Suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kiistellyimpiä kysymyksiä on mahdollinen jäsenyys sotilasliitto Natossa. Maamme poliittinen johto on vuosikymmeniä kaihtanut jäsenyyttä läntisessä sotilasliitossa ja keskustelu Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta on ollut puutteellista. Tässä jutussa pyritään avoimeen ja rehelliseen analyysiin Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä.

Viime kevään presidentinvaalit toivat turvallisuuspoliittisen keskustelun erityisen voimakkaasti esille, ja on sekä todennäköistä että toivottavaa että turvallisuus nousee keskeiseksi teemaksi myös tämän kevään eduskunta- ja eurovaaleissa. Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun kenties kinkkisin kysymys lienee maamme mahdollinen Nato-jäsenyys .

On selvää, että tällä hetkellä enemmistö suomalaisista äänestäjistä vastustavat hakemista sotilasliitto Naton jäseneksi ja että Suomen poliittinen johto ei ole koskaan pitänyt sitä riittävän aiheellisena ottaakseen sen eteen vaadittavia askelia. Voisiko kuitenkin olla, että Nato-jäsenyys olisi Suomelle hyväksi? Ja voisiko olla, että Suomen liittyminen sotilasliittoon vakauttaisi Itämeren turvallisuuspoliittisen tilanteen sekä takaisi Suomen itsemääräämisoikeuden?

Usein Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa ilmaistaan huoli siitä, että Suomen sotilaallinen päätösvalta vietäisiin eikä Suomi enää pystyisi itse päättämään maanpuolustuksellisista perusperiaatteistaan. Nato on kuitenkin hallitustenvälinen organisaatio, jolla ei ole ylikansallista päätösvaltaa. Liittokunnan päätöksenteko vaatii aina jäsenmaiden yksimielisyyden. Jokaisella jäsenmaalla on siten myös mahdollisuus pysäyttää liittokunnan päätöksenteko silloin, kun merkittävät kansalliset edut ovat kyseessä.

Suomen jäsenyys Natossa ei myöskään merkitsisi muiden liittokunnan jäsenten sotavoimien automaattista asettamista tänne, vaan kaikki päätökset joukkojen ja kaluston siirtelystäkin tapahtuu yksimielisesti. Ensisijainen maanpuolustuksellinen vastuu Suomessa pysyisi Nato-jäsenyydenkin alla Suomella.

Presidentit Trump ja Putin tapasivat heinäkuussa 2018 Helsingissä. Suomi on koko historiansa ajan ollut tukalassa asemassa lännen ja idän välisessä kamppailussa.

Suomelle Nato-jäsenyyden hinta olisi ennestään suhteellisen matala. Usein mainittu Naton suositus kansallisen puolustusbudjetin 2% osuudesta bruttokansantuotteesta on vain viitteellinen tavoitetaso, eikä edes suurin osa liiton nykyisistä jäsenistä täytä kyseistä suositusta. Suomen puolustusmenojen BKT-osuuden odotetaan myös nousevan uusien hankintojen myötä 2020-luvulla jo 1,7-1,9% nykyisestä 1,29%. Nato-jäsenyyden pakolliset kustannukset muodostuvat lähinnä maksuosuudesta liittokunnan yhteisiin budjetteihin sekä henkilöstömenoista.

Tarkastellessa Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä, on myös arvioitava suuren itänaapurimme turvallisuuspolitiikkaa ja sen suhtautumista omaan kansainväliseen asemaan. Venäjän sotilaallisella ja poliittisella johdolla on koko presidentti Vladimir Putinin valtakauden aikana vallinnut käsitys kansainvälisestä politiikasta, jonka mukaan Neuvostoliiton jälkeinen EU:n ja erityisesti Naton leviäminen Venäjän rajoille on eksistentiaalinen uhka valtiolle.

Venäjän johto katsoo Neuvostoliiton hajoamista ja siitä seurannutta 1990-luvun lamaa ja yhteiskunnallista epävakautta suurena nöyryytyksenä -Putinin omin sanoin “viime vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina”- Tällä asenteella Putin on lähtenyt uudistamaan Venäjän sotavoimia sekä palauttamaan maan asemaa kansainvälisen politiikan voimapelurina.

Merkittävin herätys Euroopalle ja kansainväliselle yhteisölle oli kuitenkin kevään 2014 tapahtumat Ukrainassa, kun Venäjä liitti itseensä Krimin niemimaan ja alkoi tukea Itä-Ukrainan separatistijoukkoja. Konfliktin puhkeaminen sekä siitä seurannut läntisen maailman ja Venäjän välinen sanktioiden asettelu ja poliittinen nokittelu ovat nostattaneet turvallisuuspolitiikan julkisen keskustelun keskiöön Euroopassa.

Huoli siitä, että Venäjä reagoisi taloudellisella tai sotilaallisella voimankäytöllä Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen on kaikunut usein turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Liittokunnan jäsenyyden perimmäinen idea onkin juuri sotilaallisen pelotteen luomisessa ja sen asettamisessa niin korkealle, ettei mikään loogisesti laskelmoiva valta ryhtyisi sotilaalliseen aggressioon sen jäsenmaata vastaan.

Suomi jakaa Venäjän kanssa n. 1340km pitkän rajan. Suomi sijaitseekin Venäjän läntisen sotilaspiirin strategisessa keskiössä.

