Millaista musiikkia kuuntelee Juho Vanamo? Millainen yhteys on Juholla ja pianonjalalla? Entäpä kuka on August Saarinen? Esimerkiksi näihin kysymyksiin vastaa musiikinopettajamme Juho. Ennen lähtöään uusille vesille, hän kertoo matkastaan musiikinopettajaksi sekä ajastaan Järvenpään lukiossa. Minkä kappaleen Juho tahtoo jättää meille muistoksi?

• Mitä olet opiskellut, missä ja milloin?

Mä en ole edes valmistunut vielä miksikään – paitsi tietenkin ylioppilaaksi vuonna 2007 ja myöhemmin Turun konservatoriosta niin sanotuin muusikon ammattipaperein vuonna 2009. Ja nyt tarkoituksena olisi saada paperit ulos Sibelius-Akatemialta alkuvuodesta 2019. Valmistun siis musiikinopettajaksi Sibelius-Akatemian musiikinkasvatuksen osastolta.

• Miten päädyit opettajaksi? Kauan olet toiminut opettajana?

Se on hiukan sattumankauppaa. Mulla oli jo paikka Turun yliopistoon opiskelemaan ranskan kielen kääntämistä ja tulkkausta. Olin myös tehnyt avoimessa yliopistossa kirjallisuustieteen opintoja. Äidinkieli kiinnosti kovasti. Pianonopettaja oli sanonut mulle Turun konsalla, että hän vois nähdä mun persoonani Sibelius-Akatemian opiskelijoiden kahvilassa – eli ei niin, että ois kykyjä muuhun, mutta että sopisin sinne kahvilaan. Ehkä Liisa tarkoitti kuitenkin, että mä muutenkin soveltuisin hyvin musiikinopettajan hommaan. Lopulta joku mun kavereista sanoi talvella 2009, että hae nyt. Hain, ja satuin pääsemään!

Oma opettajaidentiteetti on kehittynyt vasta pikkuhiljaa opintojen myötä. Muusikkous elää yhä vahvana, ihan kuten kaikilla musiikinopettajaksi opiskelevilla. Koulussa tuntui, että ainakin aluksi kaikki haaveilivat siitä, että saisivat tehdä ja esittää omaa musiikkia – ei niinkään siitä, että jes, pääsisinpä ala-asteelle opettamaan musiikkia. Viimeisen kolmen vuoden aikana on tullut sellainen olo, että mä olen musiikinopettaja – vielä enemmän kuin muusikko. Olisin vastannut ehkä toisin päin noin kolme vuotta sitten.

Järvenpään lukio on ollut mun ensimmäinen pidempiaikanen pesti, ja täällä tulee nyt kaksi vuotta täyteen. Sitä ennen olen tehnyt satunnaisesti sijaisuuksia eli pyörinyt enimmäkseen eri lukioissa opettamassa. Sen lisäksi mulla on ollut piano-oppilaita jo ennen kuin muutin Helsinkiin, eli kymmenisen vuotta sitten. Toivon todellakin jatkavani opettajana, ja täältä [Järvenpään lukiosta] on hyvä mennä eteenpäin.

• Juho, miksi valitsit musiikin?

Varmaan sen takia, että se herättää niin paljon tunteita. Jaksan edelleen innostua siitä. Oma musiikinopettajani ikään kuin avasi koko musiikin maailman. Olin tietysti soittanut pianoa ja muuta, mutta kyseisen opettajan avulla vasta todella ymmärsin, miten paljon musiikista voi ammentaa omaan elämään. Samalla tavalla haluan itse opettaa sellaisillekin ihmisille, jotka eivät välttämättä ole musiikin kanssa tekemisissä, että he voivat saada musiikista samanlaisia hienoja kokemuksia ja sisältöä omaan elämäänsä. Puhunkin opiskelijoille ”elämänsisältökursseista”. Musiikissa on jotain tavoittelematonta, tällaisen arjen ja maallisen ahertamisen ulottumattomissa olevaa. Mutta lähtökohtaisesti varmasti valitsin musiikin, koska se on herättänyt mussa niin isoja tunteita.

Kuvat: Tuomas Härmä

• Onko sulla lempiartistia?

Oon tehnyt duunia esiintyvänä muusikkona niin paljon, että täähän on täysin mahdoton kysymys! Lempparit vaihtuvat vuodenaikojen ja fiiliksen mukana. Mä oon ollut klassisen musiikin nörtti, ja myöhemmin olin isoveljen vaikutuksesta Nirvanan ja muun grungen fani. Sitten tuli sellainen vaihe, että piti opetella tuntemaan jazzia. Mulla on pitkä kuorotausta, ja jossain kohtaa havahduin siihen, että kuuntelin pelkästään erilaista kuoromusaa.

”Mä lasken nyt kolmeen, niin sano sitten eka, joka tulee mieleen!”

Mun mielessä on sellainen suomalainen bändi kuin Sydän sydän. Multa jäi niiden keikka väliin, kun olin kipeänä, mutta sanotaan, että just nyt vaikka Sydän, sydän. Tietyssä mielessä omien ystävien tekemä musa on monestakin syystä kulkenut elämän varrella mukana. Ja sellainen varmaan, jonka voisin mainita, on Vesku Loirin 70–80-luvun vaihteessa tekemät Eino Leino -levytykset. Ne ovat mulle suomalaisen ilmaisevan musiikin peruskiviä. Ihan uskomattomia levyjä, ei pelkästään edes sen takia, että Loirilla oli vielä siinä vaiheessa ääni kunnossa, vaan myös niiden sovitusten ja hyvin, hyvin omintakeisen saundimaailman takia. Plus sitten tietysti Leinon runot – ne on niin hienoa suomen kieltä, niin laulettavaa kamaa. Ihan uskomattomia tekstejä.

• Kuka on August Saarinen?

No Augusthan on hyvin sekava hahmo. Tai aloitetaanpas alusta.

August Saarinen on siis nuori turkulainen aloitteleva rahaton laulaja, amatööri, joka on köyhä ja kokee painetta siitä, että hänen pitäisi menestyä. Hän tavoittelee tähtiä kuten idolinsa Olavi Virta, jopa siihen pisteeseen, että eräällä junamatkalla August lukiessaan Olavi Virran elämäkertaa sekoaa ja itse asiassa alkaa kuvitella olevansa Olavi Virta.

Siinä kohtaa kun August Saarinen sekoaa ja luulee olevansa Olavi Virta, hän alkaa keräämään ympärilleen orkesteria, joka koostuukin nykypäivän moderneista muusikoista. Olaksi itseään luuleva August tarjoaa Olavi Virran perinteisiä melodioita soittajille, mutta perinteisiin versioihin kyllästynyt 2000-lukulainen orkesteri sovittaakin Virran musiikin täysin uusiksi sen alkuperäisten melodioiden pohjalta. Näyttämöllä orkesteri aina hieman ivailee 50-luvussa elävälle solistilleen, joka kulkee täysin omissa maailmoissaan. Ja se oli Augustin tarina. Eli toisin sanoen lavalla on, kun lehdistölle esitellään tätä ideaa, solistina Juho Vanamo, joka on August Saarinen, joka luulee olevansa Olavi Virta. Käydään läpi näitä Olavi Virran elämänvaiheita ja sitten myös sen oman bändin syntyhistoriaa. Me modernisoitiin tosi rankalla kädellä Olavi Virran tuotantoa.

Idea lähti aikoinaan siitä, kun olin aloittanut opiskelut ja mun pianistiystävän kanssa vietettiin opiskelijailtaa ja olin just ostanut Olavi Virran jonkun levyn. Olin ostanut sen sillä ajatuksella, että pitääpä taas laajentaa musiikkimakua. Totesin sen olevan tosi hyvää musiikkia ja mietin, miksi tästä ei ole tehty mitään. Miks niitä kappaleita ei ollut sovitettu uudelleen? Se on uudelle sukupolvelle tuntematonta, unohdettua, hienoa musiikkia, jonka voisi nostaa uudestaan esille. Todettiin, että kun kerta kukaan muu ei ole tehnyt, niin tehdään me. Koottiin ystävistä semmoinen noin kaheksanhenkinen bändi, jonka kanssa keikkailtiin aktiivisesti viisi vuotta, levytettiin kaksi albumia ja tehtiin yksi kesäteatterirupeamakin.

Meidän konserttikokonaisuudet olivat draamallisia esityksiä. Mä kirjoitin niihin kässärin, ja siinä oli sellaista kommunikointia yleisön kanssa ja tietysti musiikkia. Se oli erittäin antoisa mutta myös raskas projekti.

• Kertoisitko joitain muistoja tältä kahdelta vuodelta Järvenpään lukiossa?

Mun muistot liittyvät pitkälti omaan sohellukseen sekä tietenkin teihin opiskelijoihin. Täällä on loistava kollegio, mutta ne, joiden kanssa mä teen töitä, olette te. Kommelluksista mulle tulevat mieleen ainakin mun päivittäiset säädöt taulutussien kanssa. Ne ei toimi ikinä! Opetan aika intuitiivisesti: mulla tulee mieleen joku juttu, ja sitten huomaan, että unohdin sanoa siitä. Etsin tussia, eikä niitä ole koskaan missään. Tai sitten kun on, ne ei toimi. Ja kaiken lisäksi kun mä etsin niitä, potkaisen aina joko pianonjalkaan tai pianon tuoliin. Ja tämä toistuu vähintään joka toinen päivä. Mä luulen, että jengi tunnustaa tällaisen tapahtumisen.

