Yhteisvoimin toteutettu esitys tarkasteli elämänhalua ja sen puutetta teatterin, musiikin, luovan kirjoittamisen ja tanssin kautta. Lopputulos oli loistava.

Tutkielma halusta: Se on sydän, Järvenpään lukion auditoriossa 7.5.2026 klo 11:15. Teksti ja ohjaus Salla-Maria Santos

Monitaiteellinen fuusio lienee sopiva luonnehdinta draaman, musiikin ja tanssin yhteisproduktiolle Tutkielma halusta: Se on sydän. Esityksessä nimittäin erilaiset taiteenlajit, myös luova kirjoittaminen, yhdistyivät saumattomasti vahvaksi kokonaisuudeksi, joka päättyi vasta aplodien raikuun. Tanssi yhdistyi musiikkiin, musiikki yhdistyi draamaan ja draama yhdistyi herkkiin teksteihin. Kokonaisuutta tähdensivät vielä taidokas valo- ja äänisuunnittelu. 

Tähän saavutukseen pääsi laaja joukko opiskelijoita muutaman opettajan tuella ja draamaopettaja Salla-Maria Santoksen ohjauksella. Esitystä oli harjoiteltu kuukausien ajan ja toukokuun alussa työ saavutti yleisön huomion viiden esityksen laajuudella. 

Vaikka nuoruus on paikoin kulumiseen asti käytetty aihe teatterissa, onnistui esitys välttämään yleiset sudenkuopat ja kliseiset keinot aivan ainutlaatuisella kerronnalla. Sen sijaan, että kuvaus olisi ollut realistista ja yhteen aikaan linkittynyttä, oli esityksessä kuvattu koko elämän kirjo hedelmöittymisestä täysi-ikäisyyteen vertauskuvallisesti ja aistikkaan taiteellisesti. Abstraktius saatiin pysymään kasassa kehyskertomuksella tutkijoista, jotka selvittivät halua ja haluttomuutta. 

Vertauskuvallisuus ja taiteellinen moniotteisuus saatiin aikaan mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla, kuten suurilla, alkioita kuvaavilla muovipusseilla ja värikkäillä, ajan kulumista kuvaavilla haitarisooloilla. Varsinaiset keskustelut ja realistisemmat kuvaukset olivat uskottavan älyttömiä, mutta paikoin myös riipaisevan syvällisiä. Ehkä kantavana imuna vuorosanoissa olikin niiden näennäisen pinnallisuuden ja hölmöyden alla piilevä nuoruuden haasteellisuus ja keskeneräisyys, valinnanvaikeuskin. 

Musiikin rooli esityksessä oli vähintään yhtä vahva kuin draaman. Se täytti tyhjää tilaa ja antoi esitykselle tietynlaisen melankolisen, mutta toiveikkaan vireen. Esimerkiksi heti esityksen alussa toisen vuoden musiikkilinjalaiset esittivät Pave Maijasen kappaleen Elämän nälkä, joka uskollisena tulkintana kirvoitti kastetta katsoja silmiin. Vielä kun tanssijat liikkuivat näyttämöllä musiikin tahdissa, oli lumoutunut ensivaikutelma taattu. 

Hämmästyttävästi esitykseen oli saatu vielä yllättävän paljon luovan kirjoittamisen kurssin tekstejä osuviksi vuorosanoiksi. Esimerkiksi tekstit Huhupuheita, Leikki ja “Olen ruumis” löytyivät esityksen lomasta tuntumatta yhtään pakotetuilta. Santos oli käsikirjoittajana ja ohjaajana tehnyt hyvin onnistuneen työn monien taiteenlajien yhteensovittamisessa niin, että jokainen palanen vain kasvatti esityksen mahtia. Esitys lipui saumattomana ja elähdyttävänä virtana eteenpäin niin, että reilu tunti kului kuin siivillä. 

Vaikka juoni oli sinällään yksinkertainen, vaati se kuitenkin katsojalta tietynlaista suhtautumista; nimittäin taiteelle avautumista. Katsojan täytyi ymmärtää, että se, mikä lavan ulkopuolella on kummallista, on teatterissa normaalia. Tilanteeseen sopeutumalla esityksestä oli helpompi nauttia. 

Aplodien päätyttyä mieleni valtasi outo tyyneys ja mielihyvä. Se on merkki onnistuneesta taide-elämyksestä. Ehkä ymmärsin taas jotain enemmän nuoruuden järjettömyydestä. 

Kännykkäni muistioon kirjoitin ruokailussa jatkuneessa taidesumussa, että esitys oli “herkkä, mutta täynnä nuoruuden valoa”.

– Kuvat: Samu Lotsari

Lukiomme draama 3&4-kurssin draamanäytelmä Too School for Cool esitettiin auditoriossa ensi-illassa helmikuun 28. päivä ja kävin sen itse katsomassa 3.3. iltanäytöksessä. Kokemukseni näytelmästä olivat varsin positiiviset ja olen vaikuttunut siitä, miten hyvin se oli toteutettu. Kaiken kaikkiaan Too School for Cool esitettiin lukiomme auditoriossa yhteensä viisi kertaa.

Taide on kautta ajan ollut tehokas väline viestien välittämiseen ja sitä se oli nytkin. Näytelmän teema ja ajankohtaisuus vetosi varmasti jokaiseen katsojaan tai vähintäänkin jokainen tunnisti, mistä näytelmässä oli kyse. Näytelmä ei pelännyt nostaa tikunnokkaan yhteiskunnan epäkohtia ja kritisoida niitä. Tuon puolitoistatuntisen aikana nähtiinkin useaan otteeseen jopa rohkeaa rajojen rikkomista ja kokeilua siitä, mistä on hyväksyttävää puhua ja mistä ei. Näytelmän tyyli oli siis hyvin suora ja sensuroimaton. Siinä käytettiin osin voimakastakin kieltä ja vahvoja syboleita. Esityksen alkupuolella muun muassa näytetään ase, mutta ei käytetä sitä. Aseen symbolinen merkitys jäi tässä vaiheessa vielä hämärän peittoon.