On myös sanottu, että Suomen ei tarvitsisi liittyä Natoon, sillä liittokuntien ulkopuolella Suomi kykenisi jotenkin pysymään erillään eurooppalaisista konflikteista. Liittoutumattomuutta yritettiin 1930-luvulla päättyen epäonnistumiseen Puna-armeijan hyökätessä rajan yli talvella 1939. Tällöin, Suomen vakuuttamasta liittoutumattomuudesta ja puolueettomuudesta huolimatta Neuvostoliiton johto näki Suomen liian suurena riskinä jättääkseen sen turvaamattomaksi.

Riskinä oli, että jos Suomi ei mukaudu Neuvostoliiton satelliittivaltioksi tai varsinaiseksi osaksi Neuvostoliittoa, se mukautuu Saksan etupiiriin ja sallii maansa käytön tukialueena Neuvostoliiton vastaisessa hyökkäyksessä. Suomi menetti 11 % pinta-alastaan ja solmi läntisen kansainvälisen yhteisön paineessa Neuvostoliiton kanssa rauhan. Myöhemmin jatkosodassa Suomi taisteli suoranaisesti yhdessä rintamassa Saksan kanssa, eikä olisi onnistunut hillitsemään Puna-armeijan vyöryä sodan loppua kohden ilman aseapua ja tarviketukea Saksalta. Sodan jälkeen Suomi päätyi tukalaan asemaan Neuvostoliiton kainaloon koko kylmän sodan ajaksi.

Aivan kuten talvisodan aikaan, nytkään liittoutumattomuuspolitiikka ei ole Suomen alueellisen koskemattomuuden uskottava tae. Suomi on jo kuitenkin EU:n keskeinen jäsenmaa ja Naton aktiivinen kumppani monella saralla, jota tarkastellessaan Venäjän sotilaallinen johto näkee läntisen vallan, joka konfliktin tullessa olisi muodossa tai toisessa osa läntistä liittoumaa eli käytännössä Naton piirissä.

Suomen sijainti suhteessa Pietariin ja Kuolan niemimaahan sekä rooli tukiasemana Baltiassa käydylle sodalle olisi liian merkittävä jäädäkseen varmistamatta jommankumman osapuolen toimesta. Tämän takia Suomen liittyminen Natoon vakauttaisi myös Itämeren turvallisuuspoliittista tilannetta ja vähentäisi konfliktin riskiä, poistaen liittoutumattomiin maihin liittyvän diplomaattisen ja sotilaallisen epävarmuuden.

Uskoisin, ettei keneltäkään ole jäänyt huomaamatta, että vuosi 2017 on Suomen itsenäisyyden juhlavuosi. Paremmin juhlavuosi tunnetaan nimellä ”Suomi 100”, sillä onhan valtio nimeltä Suomi ollut itsenäinen jo sata vuotta.

Juhlavuoden teema Yhdessä ei tunnu sopivan suomalaisuuteen, sillä mehän viihdymme yksinämme. Suomi on maa, jossa panostetaan yksilötaitoihin. Junissa ja muissa julkisissa kulkuvälineissä ei puhuta vieraille. Tuttua ehkä kuuluisi moikata kaupassa, mutta ei se ole huono asia, jos jättää moikkaamatta. Meillä on jopa sanonta ”puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa”. Näistä syistä yksi klisee suomalaisista onkin, että olemme ujoja ja epäsosiaalisia verrattuna esimerkiksi etelä- tai keskieurooppalaisiin.

Oikeasti, kulttuuria on monenlaista. On totta, että yhteisöllisemmässä ja ilmapiiriltään lämpimämmässä yhteiskunnassa voi olla mukavampaa elää, koska ihminen on sosiaalinen olento, joka kaipaa sosiaalista kanssakäymistä muiden kanssa. Se ei kuitenkaan ole meidän juttumme. Sen ei tarvitse olla osa kulttuuriamme, sillä moni suomalainen on tyytyväinen saadessaan istua junassa yksin ja keskityttyä omiin ajatuksiinsa. Osaamme antaa ihmisille omaa rauhaa.

Kaikkien ei tarvitse puhua äänekkäästi koko ajan. Oman rauhan antaminen ei kuitenkaan tarkoita, että meidän ei tarvitsisi olla kohteliaita ja ottaa muita huomioon. Jos satut näkemään tutun julkisella paikalla, miksi et moikkaisi häntä? “Hei” on vain yksi sana ja parhaimmassa tapauksessa voit saada aikaan paljon hyvää. Eikä kukaan pahastu tullessaan huomatuksi positiivisella tavalla. Ehkä teema Yhdessä onkin kannustin sosiaalisempaan ja yhteisöllisempään Suomeen. Ehkä meidän pitäisi olla hieman lämpimämpiä ja huomaavaisempia, ainakin tuntemiamme ihmisiä kohtaan. Se ei ole iso muutos, eikä meidän silti tarvitse alkaa viljellä small talkia satunnaisille henkilöille, joita emme tunne.

Alunperin kirjoittanut Marika Masalin

Olen Olivia, 16-vuotias tyttö Järvenpään lukiosta. Minulla on pari ulkomaalaista kaveria, ja matkustamme paljon perheeni kanssa, mutta tuntemukseni muista kulttuureista on jäänyt melko pintapuoliseksi. Päätimme korjata ongelman viime kesänä ja täytimme hakulomakkeet vaihto-oppilaan isäntäperheeksi.

