Too School for Cool -näytelmä oli nerokas kannanotto nykyajan ongelmiin
Lukiomme draama 3&4-kurssin draamanäytelmä Too School for Cool esitettiin auditoriossa ensi-illassa helmikuun 28. päivä ja kävin sen itse katsomassa 3.3. iltanäytöksessä. Kokemukseni näytelmästä olivat varsin positiiviset ja olen vaikuttunut siitä, miten hyvin se oli toteutettu. Kaiken kaikkiaan Too School for Cool esitettiin lukiomme auditoriossa yhteensä viisi kertaa.
Taide on kautta ajan ollut tehokas väline viestien välittämiseen ja sitä se oli nytkin. Näytelmän teema ja ajankohtaisuus vetosi varmasti jokaiseen katsojaan tai vähintäänkin jokainen tunnisti, mistä näytelmässä oli kyse. Näytelmä ei pelännyt nostaa tikunnokkaan yhteiskunnan epäkohtia ja kritisoida niitä. Tuon puolitoistatuntisen aikana nähtiinkin useaan otteeseen jopa rohkeaa rajojen rikkomista ja kokeilua siitä, mistä on hyväksyttävää puhua ja mistä ei. Näytelmän tyyli oli siis hyvin suora ja sensuroimaton. Siinä käytettiin osin voimakastakin kieltä ja vahvoja syboleita. Esityksen alkupuolella muun muassa näytetään ase, mutta ei käytetä sitä. Aseen symbolinen merkitys jäi tässä vaiheessa vielä hämärän peittoon.
Kokonaisuudessaan Too School for Cool oli nerokas kokonaisuus, joka kuvasi satiirisesti nykypäivän ongelmia, kuten somen tuomia ulkonäköpaineita ja nuoruuden haasteita sekä sen lieveilmiöitä, kuten erilaisuudesta kiusaamista. Kiusaaminen ja sen kritisoiminen olikin näytelmän keskiössä. Se myös korosti ristiriitaa aikuisten sanomisien ja tekojen välillä tuoden esiin sen tosiasian, että myös aikuisten keskuudessa kiusaaminen on harmittavan yleinen ilmiö.
Päähenkilönä näytelmässä oli nuori “tyylitön” opiskelija, joka vielä etsi itseään. Päähenkilöä kuvattiin tietynlaisena järjestelmän uhrina, jonka normaalia kasvua pyrittiin muuttamaan erilaisten vääristyneiden standardien ja oletusten perusteella. Näytelmä kritisoikin nerokkaasti internetin ja sosiaalisen median roolia muun muassa ulkonäkö- ja suorituspaineiden levittämisessä. Se korosti kuinka tärkeää on olla oikeasti oma itsensä ja hyväksyä muutkin sellaisena kuin he ovat.
Vaikka näytelmän juoni keskittyikin pääosin nuorten kokemiin paineisiin ja nuorten ongelmiin, oli siinä sivuhenkilöinä monia erilaisia hahmoja, jotka puolestaan heijastivat kuvaa niin kutsutusta aikuisten maailmasta. Sivuhenkilöitä oli kolmenlaisia: kahvihuoneessa kiusattu opettaja, aikuisten tavoista paasaava sijainen sekä tosi-tv -ohjaaja. Kukin hahmo kuvasti tiettyä aikuisuuden näkökulmaa. Opettaja oli kestänyt vuosia kiusaamista ja murtui oppilaiden edessä. Sijainen Järvinen puolestaan pyrki opettamaan nuoret aikuisten tavoille eli vaikka aikuiset pyrkivät opettamaan lapsiaan olemaan sivistyneesti ja käyttäytymään hyvin, on totuus aikuisten itsensä keskuudessa usein karumpi ja moni unohtaakin itse lapsillensa opettamat käytöstavat. Lopulta tosi-tv -ohjaaja opetti nuoria, miten olla näkyvästi esillä ja miten tässä niin kutsutussa aikuisten maailmassa pääsee suosioon. Keinot olivat monesti täysin naurettavia. Eli ongelma kiusaamisesta ja yhteiskunnan luomista odotuksista on moniulotteinen eikä rajoitu pelkästään tiettyyn ikärymään.
