Rohkeus. Niin monissa eri asiayhteyksissä käytetty sana. Kuka voisi enää keksiä siitä mitään uutta sanottavaa? Ensimmäisen vuoden draamaopiskelijat kuitenkin onnistuivat luomaan esityksen, joka nostatti ainakin minulle ajatuksia rohkeudesta. Ei välttämättä uusia sellaisia, mutta niin arkisia, ettei niitä aina edes osaa ajatella.  

Esitys alkoi luokkahuone tilanteesta, kun opettaja saapui paikalle ja ilmoitti, että jokaisen täytyy kirjoittaa essee rohkeudesta. Aiheesta, jota henkilökohtaisesti kammoan sen kliseisyyden vuoksi. Tilanteeseen oli jaettu hyvin, millainen kukin ihminen oli oppilaana. Kohtaus loppui kaoottiseen sekamelskaan, ja valot sammuivat.  

Siitä siirryttiin perinteiseen tyttöjeniltaan musiikin saattamana. Lavalle raahattu patja loi efektin huoneesta, ja tanssahtelevat tytöt nostattivat tunnelmaa, joka oli vaihtunut hetkessä koulun paineesta viikonlopun vapauteen. Musiikin lakatessa yksi tytöistä kysyi, mitä muut olivat kirjoittaneet esseeseen. Ymmärrettävästi jokainen oli heittänyt aivojensa koulukansion sängyn alle iltaa varten, joten siihen loppui esseistä puhuminen.  

Rohkeus kuitenkin nousi puheenaiheeksi, ja tytöt alkoivat pilkallisesti siteeraamaan arjessa kuultuja lauseita rohkeudesta. ”Sä oot rohkee, kun uskallat olla oma ittes”, voisi tiivistää viestin. Moni asia vaatii rohkeutta. Se kävi loistavasti ilmi, kun jokainen yksitellen nousi seisomaan kertoen, miten on ollut itse rohkea tai mihin toivoisi enemmän rohkeutta. Tämän täytyi olla lempikohtani esityksestä. Rohkeutta on puhua ongelmista. Yrittää, vaikka voi epäonnistua. Kysyä, kun joku mietityttää. Puuttua, kun jokin ei ole kohdallaan. Millä tavoin sinä olet rohkea? 

Suullisista rohkeuden tunnustuksista päästiin koomisiin ja konkreettisiin esimerkkeihin, kun ”uutiset” alkoivat. Uutismaisessa lähetyksessä yleisölle esiteltiin hupaisalla tavalla jokaiselle tuttuja tilanteita, joissa on mahdollisuus ylittää pelot, kuten ihastukselle tunnustaminen tai alkoholista kieltäytyminen. Samalla tehtiin pilaa muutaman vuoden takaisesta tyhmänrohkeasta suunnitelmasta rynnäköidä Amerikassa sijaitsevaan Area 51:een.  

Esityksen lopussa draamalaiset tarjoilivat yleisölle itsepuolustustanssia tai ainakin jotain ryhmäliikuntaa muistuttavaa. Se sai katsojan vielä varpailleen, sillä itse ainakin yllätyin. Ennen kumarrusta ja aplodeja sali täyttyi yhtäläisellä huudolla, joka kuulosti minun korvaani epätoivoiselta tarpeelta saada kokea rohkeutta. 

Pidin näytöksen sisällöstä, ja etenkin sen monipuolisuudesta sekä totuudenmukaisuudesta. Sitä oli helppo seurata loistokkaiden näyttelijöiden ansiosta, jotka onnistuivat eleillään ja äänillään viestittämään juuri sen, mikä täytyi tulla sanotuksi. He saivat visionsa elämään. Valitettavasti esitystä ”Rohkeus” ei voi nähdä näin jälkeen päin, mutta voin mielelläni suositella ensimmäisen vuosikurssin draamalaisten tulevia produktioita. Tämä näytös ylitti odotukseni. Nyt osaan odottaa enemmän. 

Näytelmän ohjaaja Tuija Töyräs kertoo vakuuttuneensa projektin aikana siitä, kuinka paljon lapsuus vaikuttaa siihen, millainen ihmisestä tulee aikuisena.

Alkumusiikki lakkaa, lukion keskuksena toimiva Areena pimenee ja 800-päinen lukiolaisjoukko vaipuu ennenkuulumattomaan hiljaisuuteen. Koulun käytäville toisen jakson aikana ilmestyneille kukkaruukuille, lätkäjulisteille ja tyhjälle pyörätuolille saadaan kohta selitys. Keudan sinisiin haalareihin pukeutuneet “raksamuusikot” marssivat lavalle nyt kolmatta ja viimeistä kertaa tätä näytelmää varten.

Hannes Ripatti näyttelee jääkiekon suurlupauksen pikkuveljeä Kalle Peurankaa, joka ryhtyy kirjoittamaan tarinaa lapsuusmuistoistaan. Takautuvasti esitetyissä kohtauksissa lapset leikkivät pihalla kauppaa ja hyppivät hyppynarulla. Vihainen ja hieman pelottava isä, Pasi Peuranka (Eppu Pesonen) katkaisee lasten leikit muutamaan otteeseen karjumalla, mikä herättää naurunpyrähdyksiä yleisössä. Kaava toistuu koko näytelmän ajan: isä painostaa lapsiaan jääkiekon pariin ja myöhemmin myös kaupunginjohtaja ja pihapiirin lapset ovat mukana leikissä.

Pienillä huumorin murusilla varustettu näytelmä sai loistavan vastaanoton yleisöltä. Areenan hyödyntämiselle annettiin uusi dimensio, kun toista ja kolmatta kerrosta käytettiin näytelmässä parvekkeina. Dramatiikkaa toivat kovat äänet ja vilkkuvat valot näyttämön ympärillä.

