Nyt on taas se aika, kun annan mielipiteeni satunnaisista asioista ilman, että kukaan pyysi sitä. Tänään aiheena on makeiset Yhdysvalloista. Minulla on perhettä siellä, ja sain nämä heiltä lahjana.

Ensimmäisenä on klassinen Hershey’s maitosuklaa. Se tuli myyntiin ensimmäistä kertaa vuonna 1900!

Annan sille arvion 2/10. Se maistuu siltä, kuin söisi huonoa pääsiäismunasuklaata oksentamisen jälkeen. Tämä maku johtuu siitä, että kyseinen suklaa sisältää voihappoa, jota on myös löydettävissä oksennuksesta. Sitä käytetään stabilointiaineena tässä tapauksessa.

Seuraavaksi on Yhdysvaltalainen KitKat. Toisin kuin muualla maailmaa, Yhdysvalloissa KitKat patukan tekee Hershey, joka valmistaa myös yllä mainitun maitosuklaan. Se tuli myyntiin 1970-luvulla Yhdysvalloissa.

Annan sille 4/10. Sen maku on huomattavasti makeampi kuin muualla maailmaa myytävien. Sen suklaa ei edes maistu kovinkaan paljoa suklaalta, vaan sokerimassalta. Se keksi on kuitenkin mukavan rapea.

Päivän viimeinen suklaatuote on Reece’s peanut butter cups. Se on suklaa “kuppi” jonka sisällä on makeaa maapähinävoita. Ne tulivat myyntiin vuonna 1928! Moni näistä makeisista on vanhempia kuin luulisi! Kaikki nämä suklaatuotteet ovat Hersheyn omistamia tai lisenssoimia.

Annan sille 9/10. Se on makea, mutta sopivasti. Vaikkei siinä käytetty suklaa ole mitään parasta, sen sisältämä makea maapähkinävoi pelastaa päivän.

Nyt on aiheena Twizzlers. Se on mansikan makuinen lakritsi, mutta on myös saatavilla monessa eri maussa. Alkuperäinen maku vuonna 1929 oli lakritsi, mutta 1970-luvulla hedelmäiset maut tulivat myyntiin ja vaikuttavat olleen paljon suositumpia ja jopa 70% vuosittaisesta tuotannosta on nykyään mansikan makuisia.

Annan niille 5/10. Se maistuu ihan hyvältä, muttei ole mikään maailmaa mullistava karkki. Mansikkamaku ei oikeastaan edes sisällä yhtään aitoa mansikkamakua, vaan on täysin keinotekoinen.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä on Sour Patch Kids. Nämä karkit ovat makeita hedelmäkarkkeija, joiden ympärillä on kirpeä kerros sokeria. Ne tulivat myyntiin 1970-luvulla eri nimellä, mutta saivat nykysen nimensä vuonna 1985. Nämä karkit saattavat olla tutu YouTubettajan Markiplierin ansiosta. Hän on tehnyt yhteensä 6 videota niihin liittyen, joissa hän kokeili eri tuotteita ja jopa sai brändiltä pari lahjaa.

Annan niille 8/10. Hedelmäiset maut ovat hyviä ja ne ovat mielestäni sopivan kirpeitä nautittaviksi. Lempi makuni on sitruuna.

Rohkeus. Niin monissa eri asiayhteyksissä käytetty sana. Kuka voisi enää keksiä siitä mitään uutta sanottavaa? Ensimmäisen vuoden draamaopiskelijat kuitenkin onnistuivat luomaan esityksen, joka nostatti ainakin minulle ajatuksia rohkeudesta. Ei välttämättä uusia sellaisia, mutta niin arkisia, ettei niitä aina edes osaa ajatella.  

Esitys alkoi luokkahuone tilanteesta, kun opettaja saapui paikalle ja ilmoitti, että jokaisen täytyy kirjoittaa essee rohkeudesta. Aiheesta, jota henkilökohtaisesti kammoan sen kliseisyyden vuoksi. Tilanteeseen oli jaettu hyvin, millainen kukin ihminen oli oppilaana. Kohtaus loppui kaoottiseen sekamelskaan, ja valot sammuivat.  

Siitä siirryttiin perinteiseen tyttöjeniltaan musiikin saattamana. Lavalle raahattu patja loi efektin huoneesta, ja tanssahtelevat tytöt nostattivat tunnelmaa, joka oli vaihtunut hetkessä koulun paineesta viikonlopun vapauteen. Musiikin lakatessa yksi tytöistä kysyi, mitä muut olivat kirjoittaneet esseeseen. Ymmärrettävästi jokainen oli heittänyt aivojensa koulukansion sängyn alle iltaa varten, joten siihen loppui esseistä puhuminen.  

Rohkeus kuitenkin nousi puheenaiheeksi, ja tytöt alkoivat pilkallisesti siteeraamaan arjessa kuultuja lauseita rohkeudesta. ”Sä oot rohkee, kun uskallat olla oma ittes”, voisi tiivistää viestin. Moni asia vaatii rohkeutta. Se kävi loistavasti ilmi, kun jokainen yksitellen nousi seisomaan kertoen, miten on ollut itse rohkea tai mihin toivoisi enemmän rohkeutta. Tämän täytyi olla lempikohtani esityksestä. Rohkeutta on puhua ongelmista. Yrittää, vaikka voi epäonnistua. Kysyä, kun joku mietityttää. Puuttua, kun jokin ei ole kohdallaan. Millä tavoin sinä olet rohkea? 

Suullisista rohkeuden tunnustuksista päästiin koomisiin ja konkreettisiin esimerkkeihin, kun ”uutiset” alkoivat. Uutismaisessa lähetyksessä yleisölle esiteltiin hupaisalla tavalla jokaiselle tuttuja tilanteita, joissa on mahdollisuus ylittää pelot, kuten ihastukselle tunnustaminen tai alkoholista kieltäytyminen. Samalla tehtiin pilaa muutaman vuoden takaisesta tyhmänrohkeasta suunnitelmasta rynnäköidä Amerikassa sijaitsevaan Area 51:een.  

Esityksen lopussa draamalaiset tarjoilivat yleisölle itsepuolustustanssia tai ainakin jotain ryhmäliikuntaa muistuttavaa. Se sai katsojan vielä varpailleen, sillä itse ainakin yllätyin. Ennen kumarrusta ja aplodeja sali täyttyi yhtäläisellä huudolla, joka kuulosti minun korvaani epätoivoiselta tarpeelta saada kokea rohkeutta. 

Pidin näytöksen sisällöstä, ja etenkin sen monipuolisuudesta sekä totuudenmukaisuudesta. Sitä oli helppo seurata loistokkaiden näyttelijöiden ansiosta, jotka onnistuivat eleillään ja äänillään viestittämään juuri sen, mikä täytyi tulla sanotuksi. He saivat visionsa elämään. Valitettavasti esitystä ”Rohkeus” ei voi nähdä näin jälkeen päin, mutta voin mielelläni suositella ensimmäisen vuosikurssin draamalaisten tulevia produktioita. Tämä näytös ylitti odotukseni. Nyt osaan odottaa enemmän. 

