Niin kauan kun käteni pystyy kirjoittamaan

Ensimmäisen kerran kun puhuit hänelle, et tiennyt mitä ajatella. Olitte olleet samassa ryhmäkeskustelussa ja hän oli tullut keskustelemaan sinulle yksityisesti. Hän vaikutti mukavalta; kun jaoit kuvasi, hän vakuutti sinun olevan kaunis, ja kun sanoit ettet itse ajattele niin, hän sanoi todella tarkoittavansa sitä. Kun kysyit miksi hän tuli puhumaan juuri sinun kanssasi, kaikista niistä ihmisistä juuri sinun kanssasi, hän ei vastannut, mutta kun sanoit ettet itse olisi tullut juttelemaan jollekin niin kiusalliselle ja tylsälle ihmiselle kuin sinä olet, hän sanoi ettei todellakaan nähnyt sinua niin, että hänen mielestään olit todella kiinnostava ja mukava ihminen. Kerroit hänelle vanhempiesi erosta ja siitä, kuinka tykkäsit juoda viskiä ystäväsi kanssa ihan vaan siksi että se auttaa syvällisten puhumisessa, hän kertoi harrastuksistaan ja siitä mitä teki elämällään. Hän kysyi suurinta salaisuuttasi, kerroit syömishäiriöstäsi joka alkoi yhdeksänvuotiaana, hän kertoi kuinka meinasi vahingossa polttaa talonsa palamaan.

Puhuitte iltamyöhään saakka bändeistä joita kuuntelitte ja mitä tahdoitte tehdä elämällänne. Jaoit hänelle kirjoittamasi runon, hän sanoi pitävänsä siitä ja pyysi sinua kirjoittamaan niitä lisää. Hän pyysi sinua laulamaan hänelle, mutta sanoit tekeväsi sen jokin toinen päivä, toivoit että hän unohtaisi sen kokonaan koska et pitänyt siitä kun joku kuuli sinun laulavan. Hän oli ensimmäinen henkilö jolle kerroit pelkääväsi ihmisiä, hän oli ensimmäinen henkilö jolle kerroit monia muitakin asioita joita et välttämättä ollut kertonut parhaille ystävillesikään. Seuraavana päivänä lähetit hänelle kuvan taivaasta, koska se oli kaunis ja koska halusit jutella hänelle, kun hän ei vastannut, panikoit vähän sillä ajattelit hänen jo kyllästyneen sinuun.

Kun hän sitten seuraavana päivänä vastasi sinulle, olit niin onnellinen että olisit voinut haljeta. Puhuitte siitä, kuinka et ollut koskaan seurustellut, hänestä se oli outoa mutta sinua ei haitannut, puhuitte pitkälle yöhön kaikenlaisista asioista ja tunsit kuinka hän todella halusi tietää sinusta lisää. Sen jälkeen juttelitte lähes päivittäin, useita tunteja kaikesta maan ja taivaan väliltä, sillä hänen kanssaan tuntui kuin mistä tahansa olisi voinut puhua ilman että hän tuomitsisi siitä. Et koskaan kuvitellut, että tuosta tuntemattomasta ihmisestä tulisi noin läheinen sinulle, vieläpä niin lyhyessä ajassa, mutta niin kävi. Rupesit ikävöimään häntä päivinä joina ette jutelleet. Kun hän yhtenä iltana sanoi ikävöineensä sinua, sydämesi rupesi tykyttämään ja kasvoillesi levisi leveä hymy. Sinä hetkenä olit tyytyväinen ettei hän nähnyt sinua.

Jossain vaiheessa aloit miettimään onko mahdollista rakastua henkilöön jota ei ole koskaan nähnyt. Aloit laskeskelemaan mahdollisuutta siihen, että äitisi antaisi sinun matkustaa tapaamaan häntä, mutta tiesit ettet todellakaan saisi hänen siunaustaan matkalle. Kirosit maailmaa, miksi teidän piti syntyä niin kaukana toisistanne, eihän teidän välillänne ollut kuin liian kallis lentolippu ja koko helvetin Eurooppa!  Et koskaan sanonut ääneen että rakastit häntä, ehkä koska et tuntenut niin, tai koska hän ei varmaan koskaan tuntisi samoin tai ehkä kuitenkin vain siksi että välimatka oli aivan liian pitkä. Tiesit, että ette näkisi toisianne vielä moneen vuoteen, ei sellainen vain yksinkertaisesti voisi toimia.  Yhä useammin ajattelit millaista olisi, jos olisit hieman vanhempi, tai äitiäsi ei kiinnostaisi niin paljon, tai jos hän olisi vähän rikkaampi, olisitteko jo tavanneet toisenne ja olisivatko asiat jo aivan toisin.

Mietit, että ehkä jossain seuraavassa elämässä teillä olisi paremmat lähtökohdat. Tai että ehkä kaikki onnistuisi näinkin, ehkä jatkatte juttelua ja tapaatte parin vuoden päästä. Että ehkä te kestätte sen. Että vielä jonain päivänä olet tarpeeksi rohkea sanoaksesi että rakastat häntä, koska et enää pelkää sitä suurta välimatkaa, koska ehkä se ei olisi aivan mahdotonta.

Alunperin kirjoittanut Siiri Parviainen