Tuotoksia luovan kirjoittamisen kurssilta, osa I

Luovan kirjoittamisen kursseilla pääsee vapaasti kirjoittamaan erilaisia tekstejä kannustavassa ja positiivisessa ilmapiirissä. Kirjoittaessa itsetuntemus ja kirjoittamisen varmuus kehittyvät, mistä on hyötyä myös ylioppilaskokeissa. Järki-lehti sai luvan julkaista osan ensimmäisen kurssin tuotoksista.

Järvenpään lukiossa on mahdollista antautua tekstin vietäväksi ja tuottaa mitä luovempia ja vapaampia tekstejä, kuten runoja, novelleja ja tajunnanvirtatekstejä luovan kirjoittamisen kursseilla ÄI14 sekä ÄI15. Kurssit ovat kaikille avoimia ja niiden pääasiallinen tehtävä on madaltaa kynnystä tuottaa tekstiä. Ei siis haittaa, jos teksti jää kesken tai lyhyt runo venyy pidemmäksi inspiraation puuskassa. Nyt saa olla luova ja vapaa kirjoittaja!

Hiihtoloman merkeissä Järki-lehti julkaisee toisessa jaksossa järjestetyn ÄI14-kurssin tuotoksia. Tässä ensimmäisen osan kolme tekstiä. Rentoudu ja anna tekstin vaikuttaa.

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

Huhupuheita 

“Lälälälieru sulta pääsi pieru”, huudan hippaleikin keskellä. Äiti huutaa kerrostalon kolmannesta kerroksesta: “OLE IHMISIKSI.” Häh, miten niin ole ihmisiksi, mähän olen ihminen. Miten olisin muka enemmän ihminen? Olenko mä tarpeeksi ihminen? 

Äidillä on vitivalkoinen pitkä laineikas tukka ja väsyneet silmät, mutta suuret sellaiset. Äiti rakastaa kukkia, niitä meidän koti pursuaa. Kukkia ja kasveja, mutta kotiin ei saa tuoda ketään. Muuten ne puhuvat meistä. 

Aina kun lähdetään äidin kanssa ulos, pitää pukeutua siististi ja hiukset pitää olla nätisti palmikolla. Muuten ne puhuvat meistä. Purkkaa ei saa syödä, eikä kieltä näyttää saatika irvistellä. Muuten ne puhuvat meistä. Äiti aina sanoo, että pitää olla ihmisiksi ja hymyillä nätisti hammashymyä. Se on kai hyvä tapa, ja muuten ne puhuvat meistä.

Kirkkoon pitää pukea valkoiset paksut sukkahousut ja kaunis leninki, hiukset kahdella palmikolla, ja avokkaat täytyy olla kiillotettu. Muuten ne puhuvat meistä. Vaatteet täytyy olla prässätty ja karvat harjattu pois. Se on tarkkaa. Muuten ne puhuvat meistä.   

Henna Rämö 

***

Leikki 

”Leikki esittää todellisuutta symbolisesti, mielikuvituksellisesti, leikisti. Leikki edellyttää leikkijöiden omaehtoista ja aktiivista sitoutumista siihen. Leikin säännöt ovat leikkijöiden itse luomia – leikin sisäiset säännöt eivät tule leikin ulkopuolelta. Leikissä on keskeistä itse toiminta – ei niinkään sen päämäärät.” https://fi.wikipedia.org/wiki/Leikki 

Tuore 17-vuotias. Melkein aikuinen. Silti leikin. 

Leikin suurta kirjailijaa, joka lukee paljon kirjoja ja kirjoittaa tosi runollisia ja merkityksellisiä tekstejä. Leikin modernia runoilijaa, joka kirjoittaa Helsingin loskapaskasta ja ihmisten onnettomuuksista. 

Leikin nerokasta taiteilijaa, jonka taidestudio on täynnä maaliläiskiä ja mestariteoksia ja jonka tauluja myydään monilla tuhansilla euroilla. Leikin valokuvaajaa, joka taltioi elämää mullistavia hetkiä, kuten häitä ja protesteja. Valokuvaajaa, joka editoi kuviaan itku kurkussa yömyöhään. 

Leikin hyvää siskoa ja tyttöystävää ja ystävää ja tytärtä ja luokkakaveria, jolla on aina aikaa kuunnella mahdolliset murheet ja surut ja johon voi aina luottaa. 

Leikin pirteää, reipasta ja iloista nuorta tyttöä. Leikin, että korvissa ei särähdä, kun minua kutsutaan tytöksi. 

Leikin fiksua menestyvää lukiolaista, joka pitää itsestään huolta, käy salilla, näkee kavereita ja lukee, käy töissä ja auttaa muita, sopii menoja ja opiskelee, nukkuu, syö ja menestyy. 

Leikin kuin viime vuotta ei olisi ollut. Leikin, että nyt menee paremmin. Leikin, että minua ei väsytä. Leikin, että se on tavallista väsymystä. Leikin, että minua ei pelota ja huolestuta. Ei pelota väsyminen. Romahtaminen. Lopettaminen. Lääkkeiden lopettaminen. 

Leikin sankaria. Sankaria, joka auttaa muita ja itseään. Hädässä. 

Leikin, että leikki on todellista. Leikkini rajat venyvät todellisuuden puolelle enkä enää tiedä, leikinkö. 

Leikin paljon lapsena. 

Leikittiin eläimiä. 

Nyt leikitään ihmisiä. 

Ihmisiä, jotka tietävät, mitä elämässään tehdä ja miten sen käyttää. Ihmisiä, jotka tulevat toimeen toistensa kanssa ja hymyilevät väkisin ohikulkiessaan. 

Minäkin hymyilen ohikulkiessa. Väkisinkin.  

nimetön 

***

Olen ruumis 

Ei kylmä, ei jäykkä, mutta silti erilainen kuin muut 

Käteni liikkuvat, mutta eivät ne enää tunnu omilta. 

Peiliin kun katson, siellä katsoo joku, joku jonka silmät ovat vain hiljainen tyhjyys. 

Lattialla jälkiä, kengän jälkiä joita en tunnista. 

Nauru joka ei kuulu minulle. 

Eilen olin ihminen. 

Tänään vain muisto 

Kaupungin äänet vilisee ohitseni kuin puusta ruskan lehdet 

Kukaan ei katso minua, enkä minä heitä. 

Olemme vain varjoja, toisiemme ohi kulkevia ruumiita 

Silti sisälläni on tunne, kipinä, se jokin 

Ehkä se on muisto, ehkä vain sydän. 

Jos kosketan maailmaa tarpeeksi kauan 

Ehkä joku huomaisi minut, ehkä. 

Ehkä joku sanoo nimeni kovaan ääneen ja 

Herään. 

Olivia Pennanen

Kuva: Ida Lähteinen