Kolumni: Oikea minä
Joka päivä hän yrittää kovasti olla oikea minänsä.
Oikea minänsä, joka on oma itsensä, puhuu oikein, käyttäytyy oikein, tekee oikeat valinnat. Vain näin hän on oma ja autenttinen, toisten tunnistama itsensä.
Joskus hän yrittää olla oikea minänsä niin kovasti, että unohtaa täysin, missä hän on ja mitä hän on tekemässä. Kun hän on parhaiten oikea minänsä, hän ei ajattele eikä ota itseään tosissaan. Välillä hän pysähtyy ajattelemaan. Sitten mikään ei tunnu enää todelliselta.
Eikä hän ole valehtelija. Hänen oikea minänsä saattaa tuntua omalta, mutta se koostuu valikoiduista osista hänen kokonaisuuttaan, parhaista piirteistä, esityskelpoisesta hänestä. Eikä hän kysyttäessä osaa sanoa, että mikä mättää, mikä nyt tuntuu olevan pielessä, miksei hän ole omaan itseensä tyytyväinen.
Ihmisillä on pakkomielle narratiivien ja luokittelujen luomiseen. Makean kavalat, loogiset aivomme ajavat meidät usein ahdingon partaalle. Kuka minä olen, mitkä sanojen ketjut määräävät narratiivini? Tämän elämäntarinan, jota juuri minun kuuluu elää? Aurinkoinen vai synkkä, tyhmä vai fiksu, hyvä vai paha, kaunis vai ruma, tyttö vai poika vai jokin muu, hetero vai homo, rakastaja vai vihaaja vaiko välinpitämätön, luonnontieteilijä vai humanisti… Lista jatkuu loputtomiin, ja silti se tuntuu ahtaalta, joko tämä tai tuo eikä koskaan molemmat.
Tämän oman narratiivin lisäksi haluaisi olla paljon enemmän, vaihtoehtoisesti paljon vähemmän. Ehkei valtion älykkäin tieteilijä haluakaan Nobel-palkintoa, vaan rauhallisen kodin hiljaiselta seudulta, kissan ja kiinnostavan työn. Kenties hän unelmoi tieteen lisäksi taiteilijan työstä, miljoonista silmäpareista, joissa kimaltaa ihailu ja inspiraatio hänen töitään katsellessaan. Alkuillasta hän tulee kotiin ja maalaa talonsa täyteen. Maalaa, sillä mihinkään muuhun tätä halun ja riittämättömyyden tuskaa ei saa purettua. Hän malaa ilon, surun, inhon ja rakkauden. Tunteet jotka hän pitää itsellään ja tunteet jotka hän uskaltaa näyttää muille – jotka ovat osa hänen oikeaoppista minäänsä. Kaikki tunteet sekaisin hänen kodissaan. Elämä on liian lyhyt, hän mutisee kadulla, tai kiljuu huoneessaan.
Jos koko universumi on jatkuvassa muutoksessa, miksei oma narratiivikin voi muuttua? Olemme pieniä, merkityksettömiä ja vapaita olentoja tässä suuressa, käsittämättömässä kaikkeudessa. Siitä huolimatta yksilön mieli on niin laaja ja elämä niin rikas, ettei häntä ole edes mahdollista määritellä. Lisäksi hän muuttuu ja hänellä on oikeus muuttua kaiken aikaa. Miksemme siis olisi vapaasti kaikkea sitä, mitä haluamme olla? Elämämme eivät ole pitkiä.
Pyydän, älä ole oikea itsesi. Ole väärä ja sotkuinen ja monimuotoinen itsesi. Iäti muuttuva, kasvava ja kaunis sinä.
