Haastattelimme koulumme uutta englanninopettajaa Susanne Heinosesta. Juttutuokiomme aikana hän kertoi muun muassa, mikä on hänen inhokkivärinsä, oliko kielten opiskelu hänelle vaikeaa sekä missä asusteessa häntä ei ikinä tulla näkemään.

1. Miksi  ryhdyit  opettajaksi?

• Se on hirveän pitkä polku, ja  olen  tehnyt  paljon muutakin.  Työskentelin pitkään ulkomailla. Tietyssä vaiheessa, kun tulin takaisin Suomeen, en  enää halunnut työskennellä hotellialalla, jolla  olin aikaisemmin. Sitten  päätin, että  voisin ryhtyä  vaikka  englanninopettajaksi. Minulla  ei siis ollut alun perin lukiossa minkäänlaista  suunnitelmaa. En silloin todellakaan  halunnut  mennä minnekään  yliopistoon  vaan olin pitkälle yli kolmekymppinen, kun lopulta päädyin sinne.

2. Jouduitko tekemään töitä kielten eteen? Saitko hyviä numeroita kielistä?

• En saanut hyviä numeroita, ja tosiaan jouduin tekemään töitä. Ehkä syynä oli se, ettei minua silloin kiinnostanut oikein mikään. Lukioaikani oli varsin biletyspainotteista, ja numerotkin olivat sen mukaisia. Tulokset ovat aika suorassa suhteessa siihen, miten opiskeli. Totta kai  pitää muistaa myös se, että  silloin  maailma  oli  ihan toisenlainen – lukioajoistani on jo lähes 30 vuotta. Ihminen on ihan erilainen sellaisen ajan kuluttua. Jos vertaan itseäni nyt aikuisena, lähes 50-vuotiaana, siihen edesvastuuttomaan lukiolaiseen, niin en pysty sanomaan, että olisin edes sama ihminen. Jouduinkin tekemään kovasti töitä sitten myöhemmin kielten eteen.  En todellakaan  ole  mikään  L:n ylioppilas. Ajattelen, että tämä on myös tietyllä tavalla etu, koska ymmärrän niitä, joilla on vaikeuksia. En ole heti sanomassa, että miksi et nyt ymmärrä tätä. Minullakin kesti oppia ja ymmärrän, että joidenkin asioiden eteen täytyy tehdä töitä.

3.Mikä on opettajan ammatissa parasta?

• Parasta on nähdä opiskelijoiden kehittyminen. On mahtavaa, että joku oivaltaa jotain. Se on hienoa ja myös palkitsevaa.

4. Onko sinulla sanontaa, johon uskot?

• Minusta kaikki asiat pitää tehdä aina täysillä, sata lasissa. Tekee sitten mitä vain, olkoon se vessanpöntön siivoaminen tai jonkin uuden asian opettelu, niin pitää antaa kaikkensa. Siihen uskon. Kun antaa kaikkensa, se palkitsee.

5. Mikä on mielenkiintoisin kieli, jonka haluaisit osata?

• Opiskelen tällä hetkellä venäjää, vaikken tosin kovinkaan suurella menestyksellä. Ykköskurssinkin kävin Vantaan aikuisopistolla kolme kertaa! Mutta venäjää tahtoisin oppia. Se on kiinnostava kieli, vaikeudestaan huolimatta.

6. Miten kuvailisit tyyliäsi?

• Miten kuvailisin tyyliäni… No, pukeudun varmaan ikäisekseni ihan liian nuorekkaasti. Tyylini ei ainakaan ole rento, mutta värikäs se voisi olla. En tykkäisi pukeutua kauttaaltaan tummiin sävyihin; vaaleita sävyjä saa olla paljon. Voin vannoa, että minua ei tulla koskaan näkemään sellaisissa terveyskengissä (clogs)!

7. Terveisiä opiskelijoille?

• Opiskelkaa lukiossa kieliä! Jos itsekin olisin aloittanut venäjän joskus lukio- tai yläasteaikoina, niin varmaan se sujuisi paljon paremmin. Minun aikanani oli tapana, että otettiin saksaa ja ranskaa. Itsekin otin ja osaan niitä kohtalaisen hyvin. Nuoruus on se ikä, jolloin kieliä kannattaa opiskella, ja kurssit vaikkapa täällä koulussa ovat ilmaisia, joten niitä kannattaa hyödyntää. Oppiminen on niin paljon vaikeampaa ja hitaampaa viisikymppisenä, ja kieliä tarvitsee. Lähtökohtainen oletus on, että jokainen osaa englantia ja sitä sitten osataan, miten osataan, ja jos ei osaa mitään muuta kieltä, niin kyllä sitä aika heikoilla on. Kannustan kyllä kaikkia kielten opiskeluun!

Lempiväri?

•  Riippuu asiasta. Väri, josta en pidä, on liila.

Onko sisaruksia?

• On, veli.

Onko lemmikkejä?

• Ei ole tällä hetkellä, mutta on ollut kaneja.

Kuinka vanha olet?

• Aivan liian vanha… 47.

Alunperin kirjoittanut Minttu Hummelholm ja Henni Savolainen

Millaista musiikkia kuuntelee Juho Vanamo? Millainen yhteys on Juholla ja pianonjalalla? Entäpä kuka on August Saarinen? Esimerkiksi näihin kysymyksiin vastaa musiikinopettajamme Juho. Ennen lähtöään uusille vesille, hän kertoo matkastaan musiikinopettajaksi sekä ajastaan Järvenpään lukiossa. Minkä kappaleen Juho tahtoo jättää meille muistoksi?

• Mitä olet opiskellut, missä ja milloin?

Mä en ole edes valmistunut vielä miksikään – paitsi tietenkin ylioppilaaksi vuonna 2007 ja myöhemmin Turun konservatoriosta niin sanotuin muusikon ammattipaperein vuonna 2009. Ja nyt tarkoituksena olisi saada paperit ulos Sibelius-Akatemialta alkuvuodesta 2019. Valmistun siis musiikinopettajaksi Sibelius-Akatemian musiikinkasvatuksen osastolta.

• Miten päädyit opettajaksi? Kauan olet toiminut opettajana?

Se on hiukan sattumankauppaa. Mulla oli jo paikka Turun yliopistoon opiskelemaan ranskan kielen kääntämistä ja tulkkausta. Olin myös tehnyt avoimessa yliopistossa kirjallisuustieteen opintoja. Äidinkieli kiinnosti kovasti. Pianonopettaja oli sanonut mulle Turun konsalla, että hän vois nähdä mun persoonani Sibelius-Akatemian opiskelijoiden kahvilassa – eli ei niin, että ois kykyjä muuhun, mutta että sopisin sinne kahvilaan. Ehkä Liisa tarkoitti kuitenkin, että mä muutenkin soveltuisin hyvin musiikinopettajan hommaan. Lopulta joku mun kavereista sanoi talvella 2009, että hae nyt. Hain, ja satuin pääsemään!