Hyviä muistoja ovat ehdottomasti kaikki ne kerrat, kun huomaan oppilaiden kiinnostuvan ja heidän asenteidensa olevan kohdillaan. Eli useat sellaiset hetket, että on itsekin tajunnut homman toimivan. Niistä on parhaat muistot.

Meidän isosta Tuntematon-näytelmädraamasta on myös hyviä muistoja. Se oli itselle ensimmäinen kerta, kun olin vastuussa musiikkipuolesta, varsinkin äänisuunnittelupuolesta. Se kun ei ole mun alaani ollenkaan, kun en ole varsinaisesti erikoistunut siihen. Se oli ihana projekti niiden opiskelijoiden kannalta ja opettavainen projekti itselle tekemisen kannalta. Toinen tällainen juttu on mun ensimmäisten yo-juhlien miksaaminen ja järjestäminen: ne hikiset tassut, kun mietti, että toivottavasti nyt ei mikään laite lähde pörisemään, kun mä oon sijaisena enkä tunne ketään ja tää on jännittävä tilanne. Olin ollut koululla vasta nelisen kuukautta. Nää muistot tulevat nopeasti mieleen. Ja ainiin, meidän laulukurssilaiset lauloivat tänä vuonna mulle hienon molliterssin!

Mä en ole kertaakaan ollut töistä pois. Oon tehnyt jokaisen tunnin, mikä mulle on annettu. Ja mukavaa tässä on se, että vaikka aamulla oliskin väsyttänyt, niin itse asiassa se, mitä mä oon ollut tulossa tekemään, ei ole koskaan ollut sellanen “hitto kun mun pitää tänään vetää joku kurssi, jota mä en haluaisi” tai että “tylsää, kun meillä on tyhmä aihe” tai muuta. Eikä kertaakaan ole ollut tyhmää ryhmää. Haastavia ryhmiä on aina, mutta ei ole ollut sellaista, että olisi tuntunut, etten mä pystyisi siihen. Niitäkin varmaan tulee, kun opettaa, mutta täällä ei ole ollut sellaista.

• Minkä kappaleen haluaisit jättää opiskelijoille muistoksi?

Tää oli ehdottomasti vaikein kyssäri kaikista. Katsoin kaikkia mun vanhoja Spotify-listoja ja mietin, haluanko mä, että tässä kappaleessa on muistoksi jokin opetus, vai haluanko mä sen muistuttavan siitä, millanen tyyppi mä olen. Vai haluanko mä, että se on musaa, joka mun mielestä vaan on parasta musaa, mitä on olemassa. Sitten mä päätin, että haluan sen olevan jotain, mikä kuvaa mun elämänasennetta ja tekemistä.

Mulla oli muutama vaihtoehto ja päädyin Loirin ekalta Eino Leino -levyltä sellaiseen biisiin kuin Laulajan laulu. Se on tietynlainen ylistys elämiselle ja sille, ettei ole vääränlaista elämää. Se kertoo siitä, että kun meidät lopulta punnitaan, elämät ovat vain erilaisia – kunhan tavallaan jotenkin tiedostaa, että millattiin haluaa elää. Siinä musassa on monta juttua: Leinon tekstit, ne sovitukset, Loirin tulkinta ja kaikki. Lisäksi musta tuntuu, että tämä biisi yhtä aikaa kepeydessään ja vakavuudessaan kuvaa mun yleistä olemusta aika hyvin.

En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.
Eino Leino, Laulajan laulu  / Vesa-Matti Loirin laulamana

• Mitä terveisiä haluaisit lähettää opiskelijoille?

Mä en oikein usko, että on olemassa jotain ehdottomasti oikeaa tai väärää tai hyvää tai pahaa. Mun mielestä ihmisten ei pidä antaa liikaa neuvoja toistensa elämään. Mun terveiset olisi ehkä, että oppikaa tuntemaan itsenne. Tulkaa tietoisiksi siitä, mitkä asiat ovat teille merkityksellisiä ja miten priorisoitte asioita. Miettikää, mikä on teille tärkeää, ja sen mukaan vaalikaa asioita. Mä uskon, että sitä kautta me löydetään asioita, jotka tekevät meidät onnellisiksi, ja onnellinen ihminen ei tuota hyvää pelkästään itselleen vaan myös ympärilleen. Jokainen löytää oman onnensa varmasti eri jutuista, mutta mun mielestä olisi tärkeää, että tuntisi itsensä ja osaisi sanoa, miksi tietyt asiat ovat itselle tärkeitä. Olisi hyvä, että pystyisi menemään sen verran syvälle itsessään, että kykenisi lähestymään elämän olennaisia juttuja sitä kautta. Ne on mun terveiset.

• Haluaisitko sä soittaa meille jotain?

Joo, soitan teille Ravelin G-duurikonserton hitaan II-osan. Se on hienointa musiikkia, mitä on!

Musiikinkäytävän oma Juho lähtee Järvenpään lukiosta uusille apajille marraskuussa 2018. Kiittää ei kai voi tarpeeksi – kahden vuoden yhteisen matkan aikana Juho on ehtinyt innostamaan, opettamaan, auttamaan ja neuvomaan lukuisia opiskelijoita niin musiikin että elämän saralla. Järvenpään lukion opiskelijat yhdessä opettajien kanssa toivottavat haikein, mutta kiitollisin mielin Juholle kaikkea hyvää tulevaisuuteen.

Kiitos, kiitos, KIITOS!

Alunperin kirjoittanut Matilda Oksanen

Mistä löytää inspiraatiota kirjoittamiseen? Millaista kirjailijantyö on? Kuinka esikoisteoksen saa julkaistua? Miten YouTube auttaa kirjailijoita? Entä miksi Edinburghissa on hyvä kirjoittaa?
Mooses Mentula on kolme romaania ja lukuisia novelleja julkaissut kirjailija, jolla on kirjoituspiiri Järvenpäässä ja paljon sanottavaa kirjailijantyöstä.

Hän oli luovan kirjoittamisen kurssin kirjailijavieraana 3.9.2018. Abiturienttitoimittajat Katri Lempiäinen ja Sami Lehtinen haastattelivat häntä auditoriossa tunnin ajan siitä, mitä kirjailijuus pitää sisällään.

Kirjailija Mooses Mentula kävelee ovesta sisään ja tervehtii. Hän istuu alas ja asettaa kolme kirjaansa pöydälle. Vahtimestari laittaa hämärän auditorion valot kuntoon. Haastattelijoina toimivat Katri Lempiäinen sekä Sami Lehtinen, Järjen toimittajat kolmannelta vuosikurssilta. He ottavat omat paikkansa sohvalta, vastapäätä Mentulaa.

• Esittelisitkö itsesi lyhyesti ihmisenä sekä kirjailijana?

”Ihmisenä ja kirjailijana, eihän se tietenkään ole sama asia”, Mentula hymyilee.
Mentula on asunut elämänsä aikana pitkin poikin Suomea. Hän kertoo yksivuotiaana muuttaneensa pahvilaatikossa Kuhmoon. Hän on asunut seitsemän vuotta Lapissa, jonka jälkeen ”vähän kaikkialla”, kunnes asettui Uudellemaalle. Lukeminen on kiinnostanut Mentulaa pikkupojasta saakka, ja sitä kautta hän luonnollisesti löysi itsensä kirjoittamasta. Mentula kertoo julkaisseensa kolme omaa teosta: Mustan timantin vuonna 2010, Isän kanssa kahden vuonna 2013 ja uusin, Jääkausi-niminen romaani, julkaistiin vuonna 2016. Isän kanssa kahden on julkaistu myös Saksassa. Hänellä on kirjoituksia myös monissa novellikokoelmissa, ja hän on uransa aikana kirjoittanut jos jonkinlaista tekstiä aina pakinoista ja kolumneista romaaneihin saakka.

• Miten ja milloin kiinnostuit kirjoittamisesta? Ja milloin päätit kirjoittaa ensimmäisen kirjasi ja miten ryhdyit siihen, oliko ensin idea vai päätös?

”Monenlaisia aiheita oli kyllä mielessä, ennen kuin päätin, että alan tavoitteellisesti kirjoittaa. Kymmenen vuotta sitten tapasin Keravalla kaverin, joka opiskeli myös Rovaniemellä. Alettiin tavata toisiamme pubissa. Valitettiin aina toisillemme, että mä haluaisin kirjottaa, ja kaveri ei saanu ohjattua elokuvia. Mun tekosyy oli sillon, että eihän mulla ollu edes omaa kannettavaa tietokonetta. Lyötiin vetoa siitä, että viisikymmenvuotiaaksi mennessä mä olen kirjoittanut julkaistun teoksen ja kaveri ohjannut pitkän elokuvan. Seuraavana päivänä oli ilmoitus lehdessä kirjoituspiiristä. Minä olen jo päässyt pälkähästä, mutta kaveri ei vielä. On hänkin TV-alalla töissä.”

• Mistä aiheista tykkäät kirjoittaa? Esittele hieman teoksiasi.

”Tykkään tarinoista. Oon aina tykännyt kuunnella niitä”, Mentula kertoo. ”Jotkut tarinat jäävät mieleen syvemmin. Koen olevani tarinankertoja.”
Mentula kertoo kirjojensa sisältävän yhden suuremman kokonaisuuden, jonka sisällä on monia pieniä tarinoita. Hän kirjoittaa mielellään realistista aiheista. ”Mustaa timanttia markkinoitiin surrealistisena, mielestäni kuitenkin teokseni ovat realistisia”, Mentula pohtii ja kohentaa asentoaan. ”Useinhan se niin on, että tosielämässä käy asioita, jotka on liian hurjia kirjotettavaksi. Mä pyrin aitoon kerrontaan, välttämään kikkailua.”