Kokonaisuudessaan Too School for Cool oli nerokas kokonaisuus, joka kuvasi satiirisesti nykypäivän ongelmia, kuten somen tuomia ulkonäköpaineita ja nuoruuden haasteita sekä sen lieveilmiöitä, kuten erilaisuudesta kiusaamista. Kiusaaminen ja sen kritisoiminen olikin näytelmän keskiössä. Se myös korosti ristiriitaa aikuisten sanomisien ja tekojen välillä tuoden esiin sen tosiasian, että myös aikuisten keskuudessa kiusaaminen on harmittavan yleinen ilmiö.

Päähenkilönä näytelmässä oli nuori “tyylitön” opiskelija, joka vielä etsi itseään. Päähenkilöä kuvattiin tietynlaisena järjestelmän uhrina, jonka normaalia kasvua pyrittiin muuttamaan erilaisten vääristyneiden standardien ja oletusten perusteella. Näytelmä kritisoikin nerokkaasti internetin ja sosiaalisen median roolia muun muassa ulkonäkö- ja suorituspaineiden levittämisessä. Se korosti kuinka tärkeää on olla oikeasti oma itsensä ja hyväksyä muutkin sellaisena kuin he ovat.

Vaikka näytelmän juoni keskittyikin pääosin nuorten kokemiin paineisiin ja nuorten ongelmiin, oli siinä sivuhenkilöinä monia erilaisia hahmoja, jotka puolestaan heijastivat kuvaa niin kutsutusta aikuisten maailmasta. Sivuhenkilöitä oli kolmenlaisia: kahvihuoneessa kiusattu opettaja, aikuisten tavoista paasaava sijainen sekä tosi-tv -ohjaaja. Kukin hahmo kuvasti tiettyä aikuisuuden näkökulmaa. Opettaja oli kestänyt vuosia kiusaamista ja murtui oppilaiden edessä. Sijainen Järvinen puolestaan pyrki opettamaan nuoret aikuisten tavoille eli vaikka aikuiset pyrkivät opettamaan lapsiaan olemaan sivistyneesti ja käyttäytymään hyvin, on totuus aikuisten itsensä keskuudessa usein karumpi ja moni unohtaakin itse lapsillensa opettamat käytöstavat. Lopulta tosi-tv -ohjaaja opetti nuoria, miten olla näkyvästi esillä ja miten tässä niin kutsutussa aikuisten maailmassa pääsee suosioon. Keinot olivat monesti täysin naurettavia. Eli ongelma kiusaamisesta ja yhteiskunnan luomista odotuksista on moniulotteinen eikä rajoitu pelkästään tiettyyn ikärymään.

Roolit näytelmässä vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Toisessa tilanteessa hyvin käyttäytyvät nuoret olivat aikuisten tukena tai kyseenalaistivat heidän toimintaansa, kun taas hetken päästä nuoria kuvattiin ivaamassa toisillensa. Merkittävin ero näiden kahden ryhmän välisessä kiusaamisessa oli alusta, jossa se tapahtui. Aikuisten kokema kiusaaminen jäi usein taka-alalle, koska se oli esimerkiksi työpaikan kahvihuoneessa tapahtuvaa huomaamatonta nimittelyä ja arvostelua. Kun taas nuoret nimittelivät ja arvostelivat toisiaan netin välityksellä. Jälkimmäisen ongelma on, että vaikka netissä tieto leviää kulovalkean tavoin ja kiusaaminen voi olla näkyvämpää, on sitä helppo tehdä anonyymisti nimimerkin takaa.

Näytelmän päätöskohtauksessa kukin hahmo asetettiin erikseen valokeilaan ja heistä jokainen kertoi oman lyhyen tarinansa. Hetkestä oli tehty herkkä ja henkilökohtainen. Lopulta kävi ilmi, että asiat, joita nämä nuoret kertoivat olivat hyvin samanlaisia, vaikka jokainen heistä vakuutelikin olevansa maailman ainoa, joka kyseisiä asioita pohti ja niistä murehti. Lopulta hahmot sanoivatkin yhteen ääneen “Olen maailman ainoa ihminen, joka pelkää yksinjäämistä”. Tämän jälkeen näytelmän päähahmo asteli lavalle pitäen loppupuheen pohjustaen muun muassa esityksessä näytetyn aseen symbolista merkitystä ja korostaen sitä, kuinka jokainen saa itse päättää mitä esitys ja ase yrittää viestiä – “Haluamme näytää aseen, mutta emme käyttää.” jonka jälkeen yhteen ääneen “Saatte itse päättää mitä se merkitsee”. Näytelmä päättyy tähän.

Kaiken kaikkiaan näytelmä oli vaikuttava ja mielestäni välitti tärkeän viestin katsojille. Kiusaaminen ja sen aiheuttamat traumat ovat vakava aihe, josta puhuminen avoimesti on tärkeää oli se sitten suoraan tai taiteen välityksellä. Too Scool for Cool onnistui tässä erinoimaisesti! Se nitoi yhteen kokonaisuuden, joka arvosteli kiusaamista suoraan ja etsi sen juuritekijöitä samaan aikaan näyttäen yleisölle kiusaamisesta koituvia seurauksia. Harmillisesti näytelmän käsittemät aiheet ovat niin arkisia, että itse kullakin on varmasti joko ensikäden kokemusta, tai on nähnyt kiusaamista edes jossain muodossa. Myöskään ulkonäköpaineet tai muut yhteiskunnan oletukset eivät koske vain tiettyä ihmisryhmää, vaan ilmiö on laajalle levinnyt ja kaikkia koskeva ongelma. Tähän varmasti jokainen meistä voi samaistua.

Kiitän siis itseni sekä toimituksen puolesta draaman opiskelijoita sekä draamaopettaja Salla-Maria Santosta tästä ajankohtaisesta ja koskettavasta esityksestä. Tällaista olisi hyvä olla lisää, sillä nämä aiheet ovat tärkeitä ja niistä puhuminen tulisi ehdottomasti normalisoida. Lopullinen arvosanani Too School for Cool -näytelmälle on täysi kymppi! Olen aidosti vaikuttunut draamaopiskelijoiden lahjakkuudesta ja kyvystä heittäytyä vakavan aiheen edessä. Se vaatii rohekutta ja omistautuneisuutta taiteelle.

