vaatii siis Järvenpään kaupungin päättäjiä
sulkemaan koulun tulevasta viikosta lähtien koronaviruksen leviämisen
ehkäisemiseksi lukion opiskelijoiden ja henkilökunnan sekä heidän läheistensä
keskuudessa.

Unna Wallasvaara Järvenpään lukion opiskelijakunnan hallituksen puolesta, 13.3.2020




Suomen hallituksen demokratiavaje

Pääministeri Sanna Marin (SDP)
By Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia – https://kuvapankki.valtioneuvosto.fi/l/2n7pG8ZmbRvDCC-BY-4.0 (https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/deed.fi), CC BY 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=84790276

Jo heti
perustamispäivästään ja -tavastaan lähtien viime kevään eduskuntavaalien
jälkeen, maamme demarijohtoinen hallitus on vähintäänkin kyseenalaistettavalla
tavalla kikkaillut demokraattisen valtiojärjestyksemme kustannuksella.
Viimeaikaiset dramaattiset näytökset valtakuntamme politiikan huipulla ovat
osoittaneet tällaisen vähättelevän suhtautumisen demokraattisia normeja kohtaan
jatkuneen.

Kevään 2019
eduskuntavaaleissa niukasti yhdellä paikalla suurimmaksi puolueeksi yltänyt
Sosialidemokraattinen puolue (40 paikkaa), puheenjohtajansa Antti Rinteen
johdolla, lähti muodostamaan hallitustaan jo ennakkoasenteella. Kansan niukasti
toiseksi ja kolmanneksi suurimmiksi äänestämät puolueet, Perussuomalaiset (39
paikkaa) ja Kokoomus (38 paikkaa), jätettiin hallitusneuvotteluista ulos. Sen
sijaan hallitusta lähdettiin muodostamaan sekalaisen ”kansanrintamakoalition”
avulla, jossa vaaleissa nöyryyttävän tappion kärsinyt Keskusta (-18 paikkaa
verrattuna 2015 vaaleihin) päätyi vaikutusvaltaiseen vaa’ankieliasemaan.

Ulkopuolinen tarkastelija olisi voinut kuvitella kansan selkeän viestin olleen, että suuren kannatusromahduksen kokenut Keskusta haluttiin oppositioon, ja että kolmen melko ylivoimaisesti suurimman puolueen, demareiden, perussuomalaisten ja kokoomuksen haluttiin muodostavan hallituksen. Suomalaisten hallitustunnustelujen perinne kuitenkin sallii hallituksen muodostettavan vaikka kuinka moninaisella ja täpärällä enemmistöllä tahansa, kunhan jonkinlainen kansanedustajien enemmistö saadaan raaputettua kasaan. Keskusta otti vastaan hallituksen kakkospuolueen aseman ja liittyi vasemmistolaiseen hallitukseen yhdessä demareiden, Vihreiden, Vasemmistoliiton ja RKP:n kanssa, tehden pitkälti U-käännöksen edellisellä vaalikaudella johtamansa porvarihallituksen politiikasta ja ajaen samalla paikkamääriään kasvattaneet perussuomalaiset ja kokoomuksen oppositioon.

Vastuun pakoilu

Poikkeuksellisen
lyhytikäiseksi jäänyt Rinteen hallitus kamppaili viime viikkoinaan
järisyttävien skandaaleiden äärellä. Rinteen hallituksen kaatumiseen lopulta
johtanut skandaali oli suuri Posti-jupakka, jonka juurisyynä oli
valtionomisteisen Postin aikomus siirtää henkilöstöään silloisesta työehtosopimuksesta
edullisemman työehtosopimuksen piiriin syksyllä. Rinteen hallituksen kunta- ja
omistajaohjausministeri Sirpa Paatero (SDP), jonka tehtäviin kuuluu Postin sekä
muiden valtion omistamien yhtiöiden toiminnan poliittinen valvonta ja
ohjaaminen, väitti eduskunnan kyselytunnilla olleensa tietämätön Postin
aikeista siirtää työehtosopimuksia niin nopealla aikataululla. Sen sijaan
pääministeri Rinne väitti eduskunnalle omistajaohjausministeri Paateron tehneen
kaikkensa Postin aikeiden estämiseksi, ja Postin aikoneen toteuttaa
työehtosopimuksen siirron joka tapauksessa. Posti kiisti Rinteen lausunnot ja
kertoi työehtosopimusten siirron olleen jo kesästä lähtien kaavailtua ja
ministeritasolle selvitetty. Näin ollen, ristiriitaisista lausunnoista
päätellen joku oli tilanteesta, tiedonkulusta ja toiminnastaan valehdellut.
Myös hallituskumppaneiden kesken oli ongelmia Posti-kiistaan liittyvässä
tiedonkulussa.