Kirjailijanuran alkutaipaleella hän keskittyi aina keksimään jonkin nokkelan oivalluksen teksteihinsä, mutta pian hän huomasi tämän ärsyttävän lukijoita. ”Mä asetan itseni henkilöhahmojen nahkoihin, ja kirjotan niiden näkökulmasta.”

Mooses Mentula on kirjoittanut kolme romaania.

• Minkälaisissa olosuhteissa ja milloin kirjoitat? Mistä löydät aikaa kirjoittamiselle ja miten saat mielenkiinnon pidettyä yllä kiireen keskellä?

Mentula raapii päätään ja naurahtaa: ”Tuohan olikin jännä kysymys.” Jos hän saisi itse valita, hän kirjoittaisi hiljaisessa ja rauhallisessa paikassa. ”Joskus on ihan kiva vetäytyä. Mä oon kirjottanu paljon mökillä, se on kiva paikka.”

Eksoottisimpia paikkoja, joissa Mentula on kirjoittanut, on Edinburgh. ”Olin viime syksynä kirjoittamassa vanhassa, 1700-luvulla rakennetussa kerrostalossa.” Vieraan kielen keskellä on hänen mielestään hyvä kirjoittaa. Pölinä ympärillä ei sotke ajatuksenkulkua, kun suomen kieltä ei kuule missään. ”Ehkä jonkinmoinen vetäytyminen lyhyeksi ajaksi, se on sitä parasta”, hän kertoo.

Mentula kirjoittaa esimerkiksi silloin, kun hän menee perheen kanssa ostoksille. Hän istuu kauppakeskuksessa kahvilaan kera tietokoneensa. ”Tämä toki edellyttää, että tietää, mitä on kirjoittamassa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Pääsee sitten nopeasti kirjoittamaan.”

• Millaista oli kirjoittaa ensimmäistä kirjaasi? Oliko esikoisteos helppo julkaista ja jännittikö, miten ihmiset suhtautuisivat siihen?

”Alussa vaikeaa oli se, että pohdin lauseita liikaa”, Mentula toteaa. Hän jakaa kuulijoiden kanssa suurimman oivalluksensa: pitää vaan kirjoittaa rennosti ja korjata myöhemmin.

”Julkaiseminen sinänsä, että kustannussopimuksen saa, ei usein ole helppoa. Vähän otin selvää, että mitä kannattais tehdä. Novelleja oli jo paljon. Pohdin muita konsteja, esimerkiksi kirjoituskilpailuihin osallistumista. Osallistuin useampiin kilpailuihin, yksi oli WSOY:n järjestämä kilpailu, jonka järjestäjinä oli mukana erä- ja rakentajalehdet. Kirjoitin siihen Taimen-nimisen novellin. Olin tyytyväinen siihen ja lähetin kilpailuun, mutta ei sitä palkittu, olin pettynyt”, Mentula kertoo kokemuksistaan. Tarinan suunta kuitenkin kääntyy positiiviseen – kohtapuolin Mentulalle soitti kirjailija Juhani Syrjä, joka sanoi pitäneensä novellista ja tahtoisi julkaista sen kilpailutuotosten antologiassa. Syrjä soitti julkaisun jälkeen kuukauden kuluttua ja kertoi jääneensä miettimään. Hän kysyi Mentulalta, olisiko tällä muita tekstejä valmiina. Syrjä ilmoitti tahtovansa tehdä yhteistyötä. Syrjää oli aikanaan auttanut Väinö Linna, ja hän tahtoi viedä oppejaan eteenpäin.

Kirjailija Mooses Mentula puhumassa inspiraatiosta.

• Mistä saat inspiraatiota ja ideoita kirjoihisi?

Mentula saa inspiraatiota ympäristöä tarkkailemalla: ”Saatan mennä istuskelemaan huoltoaseman kahvilaan. Niitä kommentteja voi sitten ripotella sopiviin kohtiin. Tulee helposti semmonen paperinmaku, jos ihan tyhjästä yrittää keksiä työpöydän ääressä. Tosielämän juttuja kun kirjoittaa ylös, niin sitten hyvä tulee.” Hän neuvoo kirjoittamaan ilman paineita, itsekriittisyys nollassa. Mentula kertoo kantavansa mukanaan muistikirjaa, ja kehottaa kirjailijanurasta haaveilevia tekemään samoin.

• Kuinka paljon suunnittelet etukäteen vai improvisoitko?

Mentula kertoo suunnittelevansa henkilöhahmot aina taustatarinasta ja luonteesta ulkonäköön saakka melko tarkkaan: ”Taustatarinat vaikuttavat elämään ja käyttäytymiseen.” Hän käyttää lukujen otsikoita ja miettii juonen pääpiirteittäin. Otsikoiden alle hän kerää ranskalaisilla viivoilla, mitä luvussa tahtoo kertoa. ”Jos lähtee kronologisesti kirjoittamaan, voi tulla semmonen hetki, ettei enää tiedä miten lähteä eteenpäin”, Mentula arvelee. Hänen mukaansa vasta kirjoittamisen jälkeen alkaa tapahtumien järjestyksen suunnitteleminen.

• Miten keksit henkilöhahmot ja rakennat kirjojesi juonen?
  

”Joillakin on tapana pitää ihan oikeaa ihmistä mallina. Mä en oo ihan tämmöstä käyttänyt, joistakin ihmisistä otan piirteitä”, Mentulan henkilöhahmot ovat kollaaseja oikeista ihmisistä ja mielikuvituksen tuotteista. Koosteita ideoista ja luonteista.

”Lopusta saattaa tulla alku tai alusta loppu, mutta sen minä vaadin, että on raamit sille tarinalle”, hän toteaa. Juoni saattaa Mentulan kohdalla muuttua reilustikin. Hän kertoo, että kahdessa hänen teoksessaan loput muuttuivat aika radikaalisti. Esimerkiksi Isän kanssa kahden -romaanissa oli alkujaan hyvin erilainen lopetus. ”Hahmoista tuleekin toisenlaisia kuin on ajatellut.”

Haastavin vaihe Mentulan mukaan on se, kun juoni on jo nähtävissä ja luurankoa pitää alkaa lihottaa. ”Kun odottaa vähän ja miettii, niin kyllä se siitä sitten”, hän lohduttaa. ”Mun tyylini on aika poikkeava monen muun tyylistä. Mä teen rungon ja lihotan sitä. Jotkut tekee niin, että kirjoittavat 1000-sivuisen kirjan ja karsii sen 200-sivuiseksi.”

Haastattelijat kuuntelemassa tarkkaavaisina.

• Onko kirjoittaminen koskaan tuntunut toivottomalta, tylsältä tai ”pakkopullalta”? Miten korjaat tilanteen, jos näin on?

Mentulan mukaan on kaksi tapaa ratkaista: luovuttaa siltä erää ja palata asiaan myöhemmin, tai kirjoittaa ajattelematta kummemmin. ”Molempia konsteja oon käyttänyt. Ehkä enemmän sitä, että oon odottanut ja pohtinut, kunnes loksahtaa paikoilleen”, hän kertoo.

• Oletko joskus kirjoittaessa tuuminut, ettei idea toimikaan, ja harkinnut kirjan kirjoittamisen keskeyttämistä?

Mentula pohtii ja lopulta toteaa, että Jääkauden kanssa aihe oli niin synkkä, että sen kanssa painiessa tuli tunne, ettei kirjaa saa koskaan loppuun. ”Omakin mieli meni vähän mustaksi”, hän mainitsee. Mentula kävi kustannustoimittajan kanssa keskustelua ja sai paljon positiivista kannustusta. Vaikka synkkä aihe voi olla hankala, pitää Mentulan mukaan kirjoittaa se tarina, mikä mielessä on – muiden ajatuksista ei voi päättää.

”Luin kiusaamiseen liittyviä tutkimuksia paljon, tutkin pieniä yksityiskohtia.” Hänen mukaansa pitää kiinnittää kovasti huomiota yksityiskohtiin. Hän neuvoo kääntymään netin puoleen. ”YouTubesta olen monia asioita tarkistanut”, Mentula kertoo. Isän kanssa kahden -kirjassa hän kirjoittaa villsian metsästyksestä. ”Ei minulla ole mitään kokemusta villisioista, mutta YouTubesta löytyi niistäkin tietoa.” Yleisöä naurattaa.

• Missä vaiheessa ja keneltä pyydät palautetta teksteistäsi?

”Minulla on ollut pari luottolukijaa. Heille usein annan vasta siinä vaiheessa luettavaksi, kun teksti on suhteellisen valmis”, hän kertoo. Hän vastaanottaa palautteen ja korjaa sekä kirjoittaa uudestaan. Kustannustoimittaja on seuraava lukija. ”Kustannustoimittaja ei tarjoa mitään valmista, vain muutosehdotuksia.” Tekstiä pyöritetään Mentulan mukaan monen monta kertaa, kunnes se käydään uudelleen läpi.

”Virheitä etsitään ja etsitään. Teksti on valmis vasta, kun tuntuu, että jäljellä on vain yksi iso virhe. Sitten se on valmis.”

