Luin Seitsemän veljestä – Mitä sitten tapahtui?
Halusin saada henkilökohtaisen kuvan tuosta Aleksis Kiven kuuluisasta kirjasta, joten päätin lukea sen. Pian huomasinkin, kuinka kirja oli moniulotteisempi kuin olisin voinut kuvitellakaan! Mutta mitä sitten tapahtui? Muutinko asumaan Palojoelle?
Seitsemän veljestä.
Huutavia miehiä, alkukantaista vimmaa, kivistä kangasmaastoa, hirsirakennuksia, lukkarin opetusta, ihmissuhteita, Kiven ekspressiivisyyttä, turkkalaista audiovisuaalisuutta, realismin katalyyttiä – ja kulttuuria.
Näitä mielleyhtymiä aivoni tuottavat, kun ajattelen Aleksis Kiven (1834–1872) Seitsemää veljestä (1870). Olenhan käynyt peruskoulun, jonka oppimäärään kuuluvat suomalaisen kirjallisuuden merkkiteokset. Senpä takia tiedän kirjan synnystä, sen sisällöstä ja vaikutuksista suomalaisen kirjallisuuden piiriin edes jollain tasolla. Mielleyhtymäni perustuvat koulun tarjoamaan tietoon, näkemääni pätkään Jouko Turkan ohjaamasta Seitsemän veljestä -televisiosarjasta (1989) sekä Jari Halosen elokuvaan Aleksis Kiven elämä (2002).
Kaikesta tästä huolimatta en voi sanoa, että tuntisin kirjan, sillä minulla ei ole mitään henkilökohtaista kuvaa kirjasta, vain toisten pureskelemaa ja muokkaamaa välillistä vaikutelmaa. Enhän ole lukenut sivuakaan koko kirjasta! Siispä haastan itseni ja luen kirjan! Tuon aktin kautta aion päästä tavoitteeseeni, joka on mitä yksinkertaisin: yritän oppia tuntemaan teoksen henkilökohtaisella tasolla ja päästä sen ytimeen.
Mutta aivan ensimmäiseksi on tiedettävä kirjan historiasta.
Ei ensinnäkään ole sattumaa, että Seitsemän veljeksen tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen eteläiseen Hämeeseen, sillä samalla alueella, tarkemmin Palojoen kylässä Nurmijärvellä, Aleksis Kivi varttui lapsuutensa. Hänen virallinen sukunimensä oli Stenvall, kuten eräällä lukiomme opettajalla, mutta Kiveä hän käytti kirjallisen tuotantonsa yhteydessä.
Suomen kansalliskirjailija Kivi syntyi räätälimestari Eerik Johan Stenvallin ja hänen vaimonsa Anna-Kristiina Hambergin perheeseen neljänneksi pojaksi 10. lokakuuta vuonna 1834. Nuori Stenvall vietti paljon aikaa Palojoen laaksossa ja sitä ympäröivillä kallioilla, kuten Kiven nimeämällä Taaborinvuorella, jossa hän johti leikkejä. Palojoelle hän myös palasi myöhemmin moneen otteeseen, sillä maisema oli kirjailijalle rakas.
“Elokuva Suomen historian merkittävimmästä henkilöstä, köyhästä kraatarin pojasta, joka lähetettiin Helsinkiin koulun penkille, jotta hänestä tulisi pappi. Mutta ei tullut Aleksis Stenvallista pappia, vaan ensimmäinen suomenkielinen kirjailija, Aleksis Kivi, jonka kynä ja mieli olivat niin väkevät, että ne muuttivat Suomen kansan kohtalon.”
Näin mahtavasti muotoilee kertojaääni Kiven elämän Aleksis Kiven elämä -elokuvan trailerissa. Muotoilussa on kuitenkin perää, sillä siitä käy ilmi Stenvallin poukkoileva koulu-ura: hän oppi lukemaan kotiseudullaan, lähetettiin 12-vuotiaana Helsinkiin oppimaan ruotsia ja istui koulun penkillä myös muissa kouluissa kolmannelle luokalleen (tuolloin 18-vuotiaaksi) saakka, kunnes rahan puutteen takia jatkoi opiskelujaan itsenäisesti. 23-vuotiaana, vuonna 1857, Stenvall valmistui viimein ylioppilaaksi ainoana säädyttömänä kuudesta muusta nurmijärveläisestä.
Opiskelujensa aikana Stenvall esimerkiksi tutustui tulevaan tukijaansa – tuolloin hänen rehtorinaan toimineeseen Fredrik Cygnaeukseen, kirjoitti runoja, tarinoita ja näytelmiä, vietti kesänsä Nurmijärvellä, sai tärkeän ystävän koulutoveristaan August Robert Svanströmistä ja tutustui Palmgvistin perheeseen, jonka tytärtä Albina Mariaa kosi, mutta kehnoin tuloksin.
