Suomen hallituksen demokratiavaje

Jo heti perustamispäivästään ja -tavastaan lähtien viime kevään eduskuntavaalien jälkeen, maamme demarijohtoinen hallitus on vähintäänkin kyseenalaistettavalla tavalla kikkaillut demokraattisen valtiojärjestyksemme kustannuksella. Viimeaikaiset dramaattiset näytökset valtakuntamme politiikan huipulla ovat osoittaneet tällaisen vähättelevän suhtautumisen demokraattisia normeja kohtaan jatkuneen.

Kevään 2019 eduskuntavaaleissa niukasti yhdellä paikalla suurimmaksi puolueeksi yltänyt Sosialidemokraattinen puolue (40 paikkaa), puheenjohtajansa Antti Rinteen johdolla, lähti muodostamaan hallitustaan jo ennakkoasenteella. Kansan niukasti toiseksi ja kolmanneksi suurimmiksi äänestämät puolueet, Perussuomalaiset (39 paikkaa) ja Kokoomus (38 paikkaa), jätettiin hallitusneuvotteluista ulos. Sen sijaan hallitusta lähdettiin muodostamaan sekalaisen ”kansanrintamakoalition” avulla, jossa vaaleissa nöyryyttävän tappion kärsinyt Keskusta (-18 paikkaa verrattuna 2015 vaaleihin) päätyi vaikutusvaltaiseen vaa’ankieliasemaan.

Ulkopuolinen tarkastelija olisi voinut kuvitella kansan selkeän viestin olleen, että suuren kannatusromahduksen kokenut Keskusta haluttiin oppositioon, ja että kolmen melko ylivoimaisesti suurimman puolueen, demareiden, perussuomalaisten ja kokoomuksen haluttiin muodostavan hallituksen. Suomalaisten hallitustunnustelujen perinne kuitenkin sallii hallituksen muodostettavan vaikka kuinka moninaisella ja täpärällä enemmistöllä tahansa, kunhan jonkinlainen kansanedustajien enemmistö saadaan raaputettua kasaan. Keskusta otti vastaan hallituksen kakkospuolueen aseman ja liittyi vasemmistolaiseen hallitukseen yhdessä demareiden, Vihreiden, Vasemmistoliiton ja RKP:n kanssa, tehden pitkälti U-käännöksen edellisellä vaalikaudella johtamansa porvarihallituksen politiikasta ja ajaen samalla paikkamääriään kasvattaneet perussuomalaiset ja kokoomuksen oppositioon.

Vastuun pakoilu

Poikkeuksellisen lyhytikäiseksi jäänyt Rinteen hallitus kamppaili viime viikkoinaan järisyttävien skandaaleiden äärellä. Rinteen hallituksen kaatumiseen lopulta johtanut skandaali oli suuri Posti-jupakka, jonka juurisyynä oli valtionomisteisen Postin aikomus siirtää henkilöstöään silloisesta työehtosopimuksesta edullisemman työehtosopimuksen piiriin syksyllä. Rinteen hallituksen kunta- ja omistajaohjausministeri Sirpa Paatero (SDP), jonka tehtäviin kuuluu Postin sekä muiden valtion omistamien yhtiöiden toiminnan poliittinen valvonta ja ohjaaminen, väitti eduskunnan kyselytunnilla olleensa tietämätön Postin aikeista siirtää työehtosopimuksia niin nopealla aikataululla. Sen sijaan pääministeri Rinne väitti eduskunnalle omistajaohjausministeri Paateron tehneen kaikkensa Postin aikeiden estämiseksi, ja Postin aikoneen toteuttaa työehtosopimuksen siirron joka tapauksessa. Posti kiisti Rinteen lausunnot ja kertoi työehtosopimusten siirron olleen jo kesästä lähtien kaavailtua ja ministeritasolle selvitetty. Näin ollen, ristiriitaisista lausunnoista päätellen joku oli tilanteesta, tiedonkulusta ja toiminnastaan valehdellut. Myös hallituskumppaneiden kesken oli ongelmia Posti-kiistaan liittyvässä tiedonkulussa.

Koska Posti-kiista johti marraskuussa postialan ammattiliitto Paun laajasti uutisoituun ja vaikuttavaan lakkoon, siitä tuli poliittisesti hyvin merkittävä kysymys ja eduskunnan oikeisto-oppositio alkoi hengittää hallituksen epäselvästä toiminnasta pääministeri Rinteen niskaan. Marraskuun viimeisinä päivinä oppositiopuolueet Kokoomus, Kristillisdemokraatit ja Liike Nyt jättivät hallitukselle välikysymyksen koskien Posti-kiistaa ja esittivät pääministeri Rinteelle epäluottamusta. Tässä vaiheessa oli selvää, että tilanne oli Rinteen hallituksen kannalta toivoton, ja jonkun pään oli mentävä pölkylle. Alun perin Postin hallituksen erottaminen olisi voinut olla Rinteen hallitukselle helppo ja jopa poliittisesti tuottoisia ratkaisu, mutta tässä vaiheessa realiteetti oli, että jompikumpi ministeri, Paatero tai Rinne (tai molemmat), oli valehdellut eduskunnalle, ja että jommankumman (tai molempien) oli lähdettävä. Opposition luoman paineen alla Rinne heitti omistajaohjausministeri Paateron bussin alle, ja hän joutui pyytämään eroa tehtävistään. Heti eropyyntönsä jättämisen jälkeen ministeri Paatero jäi sairaslomalle. Seuraavalla viikolla, 3.12. pääministeri Antti Rinne jätti tasavallan presidentille eropyyntönsä hallituskumppani Keskustan, ja siten, eduskunnan enemmistön, todettua häneen epäluottamuksensa Posti-kiistaan liittyvien epäselvyyksien (ja yleisen epäpätevyyden) vuoksi. Rinteen hallituskausi jäi yhdeksi Suomen historian lyhyimmistä.