Koska
Posti-kiista johti marraskuussa postialan ammattiliitto Paun laajasti
uutisoituun ja vaikuttavaan lakkoon, siitä tuli poliittisesti hyvin merkittävä
kysymys ja eduskunnan oikeisto-oppositio alkoi hengittää hallituksen
epäselvästä toiminnasta pääministeri Rinteen niskaan. Marraskuun viimeisinä
päivinä oppositiopuolueet Kokoomus, Kristillisdemokraatit ja Liike Nyt jättivät
hallitukselle välikysymyksen koskien Posti-kiistaa ja esittivät pääministeri
Rinteelle epäluottamusta. Tässä vaiheessa oli selvää, että tilanne oli Rinteen
hallituksen kannalta toivoton, ja jonkun pään oli mentävä pölkylle. Alun perin
Postin hallituksen erottaminen olisi voinut olla Rinteen hallitukselle helppo
ja jopa poliittisesti tuottoisia ratkaisu, mutta tässä vaiheessa realiteetti
oli, että jompikumpi ministeri, Paatero tai Rinne (tai molemmat), oli
valehdellut eduskunnalle, ja että jommankumman (tai molempien) oli lähdettävä.
Opposition luoman paineen alla Rinne heitti omistajaohjausministeri Paateron
bussin alle, ja hän joutui pyytämään eroa tehtävistään. Heti eropyyntönsä
jättämisen jälkeen ministeri Paatero jäi sairaslomalle. Seuraavalla viikolla,
3.12. pääministeri Antti Rinne jätti tasavallan presidentille eropyyntönsä
hallituskumppani Keskustan, ja siten, eduskunnan enemmistön, todettua häneen
epäluottamuksensa Posti-kiistaan liittyvien epäselvyyksien (ja yleisen
epäpätevyyden) vuoksi. Rinteen hallituskausi jäi yhdeksi Suomen historian
lyhyimmistä.

Jatkettuaan
hetken toimitusministeriönä, hallitus kävi keskenään uudet, alle kymmenen
minuutin pituiset hallitusneuvottelut ja päätti jatkaa samalla
hallitusohjelmalla uuden pääministerin, Sanna Marinin (SDP) alla. Marinin
hallitusta muodostettaessa entinen kunta- ja omistajaohjausministeri Sirpa
Paatero koki ilmeisen äkkiparantumisen ja palasi lyhyeltä sairaslomaltaan
hoitamaan uutta kuntaministerin nimitystään. Pääministerinä eduskunnan
epäluottamusta nauttinut Antti Rinne sen sijaan sai nimityksen uudeksi
eduskunnan varapuhemieheksi Tuula Haataisen tilalle (SDP), joka vei Timo
Harakan (SDP) paikan työministerinä, joka vei Sanna Marinin edellisen paikan
liikenneministerinä. Tässä ministerikarusellissa myös Keskustan puheenjohtaja
Katri Kulmuni nostettiin Mika Lintilän (Kesk.) paikalle valtiovarainministeriksi.
Pääministeriydestään eroamisesta huolimatta Antti Rinne jatkaa
Sosialidemokraattien puheenjohtajana.

By Y. Boechat (VOA) - Syria Camp Housing Hardcore IS Families Spiraling 'Out of Control', Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=83344188
Al-Holin pakolaisleiri Syyriassa
By Y. Boechat (VOA) – Syria Camp Housing Hardcore IS Families Spiraling ’Out of Control’, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=83344188

Viimeisin,
Marinin hallitusta edelleen järisyttävä skandaali on ulkoministeri Pekka
Haaviston (Vihr.) toiminnasta paisunut kysymys suomalaisten ISIS-lasten
palauttamisesta al-Holin leiriltä Syyriasta. Posti-kriisin ratkaisun päivinä
nousi uusi skandaali, jossa kävi ilmi, että ulkoministeri Haavisto oli
painostanut ulkoministeriön virkakuntaa edistämään suomalaisten
ISIS-vierastaistelijoiden lasten palauttamista Suomeen vastoin lakia al-Holin
pakolaisleiriltä Syyriasta. Haavisto myös väitti tasavallan presidentti Sauli
Niinistön tienneen aikeista tehdä suomalaisten palautuksia al-Holista.
Presidentti Niinistö kiisti pian al-Holin palautustoimien koskaan tulleen hänen
tietoisuuteensa. Juttu nosti esiin kysymyksiä Haaviston toiminnan
laillisuudesta sekä laajemmin hallituksen kannasta al-Holissa olevista
suomalaisista.

