Lukion aikana nuoren oletetaan kasvavan päätöksiä rohkeasti tekeväksi, sivistyneeksi nuoren aikuisen aluksi. Nuoruusiän päätöksistä merkittävän suuri osa pelottaa lähinnä niiden tärkeyden ja oman kokemattomuuden vuoksi. Pelko tulevasta, ja ennen kaikkea tärkeistä päätöksistä, seuraakin meitä jokaista läpi koko elämän. Pelko ei välttämättä näy päällepäin, mutta siellä se on. Uskokaa pois.

Kulunutta lukuvuotta pohtiessani mieleeni eivät tule käydyt kurssit, muut opiskelijat, opettajat tai koulun tapahtumat. Mieleeni tulvii muistoja keskusteluista ja omista pohdinnoistani, jotka liittyvät nykyiseen maailmantilanteeseen. Ajatuksissani on se aamu, kun Donald Trump oli selvästi ääneen lausutuin nimi Järvenpään lukion käytävillä. On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka vahvasti jokin muutos jossain Yhdysvaltojen hallituspolitiikassa vaikuttaa meihin lukiolaisiin. Vaalipäivän jälkeinen aamu näkyi 16–19-vuotiaiden opiskelijoiden lisäksi ennen kaikkea lukion opettajissa. Opettajan ammatissa poliittinen puolueettomuus on sen aamun perusteella vain urbaani legenda.

Jos myöhemmin elämässäni päädyn pohtimaan toisen lukiovuoteni tapahtumia, voin kuvitella muistelevani Trumpia ja Euroopassa tapahtuneita terrori-iskuja. Parin viime vuosikymmenen varrella Lähi-idässä jo arjeksi muodostuneet terrori-iskut ovat alkaneet lisääntymään Euroopan alueella, jopa täällä pohjolassa asti. Pariisi, Bryssel, Manchester, Pietari, Tukholma… spekulointi siitä, että Suomi olisi seuraavan hyökkäyksen kohde, kasvaa koko ajan. Uskon myös pohtivani tulevaisuudessa tämän kevään kuntavaaleja ja omaa panostani yhteiskunnallisiin päätöksiin. Tulen muistelemaan tämänhetkistä ahdistustani omasta tulevaisuudestani, kuten tulevista ylioppilaskirjoituksista ja ensi vuoden pääsykokeista.

Trump sijaitsee noin seitsemäntuhannen kilometrin päässä Järvenpään lukiosta. Trumpin twiittejä seuraa lähes 30 miljoonaa ihmistä, eli Järvenpään lukion opiskelijamäärä noin  30 000-kertaisena. Omasta näkökulmastani katsottuna Trumpin ideologia koostuu vihasta ja pelosta, jota hän on hyödyntänyt politiikassaan runsaasti. Trumpin lisäksi ne miljoonat häntä äänestäneet ja hänen ideologiaansa tukeneet yhdysvaltalaiset vahvistavat suuresti tämänhetkistä globaalia, ja etenkin paikallista, pelonsekaista ilmapiiriä. Tämä viha ja pelko kukoistaa poliittisen maailman lisäksi siis myös yksityishenkilöissä.

Olen varma, että toisen lukiovuoteni aikana olen antanut nykyisen maailmantilanteen vaikuttaa itseeni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ehkä jopa enemmän kuin koskaan tämän jälkeen. Olen varma, että olen antanut pelon ajaa minua paikkoihin ja ajatuksiin, joihin muuten en olisi päätynyt. Olen vain täysi-ikäinen lapsi, joka nostaa opintolainaa Euribor-viitekorolla. Olen täysi-ikäinen lapsi, joka seuraa kaikenlaisia medioita monia tunteja päivässä. Olen epätäydellinen ja vaikutuksenalainen ihminen, joten annan tämän kaiken vaikuttaa itseeni.

Pelko nykytilanteesta ja tulevasta on siis sanoinkuvaamattoman suuri. Eräs minulle tärkeä henkilö sanoi kuitenkin kerran, että jatkuvan pelon alla eläminen ei ole oikeaa elämää. Menen siis väkijoukkoon, turistikohteisiin, yleisötilaisuuksiin ja vietän kesän, niin kuin se pitäisikin viettää. Minä teen vaikeat päätökseni, koska olen vastuussa itse itsestäni.

Alunperin kirjoittanut Emma Virtanen

”Jos minä seison oikein korkealla varpailla, olen melkein aikuinen”, ilmoitin viiden vuoden ikäisenä äidilleni. Äitini naureskeli ja sanoi, että lapsuudesta kannattaisi nauttia nyt, sillä myöhemmin sitä tulisi kaipaamaan. Minä kuitenkin epäilin sitä, sillä aikuisillahan ei ollut karkkipäivää. Miksi haluaisi olla taas lapsi, jos sai syödä karkkia kaiket päivät?

Lapsena sitä ei mitään muuta halunnutkaan kuin olla aikuinen. Aikuisten elämä vaikutti niin helpolta, sillä heillä ei ollut kotiintuloaikoja. Sen lisäksi he saivat päättää, mitkä lelut kaupasta ostettiin. Pidin aikuisia suorastaan jumalina, ja joka ilta menin nukkumaan miettien, että huomenna olen jo päivän vanhempi. Jälkeenpäin aikuisuuden palvominen tuntuu niin sinisilmäiseltä. En ole läheskään aikuinen ja silti haluaisin olla taas lapsi. Vaikka lapsena onkin karkkipäivä erikseen.