Nuoret eivät enää lue kaunokirjallisuutta koulun pakollisten lukutehtävien ohella. Sen voi päätellä ilman tilastojakin siitä, että kun ilmoittaa lukevansa vapaa-ajalla, kuulija nostaa kulmakarvojaan ihmetyksessä. Monet sanovat arvostavansa ihmisiä, jotka avaavat kirjan vapaaehtoisesti, mutta eivät silti itse tee niin. Mikä ajaa nuoria kauemmas kirjallisuudesta?

Yleisimmän ”no niin” -lausahduksen vastaan nousee nuorten keskuudessa sanat ”ei jaksa”. Ei jaksa tehdä läksyjä. Ei jaksa mennä ulos. Ei jaksa ajatella. Se on myös ehkä yleisin syy, miksi nuoret eivät lue. Ei jaksa. Myönnettäköön, ettei itselläkään aina tee mieli käyttää osaa vapaa-ajasta sanojen tuijotteluun. Minua kuitenkin motivoi ajatus sanojen takana. Viesti, jota lauseet yrittävät välittää. Olen myös tullut siihen tulokseen, että aika, jonka käytän lukien, menisi hyödyllisten arkisten askareiden ja läksyjen tekemisen sijasta puhelimella oloon. 

Yksi isoimmista virheistä lukiessa on valita vääränlainen kirja. Eihän kappalettakaan jaksa kuunnella loppuun, jos se ei ole omille korville mieluisa. Yksi huono kirja väärentää lukemisen tuottamia tunteita. Jännitys, mielenkiinto ja kutkuttava tunne vatsassa vaihtuu kyllästymiseen, pitkiin huokauksiin ja lopulta mahdollisesti kirjan kesken jättämiseen sekä päätökseen olla avaamatta mitään kirjoja.

Etsi siis oma genresi. Ota suosituksia vastaan ja tutustu vaihtoehtoihin. Suomalainen kirjailija Juha Vuorinen tarjoaa elämänläheistä komiikkaa. Englantilainen Jojo Moyes hurmaa lukijoita sydämellisillä romaaneillaan. Yuval Noah Hararin kirjat ovat taas täynnä tietoa ihmisistä ja niiden historiasta lajina. Historialliset fiktioromaanit ovat minun makuuni, ja voisin suositella esimerkiksi Anthony Doerrin kirjaa Kaikki se valo, jota emme näe. Kirjastoista löytyy dekkareita, fantasiaa, kauhua ja elämänkertoja. Ei uuteen genreen tutustuminen pahaa tee.

Pelkkä oman tyylilajin löytäminen ei välttämättä motivoi jokaista lukemaan kirjallisuutta. Miksi käyttää paljon aikaa kirjan selaamiseen, kun vastaavan tarinan voi nähdä elokuvana tai sarjana? Multitasking on suosioon noussut ilmiö, jossa sarja voi pyöriä taustalla samalla, kun esimerkiksi laittaa ruokaa. Voin kuitenkin väittää, että elokuvan ja kirjan tarjoamat elämykset eroavat toisistaan suuresti. Liikkuva kuva on vain pintaraapaisu siitä, mitä sanat voivat tarjota. Lukiessa tutustut päähenkilön ajatuksiin ja tapaan nähdä maailma. Yksityiskohdat eivät jää huomaamatta, toisin kuin ruutua tuijottaessa.

Elokuvia selaillessa Netflixissä saattaa huomata osion ”kirjoihin perustuvat”. Esimerkiksi Kevin Kwanin Crazy rich Asians sekä Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjat ovat monelle tuttuja elokuvateollisuuden ansiosta. Niitä lukiessa kuitenkin huomaa, ettei juoni kulje samalla tavalla kuin näytöllä. Itse tajusin lukevani aivan eri tarinaa, kuin minkä tiesin elokuvan perusteella. Elokuva on aina käsikirjoittajan näkemys kirjasta, eikä se takaa kirjailijan alkuperäiseksi tarkoittamaa kokemusta. 

Hektinen maailma haluaa kaiken heti ja nyt, mutta joskus olisi hyvä pysähtyä ja harjoittaa kärsivällisyyttä. Suomessa on loistava kirjastojärjestelmä, jonka vuoksi lukeminen on ilmaista. Hyödynnä sitä etua ja tutustu kirjallisuuteen. Lähde ajatuksesta yleissivistävä ja matkaa mielenkiinnosta nautintoon. Lukeminen on viihdettä siinä missä elokuvat ja sosiaalinen mediakin voivat olla. Anna sanoille mahdollisuus vaikuttaa. 

Käänsin uuden sivun tammikuun alussa kaksivuotiaiden koirieni koulutuksessa, kun aloin ottamaan uusia keinoja käyttöön ajokoirieni suurimman ongelman, remmiräyhäämisen, kanssa. Kotona kaksi vielä nuorta beagleani ovat kilttejä, tykkäävät rapsutuksista ja huomiosta sekä rakastavat nukkua vieressäni peiton alla. Ongelman ydin onkin talomme seinien ulkopuolella, lenkkipoluilla. Vaikka olen kouluttanut koiriani aivan niiden pentuajoista asti, ne saattavat haukkua välillä hervottomasti ilman ymmärrettävää syytä.

Syy, miksi halusin aloittaa omatoimisen koirakoulun netistä lukemieni ohjeiden ja koiran koulutuksesta kertovan kirjan avulla, ei ole ainoastaan se, että olisin itse kyllästynyt välillä kuulemaani räyhäämiseen ties mille elottomalle ja elolliselle, peräkärryille ja lastenrattaille sekä välillä sellaisellekin, mitä me ihmiset emme paljain silmin näe tai haista.

Koirani on nimittäin varustettu suurella riistavietillä, ja aivan pihamme vierestä pääseekin metsään ja pelloille, joissa koirani viihtyvätkin oikein mainiosti. Pihassamme pyörii lähes joka päivä monenlaista metsäneläintä, kuten rusakoita ja fasaaneja. Villieläimet saavat koiramme innosta sekaisin, sillä ne saavat vainun, ja takapihallamme koirat haukkuvat eläimiä nähdessään. Riistavietin johdosta koirani siis saattavat haukkua lenkillä myös silloin, kun en itse huomaa mitään merkillistä mutta ne haistavat esimerkiksi rusakon ja haluavat osoittaa sen huomaamisen järjettömällä vimmalla.

En siis ole itse kyllästynyt koiriimme, vain muiden ihmisten käyttäytymiseen. Saan viikoittain pahoja katseita ja huutelua, esimerkiksi koiran koulutukseen ja jopa lopettamiseen vihjaavia kommentteja. Minua on jopa uhkailtu poliisilla, vaikkei sille siinä tilanteessa mitään syytä ollutkaan. Olen yrittänyt antaa olla ja kävellä ikäviä kommentteja huutelevien ihmisten ohi. Vaikka koiramme eivät hauku kaikelle vastaantulevalle, pari huonoa lenkkiä saa mielen hyvinkin nopeasti matalaksi. Mieliala nousee kuitenkin taas, kun koirilla menee hyvin ja ne ovat haukkumatta lenkillä.

