Milo & Moses räjäyttää, basisti jytää – ”Milo & Moses” auditoriossa 10.3.2017

Kolmen nuoren miehen muodostama jazz-trio Milo & Moses on juuri lopettanut settinsä Järvenpään lukion auditoriossa ja pyydän heitä antamaan lyhyen haastattelun.

Toisin kuin juuri keikalta tulleet rokkarit, nämä muusikot eivät onnekseni ole hikisiä ja haisevia, sillä keikka sisälsi vähemmän lavalla liikkumista ja enemmän huomion kiinnittävää virtuoosimaista soittamista, kuten kunnon jazz-keikan kuuluukin.

Milo & Moses sisältää kitaristi Milo Mäkelän, rumpali Mooses Kuloniemen ja basisti Jon Pettersonin. Tämä herättää heti kysymyksen: Minkä takia vain kitaristin ja rumpalin nimet muodostavat trion nimen? Onko tämä jonkinlaista basistien syrjimistä, mistä itsekin basson soittaja voisin loukkaantua? “Ei sentään vaan homma lähti siitä, että Milo ja Mooses kirjoittivat kahdestaan levytyssopimuksen ja basisti vaihtui vasta sen jälkeen ja nyt on ensi elokuussa uusi levy ja nimeäminen tulossa”, Jon vastaa. Basisteja ei siis syrjitä ja kaikki on hyvin maailmassa.

Jazz muusikoista on olemassa paljon hauskoja stereotypioita, joista muutaman haluan käydä läpi nyt, kun on näin hyvä tilaisuus koittanut.

Heti ensimmäisenä on aika kovan kuuloinen väite: jazz-muusikot ovat synnynnäisiä lahjakkuuksia, joiden ei tarvitse harjoitella, sillä he osaavat jo kaiken. Suureksi yllätyksekseni saan kuulla että tämä väite ei ole totta, sillä näköjään myös jazz-muusikoidenkin täytyy harjoitella. “Jos jazz-muusikolta kysyy, että mitä hänen täytyy tehdä, niin vastaus on että harjoitella”, kuuluu ainakin näiden muusikoiden vastaus. Kun kysyn päivittäisen harjoittelun tuntimäärää, niin lukemat ovat 2–3 tuntia päivässä ja bändin nykyinen kokoonpano on soittanut ainakin sata tuntia yhdessä. Keikkojakin on yleensä muutama kuukaudessa, joten kyllä soittamista mahtuu jazz-muusikon arkeen paljon.

Seuraavaksi kysyn varmaan yleisimmän stereotypian: kaikki jazz-muusikot käyttävät paljon päihteitä. Tämäkään ei ole totta ainakaan tämän bändin kohdalta. “Yksikään meistä ei käytä päihteitä. En voi kaikkien muusikoiden puolesta puhua, mutta kaikki, joihin olen törmännyt, ovat olleet raittiita”, Milo vastaa suoraan. “Nykyään on menty vähän toiseen suuntaan”, Jon jatkaa. ”’Elä kovaa ja kuole nuorena’ -väite on nykyään ’soita hyvin ja vanhene viisaana’”, hän naurahtaa.

“Mustien soittaminen tulee sielusta, mutta valkoiset ovat teknisiä nysvääjiä”, on väite, jossa bändin mielestä on enemmän totuuden perää.

“Jazziin liittyvä voimakas rotuhistoria teki genrestä mustille paljon henkilökohtaisemman sen alkuaikoina, mutta nykypäivänä tällä ei ole ehkä enää niin paljon vaikutusta”, on bändin jäsenten vastaus tähän väitteeseen. Mutta eivät nämäkään muusikot pelkkiä “teknisiä nysvääjiä” ole, vaan kyllä heiltäkin lähti sooloilu jostain muualta kuin pelkistä teoriaopinnoista, kuten musiikissa kuuluukin. Lähes koko setti oli heidän omaa materiaaliaan ja improvisaatiota oli paljon, joten oma ääni ja persoona kuului musiikissa vahvasti.

Iiro Rantala, suomalaisten jazz-muusikoiden tunnetuimpiin nimiin lukeutuva henkilö, on joskus lausunut näin: ”Yksi virhe on jazzia, kaksi virhettä on soolo ja kolme virhettä on apuraha.” Tämä herättää hiukan naurahdusta, mutta Milo kertoo, että uskoisi tämän olevan pelkkää huumoria, jos hän ei Iiroa olisi tavannut, mutta uskoo Iiron olevan ihan tosissaan tämän asian kanssa. Jon jatkaa myös, että suomalaisten muusikoiden palkat ovat Iirolle sydämen asia, sillä Suomessa eivät muusikot kovin paljoa tienaa. Tunnetusti popmuusikot soittavat kolme sointua kolmelle tuhannennelle ihmiselle, kun taas jazz-muusikot soittavat kolme tuhatta sointua kolmelle ihmiselle, joten suomalaisen jazz-muusikon tienestit eivät varmaan kovin päätä huimaavia ole.

Vielä viimeiseksi annan bändin jäsenille tehtäväksi kuvailla musiikin soittamisen kolmella tai vähemmällä sanalla. “Me räjäytetään”, aloittaa Mooses. “Flow, jytä, svengi”, jatkaa Jon. “Me räjäytetään”, lopettaa Milo. Ehkä sen näin kuuluukin mennä, basistina totean. Kitaristi ja rumpali räjäyttää ja basisti hoitaa flown, jytän ja svengin.

Alunperin kirjoittanut Toni Makkonen