Ylioppilaaksi tultuaan Stenvall hylkäsi papin uran ja haaveili suomenkielisen kirjailijan urasta. Pienen sairastelun jälkeen hän kirjoittautui vuonna 1859 Helsingin yliopistoon, jossa pääsi kuuntelemaan muun muassa Elias Lönnrotin Kalevala-luentoja ja Fredrik Cygnaeuksen Shakespeare-tietämystä. Tarkasteltaessa Kiven tuotantoa voisi sanoa, että nämä ja muut yliopiston luennot vaikuttivat Stenvalliin vahvasti!
Tulevan kirjailijan asuinpaikka vaihteli Helsingin, Siuntion ja Palojoen välillä seuraavat viisi vuotta. Näiden vuosien aikana, säännöllisen epäsäännöllisen yliopisto-opiskelun ohessa, Kivi kirjoitti Kullervo-näytelmää, luki Shakespearea, sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta palkkiota Kullervosta (1860) sekä kirjoitti Nummisuutareita.
Vuonna 1864 Stenvall asettui asumaan Charlotta Maria Lönnqvistin emännöimään Fanjunkarsin torppaan. Siellä hän asui vuoteen 1871 saakka ja kirjoitti merkittävimmät, suurimmat teoksensa!
Torppa-aikana Kiven väkevä mieli ja kieli synnyttivät monia näytelmiä, joista ensimmäiseksi ilmestyivät Kullervo-näytelmän lopullisen versio (1964) ja Nummisuutarit-näytelmä (1864 – kadonneen Bröllopsdansenin suomenkielisen version tulos), joka voitti vuonna 1865 valtionpalkinnon – Runebergin edestä! Sittemmin ilmestyivät Karkurit (1866), Kihlaus (1866), Olviretki Schleusingenissä (1866), Leo ja Liina (1867), Yö ja päivä (1867), Sankarteos (1860-luvun loppupuoli – käsikirjoitus kadonnut), Lea (1868), Canzio (1867–1869), Alma (1869), Margareta (1871) ja Selman juonet (kirjoitettu vuosina 1869–1870, jäi kesken).
Näytelmistä merkittävimmät lienevät Kullervo, Nummisuutarit ja Lea. Kullervo aloitti Kiven kirjallisen uran toden teolla ja innoitti esimerkiksi kahden Kullervo-oopperan tekemiseen. Nummisuutarit taas on ensimmäinen teos, joka voitti valtionpalkinnon, minkä lisäksi se on esitetyin suomalainen puhenäytelmä. Lean ensi-ilta 10. toukokuuta 1869 Nya Teaternissa (nykyään Svenska Teatern) osoitti suomenkielisen teatterin pätevyyden. Sitä pidetäänkin hetkenä, jolloin suomenkielinen näyttämötaide syntyi. Mielenkiintoista on, ettei Kivi jäänyt katsomaan Lean ensi-iltaa, vaikka oli ollut Helsingissä jo viiden päivän ajan jätettyään Seitsemän veljeksen käsikirjoituksen SKS:lle!
Torpassa syntyi myös Kanervala (1866) – Kiven ainoa runokokoelma, jonka hän julkaisi omakustanteisena. Eräs suomalainen kulttuurihenkilö nimeltään August Ahlqvist ei kuitenkaan pitänyt sen vapaamittaisuudesta. (Hänestä vielä lisää!) Kanervalan lisäksi Kivi kirjoitti muitakin runoja.
Mutta kirjoittipa Kivi torpassaan myös romaanin Seitsemän veljestä! Jo 1860-luvun alusta oli Kivi suunnitellut ja kirjoitellut kirjaa, mutta merkittävästi projekti edistyi vasta keväällä 1869, kun kolmanteen kertaan kirjoitettu käsikirjoitus päätyi arvioitavaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle eli SKS:lle. Sitä ennen Kivi oli suunnitellut teosta jatkokertomukseksi erääseen kuvalehteen sekä ilmoittanut romaanistaan Kanervalan takakannessa. Hän yritti saada joukkorahoituksen kautta kirjan julkaistuksi jo vuoden 1867 jouluksi, mutta tilaajia ei tullut riittävästi.
Seitsemän veljeksen nimi Kanervalan takakannessa oli Seittemän Miestä; ilosteleva (humoristiskt) elämänkertomus seittemästä weljestä Hämeen metsissä. Aivan mahtava kirjan nimi! Olisin tilannut!
