”Jos minä seison oikein korkealla varpailla, olen melkein aikuinen”, ilmoitin viiden vuoden ikäisenä äidilleni. Äitini naureskeli ja sanoi, että lapsuudesta kannattaisi nauttia nyt, sillä myöhemmin sitä tulisi kaipaamaan. Minä kuitenkin epäilin sitä, sillä aikuisillahan ei ollut karkkipäivää. Miksi haluaisi olla taas lapsi, jos sai syödä karkkia kaiket päivät?
Olen laskenut jo muutaman kuukauden ajan päiviä kesään. 29. toukokuuta on merkitty jokaiseen kalenteriini, ja puhelimestani löytyy laskuri, josta voin tarpeen tullen vilkaista jäljellä olevien päivien määrän.
Lukio on kuin kakku. Jos sitä syö liikaa kerralla, iskee pahoinvointi ja täytyy oksentaa. Toisaalta lautanen pitäisi saada tyhjäksi ennen kuin ruoka-aika, usein kolme vuotta, päättyy. Lopussa ei suinkaan jää ruokalevolle sijaa, vaan pitäisi jaksaa vielä pestä ainakin neljän ylioppilasaineen likatiskit.
Kun jotain tekee tarpeeksi kauan alkaa joko tykkäämään siitä tai sitä alkaa vihata todella todella paljon. Mutta jos tosiaan vihaa jotain niin paljon, niin ei enää tekisi sitä.
It’s time for another article about the life of Liz, woohoo! This time I’m going to be talking about dancing in wanhat and going in an avanto.
Hello again! In this article I will be discussing the interactions I have had with Finnish people (how they react to my English) as well as some more cultural differences.
Muinaisessa, modernissa akatemiassa oli annettu käsky, että koko uljas henkilökunta olisi laitettava lomautusuhan alle. Tämä vaade toteutettiin vaikeina aikoina Kukkosslovakian vallitessa järvenpäätyisen kylän käskynhaltijana. Muuan oppi-isä Jani, tuo matriisien mestari, vektorien veijari ja integraalien insinööri, ei pelännyt ollenkaan.
Heti lokakuun loppuessa pimenevässä illassa alkaa kuulua kulkusten kilinää ja muita joulun ääniä. Aaveet ja zombit tungetaan laatikoihin odottamaan seuraavaa vuotta, ja ensimmäiset joulumainokset lähtevät pyörimään mediassa. Lopulta maailmaa ja Suomea uhkaa vain kolme asiaa: joulu, joulu ja joulu.