Kuvat: Tuiki Kammonen

Pelin perusnäkymä. Kuva on kesän LT78-pelistä

Civlization-pelisarja on sarja Sid Meierin luomia vuoropohjaisia sivilisaatio- ja strategiapelejä. Ensimmäinen Civilization-sarjan peli julkaistiin vuonna 1991. Sarjan pelit ovat valtiosimulaattoreita eli pelaaja hallitsee kokonaista maata tai kansaa ja kehittää sitä pelin edetessä.

Civilization-sarjan peleihin verrattuna Freeciv on avoimen lähdekoodin ilmainen versio kaupallisista vastineistaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole suora kopio, vaan Sid Meierin civ2 ja civ3 -peleistä inspiraatiota saanut uusi pelikokonaisuus. Freeciv on pohjimmiltaan strategia- ja sivilisaatiopeli.

Peliä pelataan erilaisissa yhteisöissä, kuten longturn.net:ssä. Longturnilla on peliä varten kehitetty oma säännöstönsä, joka perustuu civ2civ3 -säännöstöön. Säännöstöllä tarkoitetaan nimensä mukaan sääntöjä, joilla peli pelataan. Nämä säännöt ovat mahdollista määrttää erikseen eri osa-alueille, kuten yksiköille, tieteille ja rakennuksille. Tällä mahdollistetaan pelin joustava muokattavuus eli jokainen peli on hieman erilainen. Longturnin säännöstö eli ruleset on kehitetty pelaajien toiveita kuunnellen reiluun moninpeliin. Suurimpia muutoksia verrattuna civ2civ3-rulesettiin ovat muun muassa 23 tunnin vuorot sekä yksiköiden kolminkertainen liikenopeus. Vuoron aikana pelaaja siirtää yksiköitään, ostaa rakennuksia kaupunkeihin sekä käy diplomatiaa muiden pelaajien kanssa. Nimestään huolimatta vuoron aikana useampi pelaaja voi olla yhdistettynä peliin samanaikaisesti eli voit reagoida vihollisen liikkeisiin myös reaaliaikaisesti, joskin RTS eli Real Time Strategy on joissain tapauksissa kiellettyä. Näin peleistä saadaan myös aloittelijalle mielekkäitä ja tapahtumantäyteisiä. 23 tunnin vuorot mahdollistavat pitkän ja tapahtumarikkaan pelin ilman, että täytyy roikkua pelin ääressä tuntikaupalla päivässä.

Oletko valmis ottamaan haasteen vastaan?

Longturnin Freeciv-peleistä inspiraatiota saaneena ajattelin järjestää Jäken lukion oman Freeciv-pelin. Peli pelataan Longturnin LTX (longTurn Experimental) -rulesetillä ja usean mantereen kartalla. Tarkemmat pelikohtaiset säännöt päätetään myöhemmin riippuen siitä, mitä pelaajat haluavat. Peli voidaan aloittaa, kunhan saamme tarpeeksi pelaajia kasaan. Tarkkaa aikaa on vaikea tässä vaiheessa sanoa.

Tyypillinen Longturnin rulesetillä pelattu peli kestää noin 100–150 vuoroa eli muutamia kuukausia. Useita kuukausia pelatessa oma valtakuntasi pääsee tuntumaan toden teolla omalta! Pelien onkin tarkoitus olla ikimuistoisia kokemuksia, joita voit muistella vielä vanhojen päivilläsikin. Moni onkin muistellut pelejä jopa yli kymmenen vuoden takaa.

Mikäli kiinnostuit pelistä, avaa seuraava linkki: https://discord.gg/kRTdqekP89 ja pääset pelin omalle Discord-kanavalle. Ennen virallista peliä tarjolla on useita päiviä päällä oleva harjoituspeli, jossa uudet pelaajat voivat kokeilla, miten peli toimii ja samalla kysellä vinkkejä kanssapelaajilta. Myös tarkempi pelikohtainen keskustelu tullaan käymään Discordissa. Kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita. Mitä enemmän pelaajia saamme, sen parempi!

Pelissä nähdään!

L1meE

Nyt on taas se aika, kun annan mielipiteeni satunnaisista asioista ilman, että kukaan pyysi sitä. Tänään aiheena on makeiset Yhdysvalloista. Minulla on perhettä siellä, ja sain nämä heiltä lahjana.

Ensimmäisenä on klassinen Hershey’s maitosuklaa. Se tuli myyntiin ensimmäistä kertaa vuonna 1900!

Annan sille arvion 2/10. Se maistuu siltä, kuin söisi huonoa pääsiäismunasuklaata oksentamisen jälkeen. Tämä maku johtuu siitä, että kyseinen suklaa sisältää voihappoa, jota on myös löydettävissä oksennuksesta. Sitä käytetään stabilointiaineena tässä tapauksessa.

Seuraavaksi on Yhdysvaltalainen KitKat. Toisin kuin muualla maailmaa, Yhdysvalloissa KitKat patukan tekee Hershey, joka valmistaa myös yllä mainitun maitosuklaan. Se tuli myyntiin 1970-luvulla Yhdysvalloissa.

Annan sille 4/10. Sen maku on huomattavasti makeampi kuin muualla maailmaa myytävien. Sen suklaa ei edes maistu kovinkaan paljoa suklaalta, vaan sokerimassalta. Se keksi on kuitenkin mukavan rapea.

Päivän viimeinen suklaatuote on Reece’s peanut butter cups. Se on suklaa “kuppi” jonka sisällä on makeaa maapähinävoita. Ne tulivat myyntiin vuonna 1928! Moni näistä makeisista on vanhempia kuin luulisi! Kaikki nämä suklaatuotteet ovat Hersheyn omistamia tai lisenssoimia.

Annan sille 9/10. Se on makea, mutta sopivasti. Vaikkei siinä käytetty suklaa ole mitään parasta, sen sisältämä makea maapähkinävoi pelastaa päivän.