Oma opettajaidentiteetti on kehittynyt vasta pikkuhiljaa opintojen myötä. Muusikkous elää yhä vahvana, ihan kuten kaikilla musiikinopettajaksi opiskelevilla. Koulussa tuntui, että ainakin aluksi kaikki haaveilivat siitä, että saisivat tehdä ja esittää omaa musiikkia – ei niinkään siitä, että jes, pääsisinpä ala-asteelle opettamaan musiikkia. Viimeisen kolmen vuoden aikana on tullut sellainen olo, että mä olen musiikinopettaja – vielä enemmän kuin muusikko. Olisin vastannut ehkä toisin päin noin kolme vuotta sitten.

Järvenpään lukio on ollut mun ensimmäinen pidempiaikanen pesti, ja täällä tulee nyt kaksi vuotta täyteen. Sitä ennen olen tehnyt satunnaisesti sijaisuuksia eli pyörinyt enimmäkseen eri lukioissa opettamassa. Sen lisäksi mulla on ollut piano-oppilaita jo ennen kuin muutin Helsinkiin, eli kymmenisen vuotta sitten. Toivon todellakin jatkavani opettajana, ja täältä [Järvenpään lukiosta] on hyvä mennä eteenpäin.

• Juho, miksi valitsit musiikin?

Varmaan sen takia, että se herättää niin paljon tunteita. Jaksan edelleen innostua siitä. Oma musiikinopettajani ikään kuin avasi koko musiikin maailman. Olin tietysti soittanut pianoa ja muuta, mutta kyseisen opettajan avulla vasta todella ymmärsin, miten paljon musiikista voi ammentaa omaan elämään. Samalla tavalla haluan itse opettaa sellaisillekin ihmisille, jotka eivät välttämättä ole musiikin kanssa tekemisissä, että he voivat saada musiikista samanlaisia hienoja kokemuksia ja sisältöä omaan elämäänsä. Puhunkin opiskelijoille ”elämänsisältökursseista”. Musiikissa on jotain tavoittelematonta, tällaisen arjen ja maallisen ahertamisen ulottumattomissa olevaa. Mutta lähtökohtaisesti varmasti valitsin musiikin, koska se on herättänyt mussa niin isoja tunteita.

Kuvat: Tuomas Härmä

• Onko sulla lempiartistia?

Oon tehnyt duunia esiintyvänä muusikkona niin paljon, että täähän on täysin mahdoton kysymys! Lempparit vaihtuvat vuodenaikojen ja fiiliksen mukana. Mä oon ollut klassisen musiikin nörtti, ja myöhemmin olin isoveljen vaikutuksesta Nirvanan ja muun grungen fani. Sitten tuli sellainen vaihe, että piti opetella tuntemaan jazzia. Mulla on pitkä kuorotausta, ja jossain kohtaa havahduin siihen, että kuuntelin pelkästään erilaista kuoromusaa.

”Mä lasken nyt kolmeen, niin sano sitten eka, joka tulee mieleen!”

Mun mielessä on sellainen suomalainen bändi kuin Sydän sydän. Multa jäi niiden keikka väliin, kun olin kipeänä, mutta sanotaan, että just nyt vaikka Sydän, sydän. Tietyssä mielessä omien ystävien tekemä musa on monestakin syystä kulkenut elämän varrella mukana. Ja sellainen varmaan, jonka voisin mainita, on Vesku Loirin 70–80-luvun vaihteessa tekemät Eino Leino -levytykset. Ne ovat mulle suomalaisen ilmaisevan musiikin peruskiviä. Ihan uskomattomia levyjä, ei pelkästään edes sen takia, että Loirilla oli vielä siinä vaiheessa ääni kunnossa, vaan myös niiden sovitusten ja hyvin, hyvin omintakeisen saundimaailman takia. Plus sitten tietysti Leinon runot – ne on niin hienoa suomen kieltä, niin laulettavaa kamaa. Ihan uskomattomia tekstejä.

• Kuka on August Saarinen?

No Augusthan on hyvin sekava hahmo. Tai aloitetaanpas alusta.

August Saarinen on siis nuori turkulainen aloitteleva rahaton laulaja, amatööri, joka on köyhä ja kokee painetta siitä, että hänen pitäisi menestyä. Hän tavoittelee tähtiä kuten idolinsa Olavi Virta, jopa siihen pisteeseen, että eräällä junamatkalla August lukiessaan Olavi Virran elämäkertaa sekoaa ja itse asiassa alkaa kuvitella olevansa Olavi Virta.

Siinä kohtaa kun August Saarinen sekoaa ja luulee olevansa Olavi Virta, hän alkaa keräämään ympärilleen orkesteria, joka koostuukin nykypäivän moderneista muusikoista. Olaksi itseään luuleva August tarjoaa Olavi Virran perinteisiä melodioita soittajille, mutta perinteisiin versioihin kyllästynyt 2000-lukulainen orkesteri sovittaakin Virran musiikin täysin uusiksi sen alkuperäisten melodioiden pohjalta. Näyttämöllä orkesteri aina hieman ivailee 50-luvussa elävälle solistilleen, joka kulkee täysin omissa maailmoissaan. Ja se oli Augustin tarina. Eli toisin sanoen lavalla on, kun lehdistölle esitellään tätä ideaa, solistina Juho Vanamo, joka on August Saarinen, joka luulee olevansa Olavi Virta. Käydään läpi näitä Olavi Virran elämänvaiheita ja sitten myös sen oman bändin syntyhistoriaa. Me modernisoitiin tosi rankalla kädellä Olavi Virran tuotantoa.

Idea lähti aikoinaan siitä, kun olin aloittanut opiskelut ja mun pianistiystävän kanssa vietettiin opiskelijailtaa ja olin just ostanut Olavi Virran jonkun levyn. Olin ostanut sen sillä ajatuksella, että pitääpä taas laajentaa musiikkimakua. Totesin sen olevan tosi hyvää musiikkia ja mietin, miksi tästä ei ole tehty mitään. Miks niitä kappaleita ei ollut sovitettu uudelleen? Se on uudelle sukupolvelle tuntematonta, unohdettua, hienoa musiikkia, jonka voisi nostaa uudestaan esille. Todettiin, että kun kerta kukaan muu ei ole tehnyt, niin tehdään me. Koottiin ystävistä semmoinen noin kaheksanhenkinen bändi, jonka kanssa keikkailtiin aktiivisesti viisi vuotta, levytettiin kaksi albumia ja tehtiin yksi kesäteatterirupeamakin.