• Onko sinulla kokemusta kritiikistä, josta olet ollut eri mieltä?

”Teksteistä tehdään paljon tulkintoja. Saattaa mennä kriitikoillakin tulkinnat aivan ristiin”, Mentula toteaa. Hän kertoo, että Mustassa timantissa on novelli, joka kertoo thaimaalaisesta marjanpoimijasta. Hän oli tekemässä lehtijuttua, kun ensimmäiset marjanpoimijat tulivat Suomeen. Novellissa marjanpoimijat joutuvat aina vaikeuksiin. Novelli loppuu tilanteeseen, jossa marjastajat eivät ole onnistuneet keräämään rahaa, mutta saadaan idea suppilovahveroista. ”Se on aika surullinen loppu, että käytetään hyväksi marjanpoimijoita.”

Mentula kuitenkin kertoo, että tulkintoja tuli onnellisestakin lopusta, siitä, kuinka aina on toinen mahdollisuus. ”On toki tärkeää, että jokainen saa tulkita taidetta tavallaan. Sen haluaisin jättää lukijoille.”

Haastattelun viimeisten kysymysten aika.

• Kirjoitatko vain itsesi vuoksi vai haluatko myös saavuttaa jotain teoksillasi?

”Onko se tärkeää, että taideteoksella ylipäätänsäkään on jokin sanoma?” hän pohtii. Lähtökohtaisesti Mentulalla ei ole ollut teksteissään sanomaa, vaan tarina, jonka hän tahtoo kertoa.” Lähtökohta ei ole saavuttaa”, hän hymyilee. Jääkaudessa hänen mukaansa kiusaaminen on teema, mutta siinäkään ei kiusaamattomuuden sanoma ollut perimmäisenä syynä kirjoittamiseen. Se tekee kirjasta tärkeän, mutta ei ollut ensisijainen tavoite. ”Käydään keskustelua, saako taiteella olla sanoma – totta kai saa!”

Mooses Mentula vetää Järvenpäässä kuukausittain kokoontuvaa kirjoittajaryhmää nimeltä Säilä. Paikkoja ryhmään ei ole kovin paljon, mutta Mentula kehottaa nuoria kirjailijanalkuja ottamaan rohkeasti yhteyttä esimerkiksi Nuoren Voiman liittoon, mikäli tahtoo palautetta teksteistään. Muitakin kirjoittajaryhmiä löytyy lähiseudulta.

”Onko sulla vielä jotain, mistä haluaisit kertoa?” Lempiäinen kysyy.

”Jaa, no en kyllä ollut miettinyt tämmöstä puhetta tähän loppuun”, Mentula hymyilee.
”No semmosen voin vielä, kun niistä tarinoista tykkään. Olin Saksassa, kun siellä julkaistiin tuo Isän kanssa kahden. Ja Saksassa semmoset tilaisuudet on hyvin suosittuja, joissa joku näyttelijä lukee romaania. Ihmiset siis maksaa lipuista ja tulee kuuntelemaan sitä luentoa. Ne laittaa silmät kiinni, kun se lukeminen alkaa, ja kuuntelee. Minä menin sitten tämmöseen kirjakauppaan, tämmöseen tilaisuuteen sinne, ja siis minun kirjaa siellä aiottiin kohta lukea. Siinä eturivissä oli mies ja koira. Siinä sitten naureskeltiin, että sä otit ihan koiran mukaan.

Tämä mies sanoi, että joo, minunkin oli pakko tulla, kun koira halusi.”

Yleisö nauraa. Tarinankertoja Mooses Mentulaa kiitetään aplodein.

Alunperin kirjoittanut Matilda Oksanen

Koulumme englannin projektin myötä noin kaksikymmentä ranskalaista oppilasta tuli viikon ajaksi Suomeen. Saimme kuulla, mitä he ajattelevat suomalaisten oudoista tavoista.

Koulumme järjestää paljon kansainvälisiä projekteja pitkin lukuvuotta, ja tänä lukuvuonna englannin projekti järjestettiin ranskalaisen koulun kanssa. Suomalaiset vierailivat Ranskassa jo helmikuussa, mutta ranskalaiset tulivat täksi viikoksi Suomeen. Viikon aikana ohjelmassa oli monia aktiviteetteja, kuten makkaranpaistoa Nuuksion kansallispuistossa ja retki Heurekaan. Saimme siis oivan mahdollisuuden haastatella muutamaa heistä ja kysyä esimerkiksi oudoimmista asioista, joita he ovat kohdanneet Suomessa ollessaan. Haastattelin ryhmästämme Capucine Mahéasta, Glenn Raoultia sekä Cyrielle Tripieria. 

Tiesittekö Suomesta mitään entuudestaan?

Glenn: “En oikeastaan mitään.”

Cyrielle: “Tiesin Suomen luonnosta ja maisemista, mutta muuten en paljon mitään.”

Miksi päätitte valita Suomen Alankomaiden sijaan? (Ranskalaisten luokalta puolet lähtivät Alankomaihin ja puolet Suomeen)

Capucine: “Päätin valita Suomen, koska perheen kanssa tulisi helpommin matkustettua Alankomaihin kuin Suomeen, joten en olisi muuten saanut ikinä välttämättä mahdollisuutta tulla tänne.”

Glenn: “Koska Suomi on tunnettu luonnostaan ja maisemistaan ja se eroaa monilla tavoilla Ranskasta.”

Mitä odotitte eniten?

Cyrielle ja Glenn: “Luulen, että odotimme eniten makkaroiden grillaamista ja matkaa Nuuksioon.”

Mikä oli kivoin paikka tai aktiviteetti, jonka koitte reissunne aikana?

Kaikki: “Kivointa oli ehdottomasti makkaroiden paistaminen nuotiolla Nuuksiossa, koska se oli asia, jota emme ole ikinä tehneet Ranskassa.”

Mikä on ollut suurin ero Ranskan ja Suomen välillä?

Capucine: “Mielestäni ruuat ja ruoka-ajat ovat melko erilaiset. Te syötte niin monta ruoka-annosta päivän aikana.”

Cyrielle: “Samaa mieltä. Syötte esimerkiksi iltaisin päivällisen ja sen jälkeen vielä iltapalan, joten ruokailut ovat todellakin erilaiset.”

Mikä oli oudoin asia, johon törmäsitte Suomessa?

Capucine: “Hmm. Oudointa on ehkä se, että laitatte leivän päälle juustoa ja syötte leipää juustolla esimerkiksi aamuisin.

Glenn: “Mielestäni mämmi oli todella outoa.”

Alunperin kirjoittanut Elsa Helovuo

Oletko koskaan pohtinut mikä on koulumme filosofian, elämänkatsomustiedon ja uskonnon opettajan Jani Tiirikaisen elämänfilosofia tai lempilainaus? Tai miten hän päätyi opettajaksi? Oletko tietoinen hänen goottijuuristaan? Näistä asioista haastattelimme Jania, ja lisäksi saimme tietoa muun muassa siitä, miten Jani nauttii kahvinsa. 

• Miten päädyit filosofian ja uskontotieteiden opettajaksi?

Aikas paha kysymys… Mikään ei oikein kiinnostanut niin paljon lukiossa. Olin onnekas, sillä minulla oli hyvät ja motivoivat opettajat kyseisissä aineissa, mikä sitten lisäsi intoa niihin. Päädyin sitten opiskelemaan samoja aineita yliopistoon, mutta en ajatellut ammattia opiskeluissa vaan enemmänkin sitä omaa mielenkiintoa. Lopulta piti sitten miettiä sitä ammattiakin, ja niimpä kävin pedakogisten opintojen soveltuvuuskokeessa ja pääsin läpi.

Itselläni kävi oikeastaan aikamoinen onnenkantamoinen kun hain töitä opettajaksi. Olin silloin töissä postissa, ja tein Helsingin suomalaiseen yhteiskouluun avoimen hakemuksen postin työkoneella. 10 minuutin päästä puhelin soi ja minua pyydettiin haastatteluun. Haastattelusta kävelinkin sitten pois työsopimus kädessä. Siitä on nyt yksitoista vuotta. Olen sitä mieltä että elämässä tapahtuu asioita, ja välillä on onnea matkassa. Tykkään ajatella, että kivoja asioita tapahtuu yritteliäille ihmisille.

Vaikka emme kysyneetkään Janilta mitään kahvista, on se suuressa osassa hänen elämässään. Janin lempikahvi on tuplaekspresso.

• Mitkä YO-arvosanasi olivat kyseisistä aineista?

Silloin ei ollut ainereaalia, vaan sai eteen kaikkien reaaliaineiden kysymykset. Tulihan siinä vastattua sitten niihin filosofian, uskonnon ja psykologian kysymyksiin. Sain niistä E:n, mikä oli myös YO-kokeitteni yleisarvosana. Sellaista ylempää keskivertoa.

• Mikä on opettajanurasi paras muisto?

Jaa… Tota pitää oikeesti miettiä. Tohon pitäisi varmaan ottaa kaksi erilaista kulmaa: mitä on omalla uralla saavuttanut ja mitä on saanut aikaan muissa.

Oman uran kohokohta olisi varmaan se, että minut valittiin tänne töihin. On vaikeaa nostaa esille mitään yhtä tapahtumaa, mutta yksi tärkeimmistä on kyllä viime syksyn ylppärit. Tuli niin ylpeä olo kun oppilaat menestyvät niin hyvin. Tuntu siltä, että on jotain tehnyt oikein, kun oppilailla oli niin hyvät arvosanat.