Pian SKS jo antoikin käsikirjoituksesta arvion, jossa kirjoitusta luonnehdittiin kirjalliseksi helmeksi, joka oli saatettava suuren yleisön luettavaksi. SKS piti teosta nerokkaana ja uudenlaisena, vaikkakin sen oikeinkirjoituksessa oli puutteita. Niinpä Seitsemän Weljestä. Kertomus julkaistiin vuoden 1870 keväällä neljänä vihkona SKS:n Novelli-Kirjasto -sarjassa. Ensimmäinen vihkoista ilmestyi helmikuun toinen päivä.
Sitten alkoikin jonkinmoinen mylläkkä kirjallisuuspiireissä. Vaikka ilmestyneet vihot saivat aluksi myös kehuja, Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professorin, Kiveä jo aiemmin kritisoineen August Ahlqvistin, kolme äänekkään kriittistä arviota nousivat muiden yläpuolelle. Ensimmäisessä arviossaan Finlands Allmänna Tidningissä Ahlqvist kirjoitti teoksen olevan ruma, ikävä, lapsellinen, sisällöltään köyhä, naurettava ja raaka kuvaus raaoista asioista. Suorastaan häpeäpilkku! Lisäksi romaanin kansankuvaus ei sopinut professorin tai vaikka Runebergin käsityksiin vakaasta ja hiljaisesta kansasta.
Arvioista säikähtänyt SKS ei uskaltanut julkaista vihkoja yhtenä kirjana ilman puolustelevaa esipuhetta, jota ei kuitenkaan saatu kolmeen vuoteen tehtyä. Kivi oli tilanteen johdosta tuskaisessa tilanteessa; hän ei saanut puolustusta kritiikkiä vastaan eikä kirjaa saatu julkaistuksi Novelli-Kirjaston tilaajien ulkopuolelle, minkä lisäksi kritiikki huononsi Kiven jo entisestään heikkoa terveydentilaa.
Vuoden 1871 toukokuussa kirjallisuusmies B. F. Godenhjelm kuitenkin puolusti romaania Kirjallisessa Kuukausilehdessä, vaikkakin silloin saattoi olla hieman liian myöhäistä: Kivi ei välttämättä kuullut arviosta, koska oli tutkittavana Helsingin Uudella klinikalla.
Kiven terveydellinen tila siis huononi kirjan ilmestymisen jälkeen. Kirjailijan saama kritiikki sekä hänen kärsimänsä unettomuus, alkoholismi, sydänoireet ja pahoinvointikohtaukset heikensivät entisestään rahapulasta kärsivää ja lavantaudin monta kertaa sairastanutta Kiveä. Mielenhäiriöiden johdosta kirjailija meni tutkittavaksi Helsingin Uuteen klinikkaan, josta hänet lähetettiin vielä Lapinlahden mielisairaalaan. Siellä Kiven “kroonisen melankolian” syyksi arvioitiin “verenvähyys, juoppous ja loukattu kirjailijakunnia”.
Kirjailijan varallisuudesta kertoo se, että Helsingin Uudesta klinikasta hänet lunasti pois J. V. Snellman ja Lapinlahdesta muun muassa kansanrunouden tutkijana tunnettu Julius Krohn.
Lapinlahdessa Kiven tila huononi entisestään ja helmikuun lopussa 1872 hänet kotiutettiin Albert-veljensä tykö Tuusulan Syvälahteen. Aleksis Kivi kuoli kello neljältä aamuyöllä Albertin omistamassa, nykyään Aleksis Kiven kuolinmökkinä tunnetussa torpassa ollessaan 38-vuotias. Kuolinpäivämäärä oli 31.12.1872.
Maaliskuussa 1873 SKS sai julkaistuksi yhteen kootun ja esipuheella varustetun romaanin Seitsemän veljestä. Puolisen vuotta aikaisemmin perustettiin Lean ensi-illasta vaikuttuneina Suomalainen teatteri, joka nykyiseltä nimeltään on Suomen kansallisteatteri. Seuraavina vuosikymmeninä sitten esitettiinkin ahkerasti Kiven näytelmiä!
1900-luvun alussa koitti Kivi-renessanssi, jolloin Aleksis Kivestä tehtiin Suomen kansalliskirjailija. Samalla hänen tuotantonsa arvostus alkoi merkittävästi kasvamaan yhteiskunnan muuttuessa. Vuosisadan kuluessa Kivestä tehtiin myös patsaita, joista merkittävin lienee Wäinö Aaltosen vuonna 1939 Rautatientorille tekemä pronssipatsas. Lisäksi hänen nimeänsä kantamaan perustettiin seura, kerho, liputuspäivä, katuja, koulu, Järvenpään lukion äidinkielen luokka ja nimettiin jopa planeetta! Itse Seitsemää veljestä julkaistiin koko vuosisadan ajan. Se sai ihastelua esimerkiksi huumoristaan ja opettavaisuudestaan.