Kiistan ydin
on siinä, pitäisikö Suomen kansalaisuuden omaavat lapset palauttaa Suomeen ja
pitäisikö heidän ISIS:in riveihin vapaaehtoisesti liittyneet äitinsä palauttaa
heidän mukanaan. Hallituspuolueet viestivät linjoistaan hajanaisesti ja
sekavasti, ja erityisesti Keskustan kansanedustajien linja poikkesi muista
hallituskumppaneista. Al-Hol- kiistelyn aikana kävi ilmi, että hallituspuolueet
olivat yrittäneet saada suomalaisten ISIS-lasten ja -taistelijoiden
palautuslentoja hyväksyttävän yksilötasolla virkamiespäätöksin, jolloin vastuu
olisi voitu ulkoistaa virkakunnalle. Koko oppositio laati lopulta
välikysymyksen, jossa vaati hallitukselta selvyyttä al-Hol- kantaansa.
Välikysymyksen pakottamana hallituspuolueet kävivät keskustelun ja julkistivat
maanantaina 16.12. kantansa, jonka mukaan suomalaislapset on autettava pois
al-Holista ”lapsen edun mukaisesti” ja päätökset äitien palauttamisesta
tapahtuvat käytännössä tapauskohtaisesti ja virkamiestasolla.

Niin
kutsutun kansanrintamahallituksen ensimmäisen reilun puolen vuoden aikana se on
jo nähnyt hallituksen kaataneen kriisin ja kokenut kansalaisten luottamusta
koetelleita skandaaleita. Eripuraisuudessaan ja kykenemättömyydessään hallitus
on tehnyt oikeisto-opposition tehtävän naurettavan helpoksi, jopa ilman että
sen on tarvinnut sen kummemmin pureutua esimerkiksi hallituksen epäuskottavaan
talous- ja työllisyyslinjaan tai vaikkapa linjaukseen ruotsin kielen tulevasta
pakollisuudesta ylioppilaskirjoituksissa. Olisi suotavaa, että hallitus
kuitenkin saa pakkansa kasaan ja alkaa keskittymään suomalaisten asioiden
hoitamiseen parhaalla mahdollisella tavalla, demokratiaa, läpinäkyvyyttä ja
kansanvaltaa kunnioittaen.




Vapaus Venezuelalle

”Voimme vain toivoa, että Venezuelan tilanne raukeaa rauhanomaisen vallanvaihdoksen kautta, ja että Venezuela saapuu demokratian, vapauden ja vakauden piiriin.” kirjoittaa Seán McLoughlin Venezuelan kiihkeästä valtataistelusta.

Venezuelan bolivariaanista tasavaltaa on noin kahden vuosikymmenen ajan johdettu autoritaarisen sosialismin ottein. Sosialistinen hallinto alkoi presidentti Hugo Chávesin valtaannoususta ja tämän vuonna 1999 suorittamasta “bolivaarisesta vallankumouksesta”. Cháves paisutti Venezuelan julkisen sektorin ja teki maasta yhden latinalaisen Amerikan vauraimmista ja hyvinvoivimmista maista, muun muassa valtion öljynmyyntitulojen siivittämänä. Tämä hetkellinen vauraus kuitenkin rapistui sosialistisen suunnitelmatalouden, heikosti monipuolistetun talouden sekä korruption paineiden alla. Kiteytettynä, Venezuelan talous oli liian riippuvainen matalan jalostusasteen öljyn viennistä vauraudensa takaajana. Myös korruptio oli julkisen vallan ja erityisesti armeijan piirissä valtaisaa. Yhdysvaltojen Venezuelan vastaiset talouspakotteet eivät myöskään helpottaneet maan asemaa.

Vallan siirryttyä vuonna 2013 presidentti Nicolas Madurolle, maan kansantalous oli kovien paineiden alla ja öljyn globaalien markkinahintojen romahtaessa vuonna 2014, Venezuelan talous alkoi vyöryä alamäkeen ja inflaatio laukata villinä. Venezuelan taloudellisten ja yhteiskunnallisten ongelmien kulminoiduttua vuoden 2017 alla tuhansien prosenttien hyperinflaatioksi, krooniseksi elintarvikepulaksi sekä sähkökatkoksiksi, alkoi kansa osoittaa tyytymättömyyttään mielenosoituksilla. Mielenosoitukset yltyivät ja levisivät vuoden 2018 ajan ja kansanliikkeen keulakuvaksi nousi tammikuussa 2019 väliaikaiseksi presidentiksi nimitetty Venezuelan parlamentin puheenjohtaja Juan Guaidó. Länsivallat (Yhdysvallat ja EU) julistivat nopeasti tukensa Guaidólle ja tunnustivat tämän maansa oikeutetuksi päämieheksi. Maduron hallintoa sen sijaan jäivät tukemaan sosialistinen Kuuba sekä Kiina ja Venäjä, joilla on taloudellisia ja poliittisia siteitä Venezuelaan. Esimerkkeinä näistä siteistä ovat Venäjän valtiollisen öljy-yhtiön Rosneftin tekemät valtavat investoinnit Venezuelan valtion öljy-yhtiöön PDVSA:an, Venäjän myöntämät kymmenien miljardien dollarien lainat Venezuelan valtiolle sekä maiden välinen laaja asekauppa.