Veljeni täytettyä täysi-ikäisyyden rajan alkoivat vanhempani marmattaa hänelle jokaisesta kotityöstä, jonka hän jätti tekemättä. ”Et osaa edes käyttää pyykinpesukonetta ja sinunhan pitäisi olla aikuinen!” Voiko siis itseään kutsua aikuiseksi, kun osaa pestä omat likapyykkinsä?

Jos joku olisi kysynyt minulta viisi vuotta sitten, kuinka määrittelisin aikuisen, olisin sanonut, että aikuinen on joku, joka on täyttänyt 18 vuotta. Jos taas sama kysymys esitettäisiin nyt, en osaisi vastata. En minä tiedä, mikä on aikuinen. Vaikka olisin kuunnellut terveystiedon kurssilla, en luultavasti siltikään tietäisi vastausta. Ehkä sitä herää joku aamu ja peiliin katsoessaan toteaa, että minähän olen aikuinen. Tai sitten aikuisuus hiipii pikkuhiljaa, ja vuosien päästä huomaa olevansa ryppyinen. En minä tiedä, enhän ole aikuinen.

Alunperin kirjoittanut Aino Kosunen

Lukio on kuin kakku. Jos sitä syö liikaa kerralla, iskee pahoinvointi ja täytyy oksentaa. Toisaalta lautanen pitäisi saada tyhjäksi ennen kuin ruoka-aika, usein kolme vuotta, päättyy. Lopussa ei suinkaan jää ruokalevolle sijaa, vaan pitäisi jaksaa vielä pestä ainakin neljän ylioppilasaineen likatiskit.

Valkolakki on monelle lopulta aikamoinen hikilakki, jos opiskelun ottaa tosissaan. On tutkittu juttu, että kaikista Suomen opiskelijoista juuri lukiolaiset kokevat koulunkäynnin rankimmaksi. Olen lukenut, että lukiolaistytöillä on riski saada burn out alta parikymppisenä, ja lukioiden pojat muuttuvat kyynisiksi eivätkä enää jaksa välittää. Omat havaintoni kakun äärellä eivät todista toista.

[pullquote-right]Kakkulautasen ääreltä ei poikkipuolista sanaa kuunnella[/pullquote-right]Puhumisen uskotaan auttavan ahdistukseen. Vaan tämänpä kakkulautasen ääreltä ei poikkipuolista sanaa kuunnella. Jos lukiolainen antaa ymmärtää olevansa väsynyt, ovat repliikit “sinähän olet vasta lukiossa” ja “kovasta maailmasta ei lukiossa ole vielä tietoakaan” tuttua tylytystä sukulaisilta, sediltä ja tädeiltä sekä omilta vanhemmilta – juurikin kaikilta, jotka eivät ole itse olleet tämän kakkukattauksen äärellä enää vuosikymmeniin. Suomen koulujärjestelmähän on erinomainen, ei omalla nuorella ole sen rattaissa mitään hätää, uskotaan.

[pullquote-left]Lukio ei ole helppo pala kakkua[/pullquote-left]Veikkaan, että vuosikymmenissä tämän kakun suutuntuma on päässyt vähän väljähtymään. Samoin kuin työelämässä pauhataan yhteiskunnan raadollistumisesta, ei ole lukiokaan varmasti tänään enää sama kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Englannin kielessä on sanonta “a piece of cake”, jota voisi suomessa vastata helpon nakin käsite. Lukio ei ole helppo pala kakkua.

Kakku pitäisi siis saada maistumaan paremmalta. On toki hyvä, että lukio valmentaa stressiin, kiireeseen ja paineeseen, sillä niitä kohdataan varmasti myöhemmässä elämässä. Mutta miten käy yhteiskunnan, jos eläkepommin ja työvoimapulan kynnyksellä kaksin käsin töihin revittävä nuoriso voi pahoin jo lukiossa?

[pullquote-right]Jokainen voi paremmin, jos kakun kitkerän kirsikan voi vaihtaa johonkin mieluisampaan[/pullquote-right]Ratkaisu ei ole vain tunkea torttuun lisäaineita, vaan tehdä perusteellisempi korjaus kakun raaka-aineisiin. Valoa luo uuteen lukion opetussuunnitelmaan puuhattava valinnaisuuden määrän lisäys. Toki jokainen voi paremmin, jos kakun kitkerän kirsikan voi vaihtaa johonkin itselle mieluisampaan sekä kykyihin, jatko-opintoihin ja urasuunnitelmiin nähden hyödyllisempään. Samoin tulisi kehittää opiskelijahuoltoa ja sen resursseja kuulla opiskelijoiden kuulumisia. Liian monet luisuvat nykyään yksin pöydän alle potemaan pahaa oloaan. Koulujen tulisi miettiä, miten opiskelijalle kasaantuvia liiallisia suorituspaineita voitaisiin keventää inhimilliselle tasolle.

En ole itse täällä koulunpenkillä näkemässä uutta opetussuunnitelmaa, mutta lienee silti mielenkiintoista kuulla millaista ruokahalua kakun äärellä on tulevaisuudessa. Jos kakku on yhä äitelä ja aiheuttaa vatsanväänteitä, en lakaisisi autenttisia lautasten ääreltä kuuluvia kommentteja suoraan biojäteastiaan vain omien lukiovuosieni varjolla.

Alunperin kirjoittanut Henry Hedborg