Kun katsoo Suomea ulkopuolelta, perheiden välillä ei ole suuria varakkuuseroja. Kuitenkin tarkemmin tarkasteltuna erojen ääriviivat piirtyvät esiin: siinä missä yksi tuo kirjat kouluun kangaskassissa, toisen käsivarrella keikkuu designlaukku. Kuinka paljon vaikutusta sillä onkaan kumpi olalla roikkuu?

Kun katsoo koulumme parkkipaikalle, voi nähdä mopoautoja noin 90 000 euron edestä. Sieltä löytyy myös kalliita autoja sekä mopoja. Silti suurin osa tulee apostolinkyydillä kouluun. Kun lähtee etsimään omaa takkiaan naulakosta, takkimerestä voi löytää takkeja laidasta laitaan. Onko näillä ulkoisilla asioilla kuitenkaan väliä?

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että perheen huono rahatilanne voi vaikuttaa negatiivisesti nuoren hyvinvointiin, kehitykseen sekä oppimiseen. Nuori voi kokea olevansa huonompi kuin muut, kun hän ei esimerkiksi pysty osallistumaan koulun maksullisiin retkiin tai harrastamaan jotain mitä haluaisi. Taloudellisesti vaikeassa tilanteessa olevan perheen lapset joutuvat usein kantamaan huolta ja murhetta perheen rahatilanteesta. Sillä on väliä.

Perheen rahatilanne vaikuttaa aina lapsiin, oli se millainen tahansa. Se, miten nuori kokee rahan arvon, riippuu täysin oman käyttörahan määrästä. Totta on sanonta: raha ei tuo onnellisuutta, mutta onnettomuutta se poistaa.

Näin joulun tullessa haastan kaikki jakamaan joulumieltä. Käy viemässä siistit vaatteesi tai lelusi Pelastusarmeijan Joulupadoille! Jos ei muuta annettavaa löydy, niin lahjoita rahaa. Järvenpään Janne-kadulta löydät lähimmän Joulupadan 17.-23.12.

#myösihminen – Suvaitsevaisuusviikko Järvenpään lukiolla 8.-12.12.2014. Lue lisää…

Alunperin kirjoittanut Aino Kosunen

Kuva: Jasmine Leppä.

Onneksi minun ei tarvitse näyttää kenellekään, kuinka huono olen punnertamaan. Onneksi minun ei ole tarvinnut koskaan tarttua aseeseen. Näin hyvä tuuri ei ole kaikilla. Jos olisin syntynyt Suomessa pojaksi, minun tulisi kohdata asevelvollisuus. Jokaisella suomalaisella on maanpuolustusvelvollisuus. Miksi siis vain osa suomalaisista nuorista joutuu suorittamaan asevelvollisuuden ja toiset eivät?

[pullquote-right]
Millä perusteella joku voi olla sukupuolielintensä perusteella velvollinen käymään intin?
[/pullquote-right]Ihmisiä tulisi kohdella lain edessä tasa-arvoisesti sukupuoleen katsomatta. Me nuoremman sukupolven edustajat emme enää tue sellaisia sukupuolirooleja, joihin vanhemmat ikäluokat ovat tottuneet: Kyllähän Maija saa leikata siilitukan ja Pekka opiskella lähihoitajaksi. Miksi tällaiseen ihmiskuvan muutokseen ei olla systeemissä reagoitu? Millä perusteella joku voi olla sukupuolielintensä perusteella velvollinen käymään intin?

Mielestäni epätasa-arvoinen maanpuolustusvelvollisuus ei syyllisty ainoastaan sukupuolten väliseen syrjintään. Järjestelmä suosii ihmisiä luontaisten ominaisuuksiensa perusteella. Se, että noin joka neljäs poika jättää suorittamatta minkäänlaista palvelusta, ei mielestäni kerro toisten huonommuudesta, vaan systeemin kapeakatseisuudesta. Väitän, että esimerkiksi tietotekniikasta kiinnostunut henkilö tai empaattinen ajattelija voi olla yhtä tärkeä puolustamaan maatamme kuin vahva ja kuuliainen sotilas. Nykyinen käytäntö ei ota huomioon sitä, että jokaisella on mahdollisuus antaa erilainen panos Suomen puolustukseen.

Mielestäni nykyinen sukupuolia ja ihmisten luontaisia ominaisuuksia syrjivä asevelvollisuus täytyisi avata kaikille suomalaisille nuorille. Jokainen täysi-ikäinen suomalainen tulisi kutsua kutsuntoihin, jossa he voisivat monesta vaihtoehdosta valita itselleen mieleisen tavan tutustua maamme puolustukseen. Vaihtoehtoja voisivat olla esimerkiksi tietoturvaan, humanitääriseen apuun tai luonnonkatastrofeihin suuntautuneet kurssit, perinteisiä palvelusvaihtoehtoja tietenkään unohtamatta.