Meidän konserttikokonaisuudet olivat draamallisia esityksiä. Mä kirjoitin niihin kässärin, ja siinä oli sellaista kommunikointia yleisön kanssa ja tietysti musiikkia. Se oli erittäin antoisa mutta myös raskas projekti.

• Kertoisitko joitain muistoja tältä kahdelta vuodelta Järvenpään lukiossa?

Mun muistot liittyvät pitkälti omaan sohellukseen sekä tietenkin teihin opiskelijoihin. Täällä on loistava kollegio, mutta ne, joiden kanssa mä teen töitä, olette te. Kommelluksista mulle tulevat mieleen ainakin mun päivittäiset säädöt taulutussien kanssa. Ne ei toimi ikinä! Opetan aika intuitiivisesti: mulla tulee mieleen joku juttu, ja sitten huomaan, että unohdin sanoa siitä. Etsin tussia, eikä niitä ole koskaan missään. Tai sitten kun on, ne ei toimi. Ja kaiken lisäksi kun mä etsin niitä, potkaisen aina joko pianonjalkaan tai pianon tuoliin. Ja tämä toistuu vähintään joka toinen päivä. Mä luulen, että jengi tunnustaa tällaisen tapahtumisen.

Hyviä muistoja ovat ehdottomasti kaikki ne kerrat, kun huomaan oppilaiden kiinnostuvan ja heidän asenteidensa olevan kohdillaan. Eli useat sellaiset hetket, että on itsekin tajunnut homman toimivan. Niistä on parhaat muistot.

Meidän isosta Tuntematon-näytelmädraamasta on myös hyviä muistoja. Se oli itselle ensimmäinen kerta, kun olin vastuussa musiikkipuolesta, varsinkin äänisuunnittelupuolesta. Se kun ei ole mun alaani ollenkaan, kun en ole varsinaisesti erikoistunut siihen. Se oli ihana projekti niiden opiskelijoiden kannalta ja opettavainen projekti itselle tekemisen kannalta. Toinen tällainen juttu on mun ensimmäisten yo-juhlien miksaaminen ja järjestäminen: ne hikiset tassut, kun mietti, että toivottavasti nyt ei mikään laite lähde pörisemään, kun mä oon sijaisena enkä tunne ketään ja tää on jännittävä tilanne. Olin ollut koululla vasta nelisen kuukautta. Nää muistot tulevat nopeasti mieleen. Ja ainiin, meidän laulukurssilaiset lauloivat tänä vuonna mulle hienon molliterssin!

Mä en ole kertaakaan ollut töistä pois. Oon tehnyt jokaisen tunnin, mikä mulle on annettu. Ja mukavaa tässä on se, että vaikka aamulla oliskin väsyttänyt, niin itse asiassa se, mitä mä oon ollut tulossa tekemään, ei ole koskaan ollut sellanen “hitto kun mun pitää tänään vetää joku kurssi, jota mä en haluaisi” tai että “tylsää, kun meillä on tyhmä aihe” tai muuta. Eikä kertaakaan ole ollut tyhmää ryhmää. Haastavia ryhmiä on aina, mutta ei ole ollut sellaista, että olisi tuntunut, etten mä pystyisi siihen. Niitäkin varmaan tulee, kun opettaa, mutta täällä ei ole ollut sellaista.

• Minkä kappaleen haluaisit jättää opiskelijoille muistoksi?

Tää oli ehdottomasti vaikein kyssäri kaikista. Katsoin kaikkia mun vanhoja Spotify-listoja ja mietin, haluanko mä, että tässä kappaleessa on muistoksi jokin opetus, vai haluanko mä sen muistuttavan siitä, millanen tyyppi mä olen. Vai haluanko mä, että se on musaa, joka mun mielestä vaan on parasta musaa, mitä on olemassa. Sitten mä päätin, että haluan sen olevan jotain, mikä kuvaa mun elämänasennetta ja tekemistä.

Mulla oli muutama vaihtoehto ja päädyin Loirin ekalta Eino Leino -levyltä sellaiseen biisiin kuin Laulajan laulu. Se on tietynlainen ylistys elämiselle ja sille, ettei ole vääränlaista elämää. Se kertoo siitä, että kun meidät lopulta punnitaan, elämät ovat vain erilaisia – kunhan tavallaan jotenkin tiedostaa, että millattiin haluaa elää. Siinä musassa on monta juttua: Leinon tekstit, ne sovitukset, Loirin tulkinta ja kaikki. Lisäksi musta tuntuu, että tämä biisi yhtä aikaa kepeydessään ja vakavuudessaan kuvaa mun yleistä olemusta aika hyvin.

En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.
Eino Leino, Laulajan laulu  / Vesa-Matti Loirin laulamana

• Mitä terveisiä haluaisit lähettää opiskelijoille?

Mä en oikein usko, että on olemassa jotain ehdottomasti oikeaa tai väärää tai hyvää tai pahaa. Mun mielestä ihmisten ei pidä antaa liikaa neuvoja toistensa elämään. Mun terveiset olisi ehkä, että oppikaa tuntemaan itsenne. Tulkaa tietoisiksi siitä, mitkä asiat ovat teille merkityksellisiä ja miten priorisoitte asioita. Miettikää, mikä on teille tärkeää, ja sen mukaan vaalikaa asioita. Mä uskon, että sitä kautta me löydetään asioita, jotka tekevät meidät onnellisiksi, ja onnellinen ihminen ei tuota hyvää pelkästään itselleen vaan myös ympärilleen. Jokainen löytää oman onnensa varmasti eri jutuista, mutta mun mielestä olisi tärkeää, että tuntisi itsensä ja osaisi sanoa, miksi tietyt asiat ovat itselle tärkeitä. Olisi hyvä, että pystyisi menemään sen verran syvälle itsessään, että kykenisi lähestymään elämän olennaisia juttuja sitä kautta. Ne on mun terveiset.

• Haluaisitko sä soittaa meille jotain?

Joo, soitan teille Ravelin G-duurikonserton hitaan II-osan. Se on hienointa musiikkia, mitä on!

Musiikinkäytävän oma Juho lähtee Järvenpään lukiosta uusille apajille marraskuussa 2018. Kiittää ei kai voi tarpeeksi – kahden vuoden yhteisen matkan aikana Juho on ehtinyt innostamaan, opettamaan, auttamaan ja neuvomaan lukuisia opiskelijoita niin musiikin että elämän saralla. Järvenpään lukion opiskelijat yhdessä opettajien kanssa toivottavat haikein, mutta kiitollisin mielin Juholle kaikkea hyvää tulevaisuuteen.

Kiitos, kiitos, KIITOS!

Alunperin kirjoittanut Matilda Oksanen

Marraskuun alussa Järvenpään lukiolla pidetään perinteinen urapäivä, joka sisältää uraesittelyitä laidasta laitaan. Lukiolaiset kulkevat koulun käytävillä esittelypisteeltä toiselle mussuttaen pisteiltä saamiaan karkkeja ja hypistellessään saamiaan esitteitä.