Nykyään Seitsemän veljestä on yksi julkaistuimmista suomalaisista teoksista noin 230 erilaisen painoksen julkaisumäärällään. Teos on myös käännetty melkein 40 kielelle! Ammattiteatterituotantoja kirjasta on noin 140 kappaletta, minkä lisäksi baletti- ja oopperatulkinnat sekä kolme elokuvallista tuotantoa kasvattavat sen esittämismääriä. Mauri ja Tarja Kunnaksen Seitsemän Koiraveljestä (2002) on osoitus mukaelmista, joita niitäkin on monia! Vuodesta 1953 alkaen Nurmijärven Palojoella on järjestetty Kivi-juhlat kirjailijan perintöä kunnioittaen.
Bongasinpa vielä Helsingin sanomista, että varsinkin kirjailijana tunnettu Juha Hurme (s. 1959) on sovittanut ja ohjannut uuden Seitsemän veljestä -näytelmän Jyväskylän kaupunginteatterille! Hän myös käänsi teoksen nykysuomeksi paria vuotta aikaisemmin. Voidaan siis sanoa, että Seitsemän veljestä on pinnalla edelleen!
No niin, hyvä. Miten sitten päädyin lukemaan kirjan juuri nyt? No annapa kun kerron!
Kaikki alkoi suunnilleen siitä, kun päädyin ensi kertaa Palojoen Taaborinvuorelle ollessani ensimmäisellä luokalla. Vaikka en paikasta vielä paljoa tajunnut, olin vaikuttunut. Pohjatietoni Aleksis Kivestä sai täydennystä, kun kuulin kauniilla ulkoilualueella kerrottavan Seitsemästä veljestä, heidän nimistään ja toilailuistaan. Vaikutuinkin paikasta niin suuresti, että nykyään melkein odotan pääseväni seuraavan kerran Palojoelle – kuin Kivi konsanaan. Miksi en muuten ole käynyt siellä?
Sitten kuluikin kahdeksan vuotta, kunnes seuraavan kerran kiinnostukseni kirjaa kohtaan kasvoi. Nyt olin jo yhdeksännellä luokalla äidinkielen tunnilla, kun uusi opettajamme päätti näyttää luokallemme Jari Halosen ohjaaman ja Marko Tiusasen tähdittämän elokuvan Aleksis Kiven elämä (2001). Huolimatta kankeudestaan ja edestakaisin vatkaavista käsistään elokuva oli oikein mieluista katsottavaa! En tosin vielä ajatellut, että nytpä aion lukea kirjailijan kuuluisimman teoksen. Suurelta osin voinkin kiittää opettajaani niin Seitsemän veljeksen kuin Kalevalankin lukemisesta. Rohkaisu nimittäin auttoi!
Kolmas ja viimeinen, niin sanotusti lukkoon lyövä tapahtuma kirjan lukemiseksi tapahtui asteittain tämän vuoden syksyllä. Se sai alkusysäyksen, kun katsoin – ihan vain huvin vuoksi – yläasteella näkemämme elokuvan trailerin. Kun siirryin sitten filmin Wikipedia-artikkeliin, sain hämmästyksekseni tietää, että sitä on ollut Halosen lisäksi käsikirjoittamassa Jorma Tommila ja Kauko Röyhkä – siis Jalmari Helanderin huippuelokuvista ja Jumalan teatterista tuttu näyttelijä Tommila sekä nimeltä tuttu muusikko ja kirjailija Röyhkä! Olin haltioissani. “Jos he ovat nähneet vaivaa elokuvan eteen, arvostavat he varmasti myös sen kuvaamaa henkilöä tuotantoineen!” saatoin ilakoida.
Kasvanut kiinnostukseni kasvoi kiinnostavasti, kun syyskuun lopulla päädyin vierailulle SKS:n päärakennukseen Historiantutkimus ja sen metodit (HI08) -kurssin sysäämänä. Vaikka päähuomioni oli pääasiassa Lönnrotin Kalevalassa (1849), päädyin kuulemaan myös Kivestä, kun näin hänestä tehdyn pääpatsaan SKS:n pääoven vasemmalla puolella olevan kirjaston portaiden päädyssä. Tuossa hetkessä tajusin, kuinka Kivikin on kiistatta ollut keskeinen kulttuurihenkilö kirjallisuusseura SKS:lle, minkä takia olisi kiinnostavaa lukea tuo tuikea teos terhenisistä tantereista ja niillä seikkailevista veikeistä veljeksistä!