Välillä olen ollut jopa epätoivon partaalla ajatellessani, että meidän koiramme eivät koskaan tule oppimaan haukkumatta olemista ja olen ajatellut niiden sosiaalistamisen menneen pentuaikana pieleen. Kauhukseni kuitenkin huomasin yksi kaunis päivä, että naapurimme heitteli isohkoja lumipalloja tähdäten kohti koiriamme. Syytä en voi kuin arvailla. En edes ehtinyt puuttua tilanteeseen ennen kuin naapurini iloisesti tervehti minua ja löntysteli takaisin pihavajaansa ikään kuin hänen tekosensa olisi ollut suvaittava. Naapurin heittämä lumipaakku osui toiseen koiraani, mikä sai molemmat haukkumaan. Suutuin tietysti haukkumisesta, kunnes ymmärsin, että ei ole ihme, jos koirani räyhäävät saadessaan lumikönttejä niskaansa.

Sen jälkeen aloin myös kiinnittämään huomiota toisten ihmisten reaktioihin ja käyttäytymiseen heidän tullessaan meitä vastaan lenkeillä, sillä olen ihmetellyt, miksi koirani haukkuvat vain joillekin ihmisille. Lukemieni koirankoulutusaiheisten tekstien mukaan koira aistii omistajansa tunnetilat iloisesta aina hermostuneeseen saakka ja se vaikuttaa koiran käyttäytymiseen. Mikseivät siis koirani aistisi vastaantulijan eri tunnetiloja? En tietenkään voi sanoa, että kaikkien tulisi suhtautua räyhääviin koiriimme positiivisella asenteella, sillä jotkut pelkäävät ylipäätään koiria eivätkä voi tietää koirieni olevan kilttejä. Mutta ilkeät kommentit ja negatiiviset asenteen voivat vaikuttaa koiran käyttäytymiseen kulkijaa kohtaan niin, että koira haukkuu. Tämä voisi olla vastaus kysymykseeni, miksi koiramme haukkuvat vain joillekin mutta eivät kaikille.

Vaikka ärsytykseen koirien haukkumisesta on toki syynsä, haluaisin muistuttaa, että haukkuminen on koirien tapa kommunikoida muiden kanssa. En myöskään itse ole koskaan välittänyt naapurustossa esiintyvistä äänistä, kuten sahan kiljunnasta tai ruohonleikkurin moottorin murinasta. Olemme tulleet perheeni kanssa varovaisiksi muiden ihmisten käyttäytymisen takia siitä, uskallammeko päästää koiriamme aidatulle takapihalle ilman valvontaa. Lisäksi ajoitamme koiriemme lenkitykset aikaan, jolloin liikkeellä on mahdollisimman vähän porukkaa. Näin vältymme turhalta mielipahalta, jota syntyy joidenkin ihmisten ikävästä huutelusta. Itse olen sitä mieltä, että koiran haukkuminen tiettyyn pisteeseen asti on elämän ääniä, niin kuin esimerkiksi lasten innokkaista leikeistä raikaavat naurun ja ilon kiljahdukset. Sanonta “haukku ei haavaa tee” on osoittautunut oman kokemukseni perusteella varsin ontuvaksi fraasiksi. Haukkuminen satuttaa aina – nähtävästi myös koiraa.

Delia Owensin kynäilemä Suon villi laulu on saavuttanut ympäri maailmaa huomattavaa menestystä: vuonna 2019 se oli USA:n myydyin kirja, ja tällä hetkellä se on kiikkunut The New York Timesin bestseller-listalla jo 110 viikon ajan. Halusin tarttua kirjaan ja ottaa selvää siitä, onko teos mielestäni kaiken sen hehkutuksen arvoinen.

Kirja kertoo nuoresta Pohjois-Carolinassa asuvasta Kyasta, joka ei-niin-onnekkaiden sattumien kautta päätyy asumaan itsekseen marskimaan reunamilla. Sitkeä Kya selviytyy vuosikausia itsekseen vain suo seuranaan. Hän tutustuu suon eliölajeihin, oppii selviytymään itsekseen ja tottuu ratkaisemaan ongelmansa omin neuvoin.

Kyan asuinpaikka tunnetaan kylällä valkoisen roskasakin tyyssijana. Täten tytön lempinimeksi valikoituukin Rämelikka. Kylällä hänestä liikkuu jos jonkinmoisia juttuja, eikä hän saa arvostusta juuri keneltäkään. Läheisen huoltamon Jumpin vaimoineen kuitenkin päättää auttaa tyttöä ja ottaa hänet siipiensä suojaan. Heistä tuleekin yksinäisen tytön ainoat ihmiskontaktit ja suurin tuki ties kuinka pitkäksi aikaa.

Jännitystä tarinaan lisää kylän kultapojan salaperäinen kuolemantapaus. Onko kyseessä murha vai silkka onnettomuus?

Vaikka monet katsovatkin Kyaa nenänvarttaan pitkin, hän kohtaa matkansa varrella myös ihmisiä, jotka eivät välitä huhupuheista vaan kohtaavat hänet sellaisena kuin hän on – toisinaan hieman ikävin taka-ajatuksin. Kaikki eivät ole Kyan luottamuksen arvoisia, mutta elämänsä varrella hänelle selviää, että on olemassa myös ihmisiä, jotka eivät ole tulleet vain lähteäkseen.

Suon villi laulu yhdistää lumoavalla tavalla dekkarin ja kasvutarinan ja tuo esille yhteiskunnallisesti merkittäviä teemoja. Teos tuo yhteen mielenkiintoisella, uudella tavalla useita eri genrejä ja kokoaa ne yhdeksi paketiksi. Owens todella on onnistunut luomaan omaperäisen, koskettavan ja eheän teoksen. Se on kirjoitettu niin kauniilla tavalla, että se ottaa lukijan mukaansa matkalle. Matkalle, joka saa hymyilemään ja itkemään, rakastamaan ja vihaamaan.

Suon villi laulu on mielestäni tarina siitä, mitä kenenkään ei pitäisi kokea. Samalla se on huima kasvutarina ja kertomus siitä, miten upea luonto voi parhaimmillaan olla: miten se voi sitä tarvitsevalle tarjota turvapaikan ja olla kovasti kaivattu ystävä.

Teos tuo myös esille sitä, millaisia ennakkoluuloja nyky-yhteiskunnassa yhä on: miten erilaisuutta edelleen vieroksutaan ja oudoksutaan sekä miten ihmisillä ei edelleenkään välttämättä ole kykyä kohdata jokaista henkilöä omana, arvokkaana itsenään. Oli surullista lukea, miten hylättyä tyttöä kohdeltiin kuin roskaa, koska sitä hän ei koskaan ollut – hän oli vain pieni lapsi, jonka täytyi oppia selviytymään omillaan muiden ihmisten ennakkoluulojen vuoksi.

Vaikka teoksessa oli monia elementtejä, joista pidin, se ei mielestäni ole kaiken saamansa hehkutuksen arvoinen, vaikka hyvä kirja onkin. En kuvailisi sitä vuosisadan kirjaksi. On kirjoja ja kirjoja, jotka jäävät mieleen. Valitettavasti Suon villi laulu jäi mielestäni hieman yksiulotteiseksi ja latteaksi lukukokemukseksi, minkä vuoksi luokittelen sen vain yhdeksi kirjaksi muiden joukossa.