Nyt on aiheena Twizzlers. Se on mansikan makuinen lakritsi, mutta on myös saatavilla monessa eri maussa. Alkuperäinen maku vuonna 1929 oli lakritsi, mutta 1970-luvulla hedelmäiset maut tulivat myyntiin ja vaikuttavat olleen paljon suositumpia ja jopa 70% vuosittaisesta tuotannosta on nykyään mansikan makuisia.

Annan niille 5/10. Se maistuu ihan hyvältä, muttei ole mikään maailmaa mullistava karkki. Mansikkamaku ei oikeastaan edes sisällä yhtään aitoa mansikkamakua, vaan on täysin keinotekoinen.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä on Sour Patch Kids. Nämä karkit ovat makeita hedelmäkarkkeija, joiden ympärillä on kirpeä kerros sokeria. Ne tulivat myyntiin 1970-luvulla eri nimellä, mutta saivat nykysen nimensä vuonna 1985. Nämä karkit saattavat olla tutu YouTubettajan Markiplierin ansiosta. Hän on tehnyt yhteensä 6 videota niihin liittyen, joissa hän kokeili eri tuotteita ja jopa sai brändiltä pari lahjaa.

Annan niille 8/10. Hedelmäiset maut ovat hyviä ja ne ovat mielestäni sopivan kirpeitä nautittaviksi. Lempi makuni on sitruuna.

Nora Roberts on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on kirjoittanut yli 200 teosta, joista useat ovat päätyneet New York Timesin bestseller-listalle. Järjen toimittaja Kaisa Mäkelä päätti ottaa selvää, mistä Robertsin River’s End-kirjassa onkaan kyse.

Kirjan päähenkilö Olivia Tanner on vain neljä-vuotias, kun hänen täydellinen elämänsä Los Angelesissa kahden tunnetun näyttelijän lapsena muuttuu täysin yhdessä yössä. Hänen kaunis ja hyvin menestynyt äitinsä Julie MacBride murhataan, ja hänen isänsä Sam Tanner tuomitaan vankeuteen kyseisestä rikoksesta. Olivia, joka tunnetaan myös nimellä Livvy, lähetetään asumaan omien isovanhempiensa luo Washingtoniin kauas julkisuudesta ja lehdistön juoruista. Ajan kuluessa Olivian muistikuvat alkavat sumentua yön tapahtumista. 12-vuotiaana hän kuitenkin löytää nipun vanhoja lehtiä, jotka kertovat, mitä todella tapahtui, eikä hän sen jälkeen voi enää unohtaa. 

Olivian ollessa 19-vuotias hän saa vieraakseen äitinsä murhan tapausta tutkineen poliisin pojan Noah Bradyn. Noah on nuori kirjailijan urasta haaveileva toimittaja, joka on hyvin kiinnostunut Sam Tannerin ja Julie MacBriden tapauksesta ja toivoo saavansa Olivialta vastauksia kysymyksiinsä tapausta koskien. Olivian ja Noahin välillä alkaa pian kipinöidä, mutta tilaisuutta rakkaudelle ei tule Noahin ollessa epärehellinen kirjahankkeestaan. 

Vuosia myöhemmin, Noahista on tullut menestynyt true crime-kirjailija. Sam Tanner ottaa häneen yhteyttä ja kertoo haluavansa Noahin kirjoittavan oman tarinansa. Noah, joka edelleen haaveilee kyseisen kirjan kirjoittamisesta menee San Quentinin vankilaan kuulemaan Samin tarinan jo 20 vuotta sitten tapahtuneesta murhasta. Hän alkaa kirjoittamaan kirjaansa, vaikka kaikki tapahtumien osalliset eivät olekaan yhtä mieltä, että se on hyvä idea. Pian Noahin saadessaan kirjansa alkuun Sam vapautetaan vankilasta. Samaan aikaan Noahin ja Olivian välit lämpenevät jälleen. Tunnelma alkaa kuitenkin kiristyä Samin ollessa jälleen vapaana. 

Mielestäni River’s End on hyvä, muttei kovin erityinen kirja. Odotin hieman enemmän, mitä kirja lopulta antoi, mutta lukukokemuksena se on oikein mielekäs. Kirjassa pysyy hyvä tasapaino läpi koko tarinan sen sisältäessä hyvin tapahtumarikkaiden ja jännittävien lukujen lisäksi myös rauhallisia ja pohdiskelevia hetkiä. Kirjassa erityisen mielenkiintoista on mielestäni seurata Olivian kasvua lapsesta nuoreksi aikuiseksi tarinan edetessä. 

Roberts kirjoittaa tavalla, joka saa lukijan tuntemaan itsensä jollain tapaa osaksi tarinaa. Miljöö sekä henkilöt kuvataan tarkasti, ja lukijan on helppoa saada jonkinlainen kuva mieleensä kirjan ympäristöstä sitä lukiessa. Vaikka kyseinen kirja onkin kirjoitettu monta vuotta sitten, sen tapahtumat sopivat silti hyvin myös tähän päivään. Kirjan tapahtumat olivat hieman ennalta-arvattavia, mutta lukeminen ei missään kohdassa tuntunut työläältä. Roberts kirjoittaa selkeää ja helppolukuista tekstiä, ja vaikka River’s End ei aivan täyttänyt odotuksiani, aion ehdottomasti lukea lisää Robertsin kirjallisuutta. 

Alunperin kirjoittanut Kaisa Makela

Sisältö, hinta, käyttäjälisenssin pituus ja innostavuus – ainakin nämä asiat kannattaa ottaa huomioon digitaalista oppikirjaa ostaessa. Järki vertaili koulumme käyttämiä digikirjoja ja listasi jokaisen hyvät ja huonot puolet sekä antoi jokaiselle arvosanan asteikolla 1-5.