Asteittainen tapahtumasarja päättyi, kun menin kirjastoon julkaistuani klassikkosarjan ensimmäisen osan Kalevalasta. Siellä käppäillessäni pohdin, mihin klassikkoon sitä seuraavaksi tarttuisin. No mutta eihän siinä aikaakaan mennyt, kun olin jo katsomassa Seitsemän veljeksen painoksia, vaikkakin hieman pettyneenä, sillä kirjat näyttivät kovin vanhoilta ja pienitekstisiltä – siis uutta ja selkeää kirjaa työläämmiltä lukea. Ehdin jo kääntyä pois ja suunnata kohti Austerin houkuttelevaa tuotantoa, kun päätin vielä kerran tarkastaa hyllyvälin. Ja onneksi tarkastinkin, sillä kirjojen joukossa oli kuin olikin Sakari Katajamäen toimittama ja SKS:n julkaisema Seitsemän veljestä ja opas sen lukemiseen (2020)!
Nyt olinkin jo vakaalla pohjalla: aioin lukea Seitsemän veljestä -kirjan. Nyt se oli lainattu ja kiinnostukseni oli huipussaan. Enää oli asetettava hypoteesi, eli tässä tapauksessa veikkaus kirjan lukemisen vaikutuksista.
Ottaen huomioon mahtipontisen tavoitteeni “yrittää oppia tuntemaan teos henkilökohtaisella tasolla ja päästä sen ytimeen”, voisi itsevarmalla asenteella sanoa hypoteesiksi, että “tulen tuntemaan teoksen henkilökohtaisella tasolla ja pääsemään sen ytimeen”. Mutta mikä edes on teoksen ydin? Sitä minä en osaa sanoa, sillä se, jos mikä, oli selkeimmin yksinomaan Aleksis Kiven tiedossa. Siispä tavoitteistani realistiseksi jää teoksen tunteminen henkilökohtaisella tasolla – siten, että en ole muiden kirjoittaman ja kertoman vaan omien kokemusteni ja pohdintojeni varassa. Ja sen uskon saavuttavani.
Siispä hypoteesini, eli veikkaus kirjan vaikutuksista sen luettuani, on seuraava: “Uskon muodostavani kirjasta oman tulkinnan, jonka kautta näen teoksen rikkaammassa valossa kuin valossa, jonka saisin siitä lukematta kirjaa ja joka tulisi aina olemaan puutteellisempi kuin tämä rikas valo.”
Ja nyt päästään viimeinkin kirjan sisällölliseen ainekseen, Kiven kirjainyhdistelmien pariin. Tervetuloa seuraamaan subjektiivisia tulkintojani kirjasta! Mutta varoituksen sana: merkinnät sisältävät juonipaljastuksia!
Aloitin kirjan lukemisen SKS:n tietosivuista, jotka tässä versiossa olivat. Opin niistä paljon kiinnostavaa tietoa, mutta sanastoa tai “Romaanin luvut pähkinänkuoressa” -osiota en lukenut kokonaan, sillä halusin päästä mahdollisimman nopeasti ensimmäisen luvun pariin. Ja koukutuin kerrontaan heti! Se oli hauskaa, kaunista ja vaivattoman oloista. Erityisesti pidin luvussa olleista Aapon sanomisista sekä rakkaudentunnustuksista Männistön Venlaa kohtaan. Mieleeni muistuikin hauska tapaus yhdeksänneltä luokalta, kun ensimmäistä lukua luettiin ääneen!
Toisessa luvussa veljekset matkasivat lukkarin kouluun aikeissa oppia lukemaan. Matkaan kuului Männistön Venlan (epäonninen) kosiminen, tappelu Toukolaisten kanssa, lapsuuden haikaileminen ja Timon laulu. Tässä kohdin aloin hahmottamaan Juhanin ja Eeron erikoista suhdetta hieman paremmin; vaikuttaa, että veljet välittävät toisistaan, vaikkakin suhteellisen toistuvasti Juhani ärsyyntyy Eeron kipakoista ja ivallisista kommenteista. Havainnoin myös, että yhtäältä veljesten käytös on yllättävän viisasta, toisaalta ällistyttävän tyhmää.
Kolmas luku alkoi veljesten karkaamisella lukkarin väkituvasta, olihan kohtelu kiistatta aika kurjaa. Sanaharkalta ja ristiriitaisuuksilta ei vältytty, mutta lopulta veljekset olivat Sonnimäellä, jossa pian jo pilkkasivat Rajamäen rykmenttiä – erästä perhettä. Perheen äiti, Kaisa, ennusti veljesten saunan ja tuvan palavan! Tämän jälkeen Aapo kertoi yllättäen todella kauniin tarinan, josta muistui mieleeni Kalevala. Tarina oli mahdollisesti sen verran vaikuttava Akseli Gallen-Kallelankin mielestä, että hän teki siitä maalauksen! Kaikkea en kuitenkaan luvusta kerro, sen verran jännittävä se oli!