Tarina itsessään oli klassinen ja sisälsi paljon kulutettuja ja kliseisiä elementtejä, mikä ei toki automaattisesti ole huono asia. Itse löysin teoksesta viitteitä muihin tarinoihin: oikeudenkäyntikohtauksesta tuli mieleen Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, ja Kyasta itsestään minulle tuli mieleen esimerkiksi Disneyn Viidakkokirja.

Vaikka teoksessa oli puolensa, en juurikaan pitänyt siitä, miten tarina oli hieman yksinkertainen, naiivikin. Perinteinen asetelma syrjitystä, hylätystä pikkutytöstä metsän keskellä ei ihan napannut. Pakko on kuitenkin myöntää, että idea tarinassa oli hieno: se oli kasvutarina, jossa otettiin mielestäni hienosti mukaan luonto ja sen merkitys.

Kerronta hieman ontui, vaikka kieli olikin hyvin kaunista. Välillä se juuttui paikoilleen kuin auton pyörät saviseen maahan. Paikoitellen lauserakenteet tuntuivat hieman tökkiviltä ja merkityksettömiltä, eikä niistä saanut kovin paljoa irti. Satunnaisesti teki mieli kääntää muutama sivu niitä lukematta ja jatkaa lukemista sitten, kun jotain tärkeää tapahtuisi. Lisäksi henkilöhahmot jäivät hieman pintapuolisiksi, eikä niissä mielestäni ollut tarpeeksi ulottuvuuksia.

Oli kirjassa toki paljon kauniitakin kohtia. Kohtia, jotka saivat mielen siirtymään Pohjois-Carolinaan, tuntemaan marskimaan tuoksun nenässä ja näkemään sielun silmin kaikki sen ihmeet.

Mikä sitten on lopullinen mielipiteeni kirjasta? Suon villi laulu tarjoili kauniin tarinan, joka sai muun maailman unohtumaan. Siinä oli paljon hienoja kohtia ja tarinassa hienoja merkityksiä. Kirja oli eheä kokonaisuus, mutta itse jäin vielä kaipaamaan ”sitä jotakin”.

Vaikka teos oli kokonaisuudessaan minulle hienoinen pettymys, suosittelen silti lukemaan sen ilman ennakkoluuloja, avoimin silmin. Voi hyvin olla, että ihastut kirjaan niin kuin monet muut sen lukeneet!

Tähän mennessä jokainen on varmasti kuullut jo koronaviruksesta, joka pyörii maailmalla. Kun kerran THL nyt suosittelee kasvomaskien käyttöä, ajattelin esitellä ja vertailla kasvomaskeja, jotka löytyvät itseltäni kotoa. Yritän listata parhaani mukaan, mistä maskit ovat ja paljonko ne maksoivat, kun ostimme ne.

Ensimmäisenä ovat Vetan uudelleenkäytettävät maskit. Ostimme seitsemän maskin setin, joka maksoi 37.50€. Mukana tuli kuusi eriväristä maskia ja yksi maski, jossa on kukkakuvio. Maskit on tehty kokonaan pellavasta. Maskit ovat ylipäätään hyviä, mutta tehokkuudesta en itse ole varma. Maski on varmasti paljon parempi kuin ei mitään, mutta jos tulee liian lähelle (sanoisin ehkä 10-15cm), pystyy tuntemaan hieman ilmaa maskin läpi, kun puhaltaa tosi kovaa. Naama kostuu, jos maskia pitää pitkän aikaa, muttei enempää kuin minkään muun maskin kanssa. Maskin kanssa hengitys onnistuu erittäin hyvin. 7/10

Näiden on pakko olla lempimaskimme. Ne ovat 3-kerroksiset maskit MUJIsta, mukana tuli kaksi maskia, ja ne maksoivat 9.95€. Maskin ulkoinen materiaali, joka koskee naamaa, on tehty puuvillasta. Maskin kanssa hengitys onnistuu ihan hyvin, eikä kosteus kerääntynyt liian paljoa sitä käyttäessä. Tykkään myös maskin ulkonäöstä ja koosta. Lempipuoli tämän maskin kanssa on, että sisällä on pieni alumiinin pala, jonka saa taitettua nenää vasten tiukasti. 10/10

Tämä on M.A.S.I.-kangasmaski, joka on ostettu Prismasta ja maksoi 9.95€. Materiaali on 50/50 polyesteri- ja puuvillasekoitus. Itse en ole käyttänyt sitä vielä, mutta se vaikuttaa ihan hyvältä. Kysyin äidiltäni, joka on käyttänyt maskia paljon, ja hän sanoi, ettei kosteutta keräänny liikaa ja että hengitys onnistuu ihan hyvin. Erityisen hyvää on, että korvalenkit pystyisi helposti irrottamaan tai vaihtamaan pidempiin halutessaan. 9/10

Tämä on varmasti joukon huonoin maski. Se on Lidlistä, ja kahden maskin setti maksoi 5.95€. Maskit ovat ihan hyväntuntuista materiaalia, mutta muoto ja istuvuus sekä suodattavuus ovat hyvin heikkoja. Näyttää, että maskit on tehty samalla koneella kuin sukat, ja ne istuvat naamalla oudosti. Materiaali päästää paljon ilmaa läpi eikä pysäyttäisi juuri mitään, jos itse yskäisisi se päällä. Tietenkin se on aina parempi kuin ei mitään, mutta omista vaihtoehdoistani nämä ovat aivan hätävaramaskeja, ja jos joutuisimme käyttämään niitä, niin yrittäisimme laittaa jotakin suodatusmateriaalia väliin. 2/10

Toinen lemppareistani on globe hope -maskit. Neljän maskin pakkausta, jossa on kaksi eri kokoa, ei enää myydä, mutta kun ostimme sen, se maksoi 50€. Ostimme maskit monta kuukautta sitten, ja olemme jo pesseet niitä monia kertoja, ja ne ovat yhä erittäin hyviä tehtävässään. S/M-koon korvalenkit olivat hieman tiukat, mutta kun ne vaihdettiin, maski istui hyvin. Maski on tehty Ahlstrom–Munksjön kuitukankaasta, ja se on päällystetty vintage-kankaalla. Hengitys onnistuu hyvin, mutta kosteus tykkää kerääntyä aika herkästi. 9/10

Joukon viimeinen uudelleenkäytettävä maski on Finlaysonin Muumimamma unelmoi -kangasmaski. Ostimme sen Prismasta, ja se maksoi 6.95€. Maskin puoli, joka koskee naamaa, on tehty kokonaan puuvillasta. Itse kokeilin sitä kerran, mutta maskissa on liikaa kangasta ja sen läpi oli hankala hengittää. Tosin varmasti maski ottaa kiinni kaikki pisarat samasta syystä. Nenän kohdalla on tiukempaa ompelua, jotta maski pysyisi naamassa paremmin. Maski kerää myös kosteutta naaman alueella jonkin verran. Kuvio on erittäin kiva. 7/10

