Haukkuvat koirat − ja ihmiset

Käänsin uuden sivun tammikuun alussa kaksivuotiaiden koirieni koulutuksessa, kun aloin ottamaan uusia keinoja käyttöön ajokoirieni suurimman ongelman, remmiräyhäämisen, kanssa. Kotona kaksi vielä nuorta beagleani ovat kilttejä, tykkäävät rapsutuksista ja huomiosta sekä rakastavat nukkua vieressäni peiton alla. Ongelman ydin onkin talomme seinien ulkopuolella, lenkkipoluilla. Vaikka olen kouluttanut koiriani aivan niiden pentuajoista asti, ne saattavat haukkua välillä hervottomasti ilman ymmärrettävää syytä.


Syy, miksi halusin aloittaa omatoimisen koirakoulun netistä lukemieni ohjeiden ja koiran koulutuksesta kertovan kirjan avulla, ei ole ainoastaan se, että olisin itse kyllästynyt välillä kuulemaani räyhäämiseen ties mille elottomalle ja elolliselle, peräkärryille ja lastenrattaille sekä välillä sellaisellekin, mitä me ihmiset emme paljain silmin näe tai haista.


Koirani on nimittäin varustettu suurella riistavietillä, ja aivan pihamme vierestä pääseekin metsään ja pelloille, joissa koirani viihtyvätkin oikein mainiosti. Pihassamme pyörii lähes joka päivä monenlaista metsäneläintä, kuten rusakoita ja fasaaneja. Villieläimet saavat koiramme innosta sekaisin, sillä ne saavat vainun, ja takapihallamme koirat haukkuvat eläimiä nähdessään. Riistavietin johdosta koirani siis saattavat haukkua lenkillä myös silloin, kun en itse huomaa mitään merkillistä mutta ne haistavat esimerkiksi rusakon ja haluavat osoittaa sen huomaamisen järjettömällä vimmalla.


En siis ole itse kyllästynyt koiriimme, vain muiden ihmisten käyttäytymiseen. Saan viikoittain pahoja katseita ja huutelua, esimerkiksi koiran koulutukseen ja jopa lopettamiseen vihjaavia kommentteja. Minua on jopa uhkailtu poliisilla, vaikkei sille siinä tilanteessa mitään syytä ollutkaan. Olen yrittänyt antaa olla ja kävellä ikäviä kommentteja huutelevien ihmisten ohi. Vaikka koiramme eivät hauku kaikelle vastaantulevalle, pari huonoa lenkkiä saa mielen hyvinkin nopeasti matalaksi. Mieliala nousee kuitenkin taas, kun koirilla menee hyvin ja ne ovat haukkumatta lenkillä.


Välillä olen ollut jopa epätoivon partaalla ajatellessani, että meidän koiramme eivät koskaan tule oppimaan haukkumatta olemista ja olen ajatellut niiden sosiaalistamisen menneen pentuaikana pieleen. Kauhukseni kuitenkin huomasin yksi kaunis päivä, että naapurimme heitteli isohkoja lumipalloja tähdäten kohti koiriamme. Syytä en voi kuin arvailla. En edes ehtinyt puuttua tilanteeseen ennen kuin naapurini iloisesti tervehti minua ja löntysteli takaisin pihavajaansa ikään kuin hänen tekosensa olisi ollut suvaittava. Naapurin heittämä lumipaakku osui toiseen koiraani, mikä sai molemmat haukkumaan. Suutuin tietysti haukkumisesta, kunnes ymmärsin, että ei ole ihme, jos koirani räyhäävät saadessaan lumikönttejä niskaansa.


Sen jälkeen aloin myös kiinnittämään huomiota toisten ihmisten reaktioihin ja käyttäytymiseen heidän tullessaan meitä vastaan lenkeillä, sillä olen ihmetellyt, miksi koirani haukkuvat vain joillekin ihmisille. Lukemieni koirankoulutusaiheisten tekstien mukaan koira aistii omistajansa tunnetilat iloisesta aina hermostuneeseen saakka ja se vaikuttaa koiran käyttäytymiseen. Mikseivät siis koirani aistisi vastaantulijan eri tunnetiloja? En tietenkään voi sanoa, että kaikkien tulisi suhtautua räyhääviin koiriimme positiivisella asenteella, sillä jotkut pelkäävät ylipäätään koiria eivätkä voi tietää koirieni olevan kilttejä. Mutta ilkeät kommentit ja negatiiviset asenteen voivat vaikuttaa koiran käyttäytymiseen kulkijaa kohtaan niin, että koira haukkuu. Tämä voisi olla vastaus kysymykseeni, miksi koiramme haukkuvat vain joillekin mutta eivät kaikille.


Vaikka ärsytykseen koirien haukkumisesta on toki syynsä, haluaisin muistuttaa, että haukkuminen on koirien tapa kommunikoida muiden kanssa. En myöskään itse ole koskaan välittänyt naapurustossa esiintyvistä äänistä, kuten sahan kiljunnasta tai ruohonleikkurin moottorin murinasta. Olemme tulleet perheeni kanssa varovaisiksi muiden ihmisten käyttäytymisen takia siitä, uskallammeko päästää koiriamme aidatulle takapihalle ilman valvontaa. Lisäksi ajoitamme koiriemme lenkitykset aikaan, jolloin liikkeellä on mahdollisimman vähän porukkaa. Näin vältymme turhalta mielipahalta, jota syntyy joidenkin ihmisten ikävästä huutelusta. Itse olen sitä mieltä, että koiran haukkuminen tiettyyn pisteeseen asti on elämän ääniä, niin kuin esimerkiksi lasten innokkaista leikeistä raikaavat naurun ja ilon kiljahdukset. Sanonta ”haukku ei haavaa tee” on osoittautunut oman kokemukseni perusteella varsin ontuvaksi fraasiksi. Haukkuminen satuttaa aina – nähtävästi myös koiraa.

image_pdfimage_print

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.