Kolumni: Paras lukuvinkki on lopettaa itsensä moralisoiminen
Valtakunnallista lukemisen ja lukutaidon teemaviikkoa vietetään vuosittain huhtikuun lopussa. Lukuviikon tavoitteena on innostaa lukemaan ja keskustelemaan lukutaidosta sekä jakaa ajankohtaista tietoa suomalaiseen lukutaitoon liittyen. Tänä vuonna erityisteema lukuviikolla oli lukemaan oppiminen. Teemaviikon otsikko, ”lukeminen on juhla”, on muistutus siitä, miten erityisen tärkeää ja antoisaa on kansallinen lukutaito.
Lukuviikkoa viettäessäni pohdin, mikä tai miten saadaan aikaan todellinen lukemisen halu. Lukutaidon heikkeneminen on jatkuvasti otsikoissa, ja ilmiöllä on katastrofaalisia vaikutuksia niin mediassa kuin kouluissakin. Silti kukaan ei tiedä, mitä asialle tulisi tehdä.
Äidinkielen opintojaksoilla luetaan aina kirjoja. Opintojakson keskeytymisen uhalla jokainen lukiolainen pakottaa edes yhden kirjan kurkustaan alas muutaman kerran vuodessa. Minusta se on hyvä asia. Minusta on hyvä, että jokaisen on pakko lukea muutaman kerran vuodessa. Sen täytyy nostattaa lukutaitoa edes vähän, ja pelastanee sukupolvemme siltä katastrofilta, jota lukemattomuus enteilee.
Paitsi. Tapasin kerran ystävääni tämän kotona, ja lukutaitoisena intoilijana huomioni siirtyi heti ovesta sisään tullessani keittiön pöydällä makaavaan kirjaan. Kirjalla oli omituinen kansi, ja luultavasti vasta toiseen lukuun asetettu kirjanmerkki oli kuitti irtokarkkien ostamisesta. Kysyin ystävältäni, pitääkö tämä kirjasta, ja vastaukseksi sain jonkinlaista mutinaa siitä, miten opettajien valitsemat kirjat pilaavat lukuinnon.
Ystäväni kutsui tilannettaan lukujumiksi, tosin kertoi ilmiöstä anglismilla ”lukublokki.” Hän oli tuskastunut kirjallisuuskurssien pakkokirjallisuuteen, koska se vie aikaa kirjoilta, joita hän oikeasti haluaisi lukea. Koska pakkokirja ja opintojakson tikittävä kello kummittelevat alitajunnassa, ajautuu ystäväni Sylvia Plathin kaltaiseen viikunapuuhun. Hän ei halua tarttua koulukirjaan, mutta mieluisan kirjallisuuden lukeminen lykkää ajastetun kirjan lukemista ja tehtävästä suoriutumista. Hän pakenee tilannettaan hylkäämällä molemmat, kunnes joskus saa pakkokirjan luettua, kuten hän aina saa. Silti hän on menettänyt kuusi viikkoa.
Todellisuudessa ystävääni ei ole olemassa, enkä ole kysynyt keltään outokantisista kirjoista sitten sen, kun lainasin kirjastosta Jean M. Auelin kirjan Luolakarhun klaani. Siinä vanhassa kirjassa tuskin oli kansia. Mielikuva ”ystävästäni” on allegoria siitä, mitä opintojaksojen pakkokirjallisuus voi pahimmillaan aiheuttaa. Olen silti sen puolella, mutta varoen.
Luotan äidinkielenopettajiin ja heidän ammattitaitoonsa ja tiedän, että kirjavaatimuksilla he taistelevat viimeiseen asti lukutaidon rappeutumista vastaan. Koska lukio on perusteeltaan yleissivistävä, ymmärrän myös, miksi klassikoihin on täällä tutustuttava. Silti toivoisin, etteivät rajat olisivat niin ehdottomat. Olen uteliaisuuden puolestapuhuja ja tahdon uskoa, että mahdollisuus valita mielekäs kirja tietyn aihepiirin nojalla toisi hyviä tuloksia lukuinnon lisäämiseen. Jotakin yleissivistävää olisi pakko lukea, mutta teoksen saisi valita itse. Vapaus loisi mielenkiiintoa lukemista kohtaan, sillä kirjan valintaan heijastuu ajattelemattakin omia arvoja ja piirteitä. Ja jos joku ei halua valita, voisi opettajalla olla varalla kirjavinkkauksia.