[pullquote-left]
Tulevaisuuden Suomella on muitakin uhkia kuin se, että kiväärein aseistetut sotilaat marssisivat rajojemme sisälle.
[/pullquote-left] Tulevaisuuden Suomella on muitakin uhkia kuin se, että kiväärein aseistetut sotilaat marssisivat rajojemme sisälle. Ilmasto lämpenee ja tietoverkkoamme valvotaan. Entä jos tarttuva tauti leviäisi tai sähköverkkomme katkeaisi? Siinä tapauksessa tavallinen suomalainen tallaaja tarvitsee muutakin kuin täydet pisteet juoksutestistä ja rynnäkkökiväärin olalle.

#myösihminen – Suvaitsevaisuusviikko Järvenpään lukiolla 8.-12.12.2014. Lue lisää…

[pullquote-right]
Todella harva uskaltaa puhua yksinäisyyden pelosta tai välttämättä tunnustaa sitä itselleenkään.
[/pullquote-right]Vuoden pimeään aikaan on sopiva hetki ottaa myös muutama tabu puheeksi. Todella harva uskaltaa puhua yksinäisyyden pelosta tai välttämättä tunnustaa sitä itselleenkään. Monet eivät edes tiedä tästä fobiaksi lasketusta pelon alueesta, koska sitä on suorastaan mahdotonta havaita ihmisestä. Toinen olennainen, mutta vähän puhuttu aihe, on hylätyksi tulemisen pelko – ja nämä kaksi demonia kulkevatkin usein käsi kädessä jättämättä uhrilleen juuri hengitystilaa.

Ensimmäistä kertaa kuulin näistä peloista masennuksesta kärsivältä ystävältäni. Huomasin heti niiden kohdistuvan myös itseeni. Muun muassa uudelle paikkakunnalle muuttaessa tai raskaita elämänvalintoja tehdessäni pelot ovat vaikuttaneet päätöksentekoon. Uusissa, tuntemattomissa kaveriporukoissa hylätyksi tulemisen tunne on jopa todennäköistä, eikä vanhoja yhteyksiä sovi unohtaa.

Yksinäisyyden pelko esiintyy yleensä vahvana ahdistuksena ja kauhun tunteena, kun ihminen tuntee olevansa yksin. Normaalia laajempi kaveripiiri tai todella aktiivinen sosiaalinen elämä eivät millään tavalla poista mahdollisuutta pelosta, sillä yksinäisyyden pelko iskee, kun pelosta kärsivä ei saa jotain sosiaalista tarvettaan tyydytettyä. Hylätyksi tulemisen pelko taas saa ihmisen luulemaan, että kaikki hänen läheisensä lähtevät hänen elämästään ennen pitkää – tavalla tai toisella.

[pullquote-right]Pelkäävän ihmisen elämä voi pahimmillaan muuttua vakavan masennuksen kalvamaksi epätoivoksi.
[/pullquote-right]Epäitsekkyys alkaa tuntumaan välttämättömältä, jotta ihmiset eivät lähde huonon käytöksen vuoksi. Täydellisyyteen täytyy pyrkiä, koska viat tekevät ihmisestä huonon, ja kukapa haluaisi huonon ystävän tai kumppanin. Ulkonäköpaineet alkavat kasaantua, eivätkä vaarallisetkaan dieetit näytä enää ollenkaan huonolta vaihtoehdolta. Öiset paniikkikohtaukset ja itsekriittiset mietteet pitävät hereillä, ja unettomuus tekee koulunkäynnistä ja työskentelystä mahdotonta. Pelkäävän ihmisen elämä voi pahimmillaan muuttua vakavan masennuksen kalvamaksi epätoivoksi.

Pelosta eroon pääseminen saattaisi muuttaa persoonan täysin. Mahdollisuus rehellisyyteen aukeaisi. Voisi näyttää heikkoutensa, kyyneleensä, huonot muistonsa. Alkaisi tuntemaan vastuuta omasta onnellisuudestaan epäitsekkyyden sijaan. Kykenisi tekemään virheitä vain oppiakseen niistä. Ja ennen pitkää pystyisi elämään ilman tekohymyä, ylisuorittamista ja valheita. Olisi viimein oma itsensä.

Tuttavasta näitä piirteitä on äärimmäisen vaikea huomata, koska käytös muuttuu pelkoja peilaavaksi: ihmisestä saattaa tulla entistä sosiaalisempi ja seurallisempi. Näkymättömät ongelmat ovatkin vähintään yhtä vakavia kuin fyysiset sairaudet, eikä niistä pääse eroon ilman aikaa ja tukea.