 

Venezuelan presidentti Nicolas Maduron kauden aikana maa on ajautunut historiansa vakavimpaan talouskriisiin. (Kuva:Tasnim News Agency)

Tilanne on jatkunut koko kevään hyvin epävakaana ja kansalaiset ovat yhä kasvavassa määrin siirtyneet kaduille osoittamaan mieltään Maduron hallintoa vastaan. Maduro ei ole hyväksynyt maahan kansainvälistä ruoka- ja tarvikeapua, ja nälkä ja köyhyys maassa ovat johtaneet rikollisuuden ja massasiirtolaisuuden räjähdysmäiseen nousuun. Epävakauden jatkuessa ulkovallat ovat esittäneet omia arvioitaan Venezuelan tilasta ja tulevaisuudesta. Tiistaina 30. huhtikuuta itsensä presidentiksi julistanut Juan Guaido yllytti maansa kansalaiset viimeiseen kansannousuun Maduron hallintoa vastaan, jonka jälkeen mielenosoitukset ja mellakat kiihtyivät entisestään ja mielenosoittajat ja hallinnon turvallisuusjoukot ottivat entistä kiihkeämmin yhteen. Guaido on myös yllyttänyt Venezuelan julkisen sektorin työntekijöitä lakkoiluun sekä Maduron upseereita ja armeijan joukkoja laskemaan aseensa.

Kansannousun julistus sai myös ulkovallat reagoimaan ja Yhdysvaltain hallinto varoitti Venäjää sekaantumasta Venezuelaan, jonka se näkee omaksi geopoliittiseksi “takapihakseen”. Yhdysvallat ovat tukeneet Venezuelan oppositiotoimintaa ja tunnustaneet Juan Guaidon Venezuelan oikeutetuksi presidentiksi. Yhdysvallat ovat viime vuosina lisänneet taloudellisia sanktioita Venezuelaa vastaan ja tammikuussa 2019 presidentti Donald Trumpin hallinto käytännössä kielsi kaupankäynnin Venezuelan öljy-yhtiö PDVSA:n kanssa. Myöhemmin keväällä Yhdysvallat sulkivat suurlähetystönsä Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa. Trumpin hallinto on toistuvasti ilmaissut tukensa Venezuelan siirtymiselle demokratiaan ja rauhanomaiselle vallanvaihdokselle, muttei myöskään poissulje esimerkiksi sotilaallisen intervention mahdollisuutta. Viimeisimpänä, lauantaina 4. toukokuutaYhdysvaltain ulkoministeri Mike Pompeo yllytti videoviestissään suoraan Venezuelan kansaa kaatamaan Maduron hallinnon. Yhdysvaltain kiinnostus Venezuelaa kohtaan kumpuaa sen maantieteellisestä läheisyydestä ja Yhdysvaltain jo 200-vuotta vanhasta Monroen doktriinista, jonka mukaan latinalainen Amerikka kuuluu sen etupiiriin, sekä maan valtavista öljyvarannoista.

 

Venezuelan pohjoisosissa sijaitsevat maailman suurimmat todistetut öljyvarannot. (Kuva: Wilfredo Rodriguez)

Kolikon toisella kääntöpuolella ovat Kuuba ja Venäjä, jotka tukevat Maduron hallintoa taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti. Kuuballa on runsaasti tiedusteluviranomaisia, upseereita ja turvallisuusjoukkoja Maduron hallinnossa ja Venäjä on taloudellisen tukensa lisäksi lähettänyt palkkasotilaita turvaamaan Maduroa ja tämän lähipiiriä. Nämä ristiriitaiset suurvaltaintressit tekevät Venezuelasta uuden ja riskialttiin näyttämön globaalissa valtapelissä muun muassa Yhdysvaltojen ja Venäjän sekä osaltaan Kiinankin välillä. Voimme vain toivoa, että Venezuelan tilanne raukeaa rauhanomaisen vallanvaihdoksen kautta, ja että Venezuela saapuu demokratian, vapauden ja vakauden piiriin. Tämä kuitenkin vaatii Maduron luopumista tai syöksemistä vallasta sekä suurvaltojen intressien välisen liennytyksen. Maduron vallassa pysyminen näyttää tällä hetkellä erittäin epätodennäköiseltä ja kansan ylivoimaisen enemmistön sekä taloudellisten ja poliittisten paineiden ollessa häntä vastaan, hän voi enää korkeintaan viivytellä putoamistaan hallitsijan asemasta. Mitä enemmän suurvallat, kuten Venäjä kuitenkin investoivat Maduron hallinnon säilyttämiseen, sitä vaikeammaksi tilanteesta perääntyminen tulee olemaan sekä oppositiota tukeville että Maduron hallintoa tukeville tahoille.