Viimeisenä muttei vähäisimpänä klassinen kertakäyttömaski. Satuin ostamaan nämä maskit viime jouluna Amerikan matkalla, ja ne ovat olleet erityisen hyvä ostos. Maskit ovat Equate 20 kertakäyttömaskia Walmartista, ja ne maksoivat $2.97, kun ostimme ne. En ole käyttänyt niitä kovin paljoa, sillä ne on vähän kuin hätävaralla uudelleenkäytettävien rinnalla. Maskin kanssa hengitys onnistuu ihan hyvin. Kosteutta kerääntyy muttei erityisen paljoa. Minun on pakko ottaa yksi miinuspiste, koska tämä maski on vain kertakäyttöinen. 6/10

Eli suosittelisin erityisesti näistä MUJIn maskeja, M.A.S.I.-maskia ja Globe Hopen maskeja. Mikä vain on parempi kuin ei yhtään mikään. Oma maski suojaa toisia omilta pöpöiltä, ja toisen maski suojaa sinua. Pidä turvaväli, pese kädet, älä koske omaa naamaasi ja käytä maskia.

SARS-CoV-2-viruksen
aiheuttaman COVID-19 leviämisen ehkäisemiseksi Järvenpään lukion opiskelijakunta
vaatii Järvenpään lukion sulkemista seuraaviksi viikoiksi. Suomen hallitus on
määrännyt kaikki yli 500 henkilön tilaisuudet peruutettaviksi, ja Järvenpään
kaupunki on tiukentanut linjaa entisestään peruuttamalla yli 50 henkilön tapahtumia.
Järvenpään lukiossa opiskelee ja työskentelee yhteensä noin 1000 henkilöä, mikä
ylittää hallituksen linjauksen kaksinkertaisesti ja Järvenpään kaupungin toimet
ainakin 20-kertaisesti.

Järvenpäässä
on jo todettu ainakin yksi koronavirustartunta, ja viruksen leviämisen
mahdollistaminen, varsinkin niin suureen oppilaitokseen kun Järvenpään lukio,
olisi välinpitämätöntä. Merkittävä
osa lukion opiskelijoista, henkilökunnasta ja heidän läheisistään kuuluvat riskiryhmään,
ja varsinkin heidän terveytensä vaarantaminen olisi suorastaan epäinhimillistä.
Lisäksi jopa Helsingistä
ja Hämeenlinnasta asti Järvenpään
lukiolle matkustavat opettajat
ja opiskelijat lisäävät
tartuntariskiä – tartuntoja voi siis tulla Järvenpäähän hyvinkin laajalti Helsingin
ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin alueelta, minne suurin osa Suomessa todetuista
tartuntatapauksista sijoittuvat.

Satojen opiskelijoiden
saapuminen lukiolle riskeeraa myös tulevan viikon aikana ylioppilaaksi kirjoittavien
opiskelijoiden terveyden ja sitä kautta mahdollisimman hyvän suoriutumisen
ylioppilaskokeissa. Jäljellä olevien kevään ylioppilaskokeiden siirtyminen tulevalle
viikolle aiheuttaa jo suurta ahdistusta opiskelijoissa, eikä mitään
lisähäiriötä kaivata. Koulutuksen jatkuminen Järvenpään lukiossa tulisi siis
tapahtua etäopetuksena niin kauan, kun riski viruksen laajemmasta leviämisestä
on olemassa.

Tanska,
Norja ja Viro ovat jo sulkeneet koulunsa koronariskin vuoksi, ja Suomessakin
monessa koulussa opiskellaan etäopetuksen avulla. Miksi odottaisimme, että
tartunnat leviävät entisestään ennen kuin alamme merkittäviin toimenpiteisiin?
Etäopiskelu on nykyteknologian ja oppilaitosten yleisesti käytössä olevien
ohjelmien ansiosta mahdollista ja jopa yksinkertaista, ja varsinkin lukio-opiskelijoilta
etäopiskelun pitäisi onnistua sujuvasti. Kotona opiskelu toki vaatii niin
opiskelijoilta kuin opettajiltakin paljon, mutta yhdenkin ihmishengen
turvaaminen on kaiken tarvittavan työn arvoista.

Tilanteen
aiheuttama stressi vaikeuttaa opiskelijoiden kykyä keskittyä opiskeluun sekä
tulevaan koeviikkoon ja ylioppilaskirjoituksiin. Suuri osa Järvenpään lukion
opiskelijoista eivät joka
tapauksessa osallistu
ensi viikolla tuntiopetukseen paikan päällä, sillä he tiedostavat itseensä ja
läheisiinsä kohdistuvan riskin, jota joillakin ei todella ole varaa ottaa. Toisaalta
jotkut tulevat kipeinä kouluun liiallisten poissaolojen pelossa.

Lukion
pitäminen auki olisi monin puolin epäoikeudenmukaista useita opiskelijoita
kohtaan. Järvenpään lukion opiskelijakunta vaatii siis Järvenpään kaupungin päättäjiä
sulkemaan koulun tulevasta viikosta lähtien koronaviruksen leviämisen
ehkäisemiseksi lukion opiskelijoiden ja henkilökunnan sekä heidän läheistensä
keskuudessa.

Unna Wallasvaara Järvenpään lukion opiskelijakunnan hallituksen puolesta, 13.3.2020

Jo heti
perustamispäivästään ja -tavastaan lähtien viime kevään eduskuntavaalien
jälkeen, maamme demarijohtoinen hallitus on vähintäänkin kyseenalaistettavalla
tavalla kikkaillut demokraattisen valtiojärjestyksemme kustannuksella.
Viimeaikaiset dramaattiset näytökset valtakuntamme politiikan huipulla ovat
osoittaneet tällaisen vähättelevän suhtautumisen demokraattisia normeja kohtaan
jatkuneen.

Kevään 2019
eduskuntavaaleissa niukasti yhdellä paikalla suurimmaksi puolueeksi yltänyt
Sosialidemokraattinen puolue (40 paikkaa), puheenjohtajansa Antti Rinteen
johdolla, lähti muodostamaan hallitustaan jo ennakkoasenteella. Kansan niukasti
toiseksi ja kolmanneksi suurimmiksi äänestämät puolueet, Perussuomalaiset (39
paikkaa) ja Kokoomus (38 paikkaa), jätettiin hallitusneuvotteluista ulos. Sen
sijaan hallitusta lähdettiin muodostamaan sekalaisen ”kansanrintamakoalition”
avulla, jossa vaaleissa nöyryyttävän tappion kärsinyt Keskusta (-18 paikkaa
verrattuna 2015 vaaleihin) päätyi vaikutusvaltaiseen vaa’ankieliasemaan.