Torstaina 1.11 Järvenpään lukiolla järjestettiin jokavuotiseksi perinteeksi muodostunut urapäivä. Lukiolaiset pääsivät tutustumaan eri ammatteihin sekä erilaisiin jatko-opintomahdollisuuksiin omien kiinnostuksen kohteidensa mukaisesti. 

Urapäivässä nähtiin tänä vuonna iso kasa esittelyitä eri ammateista ja kuultiin entisten Järvenpään lukion opiskelijoiden kertomuksia heidän urapolustaan. Lukiolaiset saivat valita omien mieltymyksiensä mukaisesti ammattiesittelyjä, joita he kävivät seuraamassa ja kuuntelemassa. Vaihtoehtoja oli monenlaisia, historiasta ja museoalasta aina lentäjäkoulutukseen asti. 

Yksi lukiolaisten keskuudessa suosituimmaksi ja kiinnostavimmaksi nousseista esittelyistä oli erilaisiin välivuosivaihtoehtoihin tutustuttava esittely. Esittelijät puhuivat Studentum- yhtiön puolesta, joka auttaa opiskelijoita löytämään omat polkunsa eri aloille ja jatko-opintoihin. 

Esittelijät kertoivat tarinansa siitä, kuinka he olivat löytäneet Studentumin avulla tiensä unelma-aloilleen. Toinen esittelijöistä kertoi olleensa kadoksissa itsensä kanssa, eikä tiennyt mitä haluaisi elämältään. Hän oli etsiskellyt erilaisia vaihtoehtoja ja päätynyt lopulta, Studentumin löydettyään, opiskelemaan opinto-ohjaajaksi.  

Toinen esittelijöistä kertoi, että hän eli ennen vain muita miellyttääkseen tietämättään, mitä itse haluaisi elämältään. Lopulta hän löysi tiensä opiskelemaan psykologiaa. Molemmat esittelijöistä kannustivat lukiolaisia olemaan juuri sitä, mitä he itse haluavat ja olla välittämättä muiden mielipiteistä.  

Toimittajan työstä kertovassa esittelyssä kerrottiin journalismista ja yleisesti media-alasta. Journalismia Haaga-Heliassa opiskeleva esittelijä suositteli lämpimästi kyseistä koulutusta kaikille, jotka ovat siitä vähääkään kiinnostuneita. Esittelystä sai todella monipuolisen käsityksen media-alasta, sillä esittelijä kertoi kattavasti kaikista mahdollisuuksista alalla.  

Kouluun päästäkseen ei tulevan journalistin mukaan tarvitse muuta kuin omaksua perustaitoja ja selviytyä kokeesta ja haastattelusta. Ylioppilaskirjoitusten tuloksillakaan ei ole varsinaista painoarvoa, totesi esittelijä. Ja vielä viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: juna-asema sijaitsee aivan koulua vastapäätä – ehdoton plussa! 

Lukiolle saapui myös opiskelija Turun yliopistosta. Esittely alkoi kertomuksella vanhan yliopiston historiasta ja saavutuksista. Turun yliopisto on esittelijän mukaan Suomen suosituin yliopisto, jossa opiskelee lähes 25 000 opiskelijaa. Lukiolaiset kuuntelivat kiinnostuneina koulun auditoriossa, kun esittelijä kertoi yliopiston eri aloista ja toimipaikoista, sekä omista kokemuksistaan opiskelijana.  

Kokonaisuudessaan päivä oli monipuolinen ja kiinnostava. Lukiolaiset viihtyivät eri esittelypisteillä, jotka lievittivät ahdistusta lukion jälkeisestä opiskelusta. Urapäivä oli erityisesti abeille tarpeellinen ja silmiä avaava: 

“Kaikki esittelyt joissa kävin olivat kiinnostavia ja niistä oli apua jatko-opintopaikan miettimisessä”, kertoi eräs abi.

Alunperin kirjoittanut Veera Munukka

Ensimmäisen kouluviikon päätteeksi perjantaina 17.8. Järvenpään lukiolla pidettiin perinteiseen tapaan lukuvuoden avajaiset. Areenalla nähtiin musiikkia ja tanssia sekä tähtivieras – ammattiurheilija Mirko Lahti. 

Show alkoi opiskelija Joona Uusitalon upealla pianoesityksellä Mozartin klassikosta Turkkilainen Marssi. Uusitalo hyväksyttiin arvostettuun Sibelius-Akatemiaan vuonna 2017 – eikä turhaan: konkarin sormet liikkuivat koskettimilla jälleen kerran ilmiömäisen sulavasti.

Uusitalon sonaatin jälkeen oli vuorossa yllätysvieras, kaksinkertainen nuorten alamäkiluistelun maailmanmestari Mirko Lahti. Nöyrä ja rento Lahti palasi juurilleen Järvenpään lukioon ja esitteli lyhyessä puheessa itseään ja lajiaan.

“Tää on ihan mahtavan hyvä lukio, hyvii nuorii, hyvii maikkoi”, ylisti Lahti.

Kuka on Mirko Lahti?

• 21-vuotias
• Kotoisin Mäntsälästä.
• Valmistunut Järvenpään lukiosta vuonna 2016.
• Opiskelee Vierumäen urheiluopistossa.
• Voittanut kahdet nuorten alamäkiluistelun MM-kisat sekä lukuisia muita kilpailuja.

Avajaisten jälkeen auditoriossa pidettiin pienimuotoinen kyselytuokio, jossa urheilulinjalaiset ja Järki pääsivät tapaamaan Lahden.

“Jos ei tee sitä, mistä tykkää, se näkyy tuloksissa”

Mirko Lahti on edennyt lajinsa huipulle nopeasti: Suomen kärkiluistelija aloitti uransa vuonna 2015 ja on jo yltänyt kymmenen parhaan joukkoon kansainvälisillä jäillä. Urheilija kertoo, että hänen menestyksensä takana on laaja ja monipuolinen urheilutausta, motivaatio, kova treenaaminen sekä tasapainon löytäminen arjen ja rentoutumisen välillä. 

”Myös tekemisestä nauttiminen on tärkeää. Jos ei tee sitä, mistä tykkää, se näkyy tuloksissa”, totesi Lahti.

Kaikki ei kuitenkaan ole mennyt niin kuin Strömsössä. Lahti kertoi, että harrastelijasta ammattilaiseksi siirtyminen on tuonut uusia haasteita, kuten julkisuuden. 

Nykypäivänä merkittävä osa urheilijan työnkuvaa on mediassa esiintyminen, josta myös Lahti on saanut makua. Kansainvälisessä mediassa tarvitsee vähintäänkin sujuvaa englannin kielen taitoa. “Yleensä jännittää ainakin vähän”, totesi Lahti, joka on esiintynyt muun muassa tunnettujen amerikkalaisten uutiskanavien CNN:n ja Foxin haastatteluissa. 