Muista siis osoittaa läheisillesi heidän olevan pysyvä osa elämääsi, ja muista kertoa rakkaillesi kuinka tärkeitä he ovat sinulle. Sillä tietämättäsi kuka tahansa heistä saattaa kärsiä samankaltaisista peloista, ja vähintäänkin päädyt piristämään ystäväsi harmaata päivää.

Alunperin kirjoittanut Jaarli Niukkanen

Tyhjensin kirjahyllyä remontointiprojektin vuoksi ja huomasin toisiksi ylimmällä hyllyllä puhallettavan vaaleanpunaisen kitaran. Istuin alas ja jäin tuijottamaan tuota hämmentävää esinettä tyhjä ilme kasvoilla. Mieleeni tulvahtivat kaikki ne vanhat muistot reilun viiden vuoden takaa, jolloin se ihminen, jolta tuon kitaran sain, oli paras ystäväni. Päässäni alkoi soida Sannin kappale “Me ei olla enää me“.

Aina silloin tällöin kierrellessäni koulun käytäviä bongaan tuttuja kasvoja. Tunnistan nimenomaan vain kasvot ja tiedän henkilöt myös nimeltä, mutta en tunne enää kyseisiä ihmisiä. Tunsin ehkä joskus, tunsin paremmin kuin kukaan muu, mutta en enää. Ja he voisivat sanoa samaa myös minusta. Alitajunnassani saatan miettiä ja todeta, että Katselen sua sä näytät samalta / Vaikka en tunne enää sinua.

On hämmentävää huomata, miten ihmiset muuttuvat ajan myötä. Ensin ollaan parhaita ystäviä ja tehdään kaikki yhdessä; jos ei nähdä joka päivä, niin pidetään yhteyttä jollain toisella tapaa päivittäin. Yhtäkkiä kaikki vain muuttuu. Soittoja ja viestejä ei kuulukaan enää joka päivä, tapaaminenkin jää siihen korkeintaan yhteen kertaan kuussa. Ja kohta ei ole enää edes sitäkään. Ei pystytä katsomaan toista silmiin, kun kävellään kadulla vastaan. En haluaisi tietää kuin yhden asian: miksi? Ehkä sitä vain kokee, että ystävyys on lopullisesti ohi. Ei haavat niitä repimällä parane / Joten käänny ja kävele.

Toisiin vanhoihin ystäviin saattaa tulla otettua joskus yhteyttä, kynnys ei vain tunnu heidän kohdallaan niin isolta. Viime kesänä tapasin kahdesti vanhan joukkuetoverini, jonka kanssa emme olleet tavanneet varmaan kuuteen vuoteen. Hänen kanssaan juttu luisti kuten aina ennenkin. Voiko olla mahdollista, että mitä läheisempi on ollut entisen ystävän kanssa, sitä hankalampi on ottaa kontaktia myöhemmin? Silti kokee, että tuntuisi niin hyvältä tavata vaikka kahvikupin ääressä ja todeta Onpa kiva pitkästä aikaa jutella / Vaikka en tunne enää sinua.

Siitä on jo lähemmäs kuukausi, kun aloin tyhjentämään kirjahyllyäni. Se vaaleanpunainen kitara on siellä edelleen, aivan samalla paikalla: en uskalla siirtää sitä muualle. En tee kyseisellä lelulla oikeastaan mitään, joten voisin heittää sen pois. Mutta tuntuu, että jos heitän sen pois, hävitän sen myötä elämästäni lopullisesti sen ihmisen, josta se kitara muistuttaa. Ehkä vain salaa toivon, että pystyisin avaamaan oven tälle ihmiselle ja päästämään hänet takaisin elämääni. Se tuntuu todella haastavalta jo pelkästään ajatuksen tasolla, Koska me ei olla enää me.

Alunperin kirjoittanut Jonna Koskinen

Always time for smile and karjalanpiirakka! Picture: Elisabeth Johnson.

The food in Canada is a bit different than Finnish food but we still eat very similar dishes. As you all may know, Canada LOVES maple syrup! We actually have maple flavoured everything not even joking.

Canadian usually prefer sweeter foods compared to most Finnish people that prefer more bitter things like coffee and salmiakki. Firsty, I HATE SALMIAKKI! BLEH! HOW CAN YOU EAT IT? I have tried multiple times to eat it and I always end up spitting it out. Another difference with Canadian food is that we use a lot of spices so Finnish food tastes bland to me sometimes. I love Finnish food, especially karjalanpiirakka. I could eat that for the rest of my life and I would be happy!

Furthermore, I would like to talk about meal times in a regular household in Canada. In Canada I never ate breakfast and none of my people really did either, we would only eat it if we had time so I am not used to eating big breakfasts. Also, in Finland you have your dinner very early somewhere between 15:00 – 17:00 where in Canada we have very late dinners at around 19:00 or 20:00. So the first few weeks for me was hard for me to eat so early.

