Smaugin autioittama maa

Kuva: New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer ja Warner Bros.

Ylitettyään petolliset Sumuvuoret kolmentoista kääpiön, hobitin ja velhon saattue jatkaa matkaa. Kohteena ovat yksinäiset vuoret.

Hobitti – Smaugin autioittama maa – on jatkoa Peter Jacksonin elokuvalle Odottamaton matka ja väliosa trilogian loppuhuipennukseen Sinne ja takaisin. Nyt Matka on lähtenyt jo vauhtiin, Elokuvasarja, joka on kasvanut omaksi mikrokosmoksekseen Taru Sormusten Herrasta elokuvien myötä, jatkuu tässä uusimmassa Peter Jacksonin ohjaamassa elokuvassa. On niin örkkejä, hukkia, nahanvaihtajia, kaamea haamu, juoppoja viranhaltijoita kuin lohikäärmekin, aidoin koskaan nähty.

13 kääpiötä, Bilbo-hobitti ja Gandalf velho jatkavat yhä matkaansa läpi petollisen Erämaan, örkkejä paossa. Edellisen osan iso, ruma ja paha kalpea örkki Azog (Manu Bennet) on edelleen ruma, iso ja paha ja kaiken lisäksi taittanut matkan edellisen elokuvan jyrkänteeltä aivan sankarien niskaan. Nämä joutuvat hakeutumaan suojaan epätodennäköisen ystävän taloon pyrkiessään valtaamaan takaisin kotimaansa sen ryövänneeltä lohikäärmeeltä. Azogilla on kuitenkin tärkeämpää puuhaa kuin yhden kääpiön metsästäminen; maailman valtaaminen mystiselle mestarilleen, joka asuu Dol Guldurin gulaggimaisessa noitalinnassa. Kiireen pakottamana hän delegoi kansanmurhan loppuunsaattamisen poikansa Bolgin (Lawrence Maokorare) niskoille. Pojasta polvi pahenee, ja Bolg onkin Down-syndroomainen örkki, jonka suosikkisana on: ”Tappakaa!” ja joka heiluttelee kaksi kertaa itsensä kokoista asetta. Ai niin, hän on myös ruma.

Jos sarjan fanit aikaisempien elokuvien kohdalla ovat haukkoneet henkeään huomatessaan ohjaajan ja käsikirjoittajien ottaneen vapauksia kirjojen tulkitsemisessa laajakangasformaatin suhteen, nämä tulevat tässä elokuvassa hämmentymään entistä pahemmin. Suurta ihmetystä herätti Evangeline Lilyn, Lost-sarjan entisen näyttelijän, sijoittaminen Tauriel nimiseksi metsänhaltijaksi Synkmetsään, kuningas Thranduilin (Lee Pace) kaartin kapteeniksi.

Koska Smaugin autioittama maa todellakin ottaa aikaisempiin elokuviin nähden yhä suurempia vapauksia, voi olla varma, etteivät monet tosifanit tätä purematta niele. Kirjan lukeminen ei tarinan ymmärtämisen vuoksi onneksi ole kaikille pakollista, koska elokuva on, kuten jo sanottu, oma kertomuksensa. Siksi elokuva jättää taatusti yllätyksiä myös kirjan lukijoille. On syytä muistaa, että Peter Jackson on tehnyt lastenkirjasta oman versionsa, synkemmän ja omaan elokuvakaanoniinsa sopivan, eikä se välttämättä miellytä kaikkien odotuksia.

Kesken kaiken matkaa ja örkkien iloista perheneuvottelua Gandalfin pitää kuitenkin lähteä toisiin tehtäviin, velvollisuus kutsuu häntä valtiatar Galadrielin haltiahahmossa. Hänen on selvitettävä toisen höynähtäneen, mutta viisaan ukon, Sylvester McCoyn kanssa Do Guldurin linnakkeessa asustavan pahuuden olemus. Näin hobitin keveys vihjaa kevyesti Taru Sormusten Herra elokuvien suurempaan patetiaan. Kääpiöt joutuvat eroamaan tutusta ja turvallisesta Gandalfista matkan kriittisimmässä vaiheessa.  Yksinäisellä Vuorella heitä kuitenkin odottaa vielä viimeinen vihollinen, joka haastaa sen, mitä itse kukin pitää totuutena.

Matkalle he kohtaavat äreän nahanvaihtajan (Mikael Persbrandt), ärhäkän ja isolationalistisen haltiakuninkaan (Lee Pace), osoituksen, että Hollywood elokuvien toimintakohtaukset räjähtelevine autoineen eivät ole mitään verrattuina 15 joessa virtaavaan tynnyriin, sekä kelvottoman Järvikaupungin isännän (Stephen Fry). Valtiatar Galadrielin (Cate Blanchett) sijaan metsänhaltia Tauriel (Evangeline Lily) pitää käsissään elokuvan feminiinistä puolta, iskien haltiafilosofian mukaan ensin toiselle örkkiposkelle veitsillään ja lasauttaen sitten nuolen sekä pään että valkokankaan läpi.