Median rooli urheilussa on ollut otsikoissa vuosien varrella, ja monet alan huiput ovat avautuneet mittavista paineista parrasvaloissa. Julkisuus on tavallisesti raskas lisä jo valmiiksi kovien paineiden alla kipuileville urheilijoille. 

”Sanon tässä kohtaan, että mulla on sitä varten mentaalivalmentaja”, paljasti Lahti. 

Henkinen valmentaja on Lahden tuki ja turva aikataulun, stressin ja paineiden käsittelemisessä. 

Mirko Lahti entisen liikunnanopettajansa kanssa.

”Käyn kerran kuukaudessa juttelemassa kaikenlaisesta ja se helpottaa.”

Julkisuus voi kuitenkin antaa myös positiivisia kokemuksia huonojen puolien rinnalla.

”Olen päässyt esimerkiksi Huomenta Suomeen, mikä oli tosi siistiä”, kertoi Lahti innostuneesti.

Myös sponsorien hankkiminen on tullut uutena varsin keskeiseksi osaksi nuoren urheilijan arkea. Lahti on tehnyt yhteistyötä muun muassa Jaguar Magazine -asiakaslehden ja NoPain-yrityksen kanssa.

”Tällä miehellä oli aina hymy huulilla!” huudahti yksi liikunnanopettajista, mikä sai Lahden virnistämään. 

Lahti on entinen Järvenpään lukiolainen ja eittämättä ylpeydenaihe koululle ja esikuva urheilulinjan opiskelijoille. Lahti ei koskaan ollut kiiltokuvapoika, mutta pääsi suoraan lukiosta Vierumäen urheiluopistoon, mikä oli omin sanoin ”onnenpotku”. Nyt opiskelu sujuu hyvin ja urheilija elää hetkessä. 

Lopuksi Lahti neuvoi lukiolaisia ottamaan rennosti:

”Älkää lannistuko vielä lukiossa. Eläkää ja pitäkää hauskaa.”

Santeri Koivula esitti soolon perjantain avajaisissa.

Lahden jälkeen areenalla tanssahteli tuore breakdancen Suomen mestari Santeri Koivula. 

Myös ykköset pääsivät lavalle: koulu jakoi ryhmäytymispäivissä ansiokkaasti esiintyneille yksilöille K-Supermarket Pajalan lahjoittamia patonkikuponkeja.

Ykkösluokkalaiset lavalla lukion rehtorin Marja-Liisa Lehtiniemen kanssa.

Alunperin kirjoittanut Sofia Saario ja Siiri Parviainen

Tiedätkö, kuka on koulumme kuvataiteen opettaja Tea Lindroosin suosikkitaiteilija? Oletko kiinnittänyt huomioita hänen tatuointeihinsa ja miettinyt, josko niiden takana olisi mielenkiintoisia tarinoita tai merkityksiä? Kävimme haastattelemassa Teaa selvittääksemme vastaukset esimerkiksi näihin kysymyksiin.

• Miten päädyit opettajaksi?

Ei ole ikinä ollut nuorena sellaista “musta tulee kuvataiteen opettaja”-fiilistä, ennen kuin menin taikkiin ja päätin tehdä pedagogiset opinnot. Enemmän on ollut se, että visuaaliselle alalle. Olen käynyt kuvataiteilijan perustutkinnon ja sen jälkeen mennyt taideteolliseen korkeakouluun ja funtsinut, että mistä saisin työpaikan. Olen toiminut kuvataiteilijana ja freelancerina rinnalla koko ajan, ja nyt mä olen täällä.

• Milloin tiesit haluavasi taidealalle?

Luin just jotain vauvakirjoja, niin siellä lukee, että musta tulee kampaaja tai dinosaurus. Mulla oli se tosi pitkään, että haluan olla parturikampaaja. Nyt oon miettinyt, että kyllä mä senkin haluaisin joskus opiskella, että voisin itse värjätä hiuksia vaikka. Mutta kyllä se siinä yläasteella on vakiintunut se homma, että haluan taidealalle.

• Haluatko jatkaa opettajan töitä vai tehdä vielä jotain muutakin?

Haluan jatkaa, mutta tietysti haluan tehdä myös muutakin. Varsinkin kuvataiteen ja visuaalisen kulttuurin opettajana on kauhean tärkeää, että on aina ajan tasalla ja hallitsee tämän alan, joka on niin laaja ettei sitä edes käsitä. Sen takia haluan koko ajan kouluttautua ja löytää uusia välineitä sekä kehittyä.

• Kuka on lempitaiteilijasi?

Niitä on liikaa. Jos mietin taidehistoriaa, niin aina on ollut Frida Kahlo sellainen fanituksen kohde. Ehkä aiheiden vuoksi ja sen, mitä hän on omassa elämässään tehnyt naisena ja taiteilijana. Marina Abramovic on myös yksi ihailun kohde.

• Kumpaa tykkäät tehdä enemmän, mediapuolta vai traditionaalista kuvaamataitoa?

En jaottele niitä. Ne kävelee käsi kädessä. Enää ei ole sitä, niin kuin silloin kun lähdin opiskelemaan kuvataidetta, että mummo kysyi multa tuleeko musta muotokuvamaalari vai maisemamaalari.

• Onko tatuointiesi takana merkityksiä? Entä oletko suunnitellut ne itse?

Kaikki on itse piirtämiä, paitsi muotokuva. Ei millään niistä mitään hirveän suurta merkitystä ole, mutta niissä on joitakin sellaisia symboleja ja visuaalisia elementtejä, joista mä tykkään tai jotka kertovat mun aatteista tai ideologioista siinä hetkessä. Sehän niissä hauskaa onkin, että kun ensimmäiset on jostain seitsemäntoista kesäisestä, niin niitä on mukava miettiä sellaisella historiallisella katseella.

• Parhaita muistoja opettajana?

Apua, niitä on niin paljon. Joka kevät on kiva, kun on vuosinäyttely ja yksi ryhmä kasvaa vähän niin kuin aikuisiksi, ja vuosi on paketoitu siihen yhteen tapahtumaan. Sitten tietysti kaikki erityisprojektit, kuten Italia- ja JUST-projekti. Vaikka tää jokapäiväinen töttöröinti on myös ihan hauskaa; joka päivä on vähän erilainen.

• Terveisiä opiskelijoille?

Älkää ressatko. Se elämä kantaa kuitenkin, vaikkei nyt tietäisi täsmälleen mitä haluaa tehdä. En mäkään tiedä, mitä mä teen vaikka 20 vuoden päästä, kun aikaa on. Niin ressi pois ja antaa elämän kantaa.