Ulkopuolinen tarkastelija olisi voinut kuvitella kansan selkeän viestin olleen, että suuren kannatusromahduksen kokenut Keskusta haluttiin oppositioon, ja että kolmen melko ylivoimaisesti suurimman puolueen, demareiden, perussuomalaisten ja kokoomuksen haluttiin muodostavan hallituksen. Suomalaisten hallitustunnustelujen perinne kuitenkin sallii hallituksen muodostettavan vaikka kuinka moninaisella ja täpärällä enemmistöllä tahansa, kunhan jonkinlainen kansanedustajien enemmistö saadaan raaputettua kasaan. Keskusta otti vastaan hallituksen kakkospuolueen aseman ja liittyi vasemmistolaiseen hallitukseen yhdessä demareiden, Vihreiden, Vasemmistoliiton ja RKP:n kanssa, tehden pitkälti U-käännöksen edellisellä vaalikaudella johtamansa porvarihallituksen politiikasta ja ajaen samalla paikkamääriään kasvattaneet perussuomalaiset ja kokoomuksen oppositioon.

Vastuun pakoilu

Poikkeuksellisen
lyhytikäiseksi jäänyt Rinteen hallitus kamppaili viime viikkoinaan
järisyttävien skandaaleiden äärellä. Rinteen hallituksen kaatumiseen lopulta
johtanut skandaali oli suuri Posti-jupakka, jonka juurisyynä oli
valtionomisteisen Postin aikomus siirtää henkilöstöään silloisesta työehtosopimuksesta
edullisemman työehtosopimuksen piiriin syksyllä. Rinteen hallituksen kunta- ja
omistajaohjausministeri Sirpa Paatero (SDP), jonka tehtäviin kuuluu Postin sekä
muiden valtion omistamien yhtiöiden toiminnan poliittinen valvonta ja
ohjaaminen, väitti eduskunnan kyselytunnilla olleensa tietämätön Postin
aikeista siirtää työehtosopimuksia niin nopealla aikataululla. Sen sijaan
pääministeri Rinne väitti eduskunnalle omistajaohjausministeri Paateron tehneen
kaikkensa Postin aikeiden estämiseksi, ja Postin aikoneen toteuttaa
työehtosopimuksen siirron joka tapauksessa. Posti kiisti Rinteen lausunnot ja
kertoi työehtosopimusten siirron olleen jo kesästä lähtien kaavailtua ja
ministeritasolle selvitetty. Näin ollen, ristiriitaisista lausunnoista
päätellen joku oli tilanteesta, tiedonkulusta ja toiminnastaan valehdellut.
Myös hallituskumppaneiden kesken oli ongelmia Posti-kiistaan liittyvässä
tiedonkulussa.

Koska
Posti-kiista johti marraskuussa postialan ammattiliitto Paun laajasti
uutisoituun ja vaikuttavaan lakkoon, siitä tuli poliittisesti hyvin merkittävä
kysymys ja eduskunnan oikeisto-oppositio alkoi hengittää hallituksen
epäselvästä toiminnasta pääministeri Rinteen niskaan. Marraskuun viimeisinä
päivinä oppositiopuolueet Kokoomus, Kristillisdemokraatit ja Liike Nyt jättivät
hallitukselle välikysymyksen koskien Posti-kiistaa ja esittivät pääministeri
Rinteelle epäluottamusta. Tässä vaiheessa oli selvää, että tilanne oli Rinteen
hallituksen kannalta toivoton, ja jonkun pään oli mentävä pölkylle. Alun perin
Postin hallituksen erottaminen olisi voinut olla Rinteen hallitukselle helppo
ja jopa poliittisesti tuottoisia ratkaisu, mutta tässä vaiheessa realiteetti
oli, että jompikumpi ministeri, Paatero tai Rinne (tai molemmat), oli
valehdellut eduskunnalle, ja että jommankumman (tai molempien) oli lähdettävä.
Opposition luoman paineen alla Rinne heitti omistajaohjausministeri Paateron
bussin alle, ja hän joutui pyytämään eroa tehtävistään. Heti eropyyntönsä
jättämisen jälkeen ministeri Paatero jäi sairaslomalle. Seuraavalla viikolla,
3.12. pääministeri Antti Rinne jätti tasavallan presidentille eropyyntönsä
hallituskumppani Keskustan, ja siten, eduskunnan enemmistön, todettua häneen
epäluottamuksensa Posti-kiistaan liittyvien epäselvyyksien (ja yleisen
epäpätevyyden) vuoksi. Rinteen hallituskausi jäi yhdeksi Suomen historian
lyhyimmistä.

Jatkettuaan
hetken toimitusministeriönä, hallitus kävi keskenään uudet, alle kymmenen
minuutin pituiset hallitusneuvottelut ja päätti jatkaa samalla
hallitusohjelmalla uuden pääministerin, Sanna Marinin (SDP) alla. Marinin
hallitusta muodostettaessa entinen kunta- ja omistajaohjausministeri Sirpa
Paatero koki ilmeisen äkkiparantumisen ja palasi lyhyeltä sairaslomaltaan
hoitamaan uutta kuntaministerin nimitystään. Pääministerinä eduskunnan
epäluottamusta nauttinut Antti Rinne sen sijaan sai nimityksen uudeksi
eduskunnan varapuhemieheksi Tuula Haataisen tilalle (SDP), joka vei Timo
Harakan (SDP) paikan työministerinä, joka vei Sanna Marinin edellisen paikan
liikenneministerinä. Tässä ministerikarusellissa myös Keskustan puheenjohtaja
Katri Kulmuni nostettiin Mika Lintilän (Kesk.) paikalle valtiovarainministeriksi.
Pääministeriydestään eroamisesta huolimatta Antti Rinne jatkaa
Sosialidemokraattien puheenjohtajana.

Viimeisin,
Marinin hallitusta edelleen järisyttävä skandaali on ulkoministeri Pekka
Haaviston (Vihr.) toiminnasta paisunut kysymys suomalaisten ISIS-lasten
palauttamisesta al-Holin leiriltä Syyriasta. Posti-kriisin ratkaisun päivinä
nousi uusi skandaali, jossa kävi ilmi, että ulkoministeri Haavisto oli
painostanut ulkoministeriön virkakuntaa edistämään suomalaisten
ISIS-vierastaistelijoiden lasten palauttamista Suomeen vastoin lakia al-Holin
pakolaisleiriltä Syyriasta. Haavisto myös väitti tasavallan presidentti Sauli
Niinistön tienneen aikeista tehdä suomalaisten palautuksia al-Holista.
Presidentti Niinistö kiisti pian al-Holin palautustoimien koskaan tulleen hänen
tietoisuuteensa. Juttu nosti esiin kysymyksiä Haaviston toiminnan
laillisuudesta sekä laajemmin hallituksen kannasta al-Holissa olevista
suomalaisista.

Kiistan ydin
on siinä, pitäisikö Suomen kansalaisuuden omaavat lapset palauttaa Suomeen ja
pitäisikö heidän ISIS:in riveihin vapaaehtoisesti liittyneet äitinsä palauttaa
heidän mukanaan. Hallituspuolueet viestivät linjoistaan hajanaisesti ja
sekavasti, ja erityisesti Keskustan kansanedustajien linja poikkesi muista
hallituskumppaneista. Al-Hol- kiistelyn aikana kävi ilmi, että hallituspuolueet
olivat yrittäneet saada suomalaisten ISIS-lasten ja -taistelijoiden
palautuslentoja hyväksyttävän yksilötasolla virkamiespäätöksin, jolloin vastuu
olisi voitu ulkoistaa virkakunnalle. Koko oppositio laati lopulta
välikysymyksen, jossa vaati hallitukselta selvyyttä al-Hol- kantaansa.
Välikysymyksen pakottamana hallituspuolueet kävivät keskustelun ja julkistivat
maanantaina 16.12. kantansa, jonka mukaan suomalaislapset on autettava pois
al-Holista ”lapsen edun mukaisesti” ja päätökset äitien palauttamisesta
tapahtuvat käytännössä tapauskohtaisesti ja virkamiestasolla.

