Liikuttava – tai ei niin liikuttava – rakkaustarina
”Minulla oli sataseitsemäntoista päivää aikaa vakuuttaa Will Traynor siitä, että hänen kannatti elää.”
Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (2015 Gummerus) on sydäntä särkevä rakkaustarina, joka ei tuota pettymystä romantiikan ystävälle. Kirja käsittelee taitavasti yhteiskunnan moraalisia kysymyksiä ja kykyä sopeutua vastoinkäymisiä kohdatessa.
26-vuotias Louisa Clark asuu vanhempiensa kanssa eikä uskalla kurkistaa ulos omalta mukavuusalueeltaan. Menetettyään mukavan työnsä kahvilassa hän joutuu perheen taloudellisesti epävakaan tilanteen vuoksi etsimään uuden työn. Työ neliraajahalvaantuneen ja ärtyisän Will Traynorin omahoitajana pakottaa Louisan kyseenalaistamaan koko entisen elämäntyylinsä.
Will Traynor, entinen extreme-urheilija, bisnesmies ja naistennaurattaja, rakasti elämäänsä ennen kohtalokasta onnettomuutta. Nyt hänen päivänsä kuluvat tyhjin katsein pyörätuolissa. Häntä ärsyttää Louisan tapa heittää elämä hukkaan, vaikka koko maailma olisi hänelle avoinna.
Williä ärsyttää Louisan tapa heittää elämä hukkaan, vaikka koko maailma olisi hänelle avoinna.
Louisan työtehtäviin kuuluu suurimmaksi osaksi Willin piristäminen, mikä osoittautuukin ajateltua hankalammaksi. Nämä kaksi ovat kuin yö ja päivä, ja Louisa on Willin jatkuvan piikittelyn kohteena. Louisa on jo lähellä lopettaa puolen vuoden määräaikaistyönsä, kunnes yhteys alkaakin syntyä. Rakkauden roihahtaminen ei ehkä yllätä ketään.
Kevyttä ja raskasta, rakastavaa ja raastavaa
Kirjaa ei malta laskea kädestään sen aloitettuaan, vaikka mitäänsanomaton suomennos kirjan nimestä herättääkin ennakkoluuloja. Lukiessa ei välty itkulta eikä naurulta. Kirja on höystetty juuri sopivalla määrällä huumoria, rakkautta ja yhteiskunnallista pohdintaa. Kirjassa paikoittain esiintyvä Louisan ja hänen isosiskonsa välinen kinastelu kuulosti kotoisan tutulta, ja Clarkin perheen keskinäinen kommunikointi herätti naurahduksia. Vaikeasta aiheestaan huolimatta Moyes on onnistunut löytämään sopivan tasapainon kepeyden ja raskaan aiheen välille. Juonen eteneminen ei silti aina ollut sutjakkaa vaan paikoittain tökkivää.
Kirjassa käsiteltiin hienosti vaikeita moraalisia kysymyksiä, toisin kuin romaanin pohjalta tehdyssä elokuvassa, jossa tällainen synkistely oli suurimmaksi osaksi jätetty pois. Perheen sisäiset ongelmat oli myös häivytetty, mikä oli pienoinen pettymys, ja myös loppuratkaisusta oli tehty helpommin käsiteltävä. Näin ollen katsojalle jäi elokuvasta kevyempi mieli kuin kirjan alkuperäinen juoni olisi antanut olettaa. Elokuvan tunnelma oli lämpimän mukaansa tempaava eikä edes karkkien puuttumista ehtinyt huomata kyyneleiden valuessa poskia pitkin. Moyes itse on toiminut elokuvan käsikirjoittajana, joten elokuva on ainakin kirjailijan toiveiden mukainen.
Lukiessa ei välty itkulta eikä naurulta.
Pääosanäyttelijöiden kemiat kohtaavat
Elokuvassa Louisaa näyttelevän Emily Clarken ja Williä näyttelevän Sam Claflinin välillä lentelee selvästi kipinöitä, eikä romantiikassa ole säästelty. Näyttelijöiden upeat roolisuoritukset herättävät tarinan henkiin, ja esimerkiksi Louisan ja Willin välillä oleva sarkasmin sävyttämä huumori korostuu. Aurinkoisen Louisan vaatetyyli piristää katsojia suuresti, ja myös pelkästään silmiinpistävän komean Claflinin tuijottelu käy hyvästä viihteestä.
Sekä kirja että elokuva tuovat mukavaa piristystä pimeneviin syysiltoihin. Jos loppuratkaisu ei tyydytä, kirjasta on julkaistu myös jatko-osa Jos olisit tässä, joka on myös ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Alunperin kirjoittanut Elsa Helovuo ja Olivia Horjamo