Alunperin kirjoittanut Ada Kalliomäki ja Katri Lempiäinen

15.2.2018 tanssittiin jokavuotisen perinteen mukaisesti Wanhoja, kun abit lähtivät rekkarallille ja kakkoset kohosivat koulun vanhimmiksi. Jo useita kuukausia kestäneiden harjoittelujen ja valmistelujen oli aika viimein tuottaa tulosta.

Uimahallin sali on saatu koristeltua, tanssit on hiottu toimiviksi ja koko päivän laittautuneet tanssijat odottelevat jännittyneinä aulassa vieraiden saapumista. Välillä joutuu luikkimaan valtavien helmojen seassa päästäkseen eteenpäin, mutta ainakin pian tanssimaan pääsevät nuoret näyttävät innokkailta ja itsevarmoilta upeissa mekoissaan ja puvuissaan. Salin katsomo alkaa täyttyä ja ensimmäinen ryhmä valmistautuu alkumarssiin.

Wanhat saavat alkunsa tanssijoiden marssiessa sisään.

Juontajat Emilia Kärki ja Leo Brotherus kertovat tanssin historiasta.

Emilia ja Leo tanssivat Wanhat viime vuonna, mutta halusivat osallistua jotenkin tälläkin kertaa.

Tanssit saavat alkaa.

Jatkuva pyöriminen mahtavalla helmalla kävi monelle raskaaksi.

Ainakin yksi kenkä kadotti omistajansa. Tai omistaja kadotti kenkänsä?

Lukiolaisten oma tanssi herätti innostusta sekä tanssijoissa että yleisössä.

Wanhat sujuivat tänäkin vuonna loistokkaasti – yhtäkään kaatumista ei todistettu ja tanssit olivat ainakin suurimmaksi osin hyvin muistissa. Perjantaina koulun esityksessä kuitenkin kohdattiin pieni vastoinkäyminen, kun palohälytys pärähti päälle kesken Bernardin valssin. Hälytys osoittautui kuitenkin pelkäksi vahingoksi, ja pian päästiinkin palaamaan tanssien pariin.

Katso tästä videot Wanhojen tansseista:

Alunperin kirjoittanut Katri Lempiäinen

Vuoden 2018 opiskelijakunnan puheenjohtajistovaalit käydään näillä näkymin kahden ehdokkaan välillä; Hilpi-Maria Lyytikäinen ja Tuomas Härmä istuvat vähintään samassa hallituksessa ensi kaudella, mutta kumpi saa käteensä puheenjohtajan nuijan?

Visio á la Lyytikäinen

Ihmisläheinen ja vastuullinen. Näillä sanoilla puheenjohtajan paikkaa havitteleva Hilpi-Maria Lyytikäinen kuvailee itseään.

Viime syksynä toisen vuotensa Järvenpään lukiossa aloittanut ehdokas on kielien ja yhteiskuntatieteiden ystävä, jonka tulevaisuuden suunnitelmat ovat vielä auki. Yhteiskunnasta kiinnostuneena hän kertoo kallistuvansa liberaaliin arvopohjaan ja kannattavansa ehdottomasti Pekka Haavistoa tulevissa presidentinvaaleissa, vaikkei äänestämään vielä pääsekään.

Vapaa-ajallaan Lyytikäinen on kova harrastamaan: Ehdokkaan arkeen mahtuu sellon soittoa, miekkailua sekä koirien ulkoiluttamista. Puheenjohtajan työn hän kertoo kuitenkin laittavansa etusijalle, ja ehdolle asettautuminen onkin ollut jo pitkään harkinnan alla. “Kiinnostuin puheenjohtajuudesta jo peruskoulun oppilaskunnassa”, muistelee Lyytikäinen.

Haave puheenjohtajuudesta , kun Lyytikäinen aloitti ensimmäisen lukiovuotensa. Aktiivisena lukiolaisena hän ryhtyi osallistumaan opiskelijakunnanhallituksen projekteihin ja tapahtumien järjestämiseen aktiivisesti, mutta avustajan rooli ei tuntunut täysin riittävältä vaikuttamisen kannalta. Nyt tähtäimessä on päästä opiskelijakunnan ytimeen eli puheenjohtajaksi.

Johtajan penkillä Lyytikäinen asettaisi päätavoitteekseen opiskelijakunnanhallituksen opiskelijaläheisyyden lisäämisen:

“Harva opiskelija tietää, miten opiskelijakunta toimii ja mistä hallitus oikeastaan päättää”, arvioi Lyytikäinen.

Opiskelijakunnanhallituksen imago ja viestintästrategia ovat olleet kehityksen kohteena aikaisemmissakin hallituksissa, mutta yritykset ovat olleet tuloksettomia: Käsitykset opiskelijakunnanhallituksen toiminnasta ovat vaihtelevia, ja kiinnostusta vaikuttamiseen koulutasolla on yhä vähänoloisesti. Lyytikäisen mukaan ongelmaa pitää lähteä korjaamaan viestintää lisäämällä:

“Opiskelijakunnan toiminnasta voisi tehdä opiskelijaläheisempää esimerkiksi lähettämällä Wilma-viestin hallituksen kokouksessa käsitellyistä ja päätetyistä asioista.”

Valttikorttina kokemus

Tuomas Härmä on 19-vuotias järvenpääläinen nuori,  jonka elämää täyttävät opiskelu ja aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaminen.

Taival Järvenpään lukiossa alkoi kolme vuotta sitten ja tämän hetken suunnitelmissa Härmällä on suorittaa opinnot neljään vuoteen. Koulussa hän keskittyy lähinnä fysiikkaan ja englantiin, jotka tukevat hänen haaveitaan urasta ilmailualalla.

Kykyihin on luottamista, jos katsoo nuoren miehen tämänhetkisiä saavutuksia. Kokemusta löytyy niin koulusta kuin sen ulkopuoleltakin: Takana on kausi opiskelijakunnanhallituksessa ja paikka Järvenpään kaupungin nuorisovaltuustossa.

Puheenjohtajuus on käden ulottuvilla jo pidemmän aikaa, mutta ehdokkuutta Härmä kertoo ryhtyneensä harkitsemaan vasta pari päivää ennen ennakkoilmoittautumisen päättymistä. “Viime viikolla vasta aloin pohtia”, naurahtaa ehdokas.

Aktiivisen osallistumisen avulla Härmä kehuu oppineensa järjestelmällisyyttä ja puhetaitoja. Heikkona puolenaan hän pitää “temperamenttisuuttaan”. Kilpailuun Härmä lähtee rennolla asenteella, sillä paikka hallituksessa on joka tapauksessa varmaa.

Poliittisella kentällä ehdokas sijoittaisi itsensä keskustan tienoille, vaikka presidentinvaaleissa hän äänestäisikin Sauli Niinistöä enemmistön tapaan.