Mielestäni paras neuvo lukemiseen on suhtautua asiaan rennosti. Ei ole olemassa kirjoja, joita täytyisi lukea ollakseen hyvä lukija tai kirjoja, joiden lukeminen tekee huonoksi lukijaksi. Hyvä kirja on sellainen, joka saa lukemaan ja nauttimaan lukemisesta. Minulla oli pitkään viime kesänä vaihe, jolloin en nauttinut fiktiosta. Luin tietokirjallisuutta ja dokumentteja ja suorastaan moitin itseäni siitä, etten lue mitä pitäisi. Huomasin itsestäni vain sen, etten sillä hetkellä lukenut fiktiota ja parantanut mielikuvitustani mutten arvostanut sitä, että jatkuvasti silti luin. Tällaisen lukutaitokadon ja -kriisin aikana tärkeintä on vain lukea. Kun se tulee tavaksi, voi alkaa miettiä lukulistojen kuratointia.
Kriisiuutisointi lukutaidon heikkenemisestä lamauttaa, vaikka sen ainoa vaikutus pitäisi olla lukemisen lisääminen. Plathin viikunapuun oksille rantautuu pelokkaita ihmisiä tuijottamaan hedelmiä, jotka kaikki kantavat sisällään erilaisia kirjoja. Kukaan ei kuitenkaan uskalla tarttua kirjaan, sillä pelko väärästä valinnasta syrjäyttää radikaalin rohkeuden taistella tyhmyyden epidemiaa vastaan. Minusta se on valitettavaa.
Lukuviikolla lukiomme äidinkielenopettajat loihtivat Järvenpään lukioon lukutaitoa ja -intoa. Pöydillä oli tussausrunoja, eli pinoja tulostettuja tekstikatkelmia, joista sai sanoja yliviivaamalla luoda täysin uusia runoja. Lyriikkaa oli myös toisessa muodossa käytävällä. Opiskelijoilla oli mahdollisuus kirjoittaa magneettitaululle runoja sanamagneeteista. Magneeteissa oli sanoja ja sijapäätteitä, joita yhdistelemällä opiskelijat taikoivat runollisuutta pitkin viikkoa. Torstaina, kirjan ja ruusun päivänä, ahkerat opettajat piilottivat kouluun paperiruusuja. Tunnistaessa ruusussa olevan kirjallisuuden tekstikatkelman sai oikean vastauksen vaihtaa lakupatukkaan äidinkielen työhuoneessa.
Heidän työnsä toi minulle pienen toiveen pilkkeen. Opiskelijat huvittelivat runojen kanssa, keskustelivat ruusujen takaa paljastuvista romaanikatkelmista ja osallistuivat lukutaitoa edistävään toimintaan. He tekivät sen lisäksi vapaaehtoisesti. Opettajat ja opiskelijat todistivat sen, että lukeminen ja kirjallisuus on, ja saa olla hullunkurista, hauskaa ja yhdistävää. Lukutaidon on oltava saatavilla ja se rakennetaan pienin askelin, kuten tällä viikolla tehtiin.
Kaikki tapahtunut muistuttaa minua siitä, että tärkeintä on vain lukeminen. Ei ole väliä mitä lukee, kunhan pitää yllä lukutaitoa. Lukeminen on rikkaus ja ilonaihe. Tämän lukuviikon tärkein lukuvinkki on lopettaa itsensä moralisoiminen ja keskittyä lukemisesta nauttimiseen.
Kirjoittanut Kerttu Järvinen