Kuvassa näemme parrasta haaveilevan Janin.

• Mikä on elämänfilosofiasi?

Tää on nyt varastettu, eihän mulla hirveesti omia ajatuksia ole. Varastan tämän siis Frank Martelalta:

”Yritän tehdä itselle merkityksellisiä asioita tekemällä itseni merkitykselliseksi muille.”

• Mikä on lempilainauksesi ja miksi?

Niitä on paljon, vaikea valita jotain mikä olisi ylitse muiden. Ehkä kuitenkin Sokrateen ”tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoinen” on sellainen, mikä tiivistää hyvin kaiken.

”Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoinen”

• Mitä sanoisit menneisyyden goottiminällesi?

Varmaankin sanoisin, että älä ole noin -nyt tulisi kirosana- dramaattinen, kaikki menee vielä ihan hyvin. Älä ota ittees noin vakavasti. Et ole tunteesi etkä ajatuksesi.

• Terveisiä opiskelijoille?

Kyllä on. Olkaa uteliaita. Älkää urautuko liian varhain, vaan opiskelkaa laajasti kaikkea mikä kiinnostaa. Älkää pelätkö liikaa mitään yhteiskunnallisia realiteetteja tai uhkauvia. Jos tekee kunnolla, niin minulla on vahva usko että kaikki menee hyvin. Älkää pelatko liian turvallisesti, seuratkaa omia intressejä.

Alunperin kirjoittanut Siiri Parviainen ja Matilda Oksanen

Vuoden 2018 opiskelijakunnan puheenjohtajistovaalit käydään näillä näkymin kahden ehdokkaan välillä; Hilpi-Maria Lyytikäinen ja Tuomas Härmä istuvat vähintään samassa hallituksessa ensi kaudella, mutta kumpi saa käteensä puheenjohtajan nuijan?

Visio á la Lyytikäinen

Ihmisläheinen ja vastuullinen. Näillä sanoilla puheenjohtajan paikkaa havitteleva Hilpi-Maria Lyytikäinen kuvailee itseään.

Viime syksynä toisen vuotensa Järvenpään lukiossa aloittanut ehdokas on kielien ja yhteiskuntatieteiden ystävä, jonka tulevaisuuden suunnitelmat ovat vielä auki. Yhteiskunnasta kiinnostuneena hän kertoo kallistuvansa liberaaliin arvopohjaan ja kannattavansa ehdottomasti Pekka Haavistoa tulevissa presidentinvaaleissa, vaikkei äänestämään vielä pääsekään.

Vapaa-ajallaan Lyytikäinen on kova harrastamaan: Ehdokkaan arkeen mahtuu sellon soittoa, miekkailua sekä koirien ulkoiluttamista. Puheenjohtajan työn hän kertoo kuitenkin laittavansa etusijalle, ja ehdolle asettautuminen onkin ollut jo pitkään harkinnan alla. “Kiinnostuin puheenjohtajuudesta jo peruskoulun oppilaskunnassa”, muistelee Lyytikäinen.

Haave puheenjohtajuudesta , kun Lyytikäinen aloitti ensimmäisen lukiovuotensa. Aktiivisena lukiolaisena hän ryhtyi osallistumaan opiskelijakunnanhallituksen projekteihin ja tapahtumien järjestämiseen aktiivisesti, mutta avustajan rooli ei tuntunut täysin riittävältä vaikuttamisen kannalta. Nyt tähtäimessä on päästä opiskelijakunnan ytimeen eli puheenjohtajaksi.

Johtajan penkillä Lyytikäinen asettaisi päätavoitteekseen opiskelijakunnanhallituksen opiskelijaläheisyyden lisäämisen:

“Harva opiskelija tietää, miten opiskelijakunta toimii ja mistä hallitus oikeastaan päättää”, arvioi Lyytikäinen.

Opiskelijakunnanhallituksen imago ja viestintästrategia ovat olleet kehityksen kohteena aikaisemmissakin hallituksissa, mutta yritykset ovat olleet tuloksettomia: Käsitykset opiskelijakunnanhallituksen toiminnasta ovat vaihtelevia, ja kiinnostusta vaikuttamiseen koulutasolla on yhä vähänoloisesti. Lyytikäisen mukaan ongelmaa pitää lähteä korjaamaan viestintää lisäämällä:

“Opiskelijakunnan toiminnasta voisi tehdä opiskelijaläheisempää esimerkiksi lähettämällä Wilma-viestin hallituksen kokouksessa käsitellyistä ja päätetyistä asioista.”

Valttikorttina kokemus

Tuomas Härmä on 19-vuotias järvenpääläinen nuori,  jonka elämää täyttävät opiskelu ja aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaminen.

Taival Järvenpään lukiossa alkoi kolme vuotta sitten ja tämän hetken suunnitelmissa Härmällä on suorittaa opinnot neljään vuoteen. Koulussa hän keskittyy lähinnä fysiikkaan ja englantiin, jotka tukevat hänen haaveitaan urasta ilmailualalla.

Kykyihin on luottamista, jos katsoo nuoren miehen tämänhetkisiä saavutuksia. Kokemusta löytyy niin koulusta kuin sen ulkopuoleltakin: Takana on kausi opiskelijakunnanhallituksessa ja paikka Järvenpään kaupungin nuorisovaltuustossa.

Puheenjohtajuus on käden ulottuvilla jo pidemmän aikaa, mutta ehdokkuutta Härmä kertoo ryhtyneensä harkitsemaan vasta pari päivää ennen ennakkoilmoittautumisen päättymistä. “Viime viikolla vasta aloin pohtia”, naurahtaa ehdokas.

Aktiivisen osallistumisen avulla Härmä kehuu oppineensa järjestelmällisyyttä ja puhetaitoja. Heikkona puolenaan hän pitää “temperamenttisuuttaan”. Kilpailuun Härmä lähtee rennolla asenteella, sillä paikka hallituksessa on joka tapauksessa varmaa.

Poliittisella kentällä ehdokas sijoittaisi itsensä keskustan tienoille, vaikka presidentinvaaleissa hän äänestäisikin Sauli Niinistöä enemmistön tapaan.

Puheenjohtajuudesta puhuttaessa Härmä vakuuttaa sitoutuvansa puheenjohtajan paikkaan sataprosenttisesti vedoten vapaa-aikaansa, jota hänellä on omien sanojensa mukaan “paljon”.

Kaksintaistelu alkaa areenalla

Ehdokkaat kohtaavat areenalla pidettävässä vaalitentissä.

Äänestäjien kalasteluun kummatkaan ehdokkaat eivät vielä ole ryhtyneet, joten vaaliviisaudet on odotettavasti kuultavilla vasta vaalitentissä, joka pidetään ensi maanantaina 22.1. Se miten ehdokkaat pystyvät vetoamaan lukiolaisiin areenalla on avain vaalien lopputuloksessa. Voitto voi loppukädessä olla kuin arpapeli, jos asioista ei ole perillä, joten muistakaa pysyä valppaana ja vaikuttaa koulumme tulevaisuuteen.

Alunperin kirjoittanut Sofia Saario

Koulumme biologian ja maantieteen opettaja Emma Lager on tunnettu innokkaasta kokkailustaan ja uusien ruokien testailusta. Monilla hänen kursseillaan voi kuulla tarinoita onnistuneista, tai ei niin onnistuneista, kokkailukokemuksista ja kursseilta on voinut napata mukaansa myös oivia resepti- ja ruokavinkkejä.

Näin joulun alla päätimme haastatella Lageria liittyen hänen jouluruokaperinteisiinsä ja saimme myös hänen salaisen rosollireseptinsä ohjeen.

• Miltä teidän jouluruokapöytänne näyttää?

Todella perinteiseltä ja runsaalta. Meillä on usein aivan liikaa syötävää. En myöskään kokeile melkeinpä ikinä mitään uutta, enkä suostu muuttamaan mitään.

• “Joulupöydässä täytyisi olla ainakin…” 

– Kylmät kalat ja rosolli, mutta siis meidän perheen reseptillä tehty rosolli.

• Löytyykö joulupöydästä kaikki perinteiset jouluruoat ja onko seassa joitakin yllättäjiä, joita ei yleisesti löytyisi? 

Ei varmaan, paitsi meidän rosolli on vähän erilainen ja meiltä puuttuu esimerkiksi imelletty perunalaatikko. Meillä ei myöskään ole jälkiruokia, kuten joulutorttuja tai muutenkaan jälkiruokapöytää.

• Mikä on sinun suosikki jouluruokasi suolaisista ja makeista? 

Saako sanoa koko pöydän? Saako sanoa edes muutaman? Suolaisista Lasimestarin silli ja rosolli ja makeista suklaa. Ei jouluna ole muuta hyvää makeaa kuin suklaa.

• Kuinka suuressa osassa jouluruoka on mielestäsi joulua viettäessä? 

On se todella merkityksellinen. Meidän perheessä, josta tulen jouluruoka on aina ollut hyvin tärkeä osa joulua. Lapselle tietysti lahjat ovat se tärkein, mutta kyllä koko jouluaattoilta perustuu jouluruuan ympärille. Meillä on tapana, että jouluruokaa ei syödä etukäteen ja joulun jälkeen niistä luovutaan melko nopeasti eli ei syödä niitä montaa päivää kerralla. Jouluruoan merkitys on silti paljon myös vähentynyt verrattuna aikaisempaan. Mietin juuri, kuinka pääsisin tänä vuonna mahdollisimman helpolla — että pitäisikö lähteä johonkin reissuun.