Niin
kutsutun kansanrintamahallituksen ensimmäisen reilun puolen vuoden aikana se on
jo nähnyt hallituksen kaataneen kriisin ja kokenut kansalaisten luottamusta
koetelleita skandaaleita. Eripuraisuudessaan ja kykenemättömyydessään hallitus
on tehnyt oikeisto-opposition tehtävän naurettavan helpoksi, jopa ilman että
sen on tarvinnut sen kummemmin pureutua esimerkiksi hallituksen epäuskottavaan
talous- ja työllisyyslinjaan tai vaikkapa linjaukseen ruotsin kielen tulevasta
pakollisuudesta ylioppilaskirjoituksissa. Olisi suotavaa, että hallitus
kuitenkin saa pakkansa kasaan ja alkaa keskittymään suomalaisten asioiden
hoitamiseen parhaalla mahdollisella tavalla, demokratiaa, läpinäkyvyyttä ja
kansanvaltaa kunnioittaen.

Tämä Marvel Studios:in tuottama elokuva rikkoi ennätyksiä jo ennen julkaisuaan. Ja nyt näyttää siltä, että se jatkaa samaan malliin kuin vain kaksi viikkoa julkaisun jälkeen, jolloin se on tienannut maailmanlaajuisesti jo yli huikeat 2 miljardia dollaria. Avengers: Endgame on Anthony ja Joe Russon ohjaama kauan odotettu Avengers: Infinity War -elokuvan jatko-osa, ja Avengers-elokuvasarjan päätösosa. Mitkä ovat mielipiteeni elokuvasta? Tässä on spoileriton arvosteluni Marvelin tuoreimmasta supersankariseikkailusta.

Endgame kertoo antisankari Thanosin Infinity War -elokuvassa aiheuttaman joukkotuhon jälkilöylystä. Puolet maapallon väestöstä on kadonnut tuhkana ilmaan, ja sankarien rivit ovat kutistuneet merkittävästi. Vielä elossa olevat Kostajat; Ironman, Thor, Captain America, Hulk, Black Widow ja Hawkeye, keräävät kasaan muut jäljellä olevat sankarit ja yrittävät kuumeisesti keksiä keinon tuhota Thanosin ja tuoda kaikki menetetyt takaisin.

Luultavasti kenellekään ei ole mikään yllätys se, että Endgame on visuaalisesti kaunis. Jokainen kohtaus näyttää ulkonäöltään ja valaisultaan upealta ja kohtaukseen sopivalta. Koomiset kohtaukset ovat värikkäitä ja valoisia, kun taas traagisissa ja dramaattisissa kohtauksissa korostuu haaleammin saturoidut värit. Hahmojen puvut ovat yksityiskohtaisia ja teknisesti kehittyneempiä kuin ensimmäisissä elokuvissa, mistä elokuvassa vitsaillaankin. Erikoistehosteet näyttävät niin realistisilta kuin ne vain voivat maailmalle ilman yliluonnollisia voimia ja teknologiaa.

Vaikka elokuva kestääkin kolme tuntia, sen tarina etenee sopivaan tahtiin. Juoni on mielenkiintoinen ja suurimmaksi osaksi arvaamaton vaikkakin yksinkertainen. Sen seuraaminen voi paikoittain tuottaa vaikeuksia vähemmän totisille faneille ja katsojille hahmojen lukumäärän ja aikahyppyjen takia. Rennompana fanina itse, minua hämmensi muutama kohtaus, mutta veljeni selitti nämä minulle. Lähes jokainen tapahtuma on tärkeä osa elokuvan pääjuonta. Vain muutama kohtaus tuntui hieman liian pitkältä tai suorastaan tarpeettomalta, koska kohtauksen pointti oli todistettu aikaisemmissa kohtauksissa. Nämä eivät kuitenkaan tunnelmaa juurikaan haitanneet kiitos hyvin huolitellun dialogin, hyvän huumorin ja Alan Silvestrin sankarillisen ja mahtipontisen musiikin.

Parhain osa elokuvassa on mielestäni sen ikoniset ja rakastetut hahmot. Ne ovat hauskoja ja puhkuvat persoonallisuutta. Elokuvassa näemme hahmojen monia eri puolia, jotka muovaavat niitä ja tekevät niistä erityisiä. Pidin erityisesti siitä, miten Endgame näyttää hahmojen erilaiset tavat käsitellä menetystä ja käyttää niihin hyvin aikaa. Vaikkakin Thanosin tavoitteet ja motiivit ovat vielä vähän heikkoja, niihin on lisätty muutama lause lisää, joka tekee hänen teoistaan hieman ymmärrettävämpiä. Muutamaan hahmoista on tehty merkittävämpiä ja fanien keskuudessa ristiriitaisia muutoksia, erityisesti niiden ulkonäköihin. Mielestäni niitä oli muutettu tilanteeseen sopivalla tavalla, vaikka erityisesti niiden ulkonäönmuutosta pidettiin enemmän vain vitsien kohteena. Nämä hyvinkirjoitetut ja pidetyt hahmot yhdessä tunteellisten kohtausten ja erinomaisten ja ilmeikkäiden näyttelijöiden kanssa tekee elokuvasta tunteiden vuoristoradan ja saa koko yleisön kannustamaan hyvän puolesta.

Lopuksi voin ilman spoilereita vain sanoa, että Avengers: Endgame on arvostuksensa ansaitseva mestariteos. Vaikka kaikilla elokuvilla on heikkoutensa, on Endgame kolme tuntia toimintaa, taistelua ja tunteita, yhdessä hyvin kirjoitetussa tarinassa. Se on myös erittäin onnistunut jatko- ja päätösosana siksi, että se ei tee edeltävästä osastaan itsellään hyödytöntä vaan tarjoaa Avengers-elokuville tyydyttävän lopetuksen. Suosittelen elokuvaa erityisesti Marvelin, toiminnan ja supersankareiden faneille, kuten myös elokuvia ja mahtavia tarinoita arvostaville.

Alunperin kirjottanut Sini Torkki

“Voimme vain toivoa, että Venezuelan tilanne raukeaa rauhanomaisen vallanvaihdoksen kautta, ja että Venezuela saapuu demokratian, vapauden ja vakauden piiriin.” kirjoittaa Seán McLoughlin Venezuelan kiihkeästä valtataistelusta.