Jatkettuaan hetken toimitusministeriönä, hallitus kävi keskenään uudet, alle kymmenen minuutin pituiset hallitusneuvottelut ja päätti jatkaa samalla hallitusohjelmalla uuden pääministerin, Sanna Marinin (SDP) alla. Marinin hallitusta muodostettaessa entinen kunta- ja omistajaohjausministeri Sirpa Paatero koki ilmeisen äkkiparantumisen ja palasi lyhyeltä sairaslomaltaan hoitamaan uutta kuntaministerin nimitystään. Pääministerinä eduskunnan epäluottamusta nauttinut Antti Rinne sen sijaan sai nimityksen uudeksi eduskunnan varapuhemieheksi Tuula Haataisen tilalle (SDP), joka vei Timo Harakan (SDP) paikan työministerinä, joka vei Sanna Marinin edellisen paikan liikenneministerinä. Tässä ministerikarusellissa myös Keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni nostettiin Mika Lintilän (Kesk.) paikalle valtiovarainministeriksi. Pääministeriydestään eroamisesta huolimatta Antti Rinne jatkaa Sosialidemokraattien puheenjohtajana.

Viimeisin, Marinin hallitusta edelleen järisyttävä skandaali on ulkoministeri Pekka Haaviston (Vihr.) toiminnasta paisunut kysymys suomalaisten ISIS-lasten palauttamisesta al-Holin leiriltä Syyriasta. Posti-kriisin ratkaisun päivinä nousi uusi skandaali, jossa kävi ilmi, että ulkoministeri Haavisto oli painostanut ulkoministeriön virkakuntaa edistämään suomalaisten ISIS-vierastaistelijoiden lasten palauttamista Suomeen vastoin lakia al-Holin pakolaisleiriltä Syyriasta. Haavisto myös väitti tasavallan presidentti Sauli Niinistön tienneen aikeista tehdä suomalaisten palautuksia al-Holista. Presidentti Niinistö kiisti pian al-Holin palautustoimien koskaan tulleen hänen tietoisuuteensa. Juttu nosti esiin kysymyksiä Haaviston toiminnan laillisuudesta sekä laajemmin hallituksen kannasta al-Holissa olevista suomalaisista.

Kiistan ydin on siinä, pitäisikö Suomen kansalaisuuden omaavat lapset palauttaa Suomeen ja pitäisikö heidän ISIS:in riveihin vapaaehtoisesti liittyneet äitinsä palauttaa heidän mukanaan. Hallituspuolueet viestivät linjoistaan hajanaisesti ja sekavasti, ja erityisesti Keskustan kansanedustajien linja poikkesi muista hallituskumppaneista. Al-Hol- kiistelyn aikana kävi ilmi, että hallituspuolueet olivat yrittäneet saada suomalaisten ISIS-lasten ja -taistelijoiden palautuslentoja hyväksyttävän yksilötasolla virkamiespäätöksin, jolloin vastuu olisi voitu ulkoistaa virkakunnalle. Koko oppositio laati lopulta välikysymyksen, jossa vaati hallitukselta selvyyttä al-Hol- kantaansa. Välikysymyksen pakottamana hallituspuolueet kävivät keskustelun ja julkistivat maanantaina 16.12. kantansa, jonka mukaan suomalaislapset on autettava pois al-Holista ”lapsen edun mukaisesti” ja päätökset äitien palauttamisesta tapahtuvat käytännössä tapauskohtaisesti ja virkamiestasolla.

Niin kutsutun kansanrintamahallituksen ensimmäisen reilun puolen vuoden aikana se on jo nähnyt hallituksen kaataneen kriisin ja kokenut kansalaisten luottamusta koetelleita skandaaleita. Eripuraisuudessaan ja kykenemättömyydessään hallitus on tehnyt oikeisto-opposition tehtävän naurettavan helpoksi, jopa ilman että sen on tarvinnut sen kummemmin pureutua esimerkiksi hallituksen epäuskottavaan talous- ja työllisyyslinjaan tai vaikkapa linjaukseen ruotsin kielen tulevasta pakollisuudesta ylioppilaskirjoituksissa. Olisi suotavaa, että hallitus kuitenkin saa pakkansa kasaan ja alkaa keskittymään suomalaisten asioiden hoitamiseen parhaalla mahdollisella tavalla, demokratiaa, läpinäkyvyyttä ja kansanvaltaa kunnioittaen.