Luin Kalevalan – Mitä sitten tapahtui?
Kalevala oli minulle tuttu, mutta samalla hyvin tuntematon. Se oli kuitenkin kiinnostanut jo pienestä pitäen. Niinpä päätin lukea eepoksen. Pääsin uuden tiedon jäljille ja tunnelman ytimeen! Muutuinko muinaissuomalaiseksi runonlaulajaksi?
Kalevala.
Elias Lönnrotin (1802–1884) tekemä runoelma, kalevalamitan eli nelipolvisen trokeen kisaketo, suomalaisten ja karjalaisten kansalliseepos, maailmankirjallisuuden klassikko sekä kansallisen heräämisen katalyytti.
Kalevala (1849) on merkittävä teos, joka on vaikuttanut vahvasti suomalaiseen kulttuuriin jo yli 150 vuoden ajan. Sen on pääasiassa koonnut ja muovannut moniosaaja Elias Lönnrot, joka kulki jalan, veneellä, hiihtäen tai hevoskyydillä runonkeruumatkoillaan, jotka sijoittuivat Itä-Suomeen ja Karjalan alueelle, erityisesti Vienanmeren Karjalan Vuokkiniemen pitäjään.
Teos koottiin ajan hengessä, 1800-luvun alkuvuosikymmenien nationalismin ja kansallisromantiikan alkupauhussa, jolloin kansanrunouden kerääminen oli suosittua. Saksasta lähteneen aatteen mukaisesti runojen kerääjät pyrkivät kirjoittamaan muistiin suullista kansanperinnettä, jonka nähtiin olevan puhtain muoto kansan syvimmästä olemuksesta ja historiasta. Lönnrotilla oli myös oma näkemys Suomen historiasta, jonka ohjaamana hän keräämiään runoja näennäishistorialliseksi eepokseksi koosti.
Matkoja runouden keräämiseksi Lönnrot teki yli kymmenen vuosien 1828–1844 aikana. Erityisen merkittäviä keruumatkoja Kalevalan synnyn kannalta olivat neljäs (syyskuu 1833) ja viides (huhtikuu 1834) matka. Näillä matkoilla Kajaanin piirilääkärinä toiminut Lönnrot tapasi muun muassa Ontrei Malisen, Vaassila Kieleväisen ja Arhippa Perttusen. Heiltä hän sai suurimmat aineistot ja innoitukset Kalevalaa varten.
Ennen tuntemaamme vuoden 1849 Kalevalaa Lönnrot koosti Sikermä-Kalevalan (1833), Alku-Kalevalan (1833) ja Vanhan Kalevalan. Kalevalaversioiden päivittyessä myös Lönnrotin visiot kasvoivat: kun alussa ideana oli ollut edistää suomalaista runoharrastusta, pian hän jo visioi historiallisesta runoelmasta, joka “vastaa puolta Homerosta”. Kalevala ei kuitenkaan ole historiallinen teos. Se koostuu Lönnrotin runojen lisäksi muutaman muun kerääjän lahjoittamasta aineistosta ja siinä on 50 runoa sekä 22 795 säettä.
Kalevalan julkaiseminen vuonna 1849 nosti eepoksen maailmanmaineeseen, jonka antama tuki auttoi suomalaisia uudessa tehtävässä – suomalaisen identiteetin rakentamisessa. Nykypäivänä onkin mielenkiintoista pohtia, miltä esimerkiksi Suomen taiteen kultakausi tai kansanrunouden tutkimus olisivat näyttäneet ilman Kalevalaa. Olisiko edes Suomen valtiota tai Taru sormusten herrasta -romaania olemassa?
Mutta miksi sitten päätin lukea Kalevan?
Uskon seuraavan katkelman selittävän päätöstäni:
Veänkö vilusta virret,
lapan laulut pakkasesta,
tuon tupahan vakkaseni,
rasian rahin nenähän,
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen,
aukaisen sanaisen arkun,
virsilippahan viritän,
kerittelen pään kerältä,
suorin solmun sommelolta?
– Kalevalan (1849) 1. runo, säkeet 81–90
Kaunista, vai mitä! En siis lukenut Kalevalaa vain sen takia, että etunimeni on lyhennelmä eepoksen keskeisimmän kulttuuriheeroksen nimestä, tai sen takia, että sukunimeni on sama kuin yhdellä merkittävimmistä Kalevalan syntyyn vaikuttaneella runonlaulajalla, Ontrei Malisella, vaan yksinkertaisesti sen takia, että olen kiinnostunut eepoksen kansanrunoudesta, sen monisukupolvisesta ketjusta ja perinteestä täällä pohjoisessa.