Venezuelan bolivariaanista tasavaltaa on noin kahden vuosikymmenen ajan johdettu autoritaarisen sosialismin ottein. Sosialistinen hallinto alkoi presidentti Hugo Chávesin valtaannoususta ja tämän vuonna 1999 suorittamasta “bolivaarisesta vallankumouksesta”. Cháves paisutti Venezuelan julkisen sektorin ja teki maasta yhden latinalaisen Amerikan vauraimmista ja hyvinvoivimmista maista, muun muassa valtion öljynmyyntitulojen siivittämänä. Tämä hetkellinen vauraus kuitenkin rapistui sosialistisen suunnitelmatalouden, heikosti monipuolistetun talouden sekä korruption paineiden alla. Kiteytettynä, Venezuelan talous oli liian riippuvainen matalan jalostusasteen öljyn viennistä vauraudensa takaajana. Myös korruptio oli julkisen vallan ja erityisesti armeijan piirissä valtaisaa. Yhdysvaltojen Venezuelan vastaiset talouspakotteet eivät myöskään helpottaneet maan asemaa.

Vallan siirryttyä vuonna 2013 presidentti Nicolas Madurolle, maan kansantalous oli kovien paineiden alla ja öljyn globaalien markkinahintojen romahtaessa vuonna 2014, Venezuelan talous alkoi vyöryä alamäkeen ja inflaatio laukata villinä. Venezuelan taloudellisten ja yhteiskunnallisten ongelmien kulminoiduttua vuoden 2017 alla tuhansien prosenttien hyperinflaatioksi, krooniseksi elintarvikepulaksi sekä sähkökatkoksiksi, alkoi kansa osoittaa tyytymättömyyttään mielenosoituksilla. Mielenosoitukset yltyivät ja levisivät vuoden 2018 ajan ja kansanliikkeen keulakuvaksi nousi tammikuussa 2019 väliaikaiseksi presidentiksi nimitetty Venezuelan parlamentin puheenjohtaja Juan Guaidó. Länsivallat (Yhdysvallat ja EU) julistivat nopeasti tukensa Guaidólle ja tunnustivat tämän maansa oikeutetuksi päämieheksi. Maduron hallintoa sen sijaan jäivät tukemaan sosialistinen Kuuba sekä Kiina ja Venäjä, joilla on taloudellisia ja poliittisia siteitä Venezuelaan. Esimerkkeinä näistä siteistä ovat Venäjän valtiollisen öljy-yhtiön Rosneftin tekemät valtavat investoinnit Venezuelan valtion öljy-yhtiöön PDVSA:an, Venäjän myöntämät kymmenien miljardien dollarien lainat Venezuelan valtiolle sekä maiden välinen laaja asekauppa.

Venezuelan presidentti Nicolas Maduron kauden aikana maa on ajautunut historiansa vakavimpaan talouskriisiin. (Kuva:Tasnim News Agency)

Tilanne on jatkunut koko kevään hyvin epävakaana ja kansalaiset ovat yhä kasvavassa määrin siirtyneet kaduille osoittamaan mieltään Maduron hallintoa vastaan. Maduro ei ole hyväksynyt maahan kansainvälistä ruoka- ja tarvikeapua, ja nälkä ja köyhyys maassa ovat johtaneet rikollisuuden ja massasiirtolaisuuden räjähdysmäiseen nousuun. Epävakauden jatkuessa ulkovallat ovat esittäneet omia arvioitaan Venezuelan tilasta ja tulevaisuudesta. Tiistaina 30. huhtikuuta itsensä presidentiksi julistanut Juan Guaido yllytti maansa kansalaiset viimeiseen kansannousuun Maduron hallintoa vastaan, jonka jälkeen mielenosoitukset ja mellakat kiihtyivät entisestään ja mielenosoittajat ja hallinnon turvallisuusjoukot ottivat entistä kiihkeämmin yhteen. Guaido on myös yllyttänyt Venezuelan julkisen sektorin työntekijöitä lakkoiluun sekä Maduron upseereita ja armeijan joukkoja laskemaan aseensa.

Kansannousun julistus sai myös ulkovallat reagoimaan ja Yhdysvaltain hallinto varoitti Venäjää sekaantumasta Venezuelaan, jonka se näkee omaksi geopoliittiseksi “takapihakseen”. Yhdysvallat ovat tukeneet Venezuelan oppositiotoimintaa ja tunnustaneet Juan Guaidon Venezuelan oikeutetuksi presidentiksi. Yhdysvallat ovat viime vuosina lisänneet taloudellisia sanktioita Venezuelaa vastaan ja tammikuussa 2019 presidentti Donald Trumpin hallinto käytännössä kielsi kaupankäynnin Venezuelan öljy-yhtiö PDVSA:n kanssa. Myöhemmin keväällä Yhdysvallat sulkivat suurlähetystönsä Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa. Trumpin hallinto on toistuvasti ilmaissut tukensa Venezuelan siirtymiselle demokratiaan ja rauhanomaiselle vallanvaihdokselle, muttei myöskään poissulje esimerkiksi sotilaallisen intervention mahdollisuutta. Viimeisimpänä, lauantaina 4. toukokuutaYhdysvaltain ulkoministeri Mike Pompeo yllytti videoviestissään suoraan Venezuelan kansaa kaatamaan Maduron hallinnon. Yhdysvaltain kiinnostus Venezuelaa kohtaan kumpuaa sen maantieteellisestä läheisyydestä ja Yhdysvaltain jo 200-vuotta vanhasta Monroen doktriinista, jonka mukaan latinalainen Amerikka kuuluu sen etupiiriin, sekä maan valtavista öljyvarannoista.

Venezuelan pohjoisosissa sijaitsevat maailman suurimmat todistetut öljyvarannot. (Kuva: Wilfredo Rodriguez)

Kolikon toisella kääntöpuolella ovat Kuuba ja Venäjä, jotka tukevat Maduron hallintoa taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti. Kuuballa on runsaasti tiedusteluviranomaisia, upseereita ja turvallisuusjoukkoja Maduron hallinnossa ja Venäjä on taloudellisen tukensa lisäksi lähettänyt palkkasotilaita turvaamaan Maduroa ja tämän lähipiiriä. Nämä ristiriitaiset suurvaltaintressit tekevät Venezuelasta uuden ja riskialttiin näyttämön globaalissa valtapelissä muun muassa Yhdysvaltojen ja Venäjän sekä osaltaan Kiinankin välillä. Voimme vain toivoa, että Venezuelan tilanne raukeaa rauhanomaisen vallanvaihdoksen kautta, ja että Venezuela saapuu demokratian, vapauden ja vakauden piiriin. Tämä kuitenkin vaatii Maduron luopumista tai syöksemistä vallasta sekä suurvaltojen intressien välisen liennytyksen. Maduron vallassa pysyminen näyttää tällä hetkellä erittäin epätodennäköiseltä ja kansan ylivoimaisen enemmistön sekä taloudellisten ja poliittisten paineiden ollessa häntä vastaan, hän voi enää korkeintaan viivytellä putoamistaan hallitsijan asemasta. Mitä enemmän suurvallat, kuten Venäjä kuitenkin investoivat Maduron hallinnon säilyttämiseen, sitä vaikeammaksi tilanteesta perääntyminen tulee olemaan sekä oppositiota tukeville että Maduron hallintoa tukeville tahoille.