Suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kiistellyimpiä kysymyksiä on mahdollinen jäsenyys sotilasliitto Natossa. Maamme poliittinen johto on vuosikymmeniä kaihtanut jäsenyyttä läntisessä sotilasliitossa ja keskustelu Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta on ollut puutteellista. Tässä jutussa pyritään avoimeen ja rehelliseen analyysiin Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä.

Viime kevään presidentinvaalit toivat turvallisuuspoliittisen keskustelun erityisen voimakkaasti esille, ja on sekä todennäköistä että toivottavaa että turvallisuus nousee keskeiseksi teemaksi myös tämän kevään eduskunta- ja eurovaaleissa. Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun kenties kinkkisin kysymys lienee maamme mahdollinen Nato-jäsenyys .

On selvää, että tällä hetkellä enemmistö suomalaisista äänestäjistä vastustavat hakemista sotilasliitto Naton jäseneksi ja että Suomen poliittinen johto ei ole koskaan pitänyt sitä riittävän aiheellisena ottaakseen sen eteen vaadittavia askelia. Voisiko kuitenkin olla, että Nato-jäsenyys olisi Suomelle hyväksi? Ja voisiko olla, että Suomen liittyminen sotilasliittoon vakauttaisi Itämeren turvallisuuspoliittisen tilanteen sekä takaisi Suomen itsemääräämisoikeuden?

Usein Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa ilmaistaan huoli siitä, että Suomen sotilaallinen päätösvalta vietäisiin eikä Suomi enää pystyisi itse päättämään maanpuolustuksellisista perusperiaatteistaan. Nato on kuitenkin hallitustenvälinen organisaatio, jolla ei ole ylikansallista päätösvaltaa. Liittokunnan päätöksenteko vaatii aina jäsenmaiden yksimielisyyden. Jokaisella jäsenmaalla on siten myös mahdollisuus pysäyttää liittokunnan päätöksenteko silloin, kun merkittävät kansalliset edut ovat kyseessä.

Suomen jäsenyys Natossa ei myöskään merkitsisi muiden liittokunnan jäsenten sotavoimien automaattista asettamista tänne, vaan kaikki päätökset joukkojen ja kaluston siirtelystäkin tapahtuu yksimielisesti. Ensisijainen maanpuolustuksellinen vastuu Suomessa pysyisi Nato-jäsenyydenkin alla Suomella.

Presidentit Trump ja Putin tapasivat heinäkuussa 2018 Helsingissä. Suomi on koko historiansa ajan ollut tukalassa asemassa lännen ja idän välisessä kamppailussa.

Suomelle Nato-jäsenyyden hinta olisi ennestään suhteellisen matala. Usein mainittu Naton suositus kansallisen puolustusbudjetin 2% osuudesta bruttokansantuotteesta on vain viitteellinen tavoitetaso, eikä edes suurin osa liiton nykyisistä jäsenistä täytä kyseistä suositusta. Suomen puolustusmenojen BKT-osuuden odotetaan myös nousevan uusien hankintojen myötä 2020-luvulla jo 1,7-1,9% nykyisestä 1,29%. Nato-jäsenyyden pakolliset kustannukset muodostuvat lähinnä maksuosuudesta liittokunnan yhteisiin budjetteihin sekä henkilöstömenoista.

Tarkastellessa Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä, on myös arvioitava suuren itänaapurimme turvallisuuspolitiikkaa ja sen suhtautumista omaan kansainväliseen asemaan. Venäjän sotilaallisella ja poliittisella johdolla on koko presidentti Vladimir Putinin valtakauden aikana vallinnut käsitys kansainvälisestä politiikasta, jonka mukaan Neuvostoliiton jälkeinen EU:n ja erityisesti Naton leviäminen Venäjän rajoille on eksistentiaalinen uhka valtiolle.