I am also not used to eating an evening snack right before bed – in Canada if you ate before going to bed you would get in trouble! Anyway I have learnt how to eat the Finnish way and I am loving the Finnish food!

Originally written by Elisabeth Johnson

Karjalanpiirakka, Suomea parhaimmillaan!

Ruoka on Kanadassa hieman erilaista kuin Suomessa, mutta me syömme kuitenkin paljon samojakin ruokalajeja. Kuten te kaikki varmaan tiedätte, Kanada RAKASTAA vaahterasiirappia! Meillä on oikeastaan vaikka mitä vaahterasiirapinmakuista, enkä edes vitsaile.

Kanadalainen tykkää yleensä makeammista ruuista, kun taas monien suomalaisten mieleen ovat katkerammat jutut, kuten kahvi ja salmiakki. Ensinnäkin minä VIHAAN SALMIAKKIA! HYH! MITEN TE VOITTE SYÖDÄ SITÄ? Olenkin sylkenyt sen usein suustani yritettyäni monia kertoja syödä sitä. Toinen kanadalaisen ruuan ero on se, että meillä käytetään paljon mausteita verrattuna suomalaiseen ruokaan, joten täällä ruoka maistuu mielestäni usein niiltä osin vähän tylsältä. Rakastan kuitenkin suomalaista ruokaa, etenkin karjalanpiirakkaa. Voisin syödä sitä lopun elämääni ja olla onnellinen!

Lisäksi haluaisin kertoa tavallisen kandalaisperheen ruoka-ajoista. Kanadassa en syö koskaan aamiaista, eivätkä monet muutkaan ihmiset tee niin. Me syömme vain jos aikaa riittää, joten en ole tottunut tuhteihin aamiaisiin. Suomessa syödään päivällistä kovin aikaisin, noin kello 15:00 – 17:00, kun taas Kanadassa meillä on melko myöhäiset illalliset joskus kello 19 tai 20 aikaan. Joten muutamana ensimmäisenä viikkona olikin vaikeaa syödä niin aikaisin.

En myöskään ole tottunut napostelemaan illalla juuri ennen nukkumaanmenoa – jos Kanadassa syö juuri ennen sänkyyn nukkumaanmenoaikaa, joutuu hankaluuksiin! Joka tapauksessa olen oppinut, miten syödään suomalaisittain, ja rakastan suomalaista ruokaa!

Suurpiirteinen suomennos: Henry Hedborg.

Picture: Elizabeth Johnson.

Where do I even start? These past 2 months have gone by so fast in Finland and I have already made so many friends and memories. I will start with the differences between Canadian and Finnish culture that I have noticed since I have been here. FINNS ARE VERY SHY opposed to Canadians who are very friendly and outgoing, but once you get to know a Finnish person you realize that they aren’t as shy as they first seemed to be. It actually took me awhile to get used to Finnish people’s quietness I have been trying to be less loud in school but that hasn’t really worked out.

I am so grateful to have so many friends at school and I already know that I am going to have these friends for a very long time (p.s. FINNISH PEOPLE ARE CRAZY BUT ONCE YOU GET TO KNOW THEM IT’S GREAT!)

Likewise, there is a big difference between the Canadian school system and the Finnish school system. I personally like the Finnish school system much better since you have free lunches and no uniforms! In Canada we only have 2 periods (jakso) instead of 5, and we can only take up to 4 classes per jakso. In Canada we have the exact same schedule with the same 4 classes everyday at the same time for 5 months straight, our school days are 8.20 – 14.30 everyday (5 months of math, it’s as bad as it sounds).

I went to a Catholic school in Canada which is very popular for students to go to as they are safer and have better courses. At the Catholic school we had to wear uniforms everyday and we never got free lunch.

One of the things I do miss about Canadian schools is that there were many clubs and sport teams you could join for after school which isn’t as popular here. One of the biggest differences I noticed is that you have a very casual relationship with your teachers since you call them by their first name and speak with them as they were your friend. In Canada we call our teachers by their last names (like Mrs. Johnson or Mr. Smith) and if we call them by their first names we will get in trouble, I’m still trying to get used to calling teachers by their first name, hahahah.

Anyway, I am so happy that I am living in Finland for the year Finnish people are absolutely amazing and the nicest people. If any of you want to come and talk to me either about Canada or just so you can practice your English then don’t be afraid I would love to talk with all of you.

Ensimmäiset tunnelmat Suomessa

Mistä oikein aloittaisin? Nämä kaksi kuukautta Suomessa ovat kuluneet niin nopeasti ja olen jo nyt saanut paljon ystäviä ja muistoja. Aloitan kirjoittamalla kanadalaisen ja suomalaisen kulttuurin eroista jotka olen havainnut täällä ollessani. SUOMALAISET OVAT TODELLA HILJAISIA kanadalaisiin verrattuina, jotka taas ovat todella ystävällisiä ja ulospäinsuuntautuneita, mutta kun kerran opit tuntemaan suomalaisen, tajuat, että he eivät aina ole yhtä hiljaisia kuin mitä näyttävät olevan. Minulta kuluikin jonkin aikaa tottua suomalaiseen hiljaisuuteen ja olen yrittänyt opetella vähän hiljaisemmaksi koulussa, mutta se ei ole oikein onnistunut.