Kiinnostukseni eeposta kohtaan kasvoi toden teolla, kun luin kesällä Juha Hurmeen romaanin Sampo (2024). Siinä Kalevalan syntytarina ja sammon, tuon myyttisen ihmekoneen, selittämisen historia olivat esitetty niin raikkaassa, hauskassa ja inspiroivassa valossa, että en voinut lopettaa aiheeseen tutustumista siihen. Niinpä sitten luin artikkeleita netistä ja ihailin Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-maalauksia silmät pyöreinä.
Hieman vapaampana Kalevalan käsittelynä luin myös pääosin Kaarina Kosken ja Lotta Leiwon kirjoittaman blogitekstin “Cha cha chan ”muinaissuomalainen” pohjavire” (Helsingin yliopiston Päivystävä folkloristi -tiedeblogi 9.5.2023). Siinä muun muassa perusteltiin Käärijä Väinämöiseksi ja huomattiin yhtenevyys pottakampauksen ja patalakin välillä. Suosittelen lukemaan!
Elokuun lopussa lainasin lopulta Kalevalan. Valitsin monista vaihtoehdoista vuonna 2015 julkaistun kirjan Kalevala ja opas sen lukemiseen. Tässä Liisa Kasken toimittamassa versiossa on vuoden 1949 Kalevalan lisäksi kaavio eepoksen henkilöiden suhteista, tiivistelmä keskeisimmistä tapahtumista, tietoiskuosio sekä sanasto ja hakemistot. Ajattelin, että miksipä ei. Kun kerran ajattelin kirjan lukea, halusin siitä mahdollisimman paljon irti. Sitten aloin lukemaan.
Aina viiden runon luettuani kirjoitin ajatuksistani koskien lukukokemusta.
Tervetuloa seuraamaan lukumatkaa!
Aloitin eepoksen lukemisen koluamalla tietopaketin, kaaviot, tiivistelmät ja sanastot. Hyödyllisimpänä niistä pidin kaaviota henkilöiden suhteista. Tämän jälkeen pääsin innokkaana aloittamaan varsinaisen eepoksen. Kohtasin kuitenkin nopeasti ongelman: en osannut lukea eeposta sujuvasti! Onneksi apu löytyi Kalevala laulettuna -YouTube-kanavalta, jonka videoista opin rytmittämään lukemistani. Kalevalaa onkin selkeintä lukea kertaamalla nelipolvista trokeeta alati mielessä. Ei kannata kiirehtiä! Pikkuhiljaa lukeminen helpottui, enkä voinut olla fiilistelemättä runojen pitkää historiaa.
Maailman syntyyn, kilpalaulantaan ja Ainoon liittyneiden runojen jälkeen päästiin Pohjolaan. Yllätyin Louhen ystävällisyydestä Väinämöistä kohtaan, sillä aikaisemman käsitykseni mukaan tuo Pohjolan päällikkö on vain ja ainoastaan ahne ja ilkeä. Lisäksi olin haltioissani sammon taonnan kuvaamisesta. Tiesittekö muuten, että ahjosta ennen sampoa nousseet vene, lehmä ja aura ovat Lönnrotin sepitettä, jolla kuvataan alueen kehitystä. Hassu Lönnrot!
Seuraavaksi tutustuin Lemminkäiseen ja hänen lähipiiriinsä. Luin, kuinka tuo temperamenttinen “Lemmin poika” varasti Kyllikin Saaresta, meni Pohjolaan loitsimaan ja tekemään ansiotöitä, kuoli ja kursittiin kokoon parannusloitsuilla – kiitos hänen äitinsä. Runoista erityisen vahvasti mieleeni jäi juurikin tuo äidin rakkaus ja välittäminen. Se oli vahvaa. Pidin myös Lapin laajuuden kuvailusta, joka toi perspektiiviä ja vahvisti käsitystäni pitkistä välimatkoista. Lisäksi tajusin, kuinka eepoksen runoista totta tosiaan puuttui kirjaimet b, c, d, f, q, w, x, z ja å! Niitä ei nimittäin ollut suomen kielessä vielä tuohon aikaan!