Tulevaisuus on Tuntematon

Draamaprojekti on kokonaan lukiolaisten tekemä, mutta eri ideoiden yhdistelijänä toimi ohjaaja Tuija Töyräs.

Tämä kyseinen teatteritaiteen maisteri, näyttelijä ja teatterikäsikirjoittaja aloitti lukiossa draamaopettajana vanhempainyhdistyksen ja rehtorin innoittamana. Lukion draamakursseilta tutuksi tullut Töyräs kertoo, kuinka viime keväänä syntyi ajatus uudesta, tällä kertaa hieman isommasta, näytelmästä.

Teatteriprojektia lähdettiin toteuttamaan Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Opiskelijat olivat kaikki yksimielisiä siitä, että työstä tulee näytelmä, ja yhtenä ajatuksena nousi Tuntematon Sotilas. Tuija Töyrästä huvitti: “Kaikki tekevät tänä vuonna jotakin sen kaltaista!” Sitten ideaksi saatiin jotain ihan muuta.

– Historian sijaan alettiin katsomaan tulevaisuuteen. Siitä saatiin myös projektin nimi. Ihminen ei voi koskaan tietää, mitä tulevaisuus pitää sisällään: se on tuntematon.

Tarinan ideoiminen lähti teemasta “sankaruus”. Projektissa mukana olleet nuoret yhdistivät sankaruuden nopeasti ystävyyteen, perhesuhteisiin ja niin sanottuihin takapihan sankareihin.

Näytelmässä kirjoituskonetta näpyttelevää Kalle Peurankaa esittänyt Hannes Ripatti kertoo, että tarina merkitsee hänelle paljon. “Se kertoo ystävyydestä, luottamuksesta, periksiantamattomuudesta ja kaikkein tärkeimmästä eli välittämisestä.”

Tuija Töyräälle projekti on aina matka

Töyräs pyrkii ymmärtämään ja oppimaan uutta sekä tarkastelemaan asioita uusista näkökulmista. Hän kertoo ennen kaikkea ymmärtäneensä tämän projektin aikana, kuinka vahvasti lapsuus vaikuttaa koko elämään. Kaikki pienenä koetut asiat, kuten vanhempien läsnäolo ja sen laatu, vaikuttavat siihen, millaisia meistä tulee aikuisina.

“Lapsen kanssa olisi tärkeä olla läsnä ja olla luomatta suorituspaineita.” Töyräs toivoo, että etenkin esitystä katsomassa olleet vanhemmat ymmärtävät tämän. “Lapsi laittaa ensimmäistä kertaa luistimet jalkaansa, ja heti sanotaan, että no sinusta tulee seuraava huippujääkiekkoilija”, ohjaaja summaa.

“Maailma luo jo itsessäänkin ihan tarpeeksi paineita kasvavalle sukupolvelle – miksi vanhempien pitää vielä lisätä niitä?”

Tuija Töyräs toivoo, että nuoret ovat näyttelemisen lisäksi oppineet pienten elementtien tärkeyden teatterissa. ”Teatteritaitoihin sisältyy monia eri osa-alueita, kuten lavastus, puvustus, valo- ja äänisuunnittelu, maskeeraus, tarpeisto ja musiikki. Oppilaat usein yllättyvät siitä, miten pienetkin jutut vaikuttavat lopputulokseen. Ei ole samantekevää, onko hahmolla punainen vai vihreä paita tai millaista musiikki on. Taustalla olevat elementit auttavat luomaan oikeanlaista tunnelmaa.”

Näytelmässä Timjamia esittänyt Sanni Ahto kertookin projektin opettaneen hänelle käytännön asioita. Hän oppi, kuinka lavalla ollaan ja miten ääni saadaan kuuluviin. “Opin myös löytämään itsestäni niitä hyviä puolia, joita tulisi arvostaa enemmän, sekä niitä asioita, joissa on vielä kehitettävää”, kertoo Ahto.

Viime keväänä Järvenpään lukio toimi Kinnarin alakoulun 1.-2. -luokkalaisten evakkotilana. Töyräs ja muu porukka saivat idean ottaa heidät mukaan alkuvaiheen harjoituksiin, missä he pyysivät lapsia laulamaan jonkin laulun. Kun muut lapset seisoivat ujoina paikoillaan, yksi pieni poika rohkaistui ja alkoi laulamaan lujaan ääneen “Paljon onnea vaan” Suomelle. Tilanne oli niin mieleenpainuva, että se pääsi näytelmäänkin.

“Draamaprojekti on ollut yksi parhaista asioista, johon olen päässyt mukaan. Olen saanut tutustua ihaniin ihmisiin ja päässyt harjoittelemaan näyttelijäntaitojani. Viimeisen näytöksen jälkeen oli vaikea uskoa kaiken sen olevan nyt ohi, sillä pitkät iltaharjoitukset olivat jo rutiinia ja ryhmä oli lähentynyt huomattavasti. Voisin todellakin suositella samantapaisia projekteja vähänkin kyseisestä alasta kiinnostuneille, sillä prokkis sisälsi myös paljon muuta”, Sanni Ahto kertoo.

“En kyllä vielä kykene uskomaan, että kaikki on ohi. Projekti on ollut iso ja hauska homma!” Tuija Töyräs kertoo vielä lopuksi. Seuraavaksi Töyräs suuntaa kirjoittamaan ulkomaille, ja keväällä alkaa taas uusi teatterikurssi.

”Areena on korkattu!”

Alunperin kirjoittanut Emma Virtanen ja Henni Savolainen