TABLETKOULU

Tabletkoulun oppikirjojen jokaisessa kappaleessa on runsaasti ja monipuolisesti sisältöä. Tekstit ovat pitkiä eli informaatiota on kattavasti, mutta asiat on kuitenkin esitetty selkeästi. Kappaleissa on perustekstin lisäksi myös erillisiä lyhyitä ”lisätietoja”, joten lukija voi syventymisensä tason perusteella valita hiukan vastaanottamansa tiedon määrää. Kirjassa on monipuolisesti erilaisia tehtäviä kaikille taitotasoille. Tabletkoulun kirjoja saa kaikkiin kouluaineisiin, ja yhden kirjan hinta on noin 13€ eli ei kovinkaan paljoa.

Vaikka Tabletkoulussa on paljon hyvää, sen digitaalisissa kirjoissa on myös yksi iso miinus: ulkomuoto. Harvoin tulee ajatelleeksi, että kirjan ulkonäöllä olisi kovinkaan merkittävää roolia teoksen toimivuuden kannalta, mutta todellisuudessa innostavuus on yksi tärkeimmistä asioista. Se, onko kirja ulkoisesti houkutteleva, voi vaikuttaa ostopäätökseen ja pahimmillaan jopa opiskelun määrään kurssin aikana. Tabletkoululla on paljon tekstiä mutta kohtalaisen vähän kuvia, ja yleisestikin teoksen ulkomuoto on enemmän asiallinen ja virallinen kuin innostava. Kirjojen käyttäjälisenssi on myös joissakin tapauksissa lyhyt.

Arvosana: 3/5

SANOMA PRO

Sanoma Pro:n sivuille kirjautuessa silmille pomppaa ensimmäiseksi runsas kuvien ja värien määrä, mikä on hyvä asia. Kirjan ulkomuoto innostaa lukemaan ja tutustumaan sivustoon tarkemminkin. Tavallisten oppikirjojen lisäksi Sanoma Pro tarjoaa käyttäjälleen myös paljon muita asioita, kuten tietoa, tilaisuuksia, muita kirjoja ja niin edelleen.

Toisaalta sivusto ei ole kovinkaan selkeä. Esimerkiksi oppikirjoihin pääseminen on pienen pohdinnan ja parin klikkauksen takana, ja näin ei tulisi olla. Hetken aikaa sivulla vietettyään alkaa myös tulla tunne, että kuvia ja räikeitä värejä on liikaa, ja olo muuttuu ylikuormittuneeksi.

Arvosana: 2/5

GRIP CHANSEN (Peda.net)

Grip Chansen on kokonaisuudessaan hyvin vaikea ja epäselvä, ja tuntuu kuin kaikki olisi aivan liian monen mutkan takana.

Yksi kirjan pahimmista ongelmista on sanastot, joiden sijainti tekstiin nähden on vaikea ja tekee lukemisesta työlästä. Lisäksi kirjan sanastoista ei löydy kaikkia tuntemattomia sanoja. Myös kuuntelutehtävissä on ongelmia: kuunneltavan tekstin nauhaa on vaikea kelata tai pysäyttää, mikä tekee tehtävän tekemisestä haastavaa ja pahimmillaan harhauttaa keskittymisen kokonaan pois itse kuunneltavasta sisällöstä.

Jotain hyvää tässäkin kirjassa kuitenkin on: käyttäjälisenssi on ikuinen, eli käyttäjän ei tarvitse huolehtia kirjan menettämisestä. Parannettavaa kuitenkin löytyy runsaasti.

Arvosana: 1/5

OTAVA

Otavalla on tähän mennessä paras alusta digikirjoille.

Ensinnäkin kirja on selkeä: käyttäjän on helppo hahmottaa, missä on mitäkin, ja eri osiot on jaoteltu loogisesti ja huomattavasti. Käyttäjän avatessa kirjan, ensimmäisenä näkymään tuleva sisällysluettelo on suurella tekstillä jaettu eri kappaleisiin. Kappaleiden alta löytää helposti eri osiot, kuten sanastot ja kielioppiosiot. Tehtävät sopivat kaikille taitotasoille, sillä ne ovat helppoja, ja tehtävänannot ovat yksinkertaisia. Kirja on myös innostava: sivusto on värikäs ja sisältää paljon kuvia, ja kuvat vieläpä useimmiten liittyvät aihepiiriin – esimerkiksi saksan kirjassa on saksateemaisia kuvia. Viimeinen plussa tulee ehdottomasti sivuston sisältämästä omasta sanakirjasta.

Toisaalta Otavan kirjoissa muistiinpanotilaa on vähän. Sen lisäksi tehtävien ollessa varmasti kaikille helppoja, ne ovat myös ajoittain liian helppoja, ja samanlaiset tehtävätyypit toistuvat liikaa. Kirjassa ei myöskään ole paljoa ollenkaan esimerkiksi ylioppilaskokeen tehtävätyyppejä. Suuri miinus tulee varsinkin viime aikoina esiintyneestä ongelmasta, runsaasta pätkimisestä ja jumittamisesta.

Arvosana: 4/5

Alunperin kirjottanut Henni Savolainen

Kävin tuossa pari viikkoa taaksepäin katsomassa DreamWorks Animation -studion tuoreimman elokuvan, Näin koulutat lohikäärmeesi -trilogian viimeisen osan; Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon 3: The Hidden World), jonka on ohjannut Dean DeBlois. Muistan katsoneeni elokuvan trailerin jo ennen vuoden vaihdetta ihaillen sen upeaa animaatiota, nauraen sen vitseille ja muuten innostuen elokuvasta. Mutta onko elokuva niin hyvä kuin miltä se näyttää?

Näin koulutat lohikäärmeesi 3 sijoittuu vuoden eteenpäin Näin koulutat lohikäärmeesi -trilogian toisesta osasta. Elokuvan päähenkilö Hikotus ystävineen ovat pelastustehtävällä vapauttamassa napattuja lohikäärmeitä ja viedäkseen ne turvaan heidän kotikyläänsä Berkiin. Jatkuva lohikäärmeiden tuominen kylään on johtanut lohikäärmekannan paisumiseen, jonka vuoksi Hikotus ottaa tehtäväkseen etsiä lohikäärmeiden paratiisin Piilotetun Maailman, josta hänen jo edesmennyt isänsä kertoi tarinoita hänelle. Sillä välin elokuvan antagonisti, Grimmel vapauttaa nappaamansa lohikäärmeen, valkoisen yön raivon, jonka toinen päähahmo Astrid myöhemmin nimeää Valkearaivoksi, pyydystääkseen ja tappaakseen Hampaattoman, Hikotuksen yön raivon.