16. Runosta alkaen pääsin eräänlaisen odysseian makuun: Väinämöinen lauloi venettä kokoon Sampsa Pellervoisen hankkimista puita, mutta kohtasi ongelman: häneltä puuttui sanoja! Lopulta hän sai sanat Anteron Vipuselta, minkä jälkeen lähti Pohjolan tyttären hakuun. Ilmariselle kuitenkin ilmoitettiin Väinämöisen toimista ja hänkin lähti Pohjolaan. Ilmarinen kosi ja teki ansiotöitä, minkä jälkeen häiden valmistelu alkoi. Niinpä Väinämöinen oli taas aloituspisteessään, voi voi. Havaitsin, kuinka Väinämöinen on oikea juonittelija! Mietin myös, että onkohan Lönnrot halunnut korostaa matkustamista omien runonkeruuseikkailujensa takia?
Nyt oli jo Pohjolan häiden aika! Häitä valmisteltiin ja pidot aloitettiin, minkä lisäksi morsianta ja sulhasta neuvottiin. Tunnelma oli toiveikas. Pohjolasta sain hetkellisesti jopa Kalevalaa paremman kuvan! Hieman kuitenkin tuskastutti lukea 850 säkeistä runoa, jossa vain neuvottiin morsianta. Totta puhuakseni tässä kohtaa olin lähellä luovuttaa, sillä kirjan pituus tuskastutti. Lönnrotin huomio oli näköjään enemmän kiinni juonen yksinkertaisuudessa kuin kirjan pituudessa. Tai ehkä hän varta vasten halusi pitkän eepoksen. Arhippa Perttunen kertoi Kalevalan juonta muistuttavan tarinan alle 800 säkeellä!
Kuvissa lukemistunnelmia ja Helsingin nähtävyyksiä, joissa kävin historian tutkimuskurssin vierailulla. Olin hyvin innoissani Suomen Kirjallisuuden Seuran opastuksesta!
Tässä vaiheessa kirjan puoliväli ylittyi, mutta Pohjolan häät jatkuivat. Lisäksi Lemminkäinen peuhusi uhmaisena, taas. Hän meni varoituksista huolimatta Pohjolan pitoihin, joissa päätyi katkaisemaan isännältä pään. Tämän johdosta Lemminkäinen piiloutui Saareen, josta palattuaan huomasi kotinsa tuhottuna. Sitten oli taas aika sotaretkelle, jonka noidutusta pakkasesta innostuin ajattelemaan talvea! Lisäksi pientä päänvaivaa aiheuttivat kirjassa yleisesti käytetyt rinnastukset kullan ja hopean, sadan ja tuhannen sekä suden ja karhun välillä. Tarkoitetaanko runoissa siis sataa vai tuhatta miestä, vai jotain niiden väliltä?
Yhtäkkiä tunnelma vaihtui suuresti, kun siirryttiin menneisyyteen Kalervon ja Untamon kiistoihin, minkä jälkeen pääsin seuraamaan Kullervon, Kalervon pojan, elämää Untamon valvonnassa. Sittemmin Kullervosta tuli Ilmarisen orja ja pian hän jo löysikin kuolleiksi luulemiaan sukulaisiaan ja meni vahingossa viettelemään sisarensa. Yhtä kurjuutta ja väärinymmärrystä oli poloisen elämä! Kullervon kuoltua Väinämöinen lausui viisaat sanat lasten kohtelusta, mikä oli oikein opettavaista. Runojen nopea tempo ja räikeä kuvallisuus vahvistivat riipaisevan tarinan syvyyttä. Jäin myös odottamaan tulevaa Kalevala: Kullervon tarina (2026) elokuvaa, vaikka sen viikinkipuvustus hieman häiritseekin.
Tässä kohtaa eeposta Ilmarinen suri kuollutta vaimoaan. Hän takoi itselleen kultaneidon, josta ei ollut hyötyä, minkä vuoksi lähti Pohjolaan hakemaan nuorempaa tytärtä, mutta huonolla onnella. Takaisin Kalevalassa Väinämöinen ehdotti Sammon ryöstöä, johon Ilmarinen suostui ja Lemminkäinen tuli mukaan. Vene karahti haukeen, jonka leukaluusta Väinämöinen rakensi kanteleen. Olin innoissani, sillä nyt oltiin asian ytimessä! Sammon ryöstöstä houkutti lukea! Pidin myös hieman huvittavana, että vain Väinämöinen tuntui osaavan soittaa kanteletta. Korostikohan Lönnrot tällä tietoisesti pääheeroksen roolia? Ehkäpä!