Venäjän johto katsoo Neuvostoliiton hajoamista ja siitä seurannutta 1990-luvun lamaa ja yhteiskunnallista epävakautta suurena nöyryytyksenä -Putinin omin sanoin “viime vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina”- Tällä asenteella Putin on lähtenyt uudistamaan Venäjän sotavoimia sekä palauttamaan maan asemaa kansainvälisen politiikan voimapelurina.

Merkittävin herätys Euroopalle ja kansainväliselle yhteisölle oli kuitenkin kevään 2014 tapahtumat Ukrainassa, kun Venäjä liitti itseensä Krimin niemimaan ja alkoi tukea Itä-Ukrainan separatistijoukkoja. Konfliktin puhkeaminen sekä siitä seurannut läntisen maailman ja Venäjän välinen sanktioiden asettelu ja poliittinen nokittelu ovat nostattaneet turvallisuuspolitiikan julkisen keskustelun keskiöön Euroopassa.

Huoli siitä, että Venäjä reagoisi taloudellisella tai sotilaallisella voimankäytöllä Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen on kaikunut usein turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Liittokunnan jäsenyyden perimmäinen idea onkin juuri sotilaallisen pelotteen luomisessa ja sen asettamisessa niin korkealle, ettei mikään loogisesti laskelmoiva valta ryhtyisi sotilaalliseen aggressioon sen jäsenmaata vastaan.

Suomi jakaa Venäjän kanssa n. 1340km pitkän rajan. Suomi sijaitseekin Venäjän läntisen sotilaspiirin strategisessa keskiössä.

On myös sanottu, että Suomen ei tarvitsisi liittyä Natoon, sillä liittokuntien ulkopuolella Suomi kykenisi jotenkin pysymään erillään eurooppalaisista konflikteista. Liittoutumattomuutta yritettiin 1930-luvulla päättyen epäonnistumiseen Puna-armeijan hyökätessä rajan yli talvella 1939. Tällöin, Suomen vakuuttamasta liittoutumattomuudesta ja puolueettomuudesta huolimatta Neuvostoliiton johto näki Suomen liian suurena riskinä jättääkseen sen turvaamattomaksi.

Riskinä oli, että jos Suomi ei mukaudu Neuvostoliiton satelliittivaltioksi tai varsinaiseksi osaksi Neuvostoliittoa, se mukautuu Saksan etupiiriin ja sallii maansa käytön tukialueena Neuvostoliiton vastaisessa hyökkäyksessä. Suomi menetti 11 % pinta-alastaan ja solmi läntisen kansainvälisen yhteisön paineessa Neuvostoliiton kanssa rauhan. Myöhemmin jatkosodassa Suomi taisteli suoranaisesti yhdessä rintamassa Saksan kanssa, eikä olisi onnistunut hillitsemään Puna-armeijan vyöryä sodan loppua kohden ilman aseapua ja tarviketukea Saksalta. Sodan jälkeen Suomi päätyi tukalaan asemaan Neuvostoliiton kainaloon koko kylmän sodan ajaksi.

Aivan kuten talvisodan aikaan, nytkään liittoutumattomuuspolitiikka ei ole Suomen alueellisen koskemattomuuden uskottava tae. Suomi on jo kuitenkin EU:n keskeinen jäsenmaa ja Naton aktiivinen kumppani monella saralla, jota tarkastellessaan Venäjän sotilaallinen johto näkee läntisen vallan, joka konfliktin tullessa olisi muodossa tai toisessa osa läntistä liittoumaa eli käytännössä Naton piirissä.

Suomen sijainti suhteessa Pietariin ja Kuolan niemimaahan sekä rooli tukiasemana Baltiassa käydylle sodalle olisi liian merkittävä jäädäkseen varmistamatta jommankumman osapuolen toimesta. Tämän takia Suomen liittyminen Natoon vakauttaisi myös Itämeren turvallisuuspoliittista tilannetta ja vähentäisi konfliktin riskiä, poistaen liittoutumattomiin maihin liittyvän diplomaattisen ja sotilaallisen epävarmuuden.