• Mikä on lempi jouluruokasi lapsuudesta ja onko tilanne muuttunut? 

Apua, lapsuudesta… Lempi jouluruoka lapsuudesta on varmaankin ollut kalapöydän herkut, etenkin se Lasimestarin silli ja rosolli – eli muutosta ei ole juurikaan tapahtunut.

• Antaako joulupöytä tilaa tänä vuonna uusille tulokkaille, kuten esimerkiksi lihankorvikkeille? 

Ei, mutta ajattelin tänä vuonna tehdä jonkinlaisen salaatin. Ei siis mitään perus amerikansalaattia, mutta jonkun jollain ihanalla reseptillä. Sellainen uudistus olisi tänä vuonna.

• Kuuluuko jouluruokiin jotain ehdotonta inhokkia, josta et yhtään pitäisi? 

Kyllä, lipeäkala ja sitten se imelletty perunalaatikko.

• Teetkö kaikki jouluruuat alusta alkaen itse vai käytätkö kauppaa hyväksi joissain tilanteissa? 

Kyllä aika lailla teen alusta alkaen itse. Muuten tuollaisissa asioissa olen alkanut vanhetessa rentoutumaan, mutta jouluruoan haluan valmistaa kokonaan omin voimin. Varsinkin kalat täytyy tehdä aina alusta alkaen itse.

• Jos saisit olla jokin jouluruoka, mikä olisit? 

En sano kinkku. Olisin varmaan rosolli.

• Puhut usein kursseillasi siitä, kuinka teidän perheessänne tulee paljon ruokahävikkiä. Millainen tilanne jouluna on? Syödäänkö kaikki pois? 

Tuleehan jouluna hävikkiä ihan hirveästi. Arkena pyrin skarppaamaan kyllä todella hyvin, mutta juhlapäivinä on aina paljon ylimääräistä. Mietin juuri, kun tänä jouluna olemme hyvin pienellä porukalla, niin täytyy olla varovainen ruokia tehdessä. Minun ongelma on, etten osaa tehdä riittävän pieniä määriä juhlaruokia. Aina on hirveä paniikki siitä, että “apua, jos joku loppuu kesken”.

• Onko ollut vaikea yhdistää miehesi ja omat jouluruokamieltymykset vai pidättekö samoista asioista? 

Ei, kun minä olen määrännyt kaiken. Mieheni on niin kaikkiruokainen. Muutamia asioita hän on pyytänyt, joita meillä ei ole ollut perinteissä. Heillä joulu ei ole ollut niin ruokakeskeistä. Lapsi sen sijaan ei välitä yhtään jouluruoista. Kraavilohta, perunaa ja vähän kinkkua hän syö, mutta muuten odottaa vain lahjoja ja karkkia.

• Ja lopuksi, mitä joulu merkitsee sinulle? 

Tämä on melko klisee, mutta rauhoittumista ja läheisten kanssa oloa. Olin aikaisemmin paljon enemmän jouluihminen ja erilaiset traditiot olivat hirveän tärkeitä, mutta se on ehkä vähän jäänyt. Enää ei ole niin vaarallista, onko jokin koriste samassa paikassa vai ei. Pidän myös lahjojen antamisesta, ei se saaminen ole niin merkityksellistä. Annan lahjoja niillekin, jotka kieltävät, ettei saisi antaa. Mielestäni ei ole mitään niin typerää, kuin että aikuiset eivät saisi ostaa toisilleen lahjoja. Se on ihanaa antaa, ei minua haittaisi vaikka en itse saisi yhtään lahjoja! Joulu merkitsee siis myös toisten ilahduttamista.

Saimme napattua haastattelusta mukaan Emman mainitseman perheen oman rosollireseptin, jonka hän antoi jaettavaksi. Tässä siis oiva tapa muuttaa omaa jouluruokapöytääsi tänä vuonna:

EMMAN JOULUROSOLLI 

Rosollin pilkkominen oli aina minun tehtäväni isoäidin luona ja jos kuutiot eivät olleet tasakokoisia, niin sain sormilleni näpäytyksen. Nykyjään, kun hän ei ole enää vahtimassa, olen ihan tarkoituksella ”kapinallinen” ja kuutioin juurekset vähän sinnepäin… Määrät ovat suuntaa-antavia! Tällä ohjeella tulee rosollia 6-8 aikuiselle reilusti. Joulupäivän aamuna tätä syödään aamupalaksi kinkun ja joululeivän kanssa.

6 isoa etikkapunajuurta

5 maustekurkkua

6 porkkanaa

1 kokonainen juuriselleri

(Oliivi)öljyä

Silputtua persiljaa reilusti

Suolaa

1. Keitä porkkanat kuorineen kypsäksi ja anna jäähtyä. Kuori porkkanat.
2. Pese ja viipaloi selleri noin sentin viipaleiksi ja kiehauta nopeasti kypsäksi. Anna jäähtyä esim. talouspaperin päällä, joka imee liian kosteuden.
3. Pilko kaikki ainekset (tasamittaisiksi) kuutioiksi. Mikäli teet pilkkomisen edellisenä päivänä, laita kulhoon leivinpaperia jokaisen kerroksen väliin.
4. Juuri vähän ennen tarjoilua sekoita kaikki ainekset, ripottele joukkoon suolaa ja lorauta öljyä. Lisää persiljasilppu ja sekoita.

Alunperin kirjoittanut Elsa Helovuo

Tiesitkö, että koulumme maantiedon ja biologian opettaja Ville Leppäniemi on nähnyt ensimmäisen pyydystetyn varsieväkalan ja että hän tahtoisi matkustaa Brasiliaan?  Oletko miettinyt, miten hän päätyi opettajan ammattiin tai mitä arvosanoja hän sai opettamistaan aineista YO-kokeissa? Näistä asioista haastattelimme Leppäniemeä koeviikon kiireiden keskellä, ja saimme paljon mahtavia vastauksia sekä sisäpiirin tietoa hänen elämästään.

• Miten päädyit biologian ja maantiedon opettajaksi?

Opiskeluihini liittyi tutkimusharjoittelu, joka tehtiin tutkimuslaitoksessa. Olin vuoden ajan Paltamossa, Kainuussa, harjoittelemassa ja siellä juteltuani tutkijoiden kanssa tajusin, että minusta ei ole tutkijan katakombeihin tutkimaan Exceliä päivät pitkät. Tutkijan työssä on myös aika lailla oma rahoitus, ja minä halusin kapeamman mutta ehkä pidemmän leivän. Päädyin siitä syystä valitsemaan opettajan hommat.

• Mitkä YO-arvosanasi olivat opettamistasi aineista?

YO-kokeissa… Pitäisi käydä katsomassa tuolta kassakaapista rehtorilta. Silloin ei ollut ainereaalia, vaan sai kaikki reaaliaineiden kysymykset. Vastasin mantsaan ja bilsaan ja ehkä jonnekin muualle, en muista. Vastaukset lähti C:nä ja tuli takaisin E:nä.

• Mikä on opettajaurasi paras muisto?

Aika vaikea kysymys, joka kurssilta on aina hyviä ja huonoja muistoja. Varmaan sellainen mitä ei enää tule oli se presidentinvaalihässäkkä, joka täällä järjestettiin vuonna 2012. Se oli sellainen aika hieno ja yhdistävä kokemus koko tälle koululle. Ne ketä silloin oli muistaa sen ajan. Sauli Niinistökin kyseli multa niitä saakelin paitoja mitä silloin jaettiin, että olisko mulla antaa sellanen. Muistan sen että oli, ja vaihdoin sen kanssa pari sanaa. Ehkä se on jääny nytten päälimmäisenä mieleen.

• Mikä maa on mielestäsi ekosysteemiltään mielenkiintoisin?

Olen aina halunnut mennä Brasiliaan, Amazonin sademetsiin.

• Mikä on paras kalamuistosi?

Voi niitähän on niin paljon! Ehkä paras muisto on keväältä 2016. Olin kahden tosi hyvän ystävän kanssa Porissa ja saatiin tuplatärppi. Kaksi kalaa yhtä aikaa kiinni, toinen oli 14,5 ja toinen 18 kilon lohi. Siinä vaiheessa oli suu aika messingillä. Se on ehkä paras, mitä tähän nyt kättelyssä tulee mieleen.

Järki 1-07/08: Haastateltavana… Ville Leppäniemi

• Lisäkysymys 10 vuotta sitten esitettyyn kysymykseen: kerro meille varsieväkaloista ja siitä, mikä tekee niistä niin mahtavia

No ensinnäkin se, että olen nähnyt sen ensimmäisen varsieväkalan, joka pyydettiin Intian valtamerestä joskus 1930-luvulla. Sattumalta kävin sellaisessa eteläafrikkalaisessa kaupungissa kun East London, oltiin häämatkalla ja meillä oli siellä vähän aikaa ja ennen kuin bussi lähti, kävimme paikallisessa museossa. Sitten olin aivan shokissa kun katsoin että ei hemmetti täällähän on tutun näköinen jööti vitriinissä ja katoin että tää on se niinkun se ihka ensimmäinen.

