Kolumni: Ikuistamisen tarve vähenee, ellei itse halua toisin
Onko oikeasti kannattavaa kirjoittaa merkintä ja teettää paperikuvat yhdestä tavanomaisesta päiväreissusta? Joillekin on, mutta yhä harvemmalle realistisesti on.
Olin päiväreissulla Helsingissä toukokuun toisena päivänä. Sää oli tavanomaista lämpimämpi, noin 20 astetta, ja kevätaurinko helli kävellessäni keskustan katuja. Reissu oli ihastuttava, vaikka ohjelmaan kuului vain raitiovaunulla kulkemista, kaduilla vaeltamista ja thaimaalaista ruokaa. Olin vain niin hurmioitunut keväästä ja Helsingistä.
En kuitenkaan voinut jättää kaikkea muistikuvieni varaan, joten mukanani oli filmikamera varustettuna mustavalkofilmillä: kun rulla tulisi täyteen, kehittäisin ja skannaisin filmin sekä lähettäisin kuvatiedostot Ifolorille printattaviksi. Lopulta voisin laittaa paperikuvat negatiivien viereen konkreettiseksi todisteeksi; nyt reissusta olisi jälki historiassa!
Varmuuden vuoksi kirjoitin vielä seuraavana iltana kännykkäni muistioon muutaman tunteikkaan virkkeen:
Kokemus. Kokemus, joka on niin hieno, että tuntuu siltä kuin se pitäisi kirjoittaa ylös ja ikuistaa mahdollisimman moneen paikkaan. Saada muistot konkretisoitua osoitukseksi ainutlaatuisuudesta..
Samalla koettu pelko siitä, ettei tule kokemaan samanlaista uudelleen, mereltä puhaltavaa kevättuulta, kauppatoria, ihmisten välillä vallinnutta sopua, lämpimiä Kruununhaan katuja, koivujen pieniä lehtiä tai flanellin tuntua iholla ja hiusten päälle nostettuja aurinkolaseja..
Niin sydäntä pakahduttava kuin kokemus on ollut… Kevät.
Nyt vasta tuntui varmalta ja pystyin mennä hyvillä mielin nukkumaan – onhan kaksi konkreettista jälkeä jo hyvä!
Tämä ei toki ollut uutta – olenhan aina ollut samanlainen asian suhteen. Oli sitten kyseessä Saanan huiputus tai hauska sattuma koulussa, olen aina kokenut tarvetta merkittäviksi mieltämieni asioiden muistiin merkitsemiseen. Ehkä osittain siksi olenkin opetellut kuvaamaan filmille, kokenut suurta tarvetta printata digitaalisia kuvia paperille tai alkanut kirjoittamaan Järkeen, koska haluan jättää pysyvän jäljen tärkeistä asioista. Tietenkin myös pidän valokuvaamisesta!
Kuitenkin, kun toimintaani ajattelee kunnolla, se tuntuu aika egoistiselta – sellaiselta, jota ohjaa tunne omasta ainutlaatuisuudesta muihin verrattuna. Ja sitä se varmaan osittain onkin, mutta sillä taka-ajatuksella, että kertomalla kokemuksestaan myös muut saavat tietää siitä. Onko toiminta siis lopulta utilitaristista? No ehkä se ei sitäkään ole.
Uskon, että lähinnä taustalla on pelko.
Haluamme muistaa hyvät hetket ja varastoida ne muistin lisäksi materiaaliin, sillä pelkäämme hetken haihtumista mielestämme ja sitä mukaa historiasta, jos emme tee mitään. On ihan kuin kenellekään muulle ei voisi tapahtua samalla tavalla.
Ehkä samalla jännitämme tulevaa, ja ihan vain varmuuden vuoksi kirjoitamme juhannuksesta kymmenen sivua täyteen sentimentaalista haikailua, vaikka tosiasiassa pääsisimme kokemaan vielä 60 juhannusta lisää. Niin, no eihän sitä koskaan varmuudella tiedä, mutta kuitenkin.
Oman muistimme ja olemassaolon varmistamisen lisäksi pyrimme nykypäivänä osoittamaan erityislaatuiset kokemuksemme myös muille, kun sosiaalinen media ja yksilöllisyyden ihanne sitä vaativat.
On kuitenkin päätöntä ajatella, että olisimme ainoita ihmisiä koko maailmassa kokemassa yhtä suurta pakahtumista keväästä tai Nina Simonen musiikista, sillä onhan maailmassa reilu kahdeksan miljardia ihmistä, jotka ovat monin pakoin aivan yhtä tuntevia ja eläytyviä kuin mekin. Helsingissäkin samana päivänä on tuhansia ihmisiä jalkeilla nuuhkimassa lumoutuneena merituulta.
Ja onhan ihmislajin monituhatvuotisen historian aikana tapahtunut vaikka ja mitä, jota poloiset kirjoitustaidottomat eivät ole pystyneet esimerkiksi kirjoittamaan muistiin millään tavalla! Voi kuinka monta huippuhetkeä ja kaunista säätä on jäänyt historian pimentoon, mutta silti me uskomme, että niitä on ollut runsaasti historian aikana.
Onko siis lopulta mitään järkeä yrittää ikuistaa ja konkretisoida kaikkea kokemaamme erityisyyttä?
Sanoisin, että ehdottomasti on, mutta vain jos itse siitä pitää.
Nähkääs kun maailmassa on nykyään enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin. Lisäksi globalisaatio ja kaupungistuminen ovat saaneet aikaan yhteiskuntien kasvaneen samanlaistumisen, minkä vuoksi yhä suurempi määrä ihmisiä tulee kokemaan samanlaisia kokemuksia. Näistä sukupolvista teknologioineen tulee siis jo oikein hyvä määrä historiallista tietoa esimerkiksi sosiaalisen median sisältöjen kautta.
Tilanne oli hyvin erilainen aikaisemmin, kun vain harvat pystyivät kuvaamaan olojaan historian lehdillä, kertomaan elämästään erityislaatuisessa asemassa. Nykyään samankaltaiselle objektiiviselle ja pakon sanelemalle selonteolle ei ole enää yhtä suurta tarvetta; ihmisille jäävät vapaat kädet halutessaan tuottaa tai olla tuottamatta nyt halun sanelemaa kokemustensa ikuistamista.
Toki kaikenlaiselle tieteelliselle tiedolle on yhä paikkansa, jotta säilytämme edes jossain määrin yhtenäisen käsityksen maailmasta, mutta enää kaikkien tehtävään kykenevien ei tarvitse kirjoittaa objektiivisuuteen pyrkiviä selontekoja. Näin niin kuin pelkistetysti. Sen sijaan ajan voi käyttää vaikkapa tuomen kukkien tuoksun modernistiseen kuvaamiseen!
Vapaus jää siis kunkin omaan käteen; halutessaan saa ikuistaa kokemuksiaan, mutta ei ole pakko. Niin se nykypäivänä menee, ja se on aika lohdullista.
No mutta nyt sain jo kolmannen konkreettisen jäljen Helsingin reissusta, jes!
– Kolumnin kirjoittaja on lukion opiskelija, joka ei tarkalleen tiedä, mistä puhuu, mutta haluaa kuitenkin luotettavan tiedon lisääntyvän maailmassa, vaikka tekstistä voikin saada vastakkaisen käsityksen.
