Kirja-arvostelu: Lauren Oliver – Delirium (Rakkaus on harhaa)
Luin tässä parisen viikkoa sitten loppuun Lauren Oliverin teoksen Delirium – Rakkaus on harhaa. Olen aina pitänyt hiukan persoonallisemmista kirjoista, sellaisista, jotka eivät ole ihan peruskauraa. Kun sitten kouluhommien yhteydessä sain käsiini tiedon, että tämä kirja on olemassa, en voinut vastustaa kiusausta lukea sitä.
Ennakko-odotukseni kirjalle olivat täynnä dramatiikkaa, jännitystä ja ajatuksia herättävää sanomaa – ja täytyy sanoa, että teos täytti odotukset. Hyvässä vai huonossa mielessä – se on toinen juttu.
Tarina sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan USA:han, missä yksilön elämä ja päätökset ovat tiukasti säädeltyjä, sananvapaus – tai yhtään mikään vapaus – ovat kaukaisia haaveita, ja rakkaus, Amor Deliria Nervosa, tappavaksi luokiteltu sairaus. Taudin poistamiseksi yhteiskunnasta hallitus on jo monta vuotta järjestänyt kirurgista toimenpidettä, proseduuria, jonka avulla ihmisen voimakkaat ääritunteet tasataan ja kyky rakastaa tai rakastua poistetaan. Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Lena, tyypillinen kiltti tyttö, joka omaa tasan 95 päivää omaan proseduuriinsa. Hän on menettänyt äitinsä sairaudelle, nähnyt sen vaikutukset muissa ihmisissä ja oppinut näkemään rakkauden pahana. Mutta sitten hän tutustuu Alexiin, kapinahenkiseen vastarintalaiseen, eivätkä asiat olekaan enää aivan niin yksinkertaisia.
Jos ei muuta, niin kirja oli ainakin erikoinen kokemus. Ensinnäkin, tarinan henkilöhahmot olivat kiinnostavinta seurattavaa aikoihin. Yhteiskunnallisten mallien ja sitä kautta opittujen ajattelutapojen vuoksi heidän mielenmaisemansa oli kaukana omastani tai ylipäänsä siitä, mitä käsitykseni mukainen nykyihminen ajattelee, ja tämä seikka teki hahmoista kiinnostavia – joskin ajoittain vaikeita ymmärtää. Onneksi tarinassa tuodaan myös hyvin esille, että vaikka esimerkiksi päähenkilö-Lena yrittäisi kuinka kovin olla se luokan kiltein henkilö, joka ihannoi proseduuria ja kammoksuu tunteita, on hänkin lopulta syvällä sisimmässään täysin inhimillinen tyyppi.
Muita asioita, jotka ainakin minulla pistivät kirjassa positiivisesti silmään, olivat ylipäätänsäkin tarinan toteutus ja se, kuinka asiat oli tietyiltä osin kerrottu. Pidin siitä, kuinka yhteen kirjaan oli saatu tavallaan monta pienenpää stooria – näiden samojen kansien sisältä löytyi niin päähenkilön ja tämän uuden tuttavuuden Alexin rakkaustarina, samaisen päähenkilön ja tämän bestiksen Hanan ystävyyssuhdepulmat ja vielä Lenan äidin mystinen tarina. Kaikki nuo ovat opuksen alussa melko irrallaan toisistaan, mutta loppua kohden kaikki alkaa linkittyä toisiinsa järkevästi, mikä on myös hauskaa seurattavaa. Kirja oli myös todella tunteita – ja ajatuksia – herättävä lukukokemus, mikä ei ainakaan minun mielestäni voi oikein koskaan olla huono juttu.
Toki kritisoitavaakin löytyy. Sanoessani pitäneeni tarinan toteutuksesta tietyiltä osin, tarkoitan todella tietyiltä osin. Kirjassa oli tasan 350 sivua sekä 27 lukua luettavaa, mikä on kohtalaisen paljon. Tämä ei ole ongelma; ongelma on se, kuinka ainakin minun näkövinkkelistäni tarinan alusta suunnilleen kaksi kolmasosaa kului melko lailla pelkkään paikoillaan junnaamiseen, samojen arkipäiväisten asioiden kertaamiseen ja minkään tapahtumattomuuteen. Toisin sanottuna, suurin osa kirjan alusta oli melko tylsää. Se yhdistettynä faktaan, että noin viimeiset viisi lukua tarinassa tapahtuukin sitten ihan kunnolla, tekee kokonaisuudesta jotenkin epätasapainoisen. Myös opuksen kielestä voisin sanoa sen verran, että se sisältää epätavallisen paljon kiroilua. Ymmärrän kyllä, että se on vain tehokeino luomaan tunnetta ja kuvastamaan hahmojen persoonaa, mutta ainakin itselleni tuli mieleen myös pohdinta, olisiko nuo seikat voinut ilmaista jotenkin toisinkin.
Kirja ei ollut paras kokemani lukukokemus – mutta ei huonoinkaan. Tarina sisälsi jonkin verran miinuspuolia ja epäloogisuuksia, mutta niistä huolimatta kyseessä on voimakas ja eläydyttävä lukukokemus. Ja jos nyt ei muuta, niin ainakin päätavoitteessaan teos on onnistunut: se herättää lukija pohtimaan ihmisen oikeuksia ja yksilönvapautta, ihan täällä meidän nyky-Suomessakin.
Julkaistu 2011, kustantanut WSOY, suomentanut Marja Helanen-Ahtola, sisältää 350 sivua.
Alunperin kirjottanut Henni Savolainen