Sitten pääsimme valitsemaan järjestön sivuilta itsellemme sopivinta vaihto-oppilasta. Valitsimme nopeasti italialaisen pojan, joka pelaa tennistä kuten koko perheeni.

Syksyn mittaan juttelimme paljon sähköpostin ja Facebookin välityksellä, ja poika vaikutti heti todella mukavalta ja huumorintajuiselta, mikä tuleekin meidän perheessämme tarpeeseen. Meillä on aina hirveä kiire ja matkalla usein sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ilman stressiä selviäminen perheessämme viiden kuukauden ajan vaatiikin  huimasti huumorintajua ja pitkiä hermoja.

Odotukseni seuraavia viittä kuukautta kohtaan ovat korkealla. Toivon seuraavien kuukausien sisältävän erilaisia hauskoja Suomi-kokemuksia ja tutustumista myös italialaiseen kulttuuriin. Toivon, että meistä tulee hyviä kavereita vaihto-oppilaan kanssa ja että kokemus yhdistää myös perhettäni. Toivon itse olevani vuoden lopussa hieman rohkeampi, ennakkoluulottomampi ja kielitaitoisempi.

Samalla olen kuitenkin huolissani. Entä jos emme tule ollenkaan toimeen? Entä jos vaihto-oppilas ei sopeudukaan kiireiseen elämäntyyliimme tai sulkeutuneeseen suomalaiseen kulttuuriin? Vaihto-oppilaan saapuessa 7. tammikuuta ymmärrän pelkoni nopeasti aiheettomaksi. Tulemme hyvin toimeen, mutta pari ensimmäistä päivää ovat tietysti vaikeita ja stressaavia. Jo ensimmäisen viikon aikana huomaan kaikkien toiveideni alkaneen toteutua, enkä malta odottaa mitä seuraavat kaksikymmentä viikkoa pitävät sisällään.

My name is Giulio. I’m an exchange student from the north of Italy. I arrived here at the 7th January, in the middle of the Finnish winter. The reasons why I’m here are that Finland has the best education in the world and that I’d like to be more independent, mature and self-confident. After deciding to participate this exchange I felt incredibly amazed by the idea of spending 6 months abroad, but at the same time I was a little bit nervous, because I knew that in the first weeks I would have problems with the language, school, the new lifestyle. I was aware of the fact that I would miss my italian family too. Lots of changes in few days.

When the plane took off in the morning of 7th January, I had lots of things in my mind. But I was happy with my decision, and I was sure that this experience would have changed my life in a positive way. I actually had problems with one suitcase: it had been put into the wrong plane and it was found a few days later in Beijing, China. Of course this fact made me feel really nervous. But I was still quiet and proud of my decision. When it finally arrived at my new home, I felt much calmer and more relaxed.

The first days were strange: life, here in Finland, is completely different from my life in Italy. Above all, the biggest difference between Italy and Finland is school. But I also found it difficult to get used to the lifestyle: in Italy (indeed, in my Italian house, but I’m quite sure it isn’t so different among the other Italian families) it’s a rule to have dinner at 8:30/9:00 p.m., while here families have dinner according to their hobbies in the evenings. I’m surprised about the behavior of the Finns: they look shy at first, but then, after talking a little bit, they’re incredibly easygoing and willing to help you whenever possible. But the thing that has surprised me the most is the Finns’s concept of respect: so far, I’ve never seen my host sisters speaking in a bad way to their parents, and I can definitely say that youngsters here are much more mature and independent than in Italy.

Ensimmäinen viikkomme samassa talossa asuen sisälsi saunomista ja lumihangessa kierimistä, laskettelua, kokkaamista, itkua ja naurua. Jatkamme seikkaluistamme kirjoittamista Järkeen, joten pysy kuulolla, jos haluat tietää kuinka italialainen selviää Lapissa tai keitetäänkö italialaisen mielestä pasta Suomessa aivan väärällä tavalla.

Alunperin kirjoittanut Olivia Horjamo

Hi everyone! I’m Chiara and I’m 17. I’m going to stay here in Finland for 10 months.

I’m from Northern Italy; my home is a small village of about 2000 people in the Alps. I like the place I live in because it’s very close to the Lake Como and the mountains so in winter it’s possible to go skiing. I go to school in another town near mine of about 20 000 people. Right now I’m in my fourth year of high school and, after two years, I’ll finally be able to go to university! I like school because I enjoy both studying and meeting friends.

I’m from Northern Italy; my home is a small village of about 2000 people in the Alps.

My Italian family includes, my mom Maria and my dad Loredano: I love them, they’re great and supportive. To tell the truth, I’ve already been in Finland with my family but we’ve just visited Helsinki. Now I’ve been here for two months already and I swear that every single day is wonderful and incredible. I just love this country!

Here in Finland I live in a small village called Jokela of about 6000 people but I go to school in Järvenpää. My host family is  lovely! I have my host mom Jaana, my dad Juho and two little brothers: Santeri, who is ten years old, and Juuso, who is seven. I really like the whole family, they’re great and they get me involved in everything. The boys are fantastic and they both love football so, sometimes, we play it all together – even though I’m really bad at it.

Differences between Italy and Finland

As I mentioned, I like going to school. The Finnish school system is completely different from the Italian one. In Finland I usually start school at 8:15 or 9:45 and I finish it at 14:20 or 15:50. Each lesson lasts for 75 minutes and between each lesson there’s a break of 15 minutes. Moreover, around 11:00 to 11:40 I have lunch in Areena and the food is quite good. In Italy, instead, my days last from 8 to 13. Each lesson is about 60 minutes long and we just have one break of 10 minutes. We have lunch at home. We go to school also on Saturdays!