Nyt oltiin siellä asian ytimessä, mutta tempo oli kovin nopea. En ehtinyt kuin hetken verran nauttia Väinämöisen soitosta, kun yhtäkkiä oltiinkin Pohjolan väkeä nukuttamassa! Sampo ryöstettiin ja paluumatkalla Lemminkäinen päätti varoituksista huolimatta laulaa. Pohjola heräsi ja pian taisteltiinkin jo Sammon herruudesta. Sampo hajosi palasiksi mereen – kuten kantelekin. Louhelle eli Pohjolan emännälle jäi vain sammon kansi, joka toi kurjuutta Pohjolaan. Väinämöinen rakensi uuden kanteleen. Kuvittelin tapahtumat sijoittuviksi kesäkuun pitkiin iltoihin ja hämyisiin öihin sekä ajattelin Kallen-Gallelan maalauksia. Oi kuinka klassista!
Viimeiset kuusi runoa keskittyivät pääosin Pohjolan ja Kalevalan välisiin metkuihin. Nämä jäynät liittyivät tauteihin, karhuihin sekä taivaanvalojen menettämiseen ja takaisin saamiseen. Tosin runossa 50 Marjatta tuli puolukasta raskaaksi ja synnytti pojan, joka Väinämöisen harmiksi ristittiin Karjalan kuninkaaksi. Tämän seurauksena Väinämöinen lähti veneellä omille teilleen, mutta arveli, että häntä tullaan vielä tarvitsemaan. Viimeiset säkeet palasivat vielä ensimmäisen runon alun kertojan sanelemiksi, ja näin eepos sai hienosti lopetetun päätöksen. Suljin kirjan rauhallisena, joskin hieman helpottuneena. Olin lukenut Suomen kansalliseepoksen.
Huh, siinä se oli.
Kalevalan lukeminen oli hieno kokemus. Erityisesti yllätyin kerronnan monipuolisuudesta, joka syntyi muun muassa asennonvaihdoista, nerokkaista rakenteista, vahvan epämääräisestä kuvailusta ja veijarimaisuudesta. Kaiken keskellä oli kuitenkin vetävä tarinallinen aines, joka upotti minut niin kesäisille kallioille kuin hiihtämään lumipyryssä hiiden hirveä. Olin myös mukana sammon ryöstössä, vaikkakin sivustaseuraajana!
Ajatuksiltaan eepos oli sekoitus menneisyyttä ja nykyaikaa. Nimittäin vaikka siitä paistoi aikansa – nykypäivänä vanhentuneina pidettäviä – käsityksiä, oli siinä myös paljon tunteita ja tilanteita, jotka tuntuvat ajankohtaisilta ja koskettavilta ihan nykypäivänäkin! Teoksessa oli siis jotain hyvinkin universaalia ja ajatonta, mikä kasvatti sen arvoa silmissäni.
Itse runojen lukeminen ei jäänyt pintapuoliseksi kummasteluksi, mitä olin pelännyt, vaan pääsin niiden makuun paikoin vahvemmin kuin tekstiin monessa kaunokirjallisessa teoksessa! Muun muassa huudahdukset ja runoille tyypilliset ekspressiiviset ja monipuoliset kerronnan tavat, kuten allitteraation, rinnastuksen ja paralleelin käyttö, elähdyttivät tekstiä eräänlaiseksi näytelmäksi mieleni perukoilla. Samaan aikaan runomitalle tyypillinen toisto auttoi sanojen ja merkitysten ymmärtämisessä!
Suurin haaste allekirjoittaneelle oli kuitenkin eepoksen pituus. Alussa nopeiksi mieltämäni 50 runoa muuttuivat ajan kuluessa yhä pidemmiksi, mutta sinnikkäällä työllä ja “yksi runo kerrallaan” -mentaliteetillä sain eepoksen viimeiset runot luettua oikein mukavasti. Vika ei ollut runoissa, vaan tiukassa aikataulussani!
Ja mitä tulee ingressin kysymykseen, niin ei, en muuttunut muinaissuomalaiseksi runonlaulajaksi. Kysymys olikin vain eräänlainen humoristinen heitto. En voi kuitenkaan olla myöntämättä, etteikö mitään alkukantaisuuden lisääntymistä olisi tapahtunut, sillä ajattelen, että eepoksen lukeminen lisäsi arvostustani pieniä, mutta välttämättömiä asioita kohtaan. Esimerkkeinä näistä asioista ovat uunituore leipä, kauniit sääolot, puhdas luonto, lämpimät vaatteet ja muista huolehtiminen. Taidan siis olla psyykkisesti lähentynyt muinaissuomalaista..
Pidin lopulta Kalevalasta kovasti. Uskon sinunkin pitävän siitä!
Ja nyt on aika suurelle paljastukselle. Vastauksen kysymykseen “mitä tapahtui Kalevalan luettuani” voitte löytää kolmannesta kuvasta alta.
Heh heh! Muun muassa tätä kaikkea on Kalevala. Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!