Neljännen luvun alussa saunottiin parannellen Toukolaisten koston jälkiä ja loppupuolella väiteltiin uskosta, lukemisesta ja päätettiin Impivaaraan muuttamisesta, sillä rovasti oli määrännyt heille jalkapuuta. Lisäksi veljesten sauna paloi, kuten Kaisa oli ennustanut! Harvoin olen myös päässyt todistamaan yhtä huikeaa kuvailua, kuin mitä juuri tässä luvussa ilmenee! Esimerkkinä siitä on tämä: “Yö oli pimeä ja kaikkialla vallitsi äänettömyys ja hiljaisuus. Mutta äkisti valkeni avaruus Jukolan ympärillä; sen sauna oli syttynyt tuleen. — Ja niinpä ihanassa rauhassa paloi rakennus tuhaksi, …” Kyllä Kivi osaa!
Seuraavassa luvussa loppukesä ja syksy olivat vaihtuneet raikkaaseen kevääseen, jolloin veljekset olivat matkalla Impivaaraan. Päätös muutosta oli tehty edellisessä luvussa, jossa talo oli päätetty vuokrata nahkapeitturille kymmeneksi vuodeksi. Luvussa hienointa antia olivat Aapon kertomat kaksi kertomusta: valkean käärmeen kruunusta ja valkeasta immestä kertovat tarinat. Niistä vaikuttavampana pidin hurjaa valkean immen tarinaa, josta säikähtäneinä veljekset ryhtyivät puolustamaan itseään hehkuvien kekäleiden kanssa keskellä yötä! Simeoni saneli ja Juhani huusi uhkauksia kuvitellulle peikolle, joka onneksi olikin jotain paljon viattomampaa!
Sitten koitti joulu! Veljekset olivat saaneet kesän mittaan rakennettua kunnon pirtin, johon he olivat saalistaneet ruokaa ja josta tehneet omavaraisen kotitalouden. Illan hämärtyessä parhaat ruoat katettiin ja olkia leviteltiin lattialle. Yhtäkkiä ruokailutilassa, jota nähdäkseni voidaan samalla käyttää saunana, alkoi painiminen. Tuomas todistettiin veljeksistä vahvimmaksi ja Juhani alkoi laulamaan. Saunassa Juhani käski Eeroa heittämään olutta kiukaaseen ja Tuomaan hyökätessä kimppuun palava päre tippui olkien sekaan ja pian poloiset strategisoivat pakkasyössä toteutettavaa Jukolan matkaa, joka tehtiinkin samana yönä. Kiinnostavana seikkana huomasin, kuinka monin kohdin vain reaktiot ovat kirjoitettu, mutta ei tapahtumia, joihin reagoidaan! Silti tämä luku oli ehdottomasti paras tähän mennessä – ihan huikea tunnelmaltaan!
Seitsemännessä luvussa kerrottiin, kuinka vapun jälkeen veljekset muuttivat takaisin Impivaaraan ja rakensivat entistä uljaamman pirtin, jossa kesällä asustivat metsästellen ja kuunnellen Taula-Matin vaikuttavia metsästystarinoita. Tarinoista innostuttuaan myös veljekset lähtivät metsään ja yhtäkkiä olivatkin tappelemassa karhun ja edelleen härkien kanssa! Härkien lisääntyessä veljekset kuitenkin joutuivat pakomatkalle, kunnes lopulta pääsivät Hiidenkivelle turvaan. Härät kaatoivat aidan ja jäivät piirittämään veljeksiä kiven ympärille! Näin luku eteni noin niin kuin päällisin puolin. Timosta muuten tuli mieleeni Antero Rokka Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas (1954), kun hän niin hihitteli! Pitäisi lukea tuo kirja!
Kuvissa lukemistunnelmia ja muita aiheeseen liittyviä kuvia. Seitsemää veljestä on ihan oikeasti kiva lukea!
Kahdeksannen luvun alussa veljekset olivat olleet kivellä jo neljä päivää, ja nälkä kuritti jokaista Jukolan poikaa. Kuvittelin, kuinka loppukesän helle oli lämmittänyt kiven, jolla Lauri alkoi viinapäissään aiheuttamaan eripuraa. Tästä aiheutuikin fyysisiin mittakaavoihin johtanut eripura, jossa kiveltä putoaminen liippasi läheltä! Lopulta Timo keksi ampua härät ja niin tehtiinkin hurjan kiihkeästi kuvatussa kohtauksessa. Yöksi veljekset kerääntyivät kuolleiden härkien keskelle kuin ensimmäisen Sisu -elokuvan alussa Korpi kullan keskelle, minkä jälkeen Viertolan voudin kanssa käytiin kiivas väittely nuotion valossa, yön pimeydessä ja veristen härkien vieressä! Ajatella, että koko romaani on kirjoitettu käsin – ja ainakin kolmeen kertaan!