Katsojalle esitetään monia uusia henkilöhahmoja. Tauriel ei jää pelkäksi tyttömäiseksi fanitytöksi, jolla ei ole lainkaan omia mielipiteitä, tai joka määritellään vain miesten kautta. Vaikka kyllä romantiikkaakin löytyy…

Uudet hahmot ja pidennetty materiaali toimivat elokuvassa paremmin kuin voi myöntääkään. Hyviä puolia voi löytää lukuisia.

3-D efektit ovat huimaavia. Itse kävin katsomassa elokuvan HFR:nä, jossa kankaalla näkyy 48:n kuvaa sekunnissa. Monet arvostelijat kalttasivat ensimmäisen elokuvan juuri tämän vuoksi. Voin omasta puolestani sanoa, että ikokemus on alussa hämmentävä, mutta siihen tottuu. Hahmojen liikkumiseen tottuminen saattaa kestää hetken aikaa, mutta viimein tuntuu kuin tosiaan olisit osa elokuvaa. Kun Thorin Tammikilpi (Richard Armitage) syö käristettyä lihaa ja juustoa, tuntuu kuin istuisit häntä vastapäätä.

Elokuva on toteutettu elävällä tarkkuudella. Weta Digital Companyn tehosteet saavat luotua eksoottiset paikat aina synkistä keskiaikaisista metsistä, haltiasaleihin ja aina dickensiaaniseen Lontoota muistuttavaan Järvikaupunkiin, oman ilmapiirinsä erikoistehoisteiden, mallien ja valaistuksen hienovaraisella käytöllä. Henkeäsalpaavia maisemiakin näytetään. Niin ulkona kuin sisällä Yksinäisessä Vuoressa katsoja haukkoo henkeään, sillä tässä kleptomaanikon toiveunessa kultavuoret ja timanttiläjät saisivat Roope Ankankin rahasäiliön vaikuttamaan 8-vuotiaan poikasen säästöpossulta.

Kirsikkana kakun päällä on Smaug, Hirvein ja Kauhein kaikista kamaluuksista, jonka kynnet ovat kuin miekat, siivet kuin pyörremyrsky ja henkäys yhtä kuin kuolema. Tämä venyttelevä, vihan, ylpeyden ja lipevyyden välillä tasapainotteleva kärmes puhuu Beneditch Cumberbatchin äänellä ja lumoaa ei vain pientä Hobittia syvällä vuorenalaisissa holveissa, vaan myös yleisön. Viimeinen kohtaaminen pedon kanssa uhkaa romahduttaa koko vuoren ja 3-D varmasti tekee elämyksestä entistä hurjemman. Howard Shoren musiikki on jälleen kerran oma lukunsa. Herkät kappaleet vaihtuvat viulujen kauhunvihlaisuihin ja luovat omalta osaltaan fantasiamaailmasta elämään. Tosin elokuvan pituus 2 tuntia 44 minuuttia, voi olla liikaa, mutta se riippuu katsojasta itsestään.

Itse elokuvassa minua jäi vaivaamaan, että kolmestatoista kääpiöstä liian vähän on yksilöitä. Ainoastaan Richard Armitagen upeasti kuvaama ahneuden peikon kalvama Thorin, viisas Balin (Ken Stott) nuori Kili (Aidan Turner) tämän veli Fili (Dean O’Gorman) ja raisu Dwalin (Graham McTavish) tuntuvat vahvasti näkyvissä olevilta persoonilta. Muut ovat enemmän tai vähemmän persoonattomia ja toivottavasti heille löydetään viimeisessä osassa enemmän aikaa. Taistelukohtauksia on paljon, mutta merkittäviä menetyksiä katsoja ei koe, kääpiöt selviävät niin tynnyrijahdista kuin vuorenalaisista saleista pienin ruhjein. Lisäksi elokuvassa löytyy lähes väkisin puristettu rakkaustarina. Kenties sillekin löytyy sijansa kolmannessa elokuvassa, jossa Jackson saa vapaasti tappaa juonihenkilönsä.

Smaugin autioittama maa toimii selkeästi kohottajana kohti eeppistä päätössä, kun ihmiset, kääpiöt ja haltiat joutuvat taistelemaan nousevaa pahuutta vastaan. Moni voi ärtyä elokuvan cliffhangerimaisesta lopetuksesta, koska jatkoa suodaan vasta vuoden päästä.

Tuskinpa Hobitti-trilogia oscareita saa, eikä tämä osa ainakaan Taru Sormusten Herran emotionaalisille ja temaattisille syvyyksille yllä. Mutta viihdyttävää, hauskaa ja tunteita herättävää katsomista talvisäässä se on kieltämättä.

Kaiken kaikkiaan elokuvissakäyvän lukiolaisen arvosanana tälle elokuvalle on: Magna cum laude.

image_pdfimage_print
Järjen toimitus

Järjen toimitus

Järjen sanavalmis toimitus harrastaa maailmanparantamista juttu jutulta, ja tavoittelee hitaasti mutta varmasti valtakunnan ykkösmedian paikkaa. Toimituksen työpolitiikkana on tehdä asiat tekemällä asiat, eli projektit tulevat (yleensä) tehtyä - kunhan vain suklaakeksejä ja riittävästi kofeiinia on saatavilla.

You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.