Vakautta Natosta

Suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kiistellyimpiä kysymyksiä on mahdollinen jäsenyys sotilasliitto Natossa. Maamme poliittinen johto on vuosikymmeniä kaihtanut jäsenyyttä läntisessä sotilasliitossa ja keskustelu Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta on ollut puutteellista. Tässä jutussa pyritään avoimeen ja rehelliseen analyysiin Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä.


Viime kevään presidentinvaalit toivat turvallisuuspoliittisen keskustelun erityisen voimakkaasti esille, ja on sekä todennäköistä että toivottavaa että turvallisuus nousee keskeiseksi teemaksi myös tämän kevään eduskunta- ja eurovaaleissa. Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun kenties kinkkisin kysymys lienee maamme mahdollinen Nato-jäsenyys .

On selvää, että tällä hetkellä enemmistö suomalaisista äänestäjistä vastustavat hakemista sotilasliitto Naton jäseneksi ja että Suomen poliittinen johto ei ole koskaan pitänyt sitä riittävän aiheellisena ottaakseen sen eteen vaadittavia askelia. Voisiko kuitenkin olla, että Nato-jäsenyys olisi Suomelle hyväksi? Ja voisiko olla, että Suomen liittyminen sotilasliittoon vakauttaisi Itämeren turvallisuuspoliittisen tilanteen sekä takaisi Suomen itsemääräämisoikeuden?

Usein Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa ilmaistaan huoli siitä, että Suomen sotilaallinen päätösvalta vietäisiin eikä Suomi enää pystyisi itse päättämään maanpuolustuksellisista perusperiaatteistaan. Nato on kuitenkin hallitustenvälinen organisaatio, jolla ei ole ylikansallista päätösvaltaa. Liittokunnan päätöksenteko vaatii aina jäsenmaiden yksimielisyyden. Jokaisella jäsenmaalla on siten myös mahdollisuus pysäyttää liittokunnan päätöksenteko silloin, kun merkittävät kansalliset edut ovat kyseessä.

Suomen jäsenyys Natossa ei myöskään merkitsisi muiden liittokunnan jäsenten sotavoimien automaattista asettamista tänne, vaan kaikki päätökset joukkojen ja kaluston siirtelystäkin tapahtuu yksimielisesti. Ensisijainen maanpuolustuksellinen vastuu Suomessa pysyisi Nato-jäsenyydenkin alla Suomella.

Presidentit Trump ja Putin tapasivat heinäkuussa 2018 Helsingissä. Suomi on koko historiansa ajan ollut tukalassa asemassa lännen ja idän välisessä kamppailussa.

Suomelle Nato-jäsenyyden hinta olisi ennestään suhteellisen matala. Usein mainittu Naton suositus kansallisen puolustusbudjetin 2% osuudesta bruttokansantuotteesta on vain viitteellinen tavoitetaso, eikä edes suurin osa liiton nykyisistä jäsenistä täytä kyseistä suositusta. Suomen puolustusmenojen BKT-osuuden odotetaan myös nousevan uusien hankintojen myötä 2020-luvulla jo 1,7-1,9% nykyisestä 1,29%. Nato-jäsenyyden pakolliset kustannukset muodostuvat lähinnä maksuosuudesta liittokunnan yhteisiin budjetteihin sekä henkilöstömenoista.

Tarkastellessa Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä, on myös arvioitava suuren itänaapurimme turvallisuuspolitiikkaa ja sen suhtautumista omaan kansainväliseen asemaan. Venäjän sotilaallisella ja poliittisella johdolla on koko presidentti Vladimir Putinin valtakauden aikana vallinnut käsitys kansainvälisestä politiikasta, jonka mukaan Neuvostoliiton jälkeinen EU:n ja erityisesti Naton leviäminen Venäjän rajoille on eksistentiaalinen uhka valtiolle.