Kiveltä palattuaan veljeksillä oli valtava määrä lihaa, jota he sitten söivätkin nuotion ääressä pirtin ulkopuolella. Pidin luvun kuvailevuudesta oikein paljon. Siinä kuvattiin – lihan syömisen lisäksi – erästä päivää, jona Lauri meni metsään, kun muut pelasivat pihapiirissä jonkinlaista kesäistä kiekkopeliä. Pian Lauri nukahti ja näki unen, joka oli vaikuttamassa vahvasti tuleviin tapahtumiin vihaisine rovasteineen ja kiekkona käytettävine aapiskirjoineen. Jos sallitte, kutsunkin tätä kohtaa takapakin enteilyksi. Erityisen huvittava oli kuitenkin häviäjäjoukkueen rangaistus – kymmenen naulan eli yli neljän häränlihakilon syöminen yhdeltä istumalta. Tuohan on brutaalia – kyllä semmoiset 750 grammaa menee, mutta että yli neljä kiloa punaista lihaa!
Kymmenes luku olikin sitten sitä “takapakkia”: kun veljekset saivat korvattua tapetut härät viljalla, juopottelivat he lopun kesästä itse valmistamallaan viinalla. He myös varustivat Eeron ja Simeonin kauppamatkalle Hämeenlinnaan, mutta pettyivät, kun veljet palasivat kaupungista rahattomina ja riutuneina. Simeoni pakeni metsään, kunnes Juhani hänet löysi. Mökissä veljekset päättivät viimein tehdä elämälleen täyskäännöksen, ja raskauttavien asianhaarain vallitessa päättivät he heti seuraavana aamuna mennä kirkkoon, jee, mutta pian päätyivätkin tappelemaan Toukolaisten kanssa, höh – kun olikin maanantai! Kirjoitin muistiinpanoihini, että luvussa oli “vaikuttavaa itseinhoa tihkuvaa reflektointia”.
Yhdennessätoista luvussa alkoi näkyä jo pieniä toivon pilkahduksia, kun pelkojen tilalle tuli totuus. Luvun alussa veljekset nimittäin pelkäsivät Toukolaisten tappelusta koituvia seurauksia ja päättivät lähteä pakoon Heinolaan, jossa voisivat liittyä paikalliseen rykmenttiin. He kuitenkin törmäsivät nimismieheen, joka vakuutti, että seurauksia ei ole näkyvissä. Siispä veljekset palasivat takaisin ja lähettivät Eeron kylille oppimaan lukemisen jalon taidon. Muut veljet raivasivat peltoja ja keräsivät tukkeja, kunnes Eero palasi ja aloitti opettamaan muita. Joulukin tuli! On muuten hienoa, että Kivi on kirjassaan käyttänyt harkitusti Nurmijärven murretta antamaan sävyä ja tyyliä tiettyihin kohtiin!
Nyt olikin enää kolme lukua jäljellä – ja niistä kahdestoista oli yksi lempiluvuistani, sillä se oli täynnä positiivista kehitystä. Impivaaran tila kasvoi, kun pirttiä muokattiin, uusi riihi rakennettiin, peltoja viljeltiin ja uusia kotieläimiä saatiin. Talvella veljekset oppivat lukemaan ja kesällä saivat rovastin hyväksynnän ja pääsivät ripille. Toisaalta halla kuritti satoa, kunnes veljekset keksivät ojittaa Sompiosuon, jossa siinäkin alkoivat viljelemään maata. Luvussa kuvailtiin, kuinka kaikki veljet olivat ylpeitä ja iloisia, mikä lämmitti sydäntäni. Viimeistään alkukesän väriloiston kuvaileminen voitti minut puolelleen! Mieleeni tulivat myös Yhdysvaltojen uudisraivaajat 1800-luvulla.
Tässä vaiheessa tarinaa Impivaaraan muuttamisesta oli mennyt suunnilleen kymmenen vuotta, ja nahkapeitturin vuokra-aika Jukolassa päättyi. Siispä veljekset lähtivät kohti lapsuutensa kotia pyytäen jokaista vastaan tulevaa pitoihin kotitilalleen. Jukolaan kutsuttiin myös Toukolaiset, joiden kanssa veljekset tekivät sovinnon lukkarin johdolla! Yhtäkkiä Juhani kihlautui Männistön Venlan kanssa ja Aapo pääsi tanssimaan Konkkalan Hinrikan kanssa. Jukolan tupa kesäillassa oli täynnä elämää ja tanssia. Lukkarikin oli tyytyväinen ja Kaisa ennusti veljeksille onnea! Onpa ihanaa!
Kirjan viimeinen, neljästoista luku oli eräänlainen epilogi eli jälkinäytös, jossa esiteltiin, mitä veljille oli tapahtunut joitain vuosia juhlien jälkeen. Kertoja kävi kaikki veljet läpi kertoillen viattomasti veljesten elämästä, heidän perheistään ja erilaisista tapahtumista. Vaikka luku oli nähdäkseni pisin, oli se oikein mukavaa luettavaa. Kirja loppui kappaleeseen, jossa kertoja viittasi runollisin kääntein rauhanomaiseen tulevaisuuteen. Ja niin minä suljin kirjan rauhallisin mielin. Olin lukenut romaanin Seitsemän veljestä.