Finnish people use a lot of butter and drink a lot of milk, COLD milk!

Talking about food, I can tell that my favourite one is pulla, a traditional Finnish sweet and I really would like to learn how to make them! Moreover, Finnish people use a lot of butter and drink a lot of milk, COLD milk! Another difference you may notice in Finland is the weather: starting from November it’s usually dark, but with the snow everything is different and I’m really looking to it! I’m also waiting for February which is the coldest month of the whole year, or so I’m told. I really want to try to “survive” with -20° or even -25°.

Anyway, I’m so excited to be in this beautiful place for still eight months and to know and learn something more about this beautiful country and Finnish people who are absolutely kind and available any time I need help!

Chiara, 24^th October

Originally written by Chiara Gerna

Saksassa viettämieni kuukausien aikana on vastaan tullut monenlaista maapallon tallaajaa. Näiden erilaisten ihmisten kanssa olen käynyt monenlaisia keskusteluita liittyen muun muassa Suomeen ja suomen kieleen.

Kun muuttaa toiseen maahan, on luonnollista että ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, mistä olet kotoisin. Tähän mennessä arvaukset omalla kohdallani ovat osuneet useimmiten Norjaan, Puolaan tai Ruotsiin. Kemian opettajani kysyi kuitenkin muutama viikko sitten keskustelumme lomassa, kuinka kauan minulla on ollut kemiaa koulussani Australiassa. Hymähdin huvittuneesti ja korjasin tulevani Suomesta. Opettaja näytti hämmentyneeltä, mikä on melko ymmärrettävää, jos hän on elänyt yli kolme kuukautta siinä luulossa, että olen kotoisin kengurujen ja auringonpaisteen luvatusta maasta. Tämä harhaluulo saattaa selittää sen, miksi hän varmisteli minulta usein etten vain ollut kylmissäni luokkamme ikkunan ollessa auki.

[pullquote-left]”Suomihan on lähellä Intiaa!”[/pullquote-left] Toinen mielenkiintoinen näkökulma kotimaastani löytyi saksan kielikurssilta. Uusi oppilas tunnillamme oli kotoisin Afrikasta, tarkemmin sanottuna Guineasta. Esittelin itseni miehelle ja kerroin tulevani Suomesta. Hän näytti yllättyneeltä ja sanoi etten näytä suomalaiselta. “Suomihan on lähellä Intiaa!”

Suomen kieli on herättänyt monissa tuttavissani hilpeyttä ja kiinnostusta. Isäntäperheeni on kovan hien ja työn tuloksena oppinut laskemaan kuuteen, sanomaan hämähäkki sekä toivottamaan hyvää ruokahalua. Saksalaisille kavareilleni olen pitänyt vaatimustason hieman matalampana ja opettanut heidät tervehtimään ja hyvästelemään suomeksi. Siis sanomaan “moi” ja “moi moi”. Hampurissa vieraillessani minut ja ystäväni juoksi kiinni kaksi juuri yliopistossa aloittanutta opiskelijaa. Heidän tehtäväkseen oli langennut kierrellä ympäri kaupunkia ja saada mahdollisimman monta erimaalaista kirosanaa äänitettyä. Koulun lehden puitteissa ollessamme jääköön Suomea edustamaan lähtenyt sana salaisuudeksi.

Omaksi yllätykseksenikin olen tavannut täällä myös suomen kielen taitajia. Muutama päivä sitten tapasin host-isäni työtovereita, joista yksi innostui suuresti kuullessaan minun olevan Suomesta. Hän kertoi entisen puolisonsa olleen suomalainen, joten Suomessa oli tullut nuorempana vierailtua useampaankin otteeseen. Ensimmäinen hänen muistamansa sana tuli kysyttäessä kuin apteekin hyllyltä: kilju. Perinteikkään alkoholijuoman lisäksi muistissa olivat vielä poro, joulupukki, lumienkeli, salmari ja makkara. Rouvahan sulautuisi mainiosti leppoisan suomalaisen lauantai-illan viettoon vielä tänäkin päivänä.

[pullquote-right]Rouvahan sulautuisi mainiosti leppoisan suomalaisen lauantai-illan viettoon vielä tänäkin päivänä.[/pullquote-right]

Toinen edistynyt suomen kielen taituri löytyi vaihtojärjestöni Rotaryn klubi-illalliselta. Hieman vanhempi herrasmies kertoi vierailleensa viime vuosisadalla Suomessa ja kysyneensä kahvin hintaa. Myyjä ei puhunut kuulema englantia, vaan toisteli vain sanoja yksi, kaksi ja diksi. Mies kertoi oppineensa tuolloin laskemaan suomeksi kolmeen. Totesin mielessäni että vanhan miehen hyvien muistojen säilyttämiseksi taidan jättää diksin korjaamatta. Voihan joku suomalainen vääntää kolmosesta diksin omalla murteellaan. Hammasraudat suussa. Ja suu täynnä ruokaa. Mutta kuitenkin.

Alunperin kirjoittanut Julie Paukkunen

Pöydässä istuu joukko nuoria. He ovat tulleet eri kulttuureista, eri puolilta maailmaa, eri taustoista. Yksi asia heitä kuitenkin yhdistää: he ovat kaikki seikkailijoita. Tutkimusmatkailijoita. Karjalanpiirakan ystäviä.