Animaation korkean tason pystyi jo näkemään elokuvan trailerista, toisin sanoen se ei todellakaan pettänyt. Näin koulutat lohikäärmeesi 3 on äärimmäisen kaunis visuaalisesti koko elokuvan läpi. Pidin erityisesti eri ympäristöjen, hahmojen hiusten ja ilmeiden ja tietysti lohikäärmeiden animaatioista. Ympäristöt ja niiden eri elementit, kuten kasvit, sora ja puut, näyttävät häkellyttävän realistisilta. Hahmot ja lohikäärmeet ovat eloisia liikkeillään ja ilmeillään, kuten voi olettaakin.

Henkilöhahmojen uudet ulkonäöt ovat kauniita, ja tykkäsin erityisesti heidän lohikäärmeennahkaisista haarniskoista kaikkine yksityiskohtineen. Kuitenkin yhden lohikäärmeen ulkonäön kanssa minulla oli ongelma. Miksi Valkearaivo on valkoinen? Valkearaivonhan pitäisi olla naaraspuolinen yönraivo lajiltaan? Yönraivo on musta, jotta se ei erottuisi tähtitaivaan joukosta yöllä ja sen olisi helpompi saalistaa. Joten miksi tämä yksilö on valkoinen? No sehän voisi olla täysin eri laji. Mutta miksi se sitten näyttää vartaloltaan samalta kuin yönraivo? Ainakin se osaa suojata itsensä… muuttumalla näkymättömäksi tulessa? No ainakin Valkearaivon designissa on se hyvä puoli, että sen sirosta pienestä rakenteesta erottaa selvästi sen olevan naaras.

Elokuvan juoni on hyvin simppeli. Melkeinpä niin simppeli, että se on lainannut monta eri tarinaelementtiä itseään edeltävistä osista – paitsi, että tähän osaan on ahdettu liian nopeasti kehittyvä rakkaustarina mukaan. Kohtaus, jossa Hikotus ja Astrid löytävät Piilotetun Maailman, tuntuu hyvin samanlaiselta verrattuna ensimmäisen Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan kohtaukseen, jossa Hikotus ja Astrid löytävät lohikäärmeiden pesän.

Tällaiset samankaltaisuudet voivat olla tarkoituksellakin viittauksena trilogian muihin osiin ja siihen, miten viikinkien aika ja maailma on elokuvissa muuttunut, esimerkiksi toisessa Näin koulutat lohikäärmeesi 3 -elokuvan kohtauksessa, jossa Hampaaton tapaa Valkearaivon. Hampaaton yrittää epätoivoisesti saada Valkearaivon huomion epäonnistuen, kunnes hän nostaa puunoksan maasta, ja alkaa piirtämään Valkearaivon kuvaa hiekkaan. Näin kävi myös trilogian ensimmäisessä osassa, jossa Hampaaton ystävystyi Hikotuksen kanssa piirtämällä tämän kuvan hiekkaan. Hampaattoman ja Valkearaivon liian nopeaa ystävystymistä lukuun ottamatta käsikirjoitus oli hyvä ja juoni edistyi hyvällä nopeudella. Vitsit olivat hauskoja ja dialogi ja musiikki kohtauksiin sopivaa.

Suurin osa hahmoista ovat kaiken kaikkiaan hyvin-kirjoitettuja ja hauskoja. No ainakin se kolmasosa. Hikotus, Astrid, Hampaaton ja Valkearaivo ovat selvästi elokuvan keskipisteenä. Kaikki muut sivuhenkilöt ovat elokuvassa vain komediallisista syistä. Olisin toivonut, että edes Hikotuksen kauan sitten kadonnut äiti Valka olisi saanut vähän isomman roolin elokuvassa, kun vain olla komedian ytimenä Limalotjan ihastuksena. Limalotjasta puheen ollen… miksi hän on ihastunut Hikotuksen äitiin? Saihan siitä ihan hauskoja vitsejä, sivumakuna siitä tuli kyllä epämukava tunne. Lisäksi elokuvan vihollisella Grimmelillä oli mielestäni heikot motiivit, jotka tekivät hänestä niin unohdettavan, että en edes muistanut hänen nimeään, kun vasta silloin kun aloin kirjoittamaan tätä arvostelua.

Nyt kun olen nähnyt tämän elokuvan, minun täytyy sanoa, että se taisi juuri jäädä alle odotuksieni. Silti pidin elokuvasta aika paljonkin. Tyrmistyttävää animaatiota hauskojen vitsien ja rakastettujen hahmojen kanssa. Harmi vain, että elokuvan traileri paljasti melkeinpä koko elokuvan juonen, ei onneksi loppua. Näin koulutat lohikäärmeesi 3 on hyvä lopetus Näin koulutat lohikäärmeesi -trilogialle, ja suosittelen sitä kaikille animaation, elokuvien, hyvien tarinoiden ja, ennen kaikkea, Näin koulutat lohikäärmeesi -faneille.

Alunperin kirjottanut Sini Torkki

Pokemon Ultra Moon ja Ultra Sun ovat viimeisimmät Pokemon-pelit, jotka julkaistiin 19.11.2017. Nämä pelit toivat seitsemännen Pokemongeneraation loppuun kunnollisella pommilla. Pokemon Ultra Moon ja Ultra Sun ovat saaneet paljon kritisointia Pokemon-faneilta, ja monet ovatkin sanoneet etteivät pelit vastanneet odotuksiin.Useat fanit ovat närkästyneitä siitä, etteivät pelit olleet odotettuja jatko-osia tarinaan vaan sen sijaan uudelleentehdyt pelit vuonna 2016 julkaistuihin Pokemon Moon ja Sun peleihin. Minun mielestäni kuitenkaan pelejä ei rajoittanut se, että ne olivat paranneltuja versioita edeltäjistään, vaan ne paransivat vanhojen pelien luoman pohjan toimivammiksi peleiksi. 