Venäjän johto katsoo Neuvostoliiton hajoamista ja siitä seurannutta 1990-luvun lamaa ja yhteiskunnallista epävakautta suurena nöyryytyksenä -Putinin omin sanoin “viime vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina”- Tällä asenteella Putin on lähtenyt uudistamaan Venäjän sotavoimia sekä palauttamaan maan asemaa kansainvälisen politiikan voimapelurina.

Merkittävin herätys Euroopalle ja kansainväliselle yhteisölle oli kuitenkin kevään 2014 tapahtumat Ukrainassa, kun Venäjä liitti itseensä Krimin niemimaan ja alkoi tukea Itä-Ukrainan separatistijoukkoja. Konfliktin puhkeaminen sekä siitä seurannut läntisen maailman ja Venäjän välinen sanktioiden asettelu ja poliittinen nokittelu ovat nostattaneet turvallisuuspolitiikan julkisen keskustelun keskiöön Euroopassa.

Huoli siitä, että Venäjä reagoisi taloudellisella tai sotilaallisella voimankäytöllä Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen on kaikunut usein turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Liittokunnan jäsenyyden perimmäinen idea onkin juuri sotilaallisen pelotteen luomisessa ja sen asettamisessa niin korkealle, ettei mikään loogisesti laskelmoiva valta ryhtyisi sotilaalliseen aggressioon sen jäsenmaata vastaan.

Suomi jakaa Venäjän kanssa n. 1340km pitkän rajan. Suomi sijaitseekin Venäjän läntisen sotilaspiirin strategisessa keskiössä.

On myös sanottu, että Suomen ei tarvitsisi liittyä Natoon, sillä liittokuntien ulkopuolella Suomi kykenisi jotenkin pysymään erillään eurooppalaisista konflikteista. Liittoutumattomuutta yritettiin 1930-luvulla päättyen epäonnistumiseen Puna-armeijan hyökätessä rajan yli talvella 1939. Tällöin, Suomen vakuuttamasta liittoutumattomuudesta ja puolueettomuudesta huolimatta Neuvostoliiton johto näki Suomen liian suurena riskinä jättääkseen sen turvaamattomaksi.

Riskinä oli, että jos Suomi ei mukaudu Neuvostoliiton satelliittivaltioksi tai varsinaiseksi osaksi Neuvostoliittoa, se mukautuu Saksan etupiiriin ja sallii maansa käytön tukialueena Neuvostoliiton vastaisessa hyökkäyksessä. Suomi menetti 11 % pinta-alastaan ja solmi läntisen kansainvälisen yhteisön paineessa Neuvostoliiton kanssa rauhan. Myöhemmin jatkosodassa Suomi taisteli suoranaisesti yhdessä rintamassa Saksan kanssa, eikä olisi onnistunut hillitsemään Puna-armeijan vyöryä sodan loppua kohden ilman aseapua ja tarviketukea Saksalta. Sodan jälkeen Suomi päätyi tukalaan asemaan Neuvostoliiton kainaloon koko kylmän sodan ajaksi.

Aivan kuten talvisodan aikaan, nytkään liittoutumattomuuspolitiikka ei ole Suomen alueellisen koskemattomuuden uskottava tae. Suomi on jo kuitenkin EU:n keskeinen jäsenmaa ja Naton aktiivinen kumppani monella saralla, jota tarkastellessaan Venäjän sotilaallinen johto näkee läntisen vallan, joka konfliktin tullessa olisi muodossa tai toisessa osa läntistä liittoumaa eli käytännössä Naton piirissä.

Suomen sijainti suhteessa Pietariin ja Kuolan niemimaahan sekä rooli tukiasemana Baltiassa käydylle sodalle olisi liian merkittävä jäädäkseen varmistamatta jommankumman osapuolen toimesta. Tämän takia Suomen liittyminen Natoon vakauttaisi myös Itämeren turvallisuuspoliittista tilannetta ja vähentäisi konfliktin riskiä, poistaen liittoutumattomiin maihin liittyvän diplomaattisen ja sotilaallisen epävarmuuden.




Järvenpään Lasten ja Nuorten Ääni -hankkeen huippukokous 2019

Perjantaina 8.2. järjestettiin Järvenpäässä jokavuotinen Lasten ja Nuorten Ääni -hankkeen huippukokous ja gaalajuhla. Lasten ja Nuorten Ääni on vuodesta 2006 lähtien järjestetty hanke, jossa Järvenpään kunta jakaa 20 000 euron edestä määrärahoja järvenpääläisten oppilaitosten oppilaskuntien ehdottamille hankkeille. Jokaisen järvenpääläisen koulun oppilaskunnan edustajat esittelivät LNÄ-hankkeen huippukokouksessa oman hanke-ehdotuksensa ja määräraha hakemuksensa, jonka jälkeen määrärahojen jaosta päätetään tarvittaessa äänestyksin.