Roolit näytelmässä vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Toisessa tilanteessa hyvin käyttäytyvät nuoret olivat aikuisten tukena tai kyseenalaistivat heidän toimintaansa, kun taas hetken päästä nuoria kuvattiin ivaamassa toisillensa. Merkittävin ero näiden kahden ryhmän välisessä kiusaamisessa oli alusta, jossa se tapahtui. Aikuisten kokema kiusaaminen jäi usein taka-alalle, koska se oli esimerkiksi työpaikan kahvihuoneessa tapahtuvaa huomaamatonta nimittelyä ja arvostelua. Kun taas nuoret nimittelivät ja arvostelivat toisiaan netin välityksellä. Jälkimmäisen ongelma on, että vaikka netissä tieto leviää kulovalkean tavoin ja kiusaaminen voi olla näkyvämpää, on sitä helppo tehdä anonyymisti nimimerkin takaa.
Näytelmän päätöskohtauksessa kukin hahmo asetettiin erikseen valokeilaan ja heistä jokainen kertoi oman lyhyen tarinansa. Hetkestä oli tehty herkkä ja henkilökohtainen. Lopulta kävi ilmi, että asiat, joita nämä nuoret kertoivat olivat hyvin samanlaisia, vaikka jokainen heistä vakuutelikin olevansa maailman ainoa, joka kyseisiä asioita pohti ja niistä murehti. Lopulta hahmot sanoivatkin yhteen ääneen “Olen maailman ainoa ihminen, joka pelkää yksinjäämistä”. Tämän jälkeen näytelmän päähahmo asteli lavalle pitäen loppupuheen pohjustaen muun muassa esityksessä näytetyn aseen symbolista merkitystä ja korostaen sitä, kuinka jokainen saa itse päättää mitä esitys ja ase yrittää viestiä – “Haluamme näytää aseen, mutta emme käyttää.” jonka jälkeen yhteen ääneen “Saatte itse päättää mitä se merkitsee”. Näytelmä päättyy tähän.
Kaiken kaikkiaan näytelmä oli vaikuttava ja mielestäni välitti tärkeän viestin katsojille. Kiusaaminen ja sen aiheuttamat traumat ovat vakava aihe, josta puhuminen avoimesti on tärkeää oli se sitten suoraan tai taiteen välityksellä. Too Scool for Cool onnistui tässä erinoimaisesti! Se nitoi yhteen kokonaisuuden, joka arvosteli kiusaamista suoraan ja etsi sen juuritekijöitä samaan aikaan näyttäen yleisölle kiusaamisesta koituvia seurauksia. Harmillisesti näytelmän käsittemät aiheet ovat niin arkisia, että itse kullakin on varmasti joko ensikäden kokemusta, tai on nähnyt kiusaamista edes jossain muodossa. Myöskään ulkonäköpaineet tai muut yhteiskunnan oletukset eivät koske vain tiettyä ihmisryhmää, vaan ilmiö on laajalle levinnyt ja kaikkia koskeva ongelma. Tähän varmasti jokainen meistä voi samaistua.
Kiitän siis itseni sekä toimituksen puolesta draaman opiskelijoita sekä draamaopettaja Salla-Maria Santosta tästä ajankohtaisesta ja koskettavasta esityksestä. Tällaista olisi hyvä olla lisää, sillä nämä aiheet ovat tärkeitä ja niistä puhuminen tulisi ehdottomasti normalisoida. Lopullinen arvosanani Too School for Cool -näytelmälle on täysi kymppi! Olen aidosti vaikuttunut draamaopiskelijoiden lahjakkuudesta ja kyvystä heittäytyä vakavan aiheen edessä. Se vaatii rohekutta ja omistautuneisuutta taiteelle.
Kuvat: Tuiki Kammonen