Ultra Moon ja Ultra Sun ovat loistavia pelejä, ehkä jopa parhaimpia koko Pokemon-pelisarjasta. Grafiikat ovat samat aikaisemmista Moon ja Sun peleistä, mutta peli kuitenkin vaikuttaa juoksevan paremmin ilman pahempaa lagaamista tai pätkimistä, verrattuna Ultra-pelien edeltäjiin joissa on monia vaikeuksia pelin nopeuden ja lagin kanssa. 

Ultra-peleihin on myös lisätty muutamia uusia kohteita sekä hyödynnetty vanhoja käyttämättömiä miljöön elementtejä, jotka saavat pelit tuntumaan elävämmältä ja korostavat pelien miljöön, pelien pelattavan alueen Alolan, inspiraationa toimineina Havaijin saaria. Ultra-pelien edeltäjissä  Alola vaikuttaa paljon tyhjemmältä ja hiukan keskeneräiseltä. Ultra-pelit korjasivat tämän ongelman lisäämällä pelin lokaatioiden ulkoasuihin enemmän kasvillisuutta. Pelit hyödyntävät myös Alolan isoa vesimassaa luodakseen minipelin: Mantine Surfin, jolla pystyy kilpailemaan pelin asukkaita vastaan ja liikkumaan pelin neljän saaren välillä. 

Ultra-peleissä on myös uusi inventaario ulkonäkö. Peleihin on luotu uusi tallennusjärjestelmä, ja lisätty uusia ominaisuuksia kuten pelin kulkua auttavat rotom-voimat, jotka pystyvät tuottamaan pelaajalle erikoisbonuksia. Pelin tarinasta en kerro kauheasti, koska en halua pilata pelin tarinaa kenellekään. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että pelin tarina eroaa alkuperäisistä Sun ja Moon pelien tarinasta. Pelien päätarinan jälkeinen lisätarina on paljon parempi kuin edeltäjäpelien, ja peleihin on lisätty paljon enemmän lisätehtäviä, jotka ovat hauskoja pieniä pelien päätarinasta eroavia tehtäviä. 

Ultra-peleissä ei ole mielestäni oikein mitään negatiivista, sillä ne korjasivat edellisten pelien vikoja ja ongelmia. Muutamia vikoja kyllä oli, mutta ne liittyvät pääasiassa tiettyjen hahmojen roolin tärkeyden sekä persoonallisuuden muuttumiseen pelin tarinassa, mutta nämä muutokset eivät olleet kauhean suuria. 

Pelin arvosanaksi antaisin 8,75/10 pistettä. Pelit ovat hyviä, mutta suurin ongelma pelien kanssa on, että ne jaettiin kahteen osaan. Tämä samainen syy on myös osa syy sille, miksi monet fanit ovat olleet hiukan hiilloksissa peleistä. Pelien samanlaisuus eroaa vain hiukan siinä, että molempien pelien miljöössä on 12 tunnin aikaero, sekä muutamassa pelien sisäisissä mekaniikoissa kuten siinä että eri versioissa on muutamat erilaiset Toteemipokemonit ja noin 15 Pokemonia jota sen vastakkaisesta pelistä ei löydy. Näin ollen pelien jakaminen kahteen erilliseen osaan oli minun mielestäni täysin turhaa, kun suuria eroavaisuuksia peleistä ei löydy. Tämän vuoksi jakaminen oli pelien suurin ongelma, mikä näkyy huomattavasti Pokemon-fanien keskuudessa, kun nämä Pokemon-pelit otetaan puheenaiheeksi. Muuten pelit olivat edeltäjiään parempia monella tavalla ja sanoisinkin, että pelit ovat sisällöllisesti ja narratiivisesti yksiä Pokemon-sarjan parhaimpia pelejä. 

Alunperin kirjoittanut Noora Eloranta

Perjantaina 27.10. koitti uusimman Tuntematon sotilas –elokuvan ensi-ilta. Kyseessä on kolmas Väinö Linnan klassikkoromaaniin Tuntematon sotilas perustuva elokuva, tällä kertaa Aku Louhimiehen ohjaamana. Tämä puhutteleva sotakertomus on tuotu takaisin osana Suomen satavuotisjuhlaa, ja siihen onkin panostettu: elokuva on kallein ikinä tehty suomenkielinen elokuva. 

Tuntematon sotilas on vaikuttava kolmen tunnin elokuvakokemus ja se on visuaalisesti hyvin kaunis. Satunnaiset kohtaukset ikonisesta konekiväärikomppaniasta taivaltamassa suomalaisissa maisemissa näyttävät taideteoksilta, jotka voisi ripustaa seinälle. Se on tunteita täynnä ja veti jo aloitusviikonloppunaan yli 120 000 suomalaista katsojaa puoleensa.

Elokuvaan valitut näyttelijät sopivat rooleihinsa hyvin ja tekivät porukasta juuri niin persoonallisen kuin sen kuuluikin olla. Komediaelokuvista tunnettu Aku Hirviniemikin toi epäilijöille mielenrauhan sopimalla vallan hyvin tähän vakavampaan filmiin. Sen sijaan osa katsojista saattoi yllättyä nähdessään valkokankaalla Robin Packalenin – laulaja tuntui ensin pistävän esiin liikaa, mutta sulautui lopulta roolihahmoonsa yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Artistin valitseminen osaksi elokuvaa oli kuin suomalainen vastine heinäkuussa julkaistulle Dunkirk -sotaelokuvalle, jossa rintamalle asteli Harry Styles.

Louhimiehen Tuntematon ei eroa paljon edeltäjistään ja voi tuntua turhaltakin projektilta, mutta se on laadukas ja sitä on edeltäjiään hienompi katsoa. Jatkosodan todellisuutta ei turhaan kaunistella, ja sanoma pysyy yhtä sodanvastaisena kuin se on aina ollutkin. Monet koomisista hetkistä on karsittu pois, mutta hieman on kuitenkin jätetty keventämään muuten erittäin raskasta elokuvaa. Tarina liikkuu välillä jokseenkin tönkösti, eivätkä lyhyet katsahdukset kotirintamalle tunnu täysin kuuluvan tunnelmaan. Kyseessä on loppujen lopuksi kolmen tunnin sotaelokuva, joten katsojan pitäminen kiinnostuneena on haastavaa. Siinä elokuva ei onnistu aivan virheettömästi.