Vaihto-oppilaita.



Sattumien kautta Suomeen

17-vuotias puolalainen Adam Kaźmierczak tavaa meille sukunimeään naureskellen. Adam tuli Suomeen puoliksi vahingossa. Alunperin hän halusi Ruotsiin, mutta se ei onnistunut hänen järjestönsä kautta. Vaihtoehdoiksi jäivät Suomi ja Norja. Suomi oli maista vähemmän tunnettu ja siksi kiinnostavampi.

Totta puhuen Suomi ei ollut kenenkään ensimmäinen sijoitustoive. Japanilainen Tomoka Kodashima, 17, halusi Kanadaan, mutta vaihtoehtoina oli vain ranskankielisiä alueita. Hän kertoo kuitenkin aina olleensa kiinnostunut Pohjoismaista. Tomoka näki 13-vuotiaana valokuvan Suomen kuuluisasta sinisestä hetkestä ja on siitä lähtien halunnut nähdä ilmiön omin silmin. Ehkäpä tämä unelma toteutuu talvella.

Kukaan ei kuitenkaan kadu Suomeen päätymistä. Australialainen Makeda d’Espiney, 16, jopa iloitsee lopullisesta kohdemaastaan. ”Pidän suomen kielestä enemmän kuin islannista”, hän toteaa.

Kohti suurta tuntematonta

Moni vaihto-oppilaista ei tiennyt Suomesta juuri mitään. Tuntematon maa ei tarjonnut ennakko-odotuksia, joten myöskään pettymyksiä ei voinut syntyä. Kun hollantilainen Tessa Ridder, 18, kuuli päätyvänsä Suomeen, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: ”En tiedä Suomesta mitään – mahtavaa!”

Saksalainen Inga Janßen, 17, saapui Suomeen melkein heti kouluvuotensa loputtua. Hän ei siis edes ehtinyt luoda mielikuvia tulevasta vuodesta.

”Ei odotuksia, ei pettymyksiä!” Adam toteaa filosofisesti ja vakuuttaa, ettei hänellä ole mitään negatiivista sanottavaa Suomesta.



Kulttuurit kohtaavat

Kulttuurien välillä löytyy monenlaisia eroja aina koulujärjestelmästä tapaan valmistaa perunoita.

[pullquote-left] “Turhanpäiväinen jutustelu ja liika yrittäminen on oikeastaan aika perseestä.” [/pullquote-left]

”Suurin osa australialaisista puhuu ainoastaan englantia. Ei siellä välitetä muista kulttuureista tai maista”, Makeda toteaa ja jatkaa: ”Australialaiset eivät arvosta kielten opiskelua tai ulkomailla käymistä.” On harvinaista, että australialainen lähtee vaihto-oppilaaksi.

”Ihmiset ovat vähemmän puheliaita täällä”, Adam sanoo mutta huomauttaa, ettei se oikeastaan haittaa häntä. ”Turhanpäiväinen jutustelu ja liika yrittäminen on oikeastaan aika perseestä”, hän kertoo – aivan kuin oikea suomalainen!

Suomen ja Saksan välillä ei Ingan mielestä ole juurikaan eroja. ”Suomessa on kyllä kalliimpaa”, Inga huomauttaa ja muut nyökyttelevät myötäilevästi.

Eniten eroja löytyy koulujärjestelmästä. Japanilaisissa kouluissa on erityisen tiukka pukeutumiskoodi: esimerkiksi meikkiä ei saa käyttää eikä korvia lävistää. Tomoka esittelee uusia korvalävistyksiään naureskellen.

”Salmiakki on pahuuden perikuva”

Vaihdon ensimmäisistä kuukausista ei olla selvitty ilman naurua ja kömmähdyksiä. Kerran uskonnontunnilla Tessan piti etsiä tietoa suomalaisesta musiikista ja hän löysi hyvän kappaleen. Kun hän näytti sen opettajalle, tämä repesi nauramaan; kappale oli nimeltään Saatanan perkeleen polkka.

Kaikki vaihto-oppilaat sanovat rakastavansa suomalaista ruokaa. Karjalanpiirakka on kaikkien ehdoton suosikki. Yllättävää kyllä, Tessa rakastaa salmiakkia. Adam taas vihaa sitä sydämensä pohjasta. ”Tämä on pahuuden perikuva”, hän sanoi maistettuaan suomalaista herkkua.

Alunperin kirjoittanut Juudit Häsä ja Mira Korhonen

It’s time for another article about the life of Liz, woohoo! This time I’m going to be talking about dancing in wanhat and going in an avanto.

I recently just danced in wanhojen tanssit and it was so different from Canadian prom! In Canada the prom is like an after party, you dance to music that is put on by a DJ and you dance with your friends. We also have awards like “the best smile”, “the funniest” and the prom king and queen (like in the American movies) so this dance was so different so this dance was so different from what I am used to. When I told my friends in Canada that I was learning dances for the prom they were shocked, and were laughing that I had to do dances like the waltz and tango. At first I was having a lot of trouble with all the dances but it was actually pretty fun to learn the dances after I finally understood what to do… Except the polka. I hate polka so much.

Another big difference is how everyone is dressed: in Finland all the girls had big princess dresses and the guys were in tuxedos, where in Canada girls wear slim dresses and the guys will just wear a suit. I actually prefer wanhat to Canadian prom because everyone looked so nice and it looked amazing when you got to see everyone dance. Also, big thanks to Ossi for putting up with my horrible dancing and constant swearing.