Miksi se oli niin maailmanlaajuisesti merkittävä juttu, on koska se oli tällainen elävä fossiili jossa oli sekä varhaisen sammakkoeläimen että kalan piirteitä. Se käveli vähän niin kuin niillä raajoillaan ja sitä pidetään tällaisenä välimuotoveijarina, joka on säilynyt muuttumattomana. Se on vähän sama kuin löytyisi elävä tyrannosaurus rex, koska näitä varsieväkaloja edelleen löytyy montakin lajia Tyynestä valtamerestä ja Intian valtamerestä. Niitä aina silloin tällöin jää kalastajien pyydyksiin, se ei ole enää mikään mullistus mutta siihen aikaan oli.

Siellä oli seinällä juttu, missä kerrottiin että siellä kävi 50 000 kävijää kattomassa sitä ensimmäisten kuukausien aikana. Ja mä oon niinku nähny sen, the first! Se oli kyllä kuollut, joku oli rapsutellu sen kyljestäkin jotain palasia pois. Musta on kuvakin siinä vieressä kun mä patsastelen siinä.

• Terveisiä opiskelijoille?

Te olette tosi hyviä. Parempia varmaan kun minä, te olette aktiivisempia ja varmaan osaatte ja uskallatte olla oma itsenne enemmän kuin mitä itse ehkä osasin lukioaikana. Siinä mielessä teillä on aika hyvin pullat uunissa. Jatkakaa vaan samaan malliin, uskaltakaa viitata ja olkaa aktiivisia ja jos pyydetään vapaaehtoisia, ilmoittautukaa heti ekaksi niin kaikki menee aina parhain päin. Jatkakaa hyvää duunia. Mäkin yritän!

Alunperin kirjoittanut Siiri Parviainen

Järvenpään lukiossa opiskelevat vaihto-oppilaat ovat olleet Suomessa jo pari kuukautta. Saimme hyvän mahdollisuuden haastatella Sofia Zamoraa, Valérie Coutua, John Flahertyä ja Antonia Ilkoa heidän kokemuksistaan Suomesta.

Vaihtareiden taustat

Tämän lukuvuoden vaihto-oppilaat tulevat kaikki erilaisista kulttuureista ja maista. Vaihtarit ovat kulkeutuneet tänne Suomeen muun muassa Saksasta, Kanadasta, Meksikosta ja Yhdysvalloista. Muutama haastatelluista opiskelijoista kertoi, että heillä on taustoja muualtakin kuin kotimaastaan. John Flaherty kertoi, että hänen molemmat vanhempansa muuttivat Irlannista Yhdysvaltoihin – eli hänellä on myös eurooppalaista taustaa.

Antonia Ilko.

Millä tavoin Suomi eroaa vaihtareiden kotimaista?

Haastateltavien näkökulmat Suomeen ovat hyvinkin erilaisia. Yhdysvaltalainen John Flaherty nosti positiivisina asioina esille Suomen luonnon, ilmaisen kouluruoan ja rennomman koulunkäyntitavan. Suomalaisten sosiaalinen ujous ja salmiakki nähtiin vähemmän hyvinä puolina. Vaihtareiden koulusysteemit eroavat Suomesta muun muassa jaksojärjestelmän ja oppituntien pituuksien puolesta. Meksikolainen Sofia Zamora kertoi, että oppitunnit ovat Suomessa pidempiä kuin Meksikossa ja ainevalintoja on enemmän sekä monipuolisemmin. Kanadalainen Valérie Coutu kertoi siitä, kuinka koulubussi hakee opiskelijat bussipysäkiltä kouluun ja koulusta kotiin.

Mikä motivoi vaihtareita?

Vaihtareiden näkemykset vaihtelevat, mutta keskeisimpinä asioina elämässä he pitävät sitä, että elämästä saa mahdollisimman paljon irti. Myös hyvän työn saaminen, perhe, ystävät, ruoka ja se, että ei näännytä nälkään, ovat vaihto-oppilaiden prioriteetteina.

Sofia Zamora.

Miksi vaihto-oppilaaksi, ja miksi juuri Suomeen?

Monet haastatelluista halusivat vaihto-oppilaiksi joko sen takia, että heidän perheensä olivat ottaneet vaihto-oppilaita asumaan heidän koteihinsa, tai sen takia, koska heidän perheenjäsen (tai jopa vaihtari itse) on ollut aikaisemmin vaihdossa.

Minä en halunnut mennä Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaaksi, koska valtaosa nuorista menee sinne.
– Antonia Ilko

Syy Suomeen tulemiseen oli osalla siinä, että he eivät halunneet mennä maahan, minne monet muut vaihtarit menevät, kuten Yhdysvaltoihin ja Uuteen-Seelantiin. Saksalaisen Antonia Ilkon mukaan Pohjoismaissa ei ole vaarallisia eläimiä tai luonnonkatastrofeja, mitkä toimivat myös hyvinä syinä tulla Suomeen.

Valérie Coutu.

Vaihto-oppilaiden unelmia ja harrastuksia

Kaikilla haastatelluilla vaihtareilla on harrastuksia. Esimerkiksi Johnilla on koripallo ja Valériella musiikki. Harrastuksien lisäksi vaihto-oppilailla on myös unelmia, kuten hyvään yliopistoon pääseminen, hyvä ammatti ja ylipäätään hyvä elämä. Osa heistä haluaa tulla maailmanmatkaajiksi ja tietää enemmän.

Vaihtariksi uudestaan?

Lähes kaikki haastatelluista vaihtareista haluavat, ja ovat jopa suunnitelleet, lähtevänsä vaihto-oppilaaksi uudestaan. John Flahertylle se olisi jo kolmas kerta vaihtarina. Hän kertoi, kuinka hän ensimmäisen vaihto-oppilasreissunsa aikana Afrikassa sai niin sanotusti matkakuumeen, eli “disease for traveling”.

John Flaherty.

Vaihto-oppilaiden odotukset lukuvuodelle

Vaihtarit tykkäävät Suomesta ja odottavat tältä vuodelta paljon hyvää. Alkuhuuma uudessa maassa opiskelusta on muuttunut jo koulunkäynniksi ja arjeksi. Vaihto-oppilaat eivät osaa kuvitella, miten he tulevat pärjäämään jatkossa ja mitä tämä pohjoinen heittää vastaan, mutta he ovat iloisia ja valmiita ottamaan haasteet vastaan. Olkoon siellä sitten vaikka kesä tai salmiakki vastassa.

Alunperin kirjoittanut Samuel Luukkanen ja Noora Eloranta

Koulumme vaihto-oppilaat Luca, Karla, Chiara, Anthony ja Giulio ovat viettänneet Suomessa viidestä kymmeneen kuukautta. Nyt vaihtovuoden saapuessa päätökseensä he jakoivat Järjelle ajatuksiaan ja kokemuksiaan.

Suomen hyvät ja huonot puolet vaihto-oppilaiden silmin 

Suomen hyvistä puolista puhuttaessa luonto ja se, kuinka avaraa Suomessa on, nousivat asioiksi, joista vaihto-oppilaamme pitävät. Italialaista Chiara Gernaa hämmästyttää myös se, kuinka monelle suomalaiselle perinteelle on oma ruokansa, kuten esimerkiksi laskiaiselle on laskiaispullat. ”Pidän siitä, että ihmiset täällä ovat suvaitsevaisempia”, sanoo italialainen Giulio Finotto. Hänen mielestä on hienoa, kuinka paljon suomalaiset kunnioittavat perhettä ja kuinka arvokkaana sitä Suomessa pidetään. Myös suomalaiset teinit saivat heiltä kritiikkiä, sillä heidän mukaansa jotkut nuoret ovat ‘too much to handle’. Tietenkin keskustelussa nousi esille myös Suomen koulutusjärjestelmä, josta vaihtarit olivat varsin vakuuttuneita. Suomen sää herätti puolestaan negatiivisia tunteita, sillä kuten arvata saattaa, ei talvinen kylmyys ja harmaus herättänyt suurta innostusta.

Mitä vaihtovuodesta jää käteen?

Vaihtovuotensa aikana nuoret ovat oppineet paljon eri asioita, mutta ensimmäiseksi Giulio nostaa sen, kuinka erilaiseksi hänen suhtautumisensa muita ihmisiä kohtaan on muuttunut. ”Vaihto-oppilaana on tärkeää se, että on avoin eikä tuomitse muita, joten olen oppinut olemaan tuomitsematta muita ensinäkemisen perusteella”, hän kertoo. Toinen asia, jonka vaihtarit ovat vierailunsa aikana saavuttaneet, on tunne tietynlaisesta voittamattomuudesta. ”Tuntuu siltä, että kun olen tästä kokemuksesta selvinnyt, selviän mistä vaan”, sanoo yhdysvaltalainen Anthony Liberty.

Minkälaisia asioita ikävöitte?

Kuten voi arvata, vaihto-oppilaat ikävöivät perheitään sekä kotimaidensa ruokia ja tapoja. ”Eniten ikävöin perhettäni ja ystäviäni”, sanoo saksalainen Karla Laib. Myös arjen pienet tavat nousivat ikävöityjen asioiden listalle. Ikävöidyt asiat liittyvät myös siihen, mitä nuoret aikovat tehdä ensimmäisenä kotimaassaan. ”Ensimmäiseksi menen syömään KFC:hen, olen himoinnut KFC:n ruokaa koko tämän ajan”, sanoo Anthony.  Italialaisen Luca Girasolen suunnitelmiin kuuluu rannalle meneminen, kun taas Karla, Chiara ja Giulio suunnittelevat viettävänsä aikaa perheensä kanssa. Pizza saattaa myös olla kuvioissa italialaisten ensimmäisessä koti-illassa.