Tuorein tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta on tuttu juttu ripauksella uutta. Se ei ole täydellinen, mutta must-see kaikille niille, jotka eivät kaihda tunteisiin meneviä pitkiä elokuvia. Elokuva on niille, jotka syövät rautaa ja paskovat kettinkiä.

Alunperin kirjoittanut Siiri Salo

Luin tässä parisen viikkoa sitten loppuun Lauren Oliverin teoksen Delirium – Rakkaus on harhaa. Olen aina pitänyt hiukan persoonallisemmista kirjoista, sellaisista, jotka eivät ole ihan peruskauraa. Kun sitten kouluhommien yhteydessä sain käsiini tiedon, että tämä kirja on olemassa, en voinut vastustaa kiusausta lukea sitä.

Ennakko-odotukseni kirjalle olivat täynnä dramatiikkaa, jännitystä ja ajatuksia herättävää sanomaa – ja täytyy sanoa, että teos täytti odotukset. Hyvässä vai huonossa mielessä – se on toinen juttu.

Tarina sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan USA:han, missä yksilön elämä ja päätökset ovat tiukasti säädeltyjä, sananvapaus – tai yhtään mikään vapaus – ovat kaukaisia haaveita, ja rakkaus, Amor Deliria Nervosa, tappavaksi luokiteltu sairaus. Taudin poistamiseksi yhteiskunnasta hallitus on jo monta vuotta järjestänyt kirurgista toimenpidettä, proseduuria, jonka avulla ihmisen voimakkaat ääritunteet tasataan ja kyky rakastaa tai rakastua poistetaan. Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Lena, tyypillinen kiltti tyttö, joka omaa tasan 95 päivää omaan proseduuriinsa. Hän on menettänyt äitinsä sairaudelle, nähnyt sen vaikutukset muissa ihmisissä ja oppinut näkemään rakkauden pahana. Mutta sitten hän tutustuu Alexiin, kapinahenkiseen vastarintalaiseen, eivätkä asiat olekaan enää aivan niin yksinkertaisia.  

Jos ei muuta, niin kirja oli ainakin erikoinen kokemus. Ensinnäkin, tarinan henkilöhahmot olivat kiinnostavinta seurattavaa aikoihin. Yhteiskunnallisten mallien ja sitä kautta opittujen ajattelutapojen vuoksi heidän mielenmaisemansa oli kaukana omastani tai ylipäänsä siitä, mitä käsitykseni mukainen nykyihminen ajattelee, ja tämä seikka teki hahmoista kiinnostavia – joskin ajoittain vaikeita ymmärtää. Onneksi tarinassa tuodaan myös hyvin esille, että vaikka esimerkiksi päähenkilö-Lena yrittäisi kuinka kovin olla se luokan kiltein henkilö, joka ihannoi proseduuria ja kammoksuu tunteita, on hänkin lopulta syvällä sisimmässään täysin inhimillinen tyyppi.  

Muita asioita, jotka ainakin minulla pistivät kirjassa positiivisesti silmään, olivat ylipäätänsäkin tarinan toteutus ja se, kuinka asiat oli tietyiltä osin kerrottu. Pidin siitä, kuinka yhteen kirjaan oli saatu tavallaan monta pienenpää stooria – näiden samojen kansien sisältä löytyi niin päähenkilön ja tämän uuden tuttavuuden Alexin rakkaustarina, samaisen päähenkilön ja tämän bestiksen Hanan ystävyyssuhdepulmat ja vielä Lenan äidin mystinen tarina. Kaikki nuo ovat opuksen alussa melko irrallaan toisistaan, mutta loppua kohden kaikki alkaa linkittyä toisiinsa järkevästi, mikä on myös hauskaa seurattavaa. Kirja oli myös todella tunteita – ja ajatuksia – herättävä lukukokemus, mikä ei ainakaan minun mielestäni voi oikein koskaan olla huono juttu.  

Toki kritisoitavaakin löytyy. Sanoessani pitäneeni tarinan toteutuksesta tietyiltä osin, tarkoitan todella tietyiltä osin. Kirjassa oli tasan 350 sivua sekä 27 lukua luettavaa, mikä on kohtalaisen paljon. Tämä ei ole ongelma; ongelma on se, kuinka ainakin minun näkövinkkelistäni tarinan alusta suunnilleen kaksi kolmasosaa kului melko lailla pelkkään paikoillaan junnaamiseen, samojen arkipäiväisten asioiden kertaamiseen ja minkään tapahtumattomuuteen. Toisin sanottuna, suurin osa kirjan alusta oli melko tylsää. Se yhdistettynä faktaan, että noin viimeiset viisi lukua tarinassa tapahtuukin sitten ihan kunnolla, tekee kokonaisuudesta jotenkin epätasapainoisen. Myös opuksen kielestä voisin sanoa sen verran, että se sisältää epätavallisen paljon kiroilua. Ymmärrän kyllä, että se on vain tehokeino luomaan tunnetta ja kuvastamaan hahmojen persoonaa, mutta ainakin itselleni tuli mieleen myös pohdinta, olisiko nuo seikat voinut ilmaista jotenkin toisinkin.  

Kirja ei ollut paras kokemani lukukokemus – mutta ei huonoinkaan. Tarina sisälsi jonkin verran miinuspuolia ja epäloogisuuksia, mutta niistä huolimatta kyseessä on voimakas ja eläydyttävä lukukokemus. Ja jos nyt ei muuta, niin ainakin päätavoitteessaan teos on onnistunut: se herättää lukija pohtimaan ihmisen oikeuksia ja yksilönvapautta, ihan täällä meidän nyky-Suomessakin.

Julkaistu 2011, kustantanut WSOY, suomentanut Marja Helanen-Ahtola, sisältää 350 sivua. 

Alunperin kirjottanut Henni Savolainen