The other thing I want to talk about is avanto. I love it. The first time I went in I felt like I was going to die and I felt like I couldn’t breathe but after I went in a few more times it felt amazing! I didn’t really understand why everyone was telling me “Remember to breathe!” until I went in and forgot. Also, I only went down in avanto, I didn’t try swimming but the Finns were swimming in the hole – you guys are crazy. After the avanto I went into the sauna and tried out my Finnish with some older ladies but it turned into Finglish. (I’m fluent in Finglish.) I am still trying to get used to the whole naked sauna thing with strangers, but I’m getting there.

Originally written by Elisabeth Johnson

Avantouintia ja wanhojen tanssit

On uuden Lizin artikkelin aika, jee! Tällä kertaa kerron wanhojen tansseista ja avannossa käymisestä.

Tanssin äskettäin wanhojen tansseissa, jotka olivat niin erilaiset kanadalaisiin tansseihin verrattuna! Kanadassa tanssit ovat kuin jatkot, niissä tanssitaan kavereiden kanssa DJ:n soittaman musiikin tahtiin. Meillä on myös palkintoja kuten “paras hymy” ja “hauskin”, sekä tanssiaisten kuningas ja kuningatar (niin kuin amerikkalaisissa leffoissa), joten nämä tanssit olivat hyvin erilaiset verrattuna siihen, mihin olen tottunut. Kun kerroin kanadalaisille ystävilleni opettelevani tansseja wanhoja varten, he olivat järkyttyneitä ja nauroivat, kun minun piti oppia esimerkiksi valssi ja tango. Aluksi minulla oli ongelmia tanssien kanssa, mutta kun ymmärsin, mitä tehdä, niiden opetteleminen oli oikeastaan aika hauskaa…. Paitsi ei polkan. Vihaan polkkaa niin paljon.

Toinen suuri ero on siinä, miten tansseihin pukeudutaan. Suomessa kaikilla tytöillä oli muhkeat prinsessamekot ja pojilla smokit, kun taas Kanadassa tytöt pukeutuvat kapeaan vartalonmyötäiseen mekkoon ja pojat vain pukuun. Itse asiassa pidän enemmän suomalaisista kuin kanadalaisista tansseista, sillä kaikki näyttivät niin hyvältä, ja oli mahtavan näköistä, kun kaikki tanssivat. Suurkiitokset myös Ossille siitä, että hän jaksoi kestää kamalaa tanssimistani ja jatkuvaa kiroilemistani.

Toinen asia, josta haluan kertoa, on avanto. Rakastan sitä. Kun laskeuduin avantoon ensimmäistä kertaa, tuntui siltä, kuin olisin kuollut enkä pystyisi hengittämään, mutta käytyäni avannossa pari kertaa se tuntui upealta! En ymmärtänyt, miksi kaikki muistuttivat minua hengittämisestä, kunnes kävin avannossa ensimmäisen kerran ja unohdin sen yks kaks. Kävin vain kastautumassa, en uinut jäähän hakatussa reiässä suomalaisten tavoin – te olette ihan hulluja. Avannon jälkeen menin saunaan ja testasin siellä suomen kielen taitoani muutaman vanhemman rouvan kanssa, mutta siitä tuli Finglishiä. (Puhun Finglishiä erittäin sujuvasti.) Minun täytyy vielä totutella saunomaan alasti ventovieraitten kanssa, mutta kehityn koko ajan.

Suurpiirteinen suomennos: Vilhelmiina Virtanen

Tasa-arvoliikkeet synnyttävät uutisotsikoita. Kuva: Amnesty Finland / Wikimedia Commons, CC BY 2.0.

Erilaiset tasa-arvoliikkeet ovat aina ihailtavan siistejä. Niistä syntyy simppeleitä uutisotsikoita, niiden kanta on suoraviivainen, ja niiden vastustamiseen saa käyttää niin paljon järjenvastaista mielikuvitusta kuin sielu sietää mielipiteenvapauden nimissä. Niistä seuraava taistelu on jokaista peruspulliaista inspiroivaa, koski tavoite heitä itseään tai ei, ja kaikille osallistujille jää syvä hyvänolon tunne, kun on näyttänyt olevansa käypä ihminen. Sitten kun yksi tavoite on saavutettu, voidaan taputtaa itseään olalle ja alkaa odottaa pääsyä taivaaseen. Maassa on rauha ja ihmisillä hyvä olla.

[pullquote-right]Totuushan on, että tasa-arvoa ei saavuteta yhdellä lailla, vaikka siltä se saadaan helposti kuulostamaan.[/pullquote-right]Olen itse tietysti tasa-arvoisen avioliittolain kannattaja, sillä päässäni on aivot, enkä koe itseäni elämänmuotona paremmaksi kuin muita. En siis kritisoi itse kampanjaa, vaan sen vastaanottoa. Totuushan on, että tasa-arvoa ei saavuteta yhdellä lailla, vaikka siltä se saadaan helposti kuulostamaan. Niin kauan kun tasa-arvoisesta avioliitosta puhutaan ”homoliittona” ja sitä vastustetaan Raamattu kädessä, voidaan todeta, että Suomen kansa – tai ainakaan iltapäivälehtien toimittajat – eivät ymmärrä mistä lakimuutoksessa on oikeasti kyse.

