Me ei olla enää me

Tyhjensin kirjahyllyä remontointiprojektin vuoksi ja huomasin toisiksi ylimmällä hyllyllä puhallettavan vaaleanpunaisen kitaran. Istuin alas ja jäin tuijottamaan tuota hämmentävää esinettä tyhjä ilme kasvoilla. Mieleeni tulvahtivat kaikki ne vanhat muistot reilun viiden vuoden takaa, jolloin se ihminen, jolta tuon kitaran sain, oli paras ystäväni. Päässäni alkoi soida Sannin kappale ”Me ei olla enää me”.

Aina silloin tällöin kierrellessäni koulun käytäviä bongaan tuttuja kasvoja. Tunnistan nimenomaan vain kasvot ja tiedän henkilöt myös nimeltä, mutta en tunne enää kyseisiä ihmisiä. Tunsin ehkä joskus, tunsin paremmin kuin kukaan muu, mutta en enää. Ja he voisivat sanoa samaa myös minusta. Alitajunnassani saatan miettiä ja todeta, että Katselen sua sä näytät samalta / Vaikka en tunne enää sinua.

On hämmentävää huomata, miten ihmiset muuttuvat ajan myötä. Ensin ollaan parhaita ystäviä ja tehdään kaikki yhdessä; jos ei nähdä joka päivä, niin pidetään yhteyttä jollain toisella tapaa päivittäin. Yhtäkkiä kaikki vain muuttuu. Soittoja ja viestejä ei kuulukaan enää joka päivä, tapaaminenkin jää siihen korkeintaan yhteen kertaan kuussa. Ja kohta ei ole enää edes sitäkään. Ei pystytä katsomaan toista silmiin, kun kävellään kadulla vastaan. En haluaisi tietää kuin yhden asian: miksi? Ehkä sitä vain kokee, että ystävyys on lopullisesti ohi. Ei haavat niitä repimällä parane / Joten käänny ja kävele.

Toisiin vanhoihin ystäviin saattaa tulla otettua joskus yhteyttä, kynnys ei vain tunnu heidän kohdallaan niin isolta. Viime kesänä tapasin kahdesti vanhan joukkuetoverini, jonka kanssa emme olleet tavanneet varmaan kuuteen vuoteen. Hänen kanssaan juttu luisti kuten aina ennenkin. Voiko olla mahdollista, että mitä läheisempi on ollut entisen ystävän kanssa, sitä hankalampi on ottaa kontaktia myöhemmin? Silti kokee, että tuntuisi niin hyvältä tavata vaikka kahvikupin ääressä ja todeta Onpa kiva pitkästä aikaa jutella / Vaikka en tunne enää sinua.

Siitä on jo lähemmäs kuukausi, kun aloin tyhjentämään kirjahyllyäni. Se vaaleanpunainen kitara on siellä edelleen, aivan samalla paikalla: en uskalla siirtää sitä muualle. En tee kyseisellä lelulla oikeastaan mitään, joten voisin heittää sen pois. Mutta tuntuu, että jos heitän sen pois, hävitän sen myötä elämästäni lopullisesti sen ihmisen, josta se kitara muistuttaa. Ehkä vain salaa toivon, että pystyisin avaamaan oven tälle ihmiselle ja päästämään hänet takaisin elämääni. Se tuntuu todella haastavalta jo pelkästään ajatuksen tasolla, Koska me ei olla enää me.

Alunperin kirjoittanut Jonna Koskinen