Suomesta vaihto-oppilaat tulevat ikävöimään samankaltaisia asioita kuin mitä he ikävöivät kotimaistaan. Sauna oli ensimmäinen asia, mikä mainittiin, mutta myös suomalainen luonto ja järvet saivat paikkansa keskustelussa. Järvistä puhuttaessa Giulio kertoo varmasti ikävöivänsä kesämökkikulttuuriamme, sillä ainakaan hänen kotimaassaan Italiassa ei sellaista ole. Vaihto-oppilaat tulevat ikävöimään tapaamiaan ihmisiä, ystäviään ja isäntäperheitään. ”Tulen ikävöimään suomalaista elämäntyyliä”, sanoo Chiara vielä.

Mitä haluaisitte sanoa suomalaisille? 

”Open up!” – on asia, jonka sanomista Lucan ei tarvitse edes miettiä. Suomalaisten tuppisuudesta huolimatta vaihto-oppilaiden terveiset suomalaisille ovat positiivisia ja kiitollisia. ”Olemme todella kiitollisia kokemuksistamme sekä vieraanvaraisuudestanne. Olemme saaneet paljon hyviä muistoja, emmekä kadu mitään vaihtovuodestamme”, he kertovat. Vaikka vaihtovuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista, niin hyvää kuin huonoakin, on heille selkeästi jäänyt kokemuksesta positiivinen mieli. Vaihtovuoden loppuminen herättääkin ystävyksissä surullisen fiiliksen. “It sucks” – on lausahdus, johon he kaikki pystyvät samaistumaan. Suomi on paikka, jota kaikki vaihto-oppilaamme tulevat varmasti ikävöimään, ja heitä harmittaakin suuresti se, että samanlaista kokemusta ei koskaan tule vaikka Suomessa uudestaan vierailisikin. Toisaalta myös kotimaahan on mukava päästä, ja vaihtareiden mielestä nyt on jo aika lähteä kotiin. ”Mielestäni kaikki suomalaiset ovat koviksia, ja en voi ymmärtää miten pystytte asumaan täällä”, sanoo Anthony vielä lopuksi naurahtaen.

The pros and cons of Finland by the eyes of exchange students 

Nature and the amount of space are things that the exchange students mention when talking about the good sides of Finland. The Italian student Chiara Gerna was amazed by how most of the Finnish traditions have their own foods, like for example at laskiainen we have laskiaispulla. ”I like how people here are more open-minded”, says Giulio Finotto, also from Italy. He also thinks that it’s really nice how much Finns respect their families and how valuable the family seems to be for us. Finnish teenagers do get some critique as well, and by their words ”some teens are too much to handle.” The schooling system in Finland, as you may have guessed, got a part in the discussion as well. The exchange students seemed to find it great and were all equally impressed by it. The weather in the other hand was one of the few things they did not like, and no wonder since the winter this year was quite dark, cold and grey.

What kind of things have you learned during your exchange year? 

The teens have learned numerous different things during their exchange year, but the first thing that is raised by Giulio is how his attitude towards others has changed. ”As an exchange student it’s important to not judge others. I’ve learned to be more open-minded and to not judge others by first sight”, he says. Another thing that the students have gained is a certain feeling of being unbeatable. ”I feel like if I have gone through all of this, I can get through anything”, says Anthony Liberty from the United States.

What kind of things do you miss? 

As you can guess, the things that the exchange students miss the most are their families as well as the foods and traditions of their home countries. ”I miss my family and friends the most”, says Karla Laib from Germany. A thing that took part in the conversation as well was the small everyday habits that the students had back home. These things, family, food and traditions, also have a do with the things they are planning to do first when they get back home. ”I will go to eat KFC, I’ve been craving for it this whole time” says Anthony without even thinking. Luca Girasole from Italy will go to beach while Karla, Chiara and Giulio are planning on spending time with their families. Pizza may also be involved with the Italians.

The exchange students will miss similar kinds of things from Finland as they miss from their home countries. Sauna was the first thing that came up, but the Finnish nature and lakes were also mentioned. Speaking of lakes, Giulio has to say that he will surely miss our summer cottage -culture, since his home country Italy has nothing like that. And of course the students told how they will miss all the people they’ve met during their stay, their friends and on top of all, their host families. ”I will be missing the Finnish way of living”, adds Chiara.

What would you like to say to all the Finns?

”Open Up!” – is a thing Luca doesn’t even have to think about saying. Despite the silent nature of Finns, the things the students have to say are really positive and thankful. ”We are really thankful for our experiences and for the hospitality towards us. We have gotten a lot of great memories and we regret nothing about our exchanges”, they tell. A lot of things have happened during the year, both good and bad, but the students are clearly having positive feelings about their experience. The exchange is coming to its end, which is making everyone feel a bit downhearted. “It sucks!” – is a sentence they can all identify with. Finland is a place they will all surely miss, and the students feel saddened by the fact that they will never have the same kind of experience even if they visited Finland again. At the same time it feels nice to go back home, and the exchange students feel like it’s time to go back. ”I think that Finnish people are all badasses and I don’t understand how you can live here”, finishes Anthony with a smile on his face.

Alunperin kirjoittanut Siiri Parviainen

Tulevaisuuspaneelin toteutustapa poikkesi totutusta, sillä sen sijaan, että oppilaat olisivat esittäneet kysymyksiä panelisteille, tehtiinkin toisin päin. Kysymykset toteutettiin Kahoot!-alustan kautta. Jokainen panelisti oli saanut etukäteen valita yhden kysymyksen, johon hän haluaisi lukiolaisten vastaavan. Sitten kysymys heijastettiin valkokankaalle ja opiskelijat valitsivat puhelimellaan vastausvaihtoehdon, joka oli lähimpänä heidän omia mielipiteitään. Kaikkien vastattua kysymykseen tulivat vastaukset taululle ja panelistit pääsivät kommentoimaan lukiolaisten vastauksia, kertomaan omista ajatuksistaan ja keskustelemaan muiden panelistien kanssa kysymyksestä.

Abdirahim Husseinin kysymys lukiolaisille käsitteli yhteiskunnallista vaikuttamista. Hän esitteli Kahootissaan neljä keinoa, kuinka nuoret saataisiin kiinnostumaan vaikuttamisesta. Opiskelijat pitivät tärkeimpänä asiana sitä, että nuorten näkökulmia tuotaisiin aikaisempaa enemmän esille politiikassa. Kysymyksen laatijan ja lukiolaisten mielipide oli yhtenevä. Hussein lisäsi vielä, että nuorten täytyy päästä keskustelemaan siitä, mitä maailmalla tapahtuu, sillä tulevaisuus tehdään nuorten kautta. Tuuti Piippo halusi lisäksi muistuttaa, että yhteiskunnassa voi vaikuttaa muillakin tavoilla kun politiikalla.

Piipon kysymyksessä mietittiin, mikä olisi parasta, mitä Suomi voisi tarjota maailmalle. Eniten opiskelijat vastasivat vaihtoehtoa ”koulutus”, ja myös panelistit pitivät tätä melko hyvänä vaihtoehtona. Piipon mukaan koulutus antaa mahdollisuuksia, mutta hän myös muistutti, että pelkkää siitä hyötymistä ei kannata miettiä. Piippo tarjosikin ajattelutapaa ”mitä minä voin antaa?” tai vielä pidemmälle vietynä ”mitä Suomi voi antaa?”.

Myös Lari Kotilainen ajatteli, että hyvien numeroiden tavoittelun sijaan kannattaa keskittyä siihen, mikä kiinnostaa ja mikä herättää oman uteliaisuuden. Hussein taas mietti, miten koulutuksen vienti onnistuu käytännössä ja voisiko esimerkiksi ison rahasumman sijasta lähettää apua tarvitsevalle alueelle mieluummin päteviä ihmisiä. Jaakko Winter puolestaan halusi muistuttaa, että vaikka koulutus onkin hyvä asia, myös fyysistä työtä kannattaa tehdä, sillä se vaikuttaa myönteisesti muun muassa terveyteen.

Näiden kysymysten lisäksi paneelissa keskusteltiin myös suomen kielen tulevaisuudesta ja Suomen monikielisyydestä sekä erilaisten kulttuurien ymmärtämisen kasvavasta tarpeesta. Lisäksi Pekka Haaviston kysymys sai aikaan keskustelun liputuspäivistä. Keskustelu johti ideaan epäonnistumisen päivästä, jonka perusteluna oli se, että kaikki epäonnistuvat joskus.

Tulevaisuuspaneelin lopuksi vierailijat esittivät toiveensa tulevaisuuden suomalaisille. Suomalaisiin kaivattaisiin lisää joustavuutta, positiivisuutta ja toisten hyväksyntää.

Jos unelmasi ei pelota sinua, se ei ole tarpeeksi iso. – Abdirahim “Husu” Hussein

Kuten monesti aikaisemminkin, usealle lukiolaiselle tämä tapahtuma tuli yllätyksenä. Kokonaisuudessaan paneeli oli loistavasti koottu: aiheet olivat ajatuksia herättäviä ja lukiolaiset seurasivat keskustelua suurella mielenkiinnolla. Myös Kahootin käyttö toimi, sillä nyt jokainen pääsi osallistumaan kertomalla oman mielipiteensä eikä seuraaminen ollut pelkkää passiivista istuskelua. Paneelin jälkeen riensimme haastattelemaan vierailijoista Lari Kotilaista, Abdirahim Husseinia, Pekka Haavistoa ja Tuuti Piippoa.