Lukion piha täyttyy polkupyöristä päivittäin. Kuva: Hanna Kuusisto.

Moni Järvenpään lukion opiskelija kulkee koulumatkansa polkupyörän satulassa. Fillarin voi pysäköidä melko turvallisin mielin lukion pihalle, mutta muualla Keski-Uudellamaalla polkupyörävarkauksia tapahtuu varsin runsaasti.

”Polkupyörävarkauksia tapahtuu Keski-Uudellamaalla paljon”, tiivistää heti alkuun vanhempi konstaapeli Marika Multanen Keski-Uudenmaan poliisilaitokselta. Lähipoliisi kertoo sähköpostitse, että vuonna 2012 Keski-Uudenmaan poliisi kirjasi yli tuhatkunta polkupyörän anastusta tai sen yritystä. ”Pyöriä varastetaan joka päivä, vuorokaudenajasta tai viikonpäivästä riippumatta.”

Järvenpää oli tapahtumapaikka noin kolmasosassa varkaustapauksista Keski-Uudellamaalla, kuten myös Hyvinkää. Molempien kaupunkien alueilla kirjattiin noin kolmesataa tapausta. Multanen vertaa Järvenpäätä asukasluvultaan saman kokoiseen Rauman kaupunkiin, jossa pyörävarkauksia kirjattiin reilut 150 tapausta, ja toteaa eron olevan huomattava. ”Järvenpään sijainti suurten valtaväylien, kuten junaratojen ja moottoritien varrella, selittää tapausten runsautta”, Multanen kertoo. ”Moni tulee polkupyörällä keskustaan ja jatkaa sieltä yleisillä kulkuneuvoilla eteenpäin.”

Syyt varastamiseen vaihtelevat

Polkupyörät kiinnostavat varkaita ja varkauksia toteutetaan eri syistä. Multasen mukaan tekijä voi olla väsynyt ohikulkija, joka matkaansa jouduttaakseen nappaa alleen lähimpänä olevan polkupyörän ja jättää sen pientareelle, kun on päässyt perille.

Varastettuja pyöriä myös myydään. ”Myyntitarkoitukseen tehdyissä anastuksissa teko on suunnitelmallisempi ja tekijä näkee vaivaa saadakseen pyörän mukaansa.” Varkaiden mukaan lähtee kaikenlaisia polkupyöriä, mutta suuremmassa suosiossa ovat uudet ja kalliit menopelit. ”Tänä vuonna varkaita ovat kiinnostaneet erityisesti Jopo –merkkiset pyörät, niin aidot kuin jäljitelmät.”

Lukion piha ei ole varkaiden ykköskohde

[pullquote-right]”Pihalta viedään yleensä neljästä viiteen polkupyörää per lukukausi.”[/pullquote-right] Multasen mukaan suurin osa polkupyörävarkauksista Järvenpäässä tapahtuu rautatieaseman ja ydinkeskustan alueilla. Järvenpään lukiolta kirjattiin viime vuonna ainoastaan kuusi tapausta. Samankaltainen tieto on lukion kouluisännällä. ”Lukion pihalta viedään yleensä juuri neljästä viiteen polkupyörää per lukukausi. Ainakin yhden tapauksen tiedän missä varastettu pyörä oli lukitsematon”, kertoo Timo Sjöholm.

”Luultavasti lukitsemattomia pyöriä viedään pihalta eniten.” Kaikki eivät välttämättä ilmoita tapahtuneesta varkaudesta poliisille, joten tieto tapausten todellisesta lukumäärästä vaihtelee.

Lukio sijaitsee keskustaan vievien reittien varrella, joten ohikulkija saattaa katsella koulun pihalta kulkuneuvoa alleen. Toinen lukion pyöräparkeista sijaitsee lukion ja ammattioppilaitoksen välissä vain parin metrin päässä ohi kulkevista teistä. Tälle alueelle ei lukion sisältä näe eikä pihalla ole valvontakameroita. ”Kameroiden saamiseksi on joskus tehty esityksiä. Pyrkimyksistä huolimatta kameravalvontaan ei ole investoitu”, selvittää Sjöholm.