Heteroseksuaalisuus on ihan hauska juttu. Sen avulla tehdään kuulemma lapsia ja pidetään maapallo ylikansoitettuna. Sillä saa myös siistejä etuja yhteiskunnassa, kuten vanhempien tinkimättömän rakkauden ja oman elämäntyylin näkemisen kaikessa mediassa, minkä kykenet suodattamaan. Siksi kai cis-sukupuolisia heteroita ei voi syyttää siitä, että he eivät kykene samaistumaan lgbtq-ihmisten tunteisiin. He eivät myöskään välttämättä koskaan koe sitä yhtä päivää, kun jokin viimein napsahtaa paikoilleen ja oman identiteetin löytäminen on hieman entistä lähempänä. Siksi tietyt nimikkeet ovat niin tärkeitä. Ne on ennen kaikkea keksitty yksilön oman identiteetin ilmaisemista ja samankaltaisten ihmisten löytämistä varten.

[pullquote-left]
Seksuaalivähemmistöihin kuuluu niin monia eri identiteettejä, että homo-sanan käyttö on suorastaan laiskuutta.
[/pullquote-left] Sitten mediassa sanotaan ”homoliitto”. Ymmärrän kyllä, että suomen kieli on tönkköä ja ikävää, mutta journalisteilta odotan aina hieman enemmän. Pienen vaivan näkeminen tekisi jo ihmeitä. Sanaa ”homo” käytetään toki yhteisön sisällä niin sanottuna sateenvarjoterminä useille identiteeteille, sillä se on kaikista tunnetuin – ja lyhyt. Erona on kuitenkin se, että kun sitä käyttää heteroseksuaalinen ihminen, siitä tulee kuin apupyörät polkupyörään, kun on jo oppinut ajamaan. Seksuaalivähemmistöihin kuuluu niin monia eri identiteettejä, että homo-sanan käyttö on suorastaan laiskuutta. Se myös aktiivisesti pyyhkäisee monien ihmisten olemassaolon maton alle etuoikeutettujen helpottamiseksi, mikä muistuttaa turhan paljon kaapissa elämistä. Jos vaiva sanojen ”tasa-arvoinen avioliittolaki” käyttämiseen on liian suuri, voi syyttää Mikael Agricolaa liian hankalan kirjakielen kehittämisestä.

Ylpeyteni suomalaisia kohtaan on kuitenkin ollut yllättävän korkealla viime aikoina, ehkä sen takia, etten lue nettiartikkeleiden kommenttipalstoja. Tasa-arvoisen avioliittolain eteneminen on suuri askel meille takapajuisille tekokristityille, vaikka Päivi Räsänen väittäisi mitä. Näyttää siltä, että Suomi olisi ehkä valmis avaamaan sydämensä kaikenlaisille ihmisille demokratian ja reippaiden kansalaisten avulla. Hauskaa olisi vielä, jos kansa jatkaisi tämän kampanjan fiilistä myös lain mentyä läpi. Sillä lgbtq-nuorten turvallisuuden ja elämänlaadun pitäisi olla tärkeämpää kuin vanhojen heteropoliitikkojen tunteiden, oli tilanne mikä tahansa.

#myösihminen – Suvaitsevaisuusviikko Järvenpään lukiolla 8.-12.12.2014. Lue lisää…

[pullquote-right]
Todella harva uskaltaa puhua yksinäisyyden pelosta tai välttämättä tunnustaa sitä itselleenkään.
[/pullquote-right]Vuoden pimeään aikaan on sopiva hetki ottaa myös muutama tabu puheeksi. Todella harva uskaltaa puhua yksinäisyyden pelosta tai välttämättä tunnustaa sitä itselleenkään. Monet eivät edes tiedä tästä fobiaksi lasketusta pelon alueesta, koska sitä on suorastaan mahdotonta havaita ihmisestä. Toinen olennainen, mutta vähän puhuttu aihe, on hylätyksi tulemisen pelko – ja nämä kaksi demonia kulkevatkin usein käsi kädessä jättämättä uhrilleen juuri hengitystilaa.

Ensimmäistä kertaa kuulin näistä peloista masennuksesta kärsivältä ystävältäni. Huomasin heti niiden kohdistuvan myös itseeni. Muun muassa uudelle paikkakunnalle muuttaessa tai raskaita elämänvalintoja tehdessäni pelot ovat vaikuttaneet päätöksentekoon. Uusissa, tuntemattomissa kaveriporukoissa hylätyksi tulemisen tunne on jopa todennäköistä, eikä vanhoja yhteyksiä sovi unohtaa.

Yksinäisyyden pelko esiintyy yleensä vahvana ahdistuksena ja kauhun tunteena, kun ihminen tuntee olevansa yksin. Normaalia laajempi kaveripiiri tai todella aktiivinen sosiaalinen elämä eivät millään tavalla poista mahdollisuutta pelosta, sillä yksinäisyyden pelko iskee, kun pelosta kärsivä ei saa jotain sosiaalista tarvettaan tyydytettyä. Hylätyksi tulemisen pelko taas saa ihmisen luulemaan, että kaikki hänen läheisensä lähtevät hänen elämästään ennen pitkää – tavalla tai toisella.