No mitä pidin?
Pidinhän Seitsemästä veljestä oikein paljon! Oikeastaan se jopa ylitti odotukseni. En nimittäin ollut varautunut yhtä herkkään, tunnelmalliseen ja taidokkaaseen kerrontaan kuin mitä pääsin kirjaa lukiessa todistamaan. Sen sijaan, että kirja olisi ollut täynnä painia ja ähkimistä, mitä ajattelin aluksi, oli se (myös) pullollaan elämänviisautta ja kokemuksen antamaa, riipaisevaakin, syvyyttä. Kirja oli niin tunteiden kuin tapahtumien vuoristorata!
Erityisen uutta itselleni kirjassa oli sen teatterimaisuus; vuorosanojen paljous, mutta kuvailun vähyys keskustelutilanteissa. En ollut tottunut siihen, että tiedän lyömisen tapahtuneen vain lausahduksen “Hiiteen äijä! Sivalsi että kipenöitsee.” kautta – ilman, että lyönnin aktia on edes kuvattu! Se oli siis uutta, mutta toisaalta ihmeen virkistävää, koska kun ei ollut valmiiksi saneltuja kuvauksia, pystyin helpommin että vapaammin lisäämään kontekstiin parhaiten sopivia ilmeitä ja eleitä. Samalla vuorosanojen valta-asema sai keskittymään sanavalintoihin ja jopa äänten sointeihin entistä tarkemmin!
Ja se tapa, jolla Kivi kykeni kuvailemaan luontoa, oli äimistyttävä! Siitä todella huomasi, kuinka Kivi oli elämässään viettänyt paljon aikaansa luonnossa, sillä niin bioottiset kuin abioottisetkin ympäristötekijät, kanervat kuin tulipunertavat iltaruskot nousevat kirjan jäykistä merkeistä ylös lukijan tajuntaan. Aivoissa kirjaimet sitten elollistuvat halutunlaisiksi kuviksi, kenties katolla hyppeleväksi lämmöksi tai kallioita takovaksi syysmyrskyksi. Voi kun pidin luonnon kuvailusta kirjassa!
Viimeisenä erityishuomiona mainitsen taidon, jolla Kivi on esitellyt kirjan päähenkilöt sekä heidän persoonansa ja yksilölliset tunteensa. Veljekset eivät nimittäin sulaudu toisiinsa missään käänteessä, koska Kivi on kuvaillut jokaisen heistä – äänekkään Juhanin, fiksun Aapon, periaatteellisen Tuomaan, hartaan Simeonin, hieman mitäänsanomattoman Timon, luonnossa viihtyvän Laurin ja kipakan Eeron – omine persoonallisine piirteinensä niin tarkasti, että sanoisin tunnistavani vuorosanan esittäjän vain tämän sanomisensa sisällöstä!
Haastavinta kirjassa olivat varmaan vanhat ja minulle ennestään tuntemattomat sanat, joita esiintyi aina silloin tällöin. Ne eivät kuitenkaan koituneet esteeksi milloinkaan, koska kirjan lopussa oli tuo seitsemänsataasanainen sanasto, josta pystyin tarpeen vaatiessa tarkistamaan sanan jo toisenkin. Ja eikö sanotakin, että “vaikeuksien kautta voittoon” – opin nimittäin uusia sanoja, kuten haastella (rupatella), ryhtyä juoneen (ryhtyä toimeen), koska (kun) ja kurssi (tarmo tai sisu), mikä kasvatti sanavarastoani. Kivaa!
Nyt on aika hypoteesini arvioinnille: osuiko se oikeaan?
Projektin alussa asettamani hypoteesi kuului siis seuraavasti: “Uskon muodostavani kirjasta oman tulkinnan, jonka kautta näen teoksen rikkaammassa valossa kuin valossa, jonka saisin siitä lukematta kirjaa ja joka tulisi aina olemaan puutteellisempi kuin tämä rikas valo.”
Osuiko hypoteesini oikeaan?
No todellakin osui ja joka sanan edestä osuikin! Ei lisättävää.
Pidin Seitsemästä veljeksestä kovasti. Uskon sinunkin pitävän siitä.
Katso alta lisävaikutus, joka kirjan lukemisesta seurasi!
Heh, kiitos paljon lukemisesta! Tätä kaikkea – ja vielä enemmän – on Seitsemän veljestä! Ja ei, en muuttanut Palojoelle, jos ingressin kysymys pohdituttaa.