Puheenjohtajuudesta puhuttaessa Härmä vakuuttaa sitoutuvansa puheenjohtajan paikkaan sataprosenttisesti vedoten vapaa-aikaansa, jota hänellä on omien sanojensa mukaan “paljon”.

Kaksintaistelu alkaa areenalla

Ehdokkaat kohtaavat areenalla pidettävässä vaalitentissä.

Äänestäjien kalasteluun kummatkaan ehdokkaat eivät vielä ole ryhtyneet, joten vaaliviisaudet on odotettavasti kuultavilla vasta vaalitentissä, joka pidetään ensi maanantaina 22.1. Se miten ehdokkaat pystyvät vetoamaan lukiolaisiin areenalla on avain vaalien lopputuloksessa. Voitto voi loppukädessä olla kuin arpapeli, jos asioista ei ole perillä, joten muistakaa pysyä valppaana ja vaikuttaa koulumme tulevaisuuteen.

Alunperin kirjoittanut Sofia Saario

[column size=”three-fifth”]
Taiteilijanimellä Aksel Palmén elektronista musiikkia tekevä lukiomme toisen vuoden opiskelija on saavuttanut suosiota etenkin YouTuben pelikanavilla. Kipinä konemusiikkiin syttyi yläasteella.

Joskus seitsemännellä luokalla sain uusia kavereita, jotka kuuntelivat elektronista musiikkia. Sain kuulla, että yksi heistä tekee musiikkia itse.

Palmén latasi demoversion kaverin käyttämästä ohjelmasta, ja heti testaillessaan tajusi konemusiikin olevan se juttu. Tällä hetkellä hän tekee musiikkia harrastuksena, mutta YouTubeen ladatut kappaleet löytävät usein tiensä promootiokanaville ja sitä kautta esimerkiksi pelivideoihin. Palmén kertoo naurahtaen, että musiikki on hänen elämässään pääroolissa. Jos hän ei tee tai kuuntele musiikkia, hän kiinnittää huomiota ympäröiviin ääniin, joista voi saada inspiraatiota.[/column]
[column size=”two-fifth” last=”true”]

MIKÄ? ELEKTRONINEN MUSIIKKI

Ikinä ei tiedä mihin suuntaan biisi menee, kun sen aloittaa, usein se menee juuri vastakkaiseen suuntaan kuin oli ajatellut. ’Voisin tehdä iloista musiikkia – kas, tuli surullista musiikkia.’

Palménin tulevaisuudensuunnitelmat musiikin saralla ovat vielä hänen omien sanojensa mukaan hataralla pohjalla. Suomessa konemusiikista on vaikeaa tehdä itselleen uraa, mutta Palmén toivoo saavansa toteuttaa tulevaisuudessa unelmaansa musiikin parissa.

Alunperin kirjoittanut Aliisa Rantanen

Vaihto-oppilaamme Adam, Inga, Makeda, Oscar, Tessa ja Tomoka ovat viettäneet Suomessa nyt noin 10 kuukautta. Vaikka he ovat kaikki kotoisin eri maista, heitä yhdistää ainakin yksi asia: Ihmetys suomalaisten arkipäivän kulttuuria kohtaan. Makaronilaatikko on yhteisen inhon kohteena, v-sanaa viljellään paljon ja Helsingin oopperatalo ei miellytä silmää.

10 kuukautta on pitkä aika jossa varmasti on kerennyt oppimaan yhtä sun toista. Käyn keskustelua englanniksi, joten ensimmäiseksi kiinnostaa kuulla kuinka hyvin tunnetusti vaikea äidinkielemme on tarttunut ulkomaalaisiin ja yllätys yllätys, kirosanat kajahtavat heti ensimmäisenä ilmaan. “Suomalaiset kiroilevat paljon” jatkuu selitys, “yllätyin, kun en kerran kuullut kokonaisen junamatkan aikana yhtään v-sanaa”. Junat tuntuvat olevan mielenkiintoinen puheenaihe, kun Meksikossa asuva Oscar toteaa junien olevan aivan mahtavia, sillä hänellä ei aikaisempaa kokemusta kyseisistä kulkuneuvoista juurikaan ole, kun taas Japanista tullut Tomoka ihmettelee, miten VR:än junat voivat myöhästellä niin paljon. Samalla Tessa puolustaa Suomea kertomalla, miten heti ensimmäiset lumihiutaleet saavat Alankomaiden junaliikenteen moninkertaisesti pahempaan kuntoon kuin Suomessa. Taisi VR jäädä tällä kertaa voiton puolelle, mutta edes julkiseen liikenteeseen ihastunut Oscar ei ollenkaan pidä myöhästyneen junan odottamisesta -28 asteen pakkasessa.

yllätyin, kun en kerran kuullut kokonaisen junamatkan aikana yhtään v-sanaa

Mikä tarvitsisi parannusta?

Kovan luokan makaronilaatikon kannattajana koin järkytyksen hetkiä kuullessani, että haastateltavat inhosivat yhdessä tätä arkipäivän ruokaa. Makaronilaatikko ei kylläkään ollut ainoa ruokapuolen asia mikä sai kritiikkiä, sillä vaihto-oppilaiden mielestä kokkaamme aina samoja ruokia uudestaan ja uudestaan. Eikä suomalaisten ruoanlaittotaitoja kohentanut sekään, että paikallinen meksikolainen ruoka ei maistunut ollenkaan meksikolaiselle vierailijalle. Seuraavaksi kyytiä saa suomalainen arkkitehtuuri, kun Tessa toteaa tylsien betonista valmistettujen kerrostalojen olevan masentavan näköisiä, mutta kritiikki ei rajoitu pelkästään harmaisiin kerrostaloihin, vaan Makeda jatkaa kertomalla kuinka hän ei pitänyt Helsingin oopperatalon ulkomuodosta. En kylläkään yhtään ihmettele Makedan kommenttia verratessani Helsingin oopperataloa hänen kotimaassaan sijaitsevaan Sydneyn oopperataloon.

Onko stereotypiat suomalaisista täysin totta?