[pullquote-right]Pelkäävän ihmisen elämä voi pahimmillaan muuttua vakavan masennuksen kalvamaksi epätoivoksi.
[/pullquote-right]Epäitsekkyys alkaa tuntumaan välttämättömältä, jotta ihmiset eivät lähde huonon käytöksen vuoksi. Täydellisyyteen täytyy pyrkiä, koska viat tekevät ihmisestä huonon, ja kukapa haluaisi huonon ystävän tai kumppanin. Ulkonäköpaineet alkavat kasaantua, eivätkä vaarallisetkaan dieetit näytä enää ollenkaan huonolta vaihtoehdolta. Öiset paniikkikohtaukset ja itsekriittiset mietteet pitävät hereillä, ja unettomuus tekee koulunkäynnistä ja työskentelystä mahdotonta. Pelkäävän ihmisen elämä voi pahimmillaan muuttua vakavan masennuksen kalvamaksi epätoivoksi.

Pelosta eroon pääseminen saattaisi muuttaa persoonan täysin. Mahdollisuus rehellisyyteen aukeaisi. Voisi näyttää heikkoutensa, kyyneleensä, huonot muistonsa. Alkaisi tuntemaan vastuuta omasta onnellisuudestaan epäitsekkyyden sijaan. Kykenisi tekemään virheitä vain oppiakseen niistä. Ja ennen pitkää pystyisi elämään ilman tekohymyä, ylisuorittamista ja valheita. Olisi viimein oma itsensä.

Tuttavasta näitä piirteitä on äärimmäisen vaikea huomata, koska käytös muuttuu pelkoja peilaavaksi: ihmisestä saattaa tulla entistä sosiaalisempi ja seurallisempi. Näkymättömät ongelmat ovatkin vähintään yhtä vakavia kuin fyysiset sairaudet, eikä niistä pääse eroon ilman aikaa ja tukea.

Muista siis osoittaa läheisillesi heidän olevan pysyvä osa elämääsi, ja muista kertoa rakkaillesi kuinka tärkeitä he ovat sinulle. Sillä tietämättäsi kuka tahansa heistä saattaa kärsiä samankaltaisista peloista, ja vähintäänkin päädyt piristämään ystäväsi harmaata päivää.

Alunperin kirjoittanut Jaarli Niukkanen

Always time for smile and karjalanpiirakka! Picture: Elisabeth Johnson.

The food in Canada is a bit different than Finnish food but we still eat very similar dishes. As you all may know, Canada LOVES maple syrup! We actually have maple flavoured everything not even joking.

Canadian usually prefer sweeter foods compared to most Finnish people that prefer more bitter things like coffee and salmiakki. Firsty, I HATE SALMIAKKI! BLEH! HOW CAN YOU EAT IT? I have tried multiple times to eat it and I always end up spitting it out. Another difference with Canadian food is that we use a lot of spices so Finnish food tastes bland to me sometimes. I love Finnish food, especially karjalanpiirakka. I could eat that for the rest of my life and I would be happy!

Furthermore, I would like to talk about meal times in a regular household in Canada. In Canada I never ate breakfast and none of my people really did either, we would only eat it if we had time so I am not used to eating big breakfasts. Also, in Finland you have your dinner very early somewhere between 15:00 – 17:00 where in Canada we have very late dinners at around 19:00 or 20:00. So the first few weeks for me was hard for me to eat so early.

I am also not used to eating an evening snack right before bed – in Canada if you ate before going to bed you would get in trouble! Anyway I have learnt how to eat the Finnish way and I am loving the Finnish food!

Originally written by Elisabeth Johnson

Karjalanpiirakka, Suomea parhaimmillaan!

Ruoka on Kanadassa hieman erilaista kuin Suomessa, mutta me syömme kuitenkin paljon samojakin ruokalajeja. Kuten te kaikki varmaan tiedätte, Kanada RAKASTAA vaahterasiirappia! Meillä on oikeastaan vaikka mitä vaahterasiirapinmakuista, enkä edes vitsaile.

Kanadalainen tykkää yleensä makeammista ruuista, kun taas monien suomalaisten mieleen ovat katkerammat jutut, kuten kahvi ja salmiakki. Ensinnäkin minä VIHAAN SALMIAKKIA! HYH! MITEN TE VOITTE SYÖDÄ SITÄ? Olenkin sylkenyt sen usein suustani yritettyäni monia kertoja syödä sitä. Toinen kanadalaisen ruuan ero on se, että meillä käytetään paljon mausteita verrattuna suomalaiseen ruokaan, joten täällä ruoka maistuu mielestäni usein niiltä osin vähän tylsältä. Rakastan kuitenkin suomalaista ruokaa, etenkin karjalanpiirakkaa. Voisin syödä sitä lopun elämääni ja olla onnellinen!

Lisäksi haluaisin kertoa tavallisen kandalaisperheen ruoka-ajoista. Kanadassa en syö koskaan aamiaista, eivätkä monet muutkaan ihmiset tee niin. Me syömme vain jos aikaa riittää, joten en ole tottunut tuhteihin aamiaisiin. Suomessa syödään päivällistä kovin aikaisin, noin kello 15:00 – 17:00, kun taas Kanadassa meillä on melko myöhäiset illalliset joskus kello 19 tai 20 aikaan. Joten muutamana ensimmäisenä viikkona olikin vaikeaa syödä niin aikaisin.

En myöskään ole tottunut napostelemaan illalla juuri ennen nukkumaanmenoa – jos Kanadassa syö juuri ennen sänkyyn nukkumaanmenoaikaa, joutuu hankaluuksiin! Joka tapauksessa olen oppinut, miten syödään suomalaisittain, ja rakastan suomalaista ruokaa!

Suurpiirteinen suomennos: Henry Hedborg.