Tänä vuonna kaikki esitetyt hankkeet jäivät yhteensä alle budjetoidun määrärahan, joten kaikki osallistuneet oppilaskunnat saivat hakemansa rahoituksen. Hakemusten kokonaisarvo oli yhteensä noin 16 500 euroa, ja yli jäänyt summa päätettiin jakaa tasaisesti koulujen kesken. Esitettyjä hankkeita olivat esimerkiksi elokuvateatteriretket, säkkituolit kouluille ja jopa 1 000 euroa lahjoitettavaksi Itämeren puhdistukseen.

Yleisiä teemoja hankkeissa olivat muun muassa home- ja sisäilmaongelmista johtuvat moduulikouluratkaisut sekä oppilaiden välinen yhteisöllisyys. Koska useiden koulujen oppilaat ovat joutuneet sisäilmaongelmien vuoksi hajautumaan, on monissa tämän vuoden hankkeissa haluttu edistää yhteisöllisyyttä koulukavereiden välillä. Myös klassiset toiveruokapäivät, joissa kouluilla tarjoillaan oppilaiden ehdottamia ruokia, olivat esillä muutamassa hankkeessa tänäkin vuonna.

Huippukokouksessa lapset ja nuoret pääsevät kokemaan yhteisten asioiden äärellä työskentelyä, vaikuttamista ja kokouskäytäntöä. Kokoukseen kuului nuorisovaltuuston puheenjohtaja Seán McLoughlinin avauspuheenvuoro ja kokouksen puheenjohtajana toimineen kaupunginjohtaja Olli Naukkarisen päätöspuheenvuoro. Puheenvuoroissa nousivat esille lasten ja nuorten vaikuttamismahdollisuuksien tärkeys, tarve kuulla heitä kunnallisessa päätöksenteossa sekä oppilaskuntien ja nuorisovaltuuston välinen yhteistyö.

Kaupunginjohtaja nosti puheenvuorossaan esille pyrkimyksen lisätä oppilaiden vaikutusmahdollisuuksia uusien koulurakennusten sisustamisessa ja suunnittelussa. On tärkeää, että oppilaiden ääni kuuluu, kun uusia koulurakennuksia sisäilmaongelmien vuoksi rakennetaan.

LNÄ-huippukokouksen jälkeen oli vuorossa perinteinen gaalajuhla, jossa nähtiin paikallisten lasten ja nuorten esityksiä, jotka vaihtelivat viulunsoitosta ja laulusta voimisteluesitykseen ja räppiin. Gaalajuhlan lopuksi koulujen oppilaskuntien edustajille ojennettiin määrärahašekit ja ruusut.




Eduskuntavaalien teemat – Mihin suuntaan Suomea viedään?

Kevään eduskuntavaaleissa käsitellään mitä todennäköisimmin valtakunnallisesti merkittäviä teemoja, kuten talouden suuria linjoja, maahanmuuttoa ja ilmastonmuutosta. Vaaleissa puhuttavat kysymykset ovat tärkeitä ja myös meidän nuorten on pyrittävä vaikuttamaan siihen, mistä päättäjät puhuvat. 
 

Tänä keväänä käydään eduskuntavaalit. Sunnuntaina 14. huhtikuuta suomalaiset äänestäjät päättävät, mihin suuntaan Suomea, Eurooppaa ja maailmaa viedään seuraavan neljän vuoden ajan. Vaalitaisto ja äänestystulos ovat paljolti kiinni siitä, mitkä aiheet dominoivat keskustelua kevään vaaleihin mentäessä. Ne teemat, joiden äärellä mediassa, vaalitenteissä ja toreilla keskustellaan, määrittävät seuraavan hallituskauden isoja linjauksia.  

On odotettavissa, että taistelu suurimman puolueen ja hallitustunnustelijan roolista käydään kahden jättiläisen, kokoomuksen ja SDP:n, välillä. Jommankumman voittaessa vaalit muiden puolueiden sijoitukset määräävät, minkälainen hallituskoalitio muodostuu. Kokoomus ja SDP törmäävät erityisesti talous- ja työmarkkinakysymyksissä, joista odotetaan tärkeitä teemoja kevään keskusteluihin.  

Vaaleissa kuitenkin vallitsevat usein yksittäiset, erityisen ajankohtaiset ja jakavat kysymykset, joita media lööppiotsikoineen hehkuttaa. Tällaisia tulevat vuoden 2019 vaaleissa olemaan mitä todennäköisimmin pakolaisuus ja maahanmuutto sekä ilmastokysymykset. Myös tietyt puolueet pyrkivät profiloimaan itsensä tiettyjen kysymysten ympärille, kuten perussuomalaiset maahanmuutossa ja vihreät ympäristökysymyksissä.  