Kun kysyn mitä neuvoja vaihto-oppilaamme haluaisivat antaa meille suomalaisille, kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä puhumisen lisäämisestä: “Opetelkaa puhumaan, vastatkaa kun opettaja kysyy tunneilla jotain ja tuntemattomillekin saa puhua”. Arkipäivän sosiaalisten tilanteiden hirvittävyyteen keskittyvä “Finnish nightmares” -sarjakuva on suosittu myös vaihto-oppilaiden keskuudessa. Stereotypiat normaalista kaduntallaajasta ovat tuttuja, mutta millaisia me oikeasti olemme ulkomaalaisen silmissä? “hiljaisia, ujoja, yleisesti ottaen hiukan sulkeutuneita” ovat ensimmäiset kommentit. Inga jatkaa: “Olette kaikki blondeja ja sinisilmäisiä” Tässä kohtaa on hyvä huomauttaa, että Inga on kotoisin Saksasta, joten blondeja ja sinisilmäisiä täytyy siis todellakin olla paljon, mutta keskustelu ajautuu nopeasti toiseen suuntaan: “Stereotypiat ovat kuin itseään toteuttava ennuste” Tessa huomauttaa. Pian todetaankin, että kyllä suomalaisetkin osaavat olla puheliaita kun heihin on kerinnyt tutustua, tai viimeistään siinä vaiheessa kun alkoholia on päässyt verenkiertoon. Emmekä me loppujen lopuksi ole niin kylmiä kuin annetaan luulla, vaikka junissa pitääkin aina olla vähintään yksi penkki tyhjää muiden matkustajien välissä. Ja onhan sekin jo jotain, että Makedalle on tullut peräti kolme ventovierasta suomalaista omaehtoisesti juttelemaan 10 kuukauden aikana.

Emmekä me loppujen lopuksi ole niin kylmiä kuin annetaan luulla, vaikka junissa pitääkin aina olla vähintään yksi penkki tyhjää muiden matkustajien välissä

Mitä nyt kun vaihtovuosi on lopuillaan?

Ajatus siitä, että vaihto-oppilaat joutuvat pian lähtemään takaisin koteihinsa tuntuu heistä hiukan surulliselta, vaikka kotimaata onkin ikävä. Parhaat muistot suomesta tuntuu tulevan luonnonläheisistä asioista: Lappi, Pielisjärvi ja kesämökki mainitaan hyvinä muistoina, mitä en yhtään ihmettele, sillä suomen luonto on varmasti eksoottinen kokemus verrattuna esim. Japaniin tai Meksikoon, mutta kotiin lähtemistäkin jo odotellaan. Skype keskusteluja ollaan käyty jopa kotona odottavien kissojen kanssa ja Oscar ainakin palaa halusta päästä syömään kunnollisia meksikolaisia tacoja. Haastattelun lopuksi Adam, Inga, Makeda, Oscar, Tessa ja Tomoka haluavat vielä kiittää kaikkia ikimuistoisesta vaihtovuodestaan Suomessa ja koska näin vilpittömän tunteellinen kiitos on vieraan tuntuinen kokemus suomalaiselle toimittajalle, alan itsekin pohtimaan mihin maahan olisi mielenkiintoista lähteä vaihtoon.

Alunperin kirjoittanut Toni Makkonen

Saksassa viettämieni kuukausien aikana on vastaan tullut monenlaista maapallon tallaajaa. Näiden erilaisten ihmisten kanssa olen käynyt monenlaisia keskusteluita liittyen muun muassa Suomeen ja suomen kieleen.

Kun muuttaa toiseen maahan, on luonnollista että ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, mistä olet kotoisin. Tähän mennessä arvaukset omalla kohdallani ovat osuneet useimmiten Norjaan, Puolaan tai Ruotsiin. Kemian opettajani kysyi kuitenkin muutama viikko sitten keskustelumme lomassa, kuinka kauan minulla on ollut kemiaa koulussani Australiassa. Hymähdin huvittuneesti ja korjasin tulevani Suomesta. Opettaja näytti hämmentyneeltä, mikä on melko ymmärrettävää, jos hän on elänyt yli kolme kuukautta siinä luulossa, että olen kotoisin kengurujen ja auringonpaisteen luvatusta maasta. Tämä harhaluulo saattaa selittää sen, miksi hän varmisteli minulta usein etten vain ollut kylmissäni luokkamme ikkunan ollessa auki.

[pullquote-left]”Suomihan on lähellä Intiaa!”[/pullquote-left] Toinen mielenkiintoinen näkökulma kotimaastani löytyi saksan kielikurssilta. Uusi oppilas tunnillamme oli kotoisin Afrikasta, tarkemmin sanottuna Guineasta. Esittelin itseni miehelle ja kerroin tulevani Suomesta. Hän näytti yllättyneeltä ja sanoi etten näytä suomalaiselta. “Suomihan on lähellä Intiaa!”

Suomen kieli on herättänyt monissa tuttavissani hilpeyttä ja kiinnostusta. Isäntäperheeni on kovan hien ja työn tuloksena oppinut laskemaan kuuteen, sanomaan hämähäkki sekä toivottamaan hyvää ruokahalua. Saksalaisille kavareilleni olen pitänyt vaatimustason hieman matalampana ja opettanut heidät tervehtimään ja hyvästelemään suomeksi. Siis sanomaan “moi” ja “moi moi”. Hampurissa vieraillessani minut ja ystäväni juoksi kiinni kaksi juuri yliopistossa aloittanutta opiskelijaa. Heidän tehtäväkseen oli langennut kierrellä ympäri kaupunkia ja saada mahdollisimman monta erimaalaista kirosanaa äänitettyä. Koulun lehden puitteissa ollessamme jääköön Suomea edustamaan lähtenyt sana salaisuudeksi.

Omaksi yllätykseksenikin olen tavannut täällä myös suomen kielen taitajia. Muutama päivä sitten tapasin host-isäni työtovereita, joista yksi innostui suuresti kuullessaan minun olevan Suomesta. Hän kertoi entisen puolisonsa olleen suomalainen, joten Suomessa oli tullut nuorempana vierailtua useampaankin otteeseen. Ensimmäinen hänen muistamansa sana tuli kysyttäessä kuin apteekin hyllyltä: kilju. Perinteikkään alkoholijuoman lisäksi muistissa olivat vielä poro, joulupukki, lumienkeli, salmari ja makkara. Rouvahan sulautuisi mainiosti leppoisan suomalaisen lauantai-illan viettoon vielä tänäkin päivänä.

[pullquote-right]Rouvahan sulautuisi mainiosti leppoisan suomalaisen lauantai-illan viettoon vielä tänäkin päivänä.[/pullquote-right]

Toinen edistynyt suomen kielen taituri löytyi vaihtojärjestöni Rotaryn klubi-illalliselta. Hieman vanhempi herrasmies kertoi vierailleensa viime vuosisadalla Suomessa ja kysyneensä kahvin hintaa. Myyjä ei puhunut kuulema englantia, vaan toisteli vain sanoja yksi, kaksi ja diksi. Mies kertoi oppineensa tuolloin laskemaan suomeksi kolmeen. Totesin mielessäni että vanhan miehen hyvien muistojen säilyttämiseksi taidan jättää diksin korjaamatta. Voihan joku suomalainen vääntää kolmosesta diksin omalla murteellaan. Hammasraudat suussa. Ja suu täynnä ruokaa. Mutta kuitenkin.

Alunperin kirjoittanut Julie Paukkunen