Toinen pyöräparkki sijaitsee sisäpihalla, jonne on lukion sisältä parempi näköyhteys ja jossa kulkee enemmän lukion opiskelijoita. ”Molemmilta puolilta pihaa menee pyöriä varkaiden matkaan. Kadunpuoleisen päädyn pyörätelineet ovat varkaille helpompi kohde, mutta ei noiden telineiden välillä juuri eroa ole.”

Luottaako kouluisäntä itse lukion pihan turvallisuuteen? ”Kyllä uskaltaisin oman pyöräni tuonne jättää, kunhan lukitseminen olisi kunnossa.” Sjöholm muistuttaakin opiskelijoita siitä, että vaikka aamulla olisi kiire oppitunnille, ei kannata unohtaa pyörän lukitsemista.

Varkautta ennen ja jälkeen voi toimia

[pullquote-right]”Pyöräilijän on tärkeää ymmärtää millä tavoin pyöränsä kaupunkiin jättää.”[/pullquote-right] Myös Multanen muistuttaa lukitsemisen tärkeydestä varkauden ehkäisemiseksi. ”Pyöräilijän on tärkeää ymmärtää millä tavoin pyöränsä kaupunkiin jättää. Polkupyörän on hyvä olla lukittuna kiinteään esineeseen ja lukon tulee olla vahva.” Heppoisesti lukittu tai kokonaan lukitsematon pyörä houkuttelee enemmän varkaita kuin rungosta pyörätelineeseen esimerkiksi vahvalla u-lukolla kiinnitetty kulkuneuvo. Lähipoliisina lukion alueella toimiva Multanen kehottaa pitämään silmät auki. ”Jos näet polkupyörien ympärillä oudoksuttavaa toimintaa, on siitä hyvä ilmoittaa poliisille.”

Lukon valintaan kannattaa panostaa. Multanen vinkkaa selvittämään, onko lukko vakuutusyhtiön hyväksymä. Varkauden varalta kannattaa myös merkitä muistiin pyörän runkonumero, joka löytyy yleensä myös takuutodistuksesta. ”Runkoon voi myös merkata itse oman syntymäajan tai muun merkkiyhdistelmän tuntomerkiksi, jolla pyörä on yksilöitävissä.”

Jos oma polkupyörä sitten varastetaan, on siitä Multasen mukaan hyvä ilmoittaa poliisille mahdollisimman nopeasti. ”Rikosilmoituksen voi tehdä sähköisesti ja siihen löytyy tarkempi ohje poliisi.fi –sivustoltamme.” Ilmoitukseen poliisi kaipaa tiedon siitä, milloin ja minne kadonneeksi todettu polkupyörä oli jätetty, millainen oli lukitus ja milloin varkaus on havaittu. Myös mahdolliset silminnäkijähavainnot, pyörän tunnisteet, arvo ja käyttövuosi ovat arvokasta tietoa.

Mikäli vakuutusyhtiöltä haetaan korvauksia, vaatii vakuutusväki usein todennuksen siitä että rikosilmoitus on tehty poliisille. Kotivakuutus useimmiten osallistuu korvauksiin, mutta vaihtelua esiintyy eri vakuutusten ja yhtiöiden käytänteiden välillä. Korvauksia ei välttämättä tipu mikäli pyörää ei oltu lukittu.

Poliisin huostaan päätyy useita satoja löydettyjä polkupyöriä vuosittain. Juuri tästä syystä on hyvä tuntea pyöränsä tuntomerkit. ”Omaisuuden palauttaminen oikealle omistajalle hankaloituu jos pyörässä ei ole yksilöivää tunnistetta. Jos poliisille ei osaa kertoa kuin varastetun pyörän merkin ja värin, on tapauksen selvittäminen lähes mahdotonta.”

Alunperin kirjoittanut Henry Hedborg