On kuitenkin syytä tarkastella, millaisista kysymyksistä tulevissa vaaleissa luultavasti keskustellaan. Viimeistä hallituskautta dominoivat soten ja pakolaiskriisin ohella muun muassa kansantalouden tila, julkisen talouden tasapainottaminen ja työllisyys. Vaalikauden suurimpia hankkeita oli työllisyysasteen nostaminen hallituksen itse asettamaan 72 prosentin tasoon, joka saavutettiinkin viime vuoden lopulla.  

Merkittävät uudistukset jäivät kuitenkin hallitukselta vähiin, ja taistelua sosiaaliturva- ja työmarkkinareformeista on odotettavissa. Sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuudistus eli sote ja siihen liittyvä maakuntauudistus ovat vielä vaiheessa, ja tiukoille käy, pääsevätkö ne valiokuntakäsittelystä helmi-maaliskuun aikana ”suureen saliin” äänestettäviksi. Julkisen talouden velkaantuminen, työllisyys ja sosiaaliturva puhuttanevat ja aiheuttanevat kitkaa erityisesti nykyisten hallituspuolueiden – keskustan, kokoomuksen ja sinisten – sekä vasemmisto-opposition välille.  

Talouskysymysten ohella on todennäköistä, että maahanmuutto- ja pakolaispolitiikka herättävät keskustelua. Viimeaikainen uutisointi maahanmuuttajataustaisten rikollisuudesta ja kotoutumisongelmista ovat nostattaneet tunteet pintaan puolin ja toisin. Tunnekuohun lisäksi, myös perussuomalaisten kannatus koki gallupeissa piikin suoraan uutisoinnin seurauksena.  

Vaikka syvin pakolaiskriisi vuonna 2015 on jo ohitettu, Eurooppaan on edelleen odotettavissa konflikti- ja ilmastopakolaisuutta Afrikasta ja Lähi-idästä, mikä tulee puhuttamaan vielä vuosia. Myös jo saapuneiden pakolaisten kotouttaminen on edelleen tärkeä kysymys. Viimeaikaiset raportit ovat osoittaneet heikkouksia suomalaisessa kotouttamispolitiikassa, ja eduskuntapuolueiden keskuudessa on syntynyt yksimielisyys siitä, että jotakin on tehtävä maahanmuuttopolitiikan uudistamiseksi. Kevään maahanmuuttouutisoinnin sävy kuitenkin kertoo, sataako keskustelu populistien vai maltillisten puolueiden pussiin.  

Toinen teema, josta odotetaan – tai vähintäänkin toivotaan – keskustelua, on ilmasto. Ilmastonmuutos on vahvasti tapetilla erityisesti nuorten keskuudessa. Muun muassa tutkimustilastot ja IPCC:n ilmastoraportti (2018) ovat pitäneet ilmastonmuutoksen uhan otsikoissa, ja vaatimukset ilmastonmuutoksen vastaiselle toiminnalle kasaantuvat. Erityisesti nuoret ovat Euroopassa alkaneet liikehtiä ja vaatia ilmastonmuutoksen vastaisia toimia.  

Julkinen mielipide luo päättäjille painetta toimiin, mutta mihinkään merkittäviin tekoihin ei riitä kiinnostus tai poliittinen pääoma. Kun ilmastonmuutoksen torjunta on kallista ja hankalaa, sitä on poliittisesti kiusallista lähteä toteuttamaan. Sekään ei auta, että maailman johtavan suurvallan päämies kiistää ilmiön olemassaolon. Eduskuntapuolueet Suomessa ovat kuitenkin julkaisseet omia ilmasto-ohjelmiaan ja tehneet lupauksia kantaa huolta myös ilmaston ja ympäristön kestävyydestä. Erilaiset talous- ja energiapoliittiset toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi vaativat kuitenkin merkittävää kannatusta ja poliittista pääomaa, joita vain äänestäjät voivat päättäjille antaa. 

Satunnaisiksi teemoiksi edellä mainittujen ohella eduskuntavaaleissa nousevat varmasti myös koulutus, Euroopan unioni ja turvallisuuspolitiikka. Kaikista, joista riittäisi kyllä puitavaa kerrakseen. Loppujen lopuksi kuitenkin juuri äänestäjät, kuluttajat, veronmaksajat eli kansalaiset valitsevat vaalien alla vallitsevat teemat. Me päätämme, mitkä näissä vaaleissa ovat avainkysymyksiä ja mihin poliitikot puheineen ja lupauksineen keskittyvät.