Olen niin kiitollinen solmittuani niin monia ystävyyssuhteita koulussa ja tiedän jo nyt pitäväni nämä ystävät todella pitkän aikaa (p.s. SUOMALAISET OVAT HULLUJA MUTTA KUN KERRAN OPIT TUNTEMAAN HEIDÄT, SE ON MAHTAVAA!)

Kanadalaisessa ja suomalaisessa koulujärjestelmässä on suuri ero. Henkilökohtaisesti minä pidän suomalaisesta koulusta paljon enemmän, sillä teillä on maksuttomat lounaat ettekä käytä koulupukua! Kanadassa meillä on vain 2 jaksoa 5 sijasta, ja me voimme valita vain 4 kurssia jaksolle. Kanadassa meillä on tismalleen sama neljän oppitunnin lukujärjestys joka päivä samaan aikaan 5 kuukauden ajan, meidän koulupäivämme ovat kello 8:20 – 14:30 joka päivä (5 kuukautta matematiikkaa on yhtä tuskallista kuin miltä se kuulostaakin).

Kanadassa minä olen katolilaisessa koulussa, joka on opiskelijoiden keskuudessa todella suosittu, sillä siellä on turvallisempaa ja parempi kurssivalikoima. Katolilaisessa koulussa meidän tulee käyttää koulupukua joka päivä emmekä me koskaan saa maksutonta lounasta.

Eräs asia, jota ikävöin kanadalaisesta koulusta, on se että siellä on paljon eri kerhoja ja urheilujoukkueita joihin voit osallistua koulun jälkeen, eikä se ole yhtä suosittua täällä. Yksi suurimmista eroista, minkä olen huomannut, on teidän suhteenne opettajiinne, kun kutsutte heitä etunimellä ja juttelette heille kuin kavereillenne. Kanadassa me kutsumme opettajiamme heidän sukunimillään (kuten rouva Johnson tai herra Smith) ja jos me kutsumme heitä heidän etunimillään, joudumme pulaan. Yritän yhä tottua kutsumaan opettajia heidän etunimillään, hahahah.

Jokatapauksessa olen todella onnellinen kun asun Suomessa koko vuoden. Suomalaiset ihmiset ovat ehdottomasti uskomattomia ja kivoimpia ihmisiä. Jos kuka tahansa teistä haluaa tulla ja jutella minulle joko Kanadasta tai treenatakseen englantiaan, älköön pelätkö, sillä pitäisin kovasti juttelusta teidän kaikkien kanssa.

Suurpiirteinen suomennos: Henry Hedborg.

Originally written by Elisabeth Johnson

Monet varmasti alkavat pikkuhiljaa kyllästyä keskusteluun kiusaamisesta, koska se on ”niin loppuun kulutettu aihe” ja ”miten kukaan jaksaa kirjoittaa siitä vapaaehtoisesti?”. Asiasta puhutaan paljon, koska se on aina ajankohtainen. Usein kuitenkin ihmiset puhuvat nimenomaan kiusatun roolista ja siitä, miltä kiusatusta tuntuu.

Samuli Putro laulaa kappaleessaan ”Milloin jätkät tulee” kiusaamisesta. Laulussa hän kertoo tarinaa siinä muodossa, että olisi itse kiusaajan roolissa. Hän puhuu paljon pojasta, jonka nimi oli Toppahousut / ylipainoinen poika, jonka kimeä ääni / oli tosi helppo pilkankohde, kuinka tämän pipo laitetaan täyteen takiaisia. Hän tulee silti usein juttelemaan kiusaajalleen ja kysyykin: ”Milloin jätkät tulee? / Hei Sami, onko jätkiä näkynyt?” Laulajan hahmo, kiusaaja-Sami, kokee olonsa kiusaantuneeksi ja pelkää leimautuvansa itsekin.

Miksi jotkut ihmiset joutuvat kiusatuksi? Vaikka vaihtaisi koulusta toiseen tai siirtyisi työelämään, saattaa silti kiusaaminen jatkua – ympäristön muutos ei välttämättä auta. Onko mahdollista, että toisilla ihmisillä on vain tietty olemus, eräänlainen aura, jonka vuoksi he vain tahtomattaan joutuvat kiusatuksi?

Monilla, kuten laulun ”Toppahousuilla” sekä itselläni, kiusaamisen kohteeksi joutuminen johtuu muun muassa ulkoisesta olemuksesta; ylipainoisia tai muuten ulkonäöltään poikkeavia saatetaan kiusata helpommin. Myös luonne voi vaikuttaa. Toppahousuista sanotaan, että hän on hyväntahtoinen hölmö ja hangoitteli vastaan, mutta osaansa tyytyi – hän vain alistuu kiusatun rooliinsa. Itse taas olen aina ollut lapsesta asti erittäin temperamenttinen, enkä ole koskaan pitänyt itseeni kohdistuvista negatiivisista kommenteista; alakouluaikoina muut lapset huomasivat sen ja ärsyttämiseni oli heille ilmaista hupia.

Helposti ihmiset eksyvät miettimään nimenomaan kiusatuksi tulemisen syitä. Jaksetaanko useinkaan miettiä sitä, miksi kiusaaja ylipäätään kiusaa?

Samuli Putron Sami haluaa kiusata Toppahousuja, koska tytöt piti koviksista / jotka alisti paksua poikaa. Hän haluaa näyttää olevansa kova äijä; kiusaajat ovat helposti kaveripiirissään suosittuja, etenkin peruskoulussa. Mutta kun Toppahousut tulevat juttelemaan, mitä Sami ajatteleekaan: nyt jos leimaudun niin pian mua lyödään. Hän pelkää itsekin tulevansa kiusatuksi.
Tunnen itsekin tämän puolen tarinasta, vaikka en sitä haluaisikaan myöntää. Kukaan ei halua joutua silmätikuksi. Ne, jotka ovat kiusaamisen kohteina, eivät ole pelkureita; kiusaajat ovat kaikista eniten peloissaan. Heillä on tietty maine, eivätkä he halua näyttää luusereilta kaveeratessaan epäsuosittujen kanssa.

Kiusaaminen tuntuu aina pahalta, oli sitten kiusattu, kiusaaja tai viaton sivustakatsoja. Viime viikkoina sosiaalisessa mediassa on pyörinyt todella paljon #kutsumua-haaste, Suomen Lukiolaisten Liiton järjestämä kiusaamisen vastainen kampanja. Kiusaamisen vastustaminen on hyvä juttu, ja siitä pitäisi tehdä arkipäivää. Vielä parempi olisi, jos sitäkään ei tarvittaisi; jokaisen pitäisi pyrkiä kitkemään kiusaaminen kokonaan pois, ettei kenenkään tarvitsisi enää pelätä ”milloin jätkät tulee”.

Alunperin kirjoittanut Jonna Koskinen

Monille ensimmäinen oma asunto on valtava askel itsenäistymisen saralla. Itse muutin 16-vuotiaana omilleni, ja se oli yllättävän helppo askel otettavaksi. Internet on pullollaan vuokra-asuntoja tarjoavia sivustoja, mutta asuntoa etsiessä on hyvä käyttää muitakin keinoja, sillä nämä internetin asunnonhakupalvelut omaavat muun muassa suunnattomat jonot. Asunnon tarpeessa olevan on hyvä pyytää niin ystäviään kuin sukuaankin ottamaan selvää mahdollisista asunnoista. Ei myöskään kannata unohtaa muita keinoja, kuten kauppojen ilmoitusseiniä tai internet-foorumeita. Myös jotkut koulut saattavat pystyä tarjoamaan apua asunnonhankintaan.

Ensimmäistä asuntoa hankittaessa tuskin kenelläkään on varaa nirsoiluun asunnon ominaisuuksissa: joskus ainoa vaihtoehto on parvekkeeton kerrostalo, pihaton rivitalo, tai jopa valmiiksi sisustettu ja määräaikainen katto pään päällä. Jos yksinäisyys pelottaa omilleen muuttavaa, kannattaa harkita myös kämppäkaveria, alivuokralaisuutta tai kommuunia.

Yksityiseltä henkilöltä asuntoa vuokrattaessa kannattaa olla varuillaan, sillä vuokraisäntäsi tai -emäntäsi saattaa tarpeen kokiessaan vaatia sinua muuttamaan pois. Vaikkakin yksityiset ovat usein joustavampia sopimuksien ja maksujen kanssa, itse suosin suuria vuokrayhtiöitä, sillä heillä on resursseja asunnon kunnossapitoon. Eivätkä he ikinä irtisano vuokrasopimusta kunnollisen vuokralaisen kanssa.

Yksinään asuvan opiskelijan tärkeimpiin kykyihin kuuluu budjetointi. Harvoin jää varaa vaatteisiin tai edes monipuoliseen ruokavalioon, viihdetavarasta tai juhlimisesta puhumattakaan. Huonolaatuisista kauppaketjujen omista halpamerkeistä ja 30 % alennetuista pikaisesti pilaantuvista ruoista tulee nopeasti paras ystäväsi, kun nälkä alkaa kalvamaan eikä tukirahoja kuulu. Varmaa ainakin on että vuoden tai kahden kuluttua tulee välillä ikävä takaisin vanhempien soppapatojen ääreen.

Totta kai – jos henkilön psyyke ja energia antavat periksi – lyhyet työvuorot ovat aina varteenotettava vaihtoehto pienen lisätienestin saavuttamiseksi. Kuitenkin urakan ylikuormittumisen riski kannattaa aina ottaa huomioon, ja pyrkiä varaamaan koulun, töiden, harrastusten ja kodin kunnossapidon lisäksi myös hetki rentoutumiselle.

Kaiken kaikkiaan omilleen muuttaminen tekee nuoresta itsenäisen, oma-aloitteisen, ja kypsemmän persoonan. Vaikkakin oma rauha ja vapaus saattaisivat vaikuttaa helpottavan elämää, luovat ne myös velvollisuuksia ja vastuuta. Omillaan asuvalle nuorelle houkutus jokapäiväiseen ystävien asuttamiseen tai vaikkapa päihteiden käyttöön voi olla suuri. Kotoa lähtö on kuitenkin jokaisen jossain vaiheessa kohdattava, ja kun tuntee kykenevänsä tähän elämänmuutokseen, kannattaa mahdollisuus käyttää hyväksi.

Alunperin kirjoittanut Jaarli Niukkanen

Käteeni sattuu vetokaapin pohjalta kehystetty valokuva. Keskeytän siivousurakkani ja katselen Helsingin Aleksanterinkadulla nauravia henkilöitä – itseäni ja parasta ystävääni. Tajuan että kuva on otettu syntymäpäivänäni lähes tasan vuosi sitten. Päätän jättää työpöytäni järjestelyn sikseen ja tarkastelen vuodentakaista itseäni lähemmin. Hymy kasvoilla on leveä, mutta silmät eivät naura.

Ulkopuolisen mielestä kuva saattaisi vaikuttaa iloiselta. Väkinäinen se on.

Muistelen ensimmäisen lukiovuoden alkua. Muistan, miten paljon itseltäni vaadinkaan. Hyviä arvosanoja, koulumotivaatiota, läksyjen tekemistä. Vanhempien odotuksiin vastaamista, opettajien miellyttämistä, joukkoon sopimista. Vähä vähältä, itse itselleni kasaaman taakan lisäksi kesällä mutkistunut suhteeni ruokaan vaikeni entisestään ja aloin kuihduttaa itseäni. Elämä muuttui numeroiksi vaa’an digitaalinäytössä. Arvosanoiksi tietokoneen ruudulla. Kylmiksi aamuiksi ja unettomiksi öiksi.

Tavoittelin tähtiä, ei, halusin olla tähti. Olla kaunis ja loistaa. Pyrkiä täydellisyyteen. Pidin pelkoni piilossa, turvassa niiden kaikkien katseilta, jotka yrittivät auttaa. Elämä oli harmaata ja tyhjää, mutta tekohymy kesti. Loppuun asti.

Loppu koitti kuulaan lokakuisen aamun muodossa.

Havahduin lopulta yksinkertaisesti siihen, miten uuvuksiin olin vienyt itseni. Auringon ensisäteiden osuessa ikkunaan ja hajotessa valkeaksi valoksi nousin istumaan sänkyni reunalle ja aivan äkkiarvaamatta annoin periksi.

Puhkesin itkuun.

Annoin ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin itseni olla haavoittuva. Hauras. Inhimillinen.

Kaikki alkoi alusta. Opettelin pikkuhiljaa ja päivä kerrallaan elämään uudestaan. Oppiessani itsestäni uusia, ihmeellisiä asioita päätin kirjoittaa muistiin ohjeet. Ohjeet elämään ilman itseinhoa, pelkoa ja epävarmuutta.

Hengitä. Keskeytä se, mitä parhaillaan teet. Vedä syvään henkeä ja puhalla kaikki ulos. Tunne, kuinka sydämesi sykkii. Tiedosta itsesi. Minä olen.

Anna itsellesi anteeksi. Olemme inhimillisiä olentoja ja teemme virheitä. Mieti, mitä voit parantaa itsesi syyttämisen sijaan. Nouse vielä kerran pystyyn. Yritän huomenna uudestaan.

Rakasta itseäsi. Olet kauneusihanteita arvokkaampi. Olet enemmän, kuin luku vaa’assa ja vaatteet päälläsi. Kaikki mitä kannat mukanasi tekee sinusta ainutlaatuisen. Opin tuntemaan itseni.

Arvosta pieniä asioita. Herää aikaisin nähdäksesi auringonnousun. Hymyile tuntemattomalle junassa. Sytytä kynttilöitä ja meditoi. Laula. Maalaa. Tanssi. Katsele tähtiä talvisella yötaivaalla. Humallun elämästä.

Elä tässä päivässä. Älä anna menneisyytesi varastaa tulevaisuuttasi. Älä siirrä huomisen huolia tähän hetkeen. Ole impulsiivinen. Yllätän itseni.

Unohda odotukset. Elät itseäsi, et muita ihmisiä varten. Tee niitä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi, sillä loppujen lopuksi kadumme vain mahdollisuuksia, jotka jätimme käyttämättä. Ole rehellinen, ole välitön, ole aito. Naura usein. Rakasta ehdotta. Annan kaikkeni.

Nousen istumaan sänkyni reunalle, aivan kuten tein kerran niin kauan aikaa sitten. Kiipeän ikkunasta katolle, kohotan katseeni öiselle taivaalle ja olen hetken aivan hiljaa.

Joskus on tutkittava tähtiä.

Alunperin kirjoittanut Ossi Laurila

Lukion avointen ovien päivänä muutama meistä tutoreista oli keskustelemassa opiskelijapaneelissa. Kävimme esittelevää rupattelua niin koulun ruokailuista, koeviikoista kuin muutenkin opiskelusta. Katsomossa istuvilla ysiluokkalaisilla oli mahdollisuus osallistua keskusteluun esittämällä netin kautta nimettömänä kysymyksiä. Tuo nimettömyyden mahdollisuus saikin taululle ilmestymään kysymyksen, johon en ainakaan itse ollut osannut varautua. ”Vastatkaa rehellisesti. Kiusataanko Järvenpään lukiossa?” Muistan meidän kaikkien reagoineen hämmästyneillä ilmeillä,”ei tietenkään” huudahteluilla ja vakuutimme yhteen ääneen, että meidän koulumme on erilainen. Tämähän on jo lukio. Meidän koulussa ei kiusata.

Minä vihaan käsitettä kiusaaminen. Yhdellä sanalla katetaan valtava määrä erilaisia tapahtumia, vaikka kukaan ei ole edes täysin varma, mitä tuon termin sisälle kuuluu. Suuret määrät aikuisia istuu pullakahvien ääressä voivottelemassa kiusaamisen olemassaoloa ja keksii ratkaisuja. Huolimatta noista istunnoista ja kaikista ala- ja yläasteen oppitunneista, teemapäivistä, projekteista, keskusteluista, valvonnoista ja saarnoista, lopputulos on kuitenkin aina sama: katsotaan nyt vielä. Siinä ratkaisu.

Vasta jälkeenpäin aloin ajattelemaan tuota tilannetta. Sitä miten varmoina vastasimme kysymykseen. Sitä, kuinka joku yhdeksäsluokkalainen koulukiusattu laittoi rohkeutensa peliin kysyessään asiaa. Nyt tuo ysiluokkalainen on saanut suuren määrän toivoa siitä, että on ehkä olemassa koulu, jossa häntä ei kiusata. Niin. Ehkä.

Tuon ysiluokkalaisen toivo on meidän käsissämme kuin paperinpala, jonka eräs ala-asteen opettaja antoi oppilailleen sanoen, että he saavat tehdä sille mitä he haluavat. Oppilaat rypistivät, repivät, talloivat ja sylkivät papereiden päälle. He hajottivat ne ja jättivät maahan lojumaan kyllästyttyään. Kun jokainen oli oman tuhotekonsa kanssa valmis, opettaja totesi oppilailleen, että tuollainen ihmisestäkin tulee, jos häntä ei kohdella oikein. Maahan tallottu ja poljettu pieni paperinpala, joka on rikki.

Kiusaamisen poistamisessa ei ole kyse mistään ydinfysiikasta. Aivan samoin kuin nuo oppilaat, me voimme kohdella toisiamme kuin mitätöntä paperinpalaa, jolle saa tehdä mitä huvittaa. Voimme halutessamme rikkoa toisemme hyvin monin tavoin.Vaihtoehtoisesti voimme kuitenkin kohdella muita heidän arvonsa mukaisesti. Voimme kunnioittaa jokainen toisiamme ja arvostaa sitä, että emme ole samanlaisia, vaan saamme jokainen olla oma ihmeellinen itsemme. Niin hyvine puolinemme kuin virheinemmekin.

Tiedän valehdelleeni tuolle yhdeksäsluokkalaiselle luvatessani, että hän pääsee kouluun, jossa ei kiusata. Myös Järvenpään lukiossa kiusataan. Ihmiset osaavat olla julmia toisilleen emmekä me ole poikkeuksia. Itse kuitenkin toivoisin, että minulla olisi mahdollisuus vastata tuollaiseen kysymykseen epäröimättä ja rehellisesti sanoen, että meidän koulussa ei kiusata.

Alunperin kirjoittanut